Mitä häpesit lapsuudessasi?

Eniten henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Ajattelin että kuten vanhempani, muutkin vaan syyttäisivät minua siitä. Jonkin verran häpesin myös kodin sisustusta, paljon perittyjä vanhahkoja huonekaluja, jotka pikkuhiljaa onneksi vaihtuivat uudempiin. Meillä ei ollut rahasta pulaa, mutta vanhemmat käyttivät rahaa mieluummin esim. matkusteluun kuin trendikkäisiin vaatteisiin ja sisustukseen.  

Vanhempieni riitelyä ja sitä, miten koulukaveritkin muutaman asunnon päässä kyläillessään kuulivat sen huudon...

Ja nyt minusta on tulossa samanlainen riitelijä/huutaja kuin äitini. Jees. Vaikka kaikkeni yritin ja yritän, ettei tulisi, niin kai tuo huutoriitely on geeneissä, kun jo kolmannessa sukupolvessa sama vika, ettei mitään voi selvittää asiallisesti keskustelemalla. Jos samalla linjalla jatkuu tämäkin, niin tarkoittaa varmaan, ettei mekään miehen kanssa koskaan erota, vaikka lapset niin toivoisivat ja että sitten helpottaa, kun ovat pesästä muuttaneet. Voivat sitten 20 vuoden päästä avautua netissä, miten olisivat toivoneet vanhempien eroavan.

Toisekseen käytettyjä vaatteita ja sitä, että kaikki minkä sai uutena, piti ostaa Prismasta, joten pitkälle ja hoikalle lapselle oli aina kaksi vaihtoehtoa: liian lyhyet lahkeet tai housut, jotka ei kestä jalassa.

Lestadilaisuutta ja suurta sisarusparvea. Tähän liittyi tietenkin monenlaista, esim se ettei meillä ollut telkkaria.

Vasta joskus nelikymppisenä uskalsin puhua omista sisaruksista ja jopa uskonnosta (josta siis olin luopunut useita vuosia sitten).

Nyt näen että uskonnossa ja sen tuomista raameissa oli paljon hyvää, vaikken enää sellaista elämä haluakaan elää.

Isäni risaisia halpa-autoja.

Nyt asialla ei ole väliä, mutta yläasteella hävetti. Kävelin mielummin treeneihin jne.

Vanhoja vanhempiani. Jostain syystä kavereiden vanhemmat oli saaneet ne teineinä ja häpesin silmäni päästä, kun isä täytti 40. En kertonut kenellekään..... Olin 9-vuotias. Isäni oli saanut minut siis 31-vuotiaana. Äiti oli 5 vuotta isää nuorempi ja se oli siinä häpeän rajalla sekin vielä.

Jälkikäteen ajatellen olin onnekas, koska vanhempani olivat aidosti aikuisia ja olivat opiskelleet hyväpalkkaiset ammatit. Meillä oli varallisuutta ja toisaalta perhe, jossa lapset oli aina etusijalla ja elämä hyvin tasapainoista.

Häpesin tupakan hajua joka tarttui vaatteisiini ja hiuksiini kun olin viikonloppuja isälläni. 

Liki kaikkea mutta erityisen häpeällistä oli mennä kusipöksyissä kouluun. Toki oli joku piirileikki ja kusi lemahteli häpeällisesti. Muistelen etten löytänyt vaihtovaatteita kun yökastelin tai jotain sellaista ja kuivunut kusihousu jalassa kouluun.

Vanhempia ei kiinnostanut.

Häpesin itseäni. En halunnut lähteä muiden tyttöjen kanssa "baanalle", koska olin ainoa rumilus. Sitä olen vieläkin, mutta onneksi ikä vähentää huomattavasti ulkonäkö paineita.

Muille antamiani lahjoja. En ole koskaa , en lapsena enkä nyt aikuisena, oikein ymmärtänyt muotia tai in-juttuja. Kavereille saatoin ostaa ilmeisesti erikoisiakin lahjoja, joista ajattelin kaverin pitävän. Lahjat eivät kuitenkaa juuri koskaan olleet erityisen trendikkäitä. Muistan hyvin sen hetken, kun opin häpeämään tätä. Ostin yhdelle luokkakaverille eräästä sisustusliikkeestä minusta hänelle sopiva kaunii lasiesineen. Luokkakaveri kiitti, synttärit oli kivat. Heti parin viikon päästä oli toisen luokkakaverin synttärit. Ennen juhlia nuo kaksi syntymäpäiväsankaria tulivat vartavasten kysymään, että mistä aijon ostaa seuraavan lahjan? Että kai se on joku normaali kauppa, eikä ainakaan se sama mistä aikaisempi lahja oli hankittu

Mutsi juoppo, iskä narkkari. Tämän ties kaikki. Itseasiassa jopa paremmin kuin minä ite, kun piti lähtee karkuun porukoita. Koulussa kyl sain sit kuulla et mikä meillä ollu meininki.

Köyhyyttä. Useita lapsia, pieni vuokra-asunto, 20v vanha auto. Ei käyty ulkomailla kertaakaan, kaikki ruuat jauhelihaa ja broilerinjalkaa. Koti oli ahdas ja täynnä tavaraa, vanhemmat riitelivät kovaan ääneen. Häpesin tiettyä karuutta ja koruttomuutta. Isäni oli periaatteen miehenä sitä mieltä että syntymäpäivälahjat on turhia, puhelin on turha yläkoululaiselle, ulkomaan matkat on turhia. Tunsin häpeää ja kuulumattomuuden tunnetta kun toiset keskiluokkaisten perheen lapset saivat välistä merkkivaatteita, elektroniikkaa tai pääsivät joskus Rhodokselle tai ihan vaan ravintolaan syömään. Meidän elämä oli melko rahvasta ja kaikenlainen kulttuuri ja elämykset loistivat poissaolollaan. 

Muistan miten kateellinen olin kaverini saamasta Marimekon paidasta ja miten hienoa oli päästä hänen perheensä kanssa Rossoon. :D Lisäksi kaverini äiti tykkäsi sisustaa ja heillä olikin kaunis koti.

Meillä kaikkea tekemistä tai tekemättömyyttä varjosti se ainainen sama että ei ole rahaa. Vanhempieni tapauksessa se rahattomuus oli pitkälti oma valinta (useita lapsia, äiti kotona) sekä ei vain materian puutetta vaan stressiä, huolta, murhetta ja mielenkin köyhyyttä.

Yksi varhaisimpia lapsuusmuistojani on sellainen tilanne kun olin pissannut housuun, vaikka olin jo iso tyttö. Äiti laittoi väkisin hirveän ison vaipan mulle ja sellaiset punaiset trikoohousut, joissa se vaippa paistoi pitkän matkan päähän ja laittoi mut ulos muiden lasten kanssa leikkimään. Muistan kun seisoin siellä pihalla sen yhden puun alla ja häpesin, häpesin niin valtavasti.

Häpesin meidän autoa, josta kuului kova pörinä. Sitten sitä, että äiti tuntui aina olevan pahalla tuulella ja huusi. Ja sitä, etteivät vanhempani olleet naimisissa (menivät kyllä myöhemmin ja sitten häpesin sitä, että sukunimeni vaihtui 10-vuotiaana).

Häpesin, kun meillä oli ulkovessa.

Vierailija kirjoitti:

Itseäni. Minut kasvatettiin niin. Pidin itseäni tyhmänä ja luulin että olen oikeasti kehitysvammainen. Aikuisena vasta hoksasin etten taida ollakkaan. Kun irtaannuin perheestäni niin onni alkoi kukoistamaan. Löysin alle parikymppisenä miehen. Menimme naimisiin ja saimme lapsia. Lasten kasvettua etenin urallani ja nykyään olen suht varakas. Minut olikin vain kotivammautettu.

Mäkin luulin, että olin tyhmä, kun olin loppuvuodesta syntynyt. Pääsin ylioppilaaksi.

Itseäni ja varmaan ihan vain kaikkea meidän perheessä.

Vanhempani erosivat kun olin pieni. Kun menin kouluun, meidän luokalla kenenkään muun vanhemmat eivät olleet eronneet. Se oli jotenkin vaikea joidenkin käsittää, että itselläni oli kaksi kotia.

Lisäksi oma äitini on vain jotenkin outo. Hän arvosteli mm. mun ulkonäköä. Mutta olen mennyt elämässä eteenpäin ja antanut tietyllä tavalla vanhemmilleni anteeksi, jotta saan rauhan. Nyt elän mukavaa perhe-elämää ja annan lapsilleni sen rakkauden, jota en omilta vanhemmilta saanut.

Vierailija kirjoitti:

Yksi varhaisimpia lapsuusmuistojani on sellainen tilanne kun olin pissannut housuun, vaikka olin jo iso tyttö. Äiti laittoi väkisin hirveän ison vaipan mulle ja sellaiset punaiset trikoohousut, joissa se vaippa paistoi pitkän matkan päähän ja laittoi mut ulos muiden lasten kanssa leikkimään. Muistan kun seisoin siellä pihalla sen yhden puun alla ja häpesin, häpesin niin valtavasti.

:(

Mä häpesin kun vanhempani läimäisi minua kaverin nähden. Olin kolmannella.

Häpesin, että vanhempani olivat eronneet. Se oli lapsuudessa tabu, siitä ei saanut kenellekään kertoa. Tietenkin kaikki tiesivät, mutta eroa en silti kenellekään myöntänyt. Siinä tuli aika totaalisesti eristäydyttyä muista. Yksi monista kamalista lapsuusmuistoista.

Emme olleet millään tavalla köyhiä, oli iso talo, autot, ulkomaanmatkat.

Mutta jostain syystä vanhempani eivät ostaneet minulle koskaan uusia vaatteita. Pidin siskon ja veljien vanhoja, alusvaatteista lähtien.

Minulle annettiin myös vähemmän ruokaa kuin heille, silloinkin,kun oli kavereita kylässä.

Vierailija kirjoitti:

Häpesin, että vanhempani olivat eronneet. Se oli lapsuudessa tabu, siitä ei saanut kenellekään kertoa. Tietenkin kaikki tiesivät, mutta eroa en silti kenellekään myöntänyt. Siinä tuli aika totaalisesti eristäydyttyä muista. Yksi monista kamalista lapsuusmuistoista.

Nykyään tuo asia on onneksi muuttunut kun yli puolet on ns erolapsia.