Lue keskustelun säännöt.
Miten voi olla mahdollista että jollakulla ei ole ollenkaan läheisiä ystäviä?
08.06.2022 |
Lähes pääasiassa on tekemisissä vain lman miehen ja aikuisten lastensa kanssa. Kerrostalonaapureita ei tunne sen kummemmin, joskus pari sanaa vaihtaa. Työkavereista, jo pitkän aikaa samassa paikassa olleista ei löydy yhtään läheistä tyyppiä. Työasiat vaan hoidetaan mutta muuta ei. Ei muitakaan ystäviä, vain jotain tuttavia. Omat sisaruksetkin etäisiä, heidän kanssa ei juuri tekemisissä.
Onko tavallistakin? Ikää kuitenkin on jo löhemmäs 60. Ettei elämän varrella ole tarttunut matkaan mistään ihmisiä joisra olisi tullut ystäviä?
Kommentit (84)
Asuessani vanhassa tuppukylässä (Mikkeli) oli/on varmaa, että en sieltä perhettä saisi hankittua.
Kiusaajat jatkoivat p-jauhantaansa peruskoulun jälkeen kaikille ja typerimmät ja yksinkertaisimmat tyypit menivät siihen heittämällä mukaan.
Inhosin/inhoan sitä "kaupungin"kuvatusta yhä hyvin monista syistä, sekä niitä sen "ihmisiä".
Siellä kun ei pahemmin millään tavoin erikoisempia ihmisiä siedetä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole, koska
a) olen melko epäsosiaalinen
b) koen, etten saa ja osaa olla oma itseni muiden seurassa, en ole löytänyt omaan viiteryhmääni kuuluvia aikuisia
c) en käy muuta kuin töissä ja töissä en ole tavannut ystäväehdokkaita
d) väsyn helposti, enkä jaksa/osaa ylläpitää ystävyyssuhteita
Samaistun kohtiin b ja d. En ole kuten muut ihmiset. Vaikea samaistua muihin ja mitään roolia en jaksa alkaa ylläpitämään.
Mun ystäväni kuoli syöpään viisikymppisenä. Samoin sisarukseni. Viimeinen ystäväni on vielä elossa mutta nyt pahasti alkoholisoitunut eikä hänen kanssaan tule yhteisistä tapaamisista enää mitään. Onhan se surullista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Loppujen lopuksi, onko niitä sellaisia kaverisuhteita monella muullakaan?
Perhe ja työ, siinä on tarpeeksi. Ei aikuiselämässä tarvitse olla enää kuin paita ja peppu jonkun kanssa.
Kummallisia oletuksia...
Kun mä nyt muistelen vaikka omaa kasvuympäristöäni, joka oli omakotitaloalue, niin kyllä siellä näytti siltä, että jokaisessa talossa vanhemmat keskittyivät perheeseensä työn ohella.
Ei aikuiset ole mitään teinejä.
Niin mutta kun minä olen yksin täällä pienessä yksiössäni, enkä ole töissä.
No, jos et kestä tai halua olla yksin, niin hakeudu harrastamaan ja hanki ystäviä.
Katsos, kaikki ihmiset eivät kaipaa sitä läheisintäkään ystävää. Jotkut kokevat tulevansa toimeen ilmankin, ja pystyvät kyllä asiallisesti toisten kanssa käyttäytymään.
Oletkohan sinä vielä aika teini?
Ystävät ovat petollisia hyväksikäyttäjiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap on oiva esimerkki ymmärtämättömästä ihmisestä.
No, mä en edes kaipaa läheisiä ystäviä, tykkään olla yksin, enkä luota keneenkään. Eläimiä on aina ollut, pikkutytöstä saakka, koiriini luotan 99%. koska olen me itse kouluttanut. Mökkeilen paljon ja olen luonnossa, luen paljo ja teen käsitöitä.. Pari hyvää kaveria on toisella puolen suomea, vuosia sitten nähty viimeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tulen kyllä toimeen kaikkien kanssa pintapuolisesti todella hyvin ja mulla on hyvät sosiaaliset taidot, mutta silti tuntuu vaikealta löytää ihmisiä joiden kanssa olisi kunnon henkinen yhteys. Lisäksi olen sen verran introvertti, että nautin liikaa omasta seurastani eikä tule ana niin helposti lähdettyä ulos.
Aivan kuten minä.
Kun ei kiinnosta. Ei ole tarvetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vastenmieliset ihmiset eivät saa ystäviä.
Havaintoni on päinvastainen.
Vierailija kirjoitti:
Loppujen lopuksi, onko niitä sellaisia kaverisuhteita monella muullakaan?
Perhe ja työ, siinä on tarpeeksi. Ei aikuiselämässä tarvitse olla enää kuin paita ja peppu jonkun kanssa.
Kummallisia oletuksia...
Kun mä nyt muistelen vaikka omaa kasvuympäristöäni, joka oli omakotitaloalue, niin kyllä siellä näytti siltä, että jokaisessa talossa vanhemmat keskittyivät perheeseensä työn ohella.
Ei aikuiset ole mitään teinejä.
Entä jos ei ole sitä perhettä, lapsia?
Mihis sitä sitten keskittyis? Sanon suoraan että kyllä yksinolo syö elämän mieltä vaikka kaikkein vähiten haluan kehnoja, feikkejä ihmissuhteita (on kokemusta). Pelkään vaan että olen ehdollistunut jo joko kehnoihin suhteisiin tai yksinäisyyteen. On vaikea lähteä luomaan uudenlaista sosiaalista elämää. En tiedä auttaisiko paikkakunnan vaihto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikuisiän "ystävät" ovat kaikki osoittautuneet jonkinasteisiksi hyväksikäyttäjiksi ja epäluotettaviksi. Juu, ei kiitos!
Pinnallista tuttavuutta ja "hyvää päivää kirvesvartta"-juttelua en kaipaa, oma seura riittää minulle.
Ilmoittaudun. Tosin 60v synttäreihin on enemmän kuin 5v aikaa vielä.
Ei ole vakituista työpaikkaa, joten työn kautta hankala ystävystyä.
Veikkaan, että yksi iso syy läheisten ystävien puuttumiseen johtuu siitä, että en uskalla päästää ihmisiä "lähelle" itseäni. Tämä taas johtuu siitä, että ensimmäinen ihminen jonka kanssa yritin ystävystyä, alkoi hyvin pian kiusaamaan minua. Ketään muita saman ikäisiä tyttöjä ei asuinalueellamme ollut. Koulussa toki oli, mutta he asuivat niin kaukana, ettei yhteistä vapaa-aikaa ollut. Sitten, kun ikä olisi jo riittänyt lähteä toiselle puolelle kylää kavereiden luokse, oli heillä kaverisuhteet ja minulla epäluottamus jo niin vakiintunut, ettei tullut mieleenikään lähteä heitä tapaamaan.
Peruskoulun jälkeen ystävystyin parin tyypin kanssa. Mutta kun muutimme eri paikkakunnille, nämä ystävät lakkasivat pitämästä yhteyttä. Ajattelin, että se on normaalia. Minullahan ei ollut kokemusta ystävyydestä, joten en tiennyt, että ystävyys voisi jatkua elämäntilanteiden muuttuessa.
myöhemmin sitten kuulin, että eräs entinen naapurini oli harmitellut, kun yhteydet minun kanssani olivat katkenneet täysin heidän muuttonsa jälkeen. Minä ihmettelin vain, että HÄ! Eihän hän ollut kuin vain naapuri.
Eli en vain osaa olla ystävä. Mutta onneksi on ns. ammattiystäviä. Eli psykologin kanssa käyn juttelemassa 1-2 kertaa kuukaudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä siinä on niin ihmeellistä? Varsinkin kun joka toinen tuntuu olevan samanlainen kotona perheen kanssa viihtyjä, joka ei jaksa tutustua uusiin ihmisiin, niin vaikea edes löytää mitään sydänystäviä. Jos yrittää järjestää mitään tapaamisia niin ihmiset keksii jatkuvasti syitä miksi ei nyt voi. Silloin tällöin ehkä onnistuu tutustumaan johonkin, mutta ei sit synkkaakaan niin hyvin, että juttu jatkuisi ja meistä tulisi hyvät ystävät.
En minäkään sitten jaksa enää yrittää kun pitäisi nähdä niin tuhottomasti vaivaa asian eteen jollei satu käymään joku onnekas sattuma.
Piti ihan tarkistaa, etten ollut itse kirjoittanut joitakin ketjun kommentteja kun kuulosti niin tutulta, mutta en ollut kirjoittanut palstalle noina päivinä.
Olen nelikymppinen ja olen ollut nyt pari vuotta ystävätön. Aloin tietoisesti karistaa ihmisiä elämästäni, eli olin kyllä "onnistunut" tutustumaan ja pitämäänkin ystäviä.
Syynä oli juuri täällä mainitut: suhteet alkoivat tuntua rasitteelta. Otti enemmän kuin antoi. Ihmisten odotukset ja vaatimukset alkoivat tympiä. Olisi pitänyt lähteä heti toiselle puolelle kaupunkia heitä tapaamaan ja loukkaantuivat, jos en päässyt. Pitivät tuntien monologeja puhelimessa.
Kai tässä iässä olen alkanut tajuta, että en oikeasti tarvitse muiden hyväksyntää. Olin kai pitänyt kavereita "pahan päivän varalle", vaikka tiedän ihmisten jättävän heti kun se paha päivä tulee, esim. avioerossa moni valitsi ex-mieheni puolen.
Olen välillä ollut ajatusleikkiä, että jos olisin henkilöiden x, y ja z kanssa vielä väleissä, mitä sanoisin heille ja mitä tarvitsisin heiltä? Vastaus on EN MITÄÄN.
Vierailija kirjoitti:
Loppujen lopuksi, onko niitä sellaisia kaverisuhteita monella muullakaan?
Perhe ja työ, siinä on tarpeeksi. Ei aikuiselämässä tarvitse olla enää kuin paita ja peppu jonkun kanssa.
Kummallisia oletuksia...
Kun mä nyt muistelen vaikka omaa kasvuympäristöäni, joka oli omakotitaloalue, niin kyllä siellä näytti siltä, että jokaisessa talossa vanhemmat keskittyivät perheeseensä työn ohella.
Ei aikuiset ole mitään teinejä.
Ehkä tässä "aikuisuudessa" on sitten se siemen siihen, että keskiverto 50v mies on pannuhuoneessa kyräilevä ja kaljaa tissutellen maailmaa manaava "ilopilleri".
Ja monissa pareissa joita itse tunnen, niin on toinen "pakosta" sellainen omissa oloissa "viihtyvä", kun tulee sitten tappelua jne, kun kumppani ei viihdy muualla kuin kotona.
Minullakaan ei ole yhtään ystävää. Ei edes kavereita. Työkavereiden kanssa juttelen ne normaalit kahvipöytäjutut, mutta en mitään syvällisempää, enkä koskaan työajan ulkopuolella. Sisarusten kanssa olen tekemisissä harvakseltaan.
Toisaalta ehkä haluaisinkin ystäviä, mutta toisaalta en jaksa nähdä ystävyyssuhteiden vaatimaa vaivannäköä. En jaksa olla sosiaalinen, tutustua ihmisiin ja sitten pitää suhteita yllä. Joskus olen yrittänyt, mutta se lopahtaa kun en vain viitsi eikä kiinnosta kuitenkaan tarpeeksi. Viihdyn kuitenkin mainiosti yksinkin ja sitä paremmin mitä enemmän ikää tulee.
Mistä ap kuvittelee tietävänsä ettei ystäviä ole? Somestako? Jos sitä seuraa voisi luulla ettei minullakaan ole. En vain koe tarpeelliseksi hehkuttaa somessa joka kerta kun näen ystäviäni.
Yhteiskunta ei järjestä meille läheisiä ystäviä. Ne pitäisi itse hankkia, vaikka Kela pitääkin meistä loisistaan muuten huolta!
Normalia! Jos läheinen ystävä ihminen on kuollut tai läheiset ihmiset.Useampi on kuollut.