Miten voi olla mahdollista että jollakulla ei ole ollenkaan läheisiä ystäviä?

Mulla ei ole lapsuuden ystävien jälkeen tullut uusia. Heidänkin kanssaan meillä tuli aikuistuessa riitoja koska vaikka lapsena oltiin bestiksiä niin iän myötä arvomaailmamme kasvoivat eri suuntiin. Yksi alkoi pyöriä epämääräisissä porukoissa ja käyttää huumeita, toinen alkoi myymään itseään vanhoille varatuille ukoille ja kolmannesta tuli kauhean ylimielinen korkeakoulutettu äärifeministi. Sitten oli vielä neljäs tyttö joka kuului tiettyyn musta-isomekkoiseen kansanryhmään ja hän halusi aikuisena alkaa elämään sen kulttuurinsa mukaisesti, eikä siihen sopinut pyöriä enää meikäläisten kanssa.

Eli nämä lapsuuden ystävyydet vaan kuivui kasaan ja aikuisena on tullut paljon työkavereita kyllä, mutta ei sellaista jonka kanssa hengailtaisi vapaallakin. Kun heillä on kaikilla perheet ja kuten tässäkin keskustelussa näkee, ei perheellisiä naisia kiinnosta kaverit. Onneksi minulla on ihana äiti, hän on minun ainoa ja paras ystävä. Eli kyllä minullakin ON yksi ystävä ja oikeastaan hänen nykyinen miehensä on myös muodostunut minulle läheiseksi ystäväksi. Kyseessä ei tietenkään ole minun isä tai edes isäpuoli koska olin jo itsenäistynyt kun he alkoivat styylaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole, koska

a) olen melko epäsosiaalinen

b) koen, etten saa ja osaa olla oma itseni muiden seurassa, en ole löytänyt omaan viiteryhmääni kuuluvia aikuisia

c) en käy muuta kuin töissä ja töissä en ole tavannut ystäväehdokkaita

d) väsyn helposti, enkä jaksa/osaa ylläpitää ystävyyssuhteita

Oli pakko lainata tämä viesti, kun kuulosti niin tutulta. Itse olen oikeastaan aika ujo sekä introvertti ihminen. Tämän lisäksi on paljon kiusattu ja sen vuoksi en oikein uskalla luottaa muihin enkä osaa olla porukassa rento. Minun on vaikeaa päästää ihmisiä ainakaan enää lähelleni ja kertoa asioistani tarkemmin. Samalla en ehkä niinkään kaipaa mitään tuttuja vaan lähempää ystävää. Tosin se läheisen ystävän saaminen vaatisi sitten itseltä paljon, että pystyisin tutustumaan toiseen hyvin. Olen myös vähän erikoinen ihminen ja en usko, että kaikkien kanssa voisin ystävystyä. Itsekään en käy oikeastaan oikein missään joten en tapaa edes ihmisiä ja näin mahdollisuus tutustua toisiin on hyvin pieni. Itse kaipaan myös omaa aikaa sekä myös ihmisten kanssa toimimisen säännöt vähän hukassa. Olen nuoresta asti ollut yksinäinen joten en ole pitkään aikaan elänyt mitään sellaista elämää mitä moni muu elää ystävineen. Minulle olisi ihan ihme juttu ja esim seura johonkin ostoksille tai kahvilaan meno jonkun kanssa. Jollekin arkipäivää. Olen ollut myös niin paljon yksin etten enää oikein osaa kaivata seuraa. Välillä kaipaan silti ja surullinen olo. Koen monesti itseni vaan niin epävarmaksi etten edes halua muiden seuraan enää. Itsetunto huono ja jännitän paljon sitä miten muut suhtautuvat minuun. Nämä jutut tuli nyt mieleen. Sama itsellä tosin myös parisuhteen kanssa. Helpointa olisi jos elämään kuuluisi pari läheistä ihmistä niin se riittäisi jo minulle.

Kasvoin lestadiolaisessa perheessä ja sen  takia tunsin oloni lapsena ja nuorena aina ulkopuoliseksi ei uskovaisten eli ns. "normaalien ihmisten" joukossa. Olisin kyllä halunnut kuulua joukkoon. Mutta yhteisön säännöt kielsivät läheiset ystävyyssuhteet ulkopuolisten kanssa. Näin meidän perheessä. Ei voi yleistää koko yhteisöön. Kaikki kaverit ja ystävät olivat lestadiolaisia ja kun irtauduin liikkeestä aikuisena niin sinne jäivät kaikki, yhtä lukuunottamatta. Häntä tapaan muutaman kerran vuodessa. Olen tutustunut opinnoissa ja töissä mukaviin ihmisiin, mutta mitään sydänystäviä en ole löytänyt. Omanlaisia ihmisiä on haastavaa löytää. Olen introvertti ja viihdyn hyvin yksin.  Poikaystävä on läheisin ystävä. Sen lisäksi minulla on paljon ihania sisaruksia. Olisi kyllä  mahtavaa löytää vielä näin kolmekymppisenä uusia ystäviä. Olen toiveikas :)

Esim. asperger

Vierailija kirjoitti:

Mulle se oma kumppani on myös paras ystävä, enkä hirveästi muita kaipaa. Lisäksi on mutama kaveri, yksi vähän läheisempi jonka kanssa jutellaan silloin tällöin ja nähdään ehkä kerran vuodessa. Vanhempiini ja veljeeni on todella lämpimät välit. Naapureita moikkaan aina kun nähdään ja vaihdetaan kuulumisia, mutta en esim. tiedä heidän nimeään.  Musta on aika normaalia että aikuisena se oma kumppani ja perhe menee etusijalle ja muut ystävyyssuhteet muuttavat muotoaan ja jäävät taka-alalle. 

Mitä sitten kun kumppani kuolee?

Vierailija kirjoitti:

Loppujen lopuksi, onko niitä sellaisia kaverisuhteita monella muullakaan?

Perhe ja työ, siinä on tarpeeksi. Ei aikuiselämässä tarvitse olla enää kuin paita ja peppu jonkun kanssa.

Kummallisia oletuksia... 

Kun mä nyt muistelen vaikka omaa kasvuympäristöäni, joka oli omakotitaloalue, niin kyllä siellä näytti siltä, että jokaisessa talossa vanhemmat keskittyivät perheeseensä työn ohella. 

Ei aikuiset ole mitään teinejä.

Miksi ystävyys tarkoittaisi että ollaan kuin paita ja peppu? En ole tuollaista ystävyyttä kokenut nuorenakaan, ahdistavaahan tuo olis.

Mulla oli täysin pas koja, jotka paljastuivat sairaiksi ja rikollisiksi. Suvun ulkopuolelta ei ole läheisiä ystäviä.

Minulla ei ole koskaan ollut ystäviä. Ei lapsena, nuorena eikä nyt aikuisena. Yleensä ihmiset pitävät minusta. Tulen toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Minä en tarvitse ystäviä.

Miksi toisen ihmisen tilanne kiinnostaa sinua? 

Olen pettynyt entisiin kavereihin ja mennyt luotto ihmisiin. En halua ketään uutta elämääni ja jos eroan miehestäni en ota edes uutta miestä. Elän tällä hetkellä muutenkin syrjäytyneenä, mutta onnellisena. 

Mies on mun ystävä, paras sellainen. Ei se määrä, vaan laatu.

Ei ole mullakaan läheisiä ystäviä enkä niitä kaipaa. Olen hyvissä väleissä naapurieni kanssa mutten heille yksityisasioitani kerro.  

Minua taas hämmästyttää, että ap kokee tarpeelliseksi päivitellä muiden ihmisten ystävyyksiä. Eikö sitä omaa elämää ole kun riittää energiaa tuollaiseen tyhjänpäiväiseen? Opettelisit mieluummin piin desimaaleja tai pelaisit Sanulia niin saisit edes päätreeniä.

Olen hoitaja ja täytyy sanoa että 8-9 tuntia päivässä ihmisten kanssa riittää mulle. Vapaa-ajat vietän kaikkein mieluiten yksin tai puolison kanssa. En tartte ystäviä ollenkaan. Mieluiten vaikka kävelen metsälenkin kaikessa rauhassa kuin jonkun kaverin kanssa viettäisin aikaa.

Mulla on muutama ystävä, lapsuudesta ja opiskeluista. Mutta paikkakunnan vaihdot aina melko tehokkaasti karsii pois kaikki muut kuin aivan lähimmät ja vanhimmat. Etätyö, miesvaltainen ala jne. Joskus tuntuu kyllä yksinäiselle

Vierailija kirjoitti:

Olen hoitaja ja täytyy sanoa että 8-9 tuntia päivässä ihmisten kanssa riittää mulle. Vapaa-ajat vietän kaikkein mieluiten yksin tai puolison kanssa. En tartte ystäviä ollenkaan. Mieluiten vaikka kävelen metsälenkin kaikessa rauhassa kuin jonkun kaverin kanssa viettäisin aikaa.

Varmasti jos työkseen pitää kuunnella ja ymmärtää ihmisiä, ei kauheasti riitä paukkuja enää vapaalla tehdä samaa. Mulla oli sama juttu kun aiemmin tein asiakaspalvelu-työtä. Aloin suorastaan vihata ihmisiä siinä duunissa. Olen kuitenkin tehnyt nyt jo yli 15 vuotta epäsosiaalista työtä ja kyllä tässä vähän jo alkaa tuntua, että pitäiskö hommata jotain sosiaalista elämää? Toisaalta kun ei ole koskaan ollutkaan mikään bilehile ja tottunut siihen yksinoloon, ei se ole ihan helppoa lähteä noin vain sosialisoimaan. Ei nämä ole ihan helppoja juttuja. Siksi yksinäisiä on niin paljon. Ei se vaan ole kaikille ihan helppoa, varsinkin jos on jo liiankin tottunut yksinoloon ja jos siihen liittyy vielä masennusta, on lisäksi kelpaamaton olo. Mullakin on ollut masennusta ja kelpaamattomuuden tunteita paljon.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole mullakaan läheisiä ystäviä enkä niitä kaipaa. Olen hyvissä väleissä naapurieni kanssa mutten heille yksityisasioitani kerro.  

Minua taas hämmästyttää, että ap kokee tarpeelliseksi päivitellä muiden ihmisten ystävyyksiä. Eikö sitä omaa elämää ole kun riittää energiaa tuollaiseen tyhjänpäiväiseen? Opettelisit mieluummin piin desimaaleja tai pelaisit Sanulia niin saisit edes päätreeniä.

Jäin koukkuun Sanuliin, kiitti vinkistä 😊

T. Eri

No ei se oo mikään ihme jos ei ystäviä löydy. Ite en oo kavereita saanu ylä-asteen jälkeen, olin niin monta vuotta ylsinäinen että siitä jäi sellainen huonommuuden tunne joka estää enää tutustumasta ihmisiin. En kumminkaan ole yksin kun perhettä on ja kumppani, muuten olisin varmaan toimintakyvytön. Nykyään en kyllä ees koe tarvitsevani mitään uusia ihmissuhteita, oon jo niin tottunut tähän.

Monesti naimisiinmenon ja lasten jälkeen elämä pyörii niin perheen ympärillä että ystävät jäävät 'pois kyydistä'. Muutenkin minulle sopii nämä pinnalliset tuttavuudet joiden kanssa voi toisinaan jutella niitä näitä vaikka nyt lapset ovat aikuisia ja olen eronnut. En tiedä jaksaisinko hoitaa syvällisempää ystävä suhdetta, olen kyllä sosiaalinen luonteeltani mutta samanaikaisesti myös itsekseen viihtyvä 'erakko'.

Ihanko tosissasi kysyt? Kannattaisiko hieman tutustua ympärillä olevaan maailmaan, sen ilmiöihin ja erikoisuuksiin. Niin ei tarvitse ihmetellä asioita jotka on lapsillekin ilmiselviä.

Minä olen juuri tällainen. Olen 39v. Nuoruuden kaverit ovat jääneet, kaikki olemme muuttaneet eri puolille Suomea perustamaan perheemme. Ruuhkavuodet ovat saaneet jokaisen keskittymään omaan perheeseensä ja työhönsä. Aikuisena läheisiä ystäviä ei helposti saa, vaikka harrastuksissa ja töissä onkin mukava höpötellä monien ihmisten kanssa. Olisi kyllä mahtavaa saada ystävä tai vaikka kaksikin!