Miten voi olla mahdollista että jollakulla ei ole ollenkaan läheisiä ystäviä?
Lähes pääasiassa on tekemisissä vain lman miehen ja aikuisten lastensa kanssa. Kerrostalonaapureita ei tunne sen kummemmin, joskus pari sanaa vaihtaa. Työkavereista, jo pitkän aikaa samassa paikassa olleista ei löydy yhtään läheistä tyyppiä. Työasiat vaan hoidetaan mutta muuta ei. Ei muitakaan ystäviä, vain jotain tuttavia. Omat sisaruksetkin etäisiä, heidän kanssa ei juuri tekemisissä.
Onko tavallistakin? Ikää kuitenkin on jo löhemmäs 60. Ettei elämän varrella ole tarttunut matkaan mistään ihmisiä joisra olisi tullut ystäviä?
Kommentit (84)
Minulla ei ole, koska
a) olen melko epäsosiaalinen
b) koen, etten saa ja osaa olla oma itseni muiden seurassa, en ole löytänyt omaan viiteryhmääni kuuluvia aikuisia
c) en käy muuta kuin töissä ja töissä en ole tavannut ystäväehdokkaita
d) väsyn helposti, enkä jaksa/osaa ylläpitää ystävyyssuhteita
Kaikki eivät edes kaipaa ystäviä vaan viihtyvät hyvin ihan yksikseen.
En kaipaa ystäviä. Niistä on kuitenkin loppujen lopuksi enemmän vaivaa kuin iloa. Ihmiset ovat kuitenkin pääsääntöisesti viime kädessä itsekkäitä ja omaa etuaan tavoittelevia.
Itselläni ei ole ystäviä, koska jokainen "ystävä" on minulle enemmänkin rasite. Aina saa olla auttamassa muita, joten lopetin kaikki ystävyyssuhteet ja huomaan olevani onnellisempi yksin.
Kun on jo vuosia kerrottu itsestäni pahoja, narsistisi.a juoruja, niin ymmärrän kyllä, että moni välttelee ja pitää lähinnä vitsinä.
Joukon suupalttejahan on helppoa uskoa, kerta tulevat "kaikkien" ( = vain itselleen jollain tavoin hyödyllisten ihmisten) kanssa toimeen.
🖤💔
Se opitaan jo päiväkodissa, että on erilaisia ihmisiä. Kun nyt asiaa oikein rupesin ajattelemaan lähipiirissäni on enemmän ihmisiä, jotka viihtyvät enemmän oman perheen kesken kuin suurissa porukoissa, jne.
Mä olen just tuollainen. En muista milloin olisin käynyt jossain jonkun muun kuin miehen kanssa tai sitten yksin. Tai niin että porukassa ja me pariskuntana. En vaan halua olla sosiaalinen, viihdyn yksin.
Vierailija kirjoitti:
Kun on jo vuosia kerrottu itsestäni pahoja, narsistisi.a juoruja, niin ymmärrän kyllä, että moni välttelee ja pitää lähinnä vitsinä.
Joukon suupalttejahan on helppoa uskoa, kerta tulevat "kaikkien" ( = vain itselleen jollain tavoin hyödyllisten ihmisten) kanssa toimeen.
🖤💔
Vanhat, randomit ä.mm.ätkin osaavat niitä ihania peruskouluaikaisia juttuja minun miehisyydestäni kertoilla. Eilen tuli juuri yksi sellainen koiranulkoulutuslenkillä vastaan karmeassa mekossaan.
Ja ihan naispuoilnen olen ollut jo kohdussa.
🙂
Ei ole ei. Joitain hyvänpäiväntuttuja on joita joskus näkee ja vaihtaa muutaman sanan. Minkä sille voi? Tälleen se on ollut jo monta kymmentä vuotta.
Mulle se oma kumppani on myös paras ystävä, enkä hirveästi muita kaipaa. Lisäksi on mutama kaveri, yksi vähän läheisempi jonka kanssa jutellaan silloin tällöin ja nähdään ehkä kerran vuodessa. Vanhempiini ja veljeeni on todella lämpimät välit. Naapureita moikkaan aina kun nähdään ja vaihdetaan kuulumisia, mutta en esim. tiedä heidän nimeään. Musta on aika normaalia että aikuisena se oma kumppani ja perhe menee etusijalle ja muut ystävyyssuhteet muuttavat muotoaan ja jäävät taka-alalle.
Tulen kyllä toimeen kaikkien kanssa pintapuolisesti todella hyvin ja mulla on hyvät sosiaaliset taidot, mutta silti tuntuu vaikealta löytää ihmisiä joiden kanssa olisi kunnon henkinen yhteys. Lisäksi olen sen verran introvertti, että nautin liikaa omasta seurastani eikä tule ana niin helposti lähdettyä ulos.
Lapsesta asti ollut ilman ystäviä. Jos itse en ota yhteyttä niin vuosiin ei kuulu mitään. Nyt vasta myöhemmällä iällä ymmärtänyt että se ei ole ystävyyttä. Somessakin roikutaan kaverina että saa kyylätä päivityksiä mutta niistä ei tykätä.
Ei osaa kaivata ihmissuhteita kun niitä ei ole. Onneksi oppinut olemaan yksin.
Ei ole tavannut ketään. Niin yksinkertaista se on.
Huomasin, että ystävyssuhteet on aika rasittavia ja olen väsynyt ja kyllästynyt kun olen ollut "ystävieni" kanssa, siten ne kaverit vaan on pudonneet pois, kun ei ole jaksamista ylläpitää ihmissuhteita, jotka rasittaa. Puolisoni on paras ystäväni, en kaipaa muita.
Loppujen lopuksi, onko niitä sellaisia kaverisuhteita monella muullakaan?
Perhe ja työ, siinä on tarpeeksi. Ei aikuiselämässä tarvitse olla enää kuin paita ja peppu jonkun kanssa.
Kummallisia oletuksia...
Kun mä nyt muistelen vaikka omaa kasvuympäristöäni, joka oli omakotitaloalue, niin kyllä siellä näytti siltä, että jokaisessa talossa vanhemmat keskittyivät perheeseensä työn ohella.
Ei aikuiset ole mitään teinejä.
Mitä outoa siinä on? Jotkut eivät saa ystäviä vaikka haluaisivat, eikä vika välttämättä ole heissä. Itse kuulun siihen joukkoon, joka on karsinut ystävät pois. Viihdyn yksin, kotona asuu vielä kaksi nuorta aikuista ja koen ystävyyssuhteet vain rasitteina, en jaksa tavata ja ylläpitää niitä suhteita. Ei ole siis ollut parisuhdettakaan muutamaan vuoteen, enkä kaipaakaan sellaista. En pelkää yksinoloa vaan se lataa akkujani. Aiemmin ystäviä/kavereita oli, mutta muuton myötä katkoin siltoja, eikä kaduta. Miksi sinua ap kiinnostaa jonkun muun elämä?
En todellakaan kaipaa ihmisiä joista ei ole kuin rasitetta. En halua että mun pitää pakosta pitää yhteyttä ja yrittää olla sosiaalinen. Mulle riittää kanssakäymiseen oma puoliso ja hänen jo aikuiset lapsensa. Ylipäätään ihmiset on ärsyttäviä ja rasittavia. Jos en olisi parisuhteessa, eläisin erakkona. Joskus tämä suhdekin tuntuu riippakiveltä, mutta kuitenkin rakastan miestäni enkä halua erota. Mutta muut ihmiset: ei kiitos!
Vierailija kirjoitti:
Loppujen lopuksi, onko niitä sellaisia kaverisuhteita monella muullakaan?
Perhe ja työ, siinä on tarpeeksi. Ei aikuiselämässä tarvitse olla enää kuin paita ja peppu jonkun kanssa.
Kummallisia oletuksia...
Kun mä nyt muistelen vaikka omaa kasvuympäristöäni, joka oli omakotitaloalue, niin kyllä siellä näytti siltä, että jokaisessa talossa vanhemmat keskittyivät perheeseensä työn ohella.
Ei aikuiset ole mitään teinejä.
Niin mutta kun minä olen yksin täällä pienessä yksiössäni, enkä ole töissä.
Minä olen aina ollut tuollainen. Lapsena ja teininä olin se "jämäystävä", joka kelpasi seuraksi vain kuin muilla ystävillä oli jotain muuta sovittuna. Opiskeluiden aikana sain joitain opiskelu- ja bilekavereita, mutta en yhtään läheisempää ystävää. Työkavereiden kanssa en edes haluaisi olla tekemisissä vapaa-ajalla, haluan pitää ne maailmat erillään. Joten enimmäkseen vietän aikaa puolison kanssa tai itsekseen. Olen aika introvertti, joten enimmäkseen tämä on ihan ok. Välillä toki koen itseni yksinäiseksi. Mutta vaikea tätä tilannetta on muuttaakaan, tuskinpa enää osaisinkaan olla kunnollinen ystävä.
Lähes pääasiassa vietttää siis aikaa vain oman miehensä kanssa. Ap