Lue keskustelun säännöt.
Mieheni aikoo viettää kanssani koko kesän aikana kaksi viikonloppua
30.05.2022 |
4.-5.6. - miehen siskon ylioppilasjuhlat 300 km päässä meiltä kotoa, menen mukaan
11.-12.6. - miehen työporukan reissu, ei siis mikään työhön liittyvä pakollinen, vaan vapaa-ajan ohjelmaa
18.-19.6. - miehen kaverin polttarit
25.-26.6. - mies kavereineen mökillä
2.-3.7. - miehen vanhempien 30-vuotishääpäiväjuhla 300 km päässä meiltä kotoa, minut on kutsuttu, mutta en ole vielä päättänyt että menenkö
9.-10.7. - mies kavereineen festareilla
16.-17.7. - mies lomalla, kavereiden kanssa vaelluksella
23.-24.7. - mies lomalla, vuokrannut kavereineen mökin - pitkin hampain ilmoitti, että saan mennä mukaan jos haluan, mutta "se ei ole mikään sellainen perhereissu" - no en toki mene
30.-31.7. - mies lomalla, yhteinen viikonloppu!
6.-7.8. - miehen kaverin häät, mies bestmanina, menen mukaan
13.-14.8. - "aateltiin että tässä pidettäis Juhon varpajaiset, kun ei oikeen löytynyt sopivaa viikonloppua"
20.-21.8. - minulla ennalta sovittu meno
27.-28.8. - yhteinen viikonloppu, tosin venetsialaisiahan tähän yritetään kyllä tyrkyttää jostakin
Olen vaihtanut äskettäin työpaikkaa eikä minun ollut mahdollista ottaa kuin kaksi viikkoa lomaa. Olisin toivonut, että oltaisiin viikonloppuisin voitu tehdä jotakin yhdessä, mutta ne toiveet tuntuu nyt valuvan kyllä viemäristä. Ja noista reissuista, vaikka olen päivämäärät merkinnyt la-su, niin melkein kaikkiin lähdetään jo perjantaina kyllä suoraan töistä (tai jopa otetaan pe vapaaksi ja lähdetään aamusta) ja palataan myöhään illalla sunnuntaina. Kahdeksan vuotta ollaan jo oltu yhdessä ja tuntuu, että tämä menee vaan vuosi vuodelta hullummaksi. Varmaan kun meidän ikäiset alkavat olla jo keskiluokkaisissa vakitöissä ja rahaa on käytettävissä paljon enemmän kuin vuosia sitten, niin voi kaikenlaista suunnitellakin. On mulla omiakin kavereita ja sisarusten kanssa vietän mielelläni aikaa kanssa, mutta en mä tiedä, olisiko se liikaa vaadittu, että puolisokin voisi edes joskus priorisoida jonkun meidän yhteisen menon etusijalle. Tuntuu, että noissa kaikissa sopimisissa mennään aina se edellä, että mitä menoja muilla on ja sitten meidän yhteiset suunnitelmat saa aina joustaa.
Kommentit (517)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi niin monen (miehen) ajatuksissa se puolison kanssa vietetty aika (poislukien paneminen) on lähinnä jokin rangaistus josta pitää päästä luistelemaan keinolla millä hyvänsä?
Miksi ihmeessä halutaan olla parisuhteessa ihmisen kanssa jonka kanssa yhdessäolo on niin kamalaa että on kivempi olla ja mennä kaikkialla soolona? Miksi ei olla joko sinkkuna tai sitten etsitä sellaista puolisoa jonka kanssa on kivaa yhdessä ja harrastukset/kiinnostuksenkohteetkin natsaa osin ja on yhteisiä?
Toki siinä on tietty omat haasteensa, että löytää naisen joka jaksaa/haluaa ryypätä ja rymytä joka viikonloppu ties missä, mutta toisaalta onhan noita tuksujakin olemassa.
Koska jokainen leski tietää, miten autio elämä on, jos ystävyyssuhteet on avioliiton takia katkottu kokonaan. Miehet hoksaavat tämän eli heillä on muutakin elämää kuin puoliso, mutta naisilla on kavala tapa olettaa, että yhdessä ikuisesti tarkoittaa samanaikaista kuolemaa.
Huhhuh. Nyt meni mutkat suoriksi. Kukaan ei ole kaiketi kavereita kieltänyt. Kaverit ja ystävät ovat äärettömän tärkeitä, mutta kaverimenot ei saa mennä kumppanin edelle. Ap:n miehelle kesä kavereiden kanssa on tärkeämpää, kuin kesä kumppaninsa kanssa. Kavereiden kanssa on mökkireissua ja festaria, mutta näitä ei kuitenkaan halua tehdä kumppaninsa kanssa... Se on aika paha juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuka opetti nuorille aikuisille, että viikonloppu on sama asia kuin karkkipäivä eli arkena on tappavan tylsää, viikonloppuun sitten panostetaan täysillä. Näin vuodessa on vain 104 päivää elämää ja 250 päivää, jolloin ei voi olla kivaa, koska on työt ja kaupassakäynti.
Jos suhteensa haluaa säilyttää, niin kannattaa enemminkin panostaa niihin 250 päivään arkea ja tehdä niistä mahdollisimman hyviä.
Meidän viikko:
Ma Mies menee töihin klo 07.00. Minä klo 10. Pääsen töistä klo 16, mies klo 20.30 Iltapala, iltatoimet, klo 21.30 nukkumaan.
Ti Mies menee töihin klo 07 00. Minulla on vapaapäivä. Mies tulee töistä klo 15.30. Ruokailu, päivälepo miehelle, klo 18 auttamaan miehen vanhempia sovitusti. Kotiin klo 20.30. Iltapala, iltapuuhat, nukkumaan. Voisi valvoakin, mutta ollaan aika väsyneitä anoppilassa hääräämisestä, ja mies siitä että on tehnyt 2vrk aikana 21h töitä, plus pari tuntia vanhemmilleen.
Ke minä herään klo 8. Mies klo 10. Miehen työt alkavat klo 13. Minulla on toinen vapaa. Mies herää ja kysyn känykö kaupassa kun hän on töissä, mutta hän haluaa itse lähteä mukaan, koska on niin paljon ostettavaa. Syödään rauhassa brunssi ennen kuin mies lähtee töihin, katsotaan vähän jotain sarjaa. Mies lähtee töihin klo 12.30 ja tulee klo 21.30, jonka jälkeen iltapala, iltatoimet ja nukkumaan.
To Mies menee töihin klo 7, minä klo 8. Minä pääsen klo 14.30, ja mies on kotona 15. 30. Olen tehnyt ruuan valmiiksi, ja syödään. Sitten pieni lepo, jonka jälkeen kauppaan ja tankille, ja postissa käymään, klo 17.30. Kaupasta kotiin niin että kaikki ostokset on laitettu kaappeihin, klo 19.30. Pari tuntia aikaa tehdä yhdessä jotain, klo 21.30 iltatoimet ja nukkumaan.
Pe mies töihin klo 07, minä klo 8. Minä pääsen klo 14.30, siivoan talon ja pesen pyykkiä sun muuta kotihommaa. Mies tulee töistä klo 20.30. Voisi tehdä jotain, mutta mies ei jaksa, enkä minäkään.
Tään jälkeen alkaa miehellä vapaat, ja minullakin vapaa vkl. Vietämme sen kahdestaan tehden mukavia juttuja yhdessä, nukumme pitkään, rakastelemme, teemme ruokaa, käymme laavulla, talvella hiihtämässä, kesällä uimarannalla, leikkaamme nurtsia, teemme talon kunnostushommia jos niitä on jne.
Ei puhettakaan että jompi kumpi viettäisi nuo vapaapäivät jossain muualla jatkuvasti, ja elettäisiin vain tätä ihanaa arkea, johon pystyykin tosi paljon vaikuttamaan, kuten viikkolistasta huomaa.
Töihin meno ja nukkuminen rytmittävät suokailujen lisäksi kyllä aika tehokkaasti arkea, eikä silloin voi venyä ja vanua pikkutunneille arjen juhlaa eläen, ja kuvitella että 2h unilla toinen jaksaa tehdä 13h työpäiviä kovin montaa.
Me panostamme vapaapäiviin, jolloin saamme ihan rauhassa tehdä ilman aikatauluja omia yhteisiä juttujamme. <3
Minusta on kurjaa, että sinulla ei ole ystäviä. Harmi.
Vierailija kirjoitti:
Meillä lapsia, eikä yhtään vkl kahdestaan kesällä. Jos olisin lapseton ja meno olisi miehennpuolelta tuota, eroaisin heti.
Niin eikö se ole ihan normaalia, että pienten lasten vanhemmat viettää pääasiassa viikonloput lasten kanssa? Oli kesä tai ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi niin monen (miehen) ajatuksissa se puolison kanssa vietetty aika (poislukien paneminen) on lähinnä jokin rangaistus josta pitää päästä luistelemaan keinolla millä hyvänsä?
Miksi ihmeessä halutaan olla parisuhteessa ihmisen kanssa jonka kanssa yhdessäolo on niin kamalaa että on kivempi olla ja mennä kaikkialla soolona? Miksi ei olla joko sinkkuna tai sitten etsitä sellaista puolisoa jonka kanssa on kivaa yhdessä ja harrastukset/kiinnostuksenkohteetkin natsaa osin ja on yhteisiä?
Toki siinä on tietty omat haasteensa, että löytää naisen joka jaksaa/haluaa ryypätä ja rymytä joka viikonloppu ties missä, mutta toisaalta onhan noita tuksujakin olemassa.
Koska jokainen leski tietää, miten autio elämä on, jos ystävyyssuhteet on avioliiton takia katkottu kokonaan. Miehet hoksaavat tämän eli heillä on muutakin elämää kuin puoliso, mutta naisilla on kavala tapa olettaa, että yhdessä ikuisesti tarkoittaa samanaikaista kuolemaa.
Huhhuh. Nyt meni mutkat suoriksi. Kukaan ei ole kaiketi kavereita kieltänyt. Kaverit ja ystävät ovat äärettömän tärkeitä, mutta kaverimenot ei saa mennä kumppanin edelle. Ap:n miehelle kesä kavereiden kanssa on tärkeämpää, kuin kesä kumppaninsa kanssa. Kavereiden kanssa on mökkireissua ja festaria, mutta näitä ei kuitenkaan halua tehdä kumppaninsa kanssa... Se on aika paha juttu.
Entä jos mies on koko talven yrittänyt selvittää, että tuletko festareille jne. ja ap empii, koska vaihtoi työpaikkaa ja rahat loppu. Mies päätti, että asia selvä, koska et ole lähdössä mukaan, niin menen sitten kavereiden kanssa.
Me tiedämme vain ap:n kertomuksen. Ehkä hän on niitä naisia, jotka maksattavat kaiken puolisolla ja tämä ei enää suostu siihen.
Vierailija kirjoitti:
Miksi niin monen (miehen) ajatuksissa se puolison kanssa vietetty aika (poislukien paneminen) on lähinnä jokin rangaistus josta pitää päästä luistelemaan keinolla millä hyvänsä?
Miksi ihmeessä halutaan olla parisuhteessa ihmisen kanssa jonka kanssa yhdessäolo on niin kamalaa että on kivempi olla ja mennä kaikkialla soolona? Miksi ei olla joko sinkkuna tai sitten etsitä sellaista puolisoa jonka kanssa on kivaa yhdessä ja harrastukset/kiinnostuksenkohteetkin natsaa osin ja on yhteisiä?
Toki siinä on tietty omat haasteensa, että löytää naisen joka jaksaa/haluaa ryypätä ja rymytä joka viikonloppu ties missä, mutta toisaalta onhan noita tuksujakin olemassa.
Minun mieheni nimen omaan odottaa sitä että pääsee vapaapäivinä viettämään minun kanssani sitä aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Laskin tuosta 5 viikonloppua, jolloin olette yhdessä. Tietysti lähdet sukutapahtumiin mukaan. Pidät vielä aina mahdollisimman hauskaa aina kun olette yhdessä ja olet miellyttävää seuraa.
Mökeille älä tunge mukaan. Pidä vielä mahdollisimman hauskaa silloinkin kun vietät viikonloppua ilman miestä. Kun hän tulee kotiin, olet hyvällä tuulella kaikesta kivasta jota olet keksinyt.
Jos mies ei kyllästy kavereihinsa ja poikien menoihin tuon kesän aikana, joudut miettimään haluatko paremmin kotona viihtyvän miehen, varsinkin jos lapsia suunnittelet. Mutta jos alat nyt kiukuttelemaan ja näyttämään hapanta naamaa, on kaverien seura entistäkin kallisarvoisempaa.
Joku yhdessä sukutapahtumiin ei ole sama asia, kuin kahdenkeskinen aika.
Juuri tästä syystä miehet ei ymmärrä vaimojen vaatimuksia. 600 km samassa autossa vaimon kanssa eli yhteensä yli 6 tuntia ja vaimo valittaa, että ei koskaan olla yhdessä ja jutella. Pitää olla hotellihuone 2 vrk ajan viikonloppuna, hurjasti menoa ja tekemistä yhdessä, ei yhtään sukulaista tai kaveria lähelläkään ja keskitytään vain toisiinsa jossain torikahvilla. Mies ei ymmärrä, että miksi varata huone hotellista, jos siellä ei edes olla ja miksi ihmeessä sukujuhlien aikana ei muka olla yhdessä, vaikka matkalla on aikaa jutella.
Ei ihme, että nykyisin erotaan tiuhaan tahtiin ja sarjasuhteillaan: jos koko elämä pitää valjastaa sen toisen tarpeita ajatellen eikä saa olla kavereita tai sukua, niin kuka sitä oikeasti jaksaa?
Vai olisiko ap:lle parempi vain seurustella, jos arki miehen kanssa ei ole mieleen.
Onpa mustavalkoista
Tottakai saa ja pitää olla omia kavereita.
Voisihan asian kääntää niinkin että miksi mies on apn kanssa kun ei halua viettää tämän kanssa aikaa?
Kannattaisiko vaan viettää illan yhden ja toisen illan toisen kanssa, niin ei tarvitsisi yrittääkään miettiä toisen tarpeita.
Tarviiko miehet kodin ylläpitäjän jonne on kiva reissuilta palata, vähän niin kuin äidin luo?
Ei se oikein toimi.Mies on ap:n kanssa joka viikko 5 vrk ajan, mutta se ei riitä ap:lle. Ehkä ap:lle todella tekisi hyvää pelkkä seurustelusuhde, jossa miehellä on aikaa viikolla tunti tai kaksi kerrallaan, mutta ap joutuisi itse maksamaan asumisensa ja omat kulunsa, eikä mitään 50/50 kuten nyt.
Ei minullekaan riittäisi tuollainen elämä, että ollaan se työntäyteinen arki vaan yhdessä ja vapaa-aika vietettäisiin erillään... Huhhuh... Onneksi itsellä on kumppani, joka nauttii myös reissuista ja matkusteluista minun kanssani kahden.
Jep. Kummallakin on omia menoja, mutta enemmän on yhteisiä ja esim kumpikin meistä tykkää liikkua luonnossa ym joten tätä kaikkea tehdään nykyisin yhdessä kun ennen tapaamista käytiin vaeltamassa joko yksin tai isommalla porukalla. Ja niin käydään välillä edelleen eli ei me vain kaksin nyhjätä aina. Ei tulisi parisuhteesta mitään jos ei olisi suht samanlaisia elämäntapoja, arvomaailmaa ja yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Eikä siinä kyllä olisi mitään järkeäkään. Yksinkin voi elää.
Mitä sellaisesta suhteesta saa, jossa ei haluta viettää vapaa-aikaa toisen kanssa? Onko se sitten vain ns. järkiliitto, jossa tarkoitus on jakaa asumiskuluja? Säännöllinen seksi? Yritän miettiä miksi joku, joka laukkaa kaiken vapaa-aikansa omissa menoissaan, on "parisuhteessa".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuka opetti nuorille aikuisille, että viikonloppu on sama asia kuin karkkipäivä eli arkena on tappavan tylsää, viikonloppuun sitten panostetaan täysillä. Näin vuodessa on vain 104 päivää elämää ja 250 päivää, jolloin ei voi olla kivaa, koska on työt ja kaupassakäynti.
Jos suhteensa haluaa säilyttää, niin kannattaa enemminkin panostaa niihin 250 päivään arkea ja tehdä niistä mahdollisimman hyviä.
Meidän viikko:
Ma Mies menee töihin klo 07.00. Minä klo 10. Pääsen töistä klo 16, mies klo 20.30 Iltapala, iltatoimet, klo 21.30 nukkumaan.
Ti Mies menee töihin klo 07 00. Minulla on vapaapäivä. Mies tulee töistä klo 15.30. Ruokailu, päivälepo miehelle, klo 18 auttamaan miehen vanhempia sovitusti. Kotiin klo 20.30. Iltapala, iltapuuhat, nukkumaan. Voisi valvoakin, mutta ollaan aika väsyneitä anoppilassa hääräämisestä, ja mies siitä että on tehnyt 2vrk aikana 21h töitä, plus pari tuntia vanhemmilleen.
Ke minä herään klo 8. Mies klo 10. Miehen työt alkavat klo 13. Minulla on toinen vapaa. Mies herää ja kysyn känykö kaupassa kun hän on töissä, mutta hän haluaa itse lähteä mukaan, koska on niin paljon ostettavaa. Syödään rauhassa brunssi ennen kuin mies lähtee töihin, katsotaan vähän jotain sarjaa. Mies lähtee töihin klo 12.30 ja tulee klo 21.30, jonka jälkeen iltapala, iltatoimet ja nukkumaan.
To Mies menee töihin klo 7, minä klo 8. Minä pääsen klo 14.30, ja mies on kotona 15. 30. Olen tehnyt ruuan valmiiksi, ja syödään. Sitten pieni lepo, jonka jälkeen kauppaan ja tankille, ja postissa käymään, klo 17.30. Kaupasta kotiin niin että kaikki ostokset on laitettu kaappeihin, klo 19.30. Pari tuntia aikaa tehdä yhdessä jotain, klo 21.30 iltatoimet ja nukkumaan.
Pe mies töihin klo 07, minä klo 8. Minä pääsen klo 14.30, siivoan talon ja pesen pyykkiä sun muuta kotihommaa. Mies tulee töistä klo 20.30. Voisi tehdä jotain, mutta mies ei jaksa, enkä minäkään.
Tään jälkeen alkaa miehellä vapaat, ja minullakin vapaa vkl. Vietämme sen kahdestaan tehden mukavia juttuja yhdessä, nukumme pitkään, rakastelemme, teemme ruokaa, käymme laavulla, talvella hiihtämässä, kesällä uimarannalla, leikkaamme nurtsia, teemme talon kunnostushommia jos niitä on jne.
Ei puhettakaan että jompi kumpi viettäisi nuo vapaapäivät jossain muualla jatkuvasti, ja elettäisiin vain tätä ihanaa arkea, johon pystyykin tosi paljon vaikuttamaan, kuten viikkolistasta huomaa.
Töihin meno ja nukkuminen rytmittävät suokailujen lisäksi kyllä aika tehokkaasti arkea, eikä silloin voi venyä ja vanua pikkutunneille arjen juhlaa eläen, ja kuvitella että 2h unilla toinen jaksaa tehdä 13h työpäiviä kovin montaa.
Me panostamme vapaapäiviin, jolloin saamme ihan rauhassa tehdä ilman aikatauluja omia yhteisiä juttujamme. <3
Minusta on kurjaa, että sinulla ei ole ystäviä. Harmi.
Miten minun ystäväni liittyvät siihen että minä ja mieheni haluamme viettää vapaapäivät toistemme kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi niin monen (miehen) ajatuksissa se puolison kanssa vietetty aika (poislukien paneminen) on lähinnä jokin rangaistus josta pitää päästä luistelemaan keinolla millä hyvänsä?
Miksi ihmeessä halutaan olla parisuhteessa ihmisen kanssa jonka kanssa yhdessäolo on niin kamalaa että on kivempi olla ja mennä kaikkialla soolona? Miksi ei olla joko sinkkuna tai sitten etsitä sellaista puolisoa jonka kanssa on kivaa yhdessä ja harrastukset/kiinnostuksenkohteetkin natsaa osin ja on yhteisiä?
Toki siinä on tietty omat haasteensa, että löytää naisen joka jaksaa/haluaa ryypätä ja rymytä joka viikonloppu ties missä, mutta toisaalta onhan noita tuksujakin olemassa.
Koska jokainen leski tietää, miten autio elämä on, jos ystävyyssuhteet on avioliiton takia katkottu kokonaan. Miehet hoksaavat tämän eli heillä on muutakin elämää kuin puoliso, mutta naisilla on kavala tapa olettaa, että yhdessä ikuisesti tarkoittaa samanaikaista kuolemaa.
Huhhuh. Nyt meni mutkat suoriksi. Kukaan ei ole kaiketi kavereita kieltänyt. Kaverit ja ystävät ovat äärettömän tärkeitä, mutta kaverimenot ei saa mennä kumppanin edelle. Ap:n miehelle kesä kavereiden kanssa on tärkeämpää, kuin kesä kumppaninsa kanssa. Kavereiden kanssa on mökkireissua ja festaria, mutta näitä ei kuitenkaan halua tehdä kumppaninsa kanssa... Se on aika paha juttu.
Siis tosissasiko miehen pitää viettää koko kesä kotona vain siksi, että kaverit ei saa mennä puolison edelle eli ei missään nimessä saa viettää aikaansa muiden kuin vaimon kanssa, vaikka viikot on kotona? Ymmärtäisin ap;n tilanteen, jos mies lähtisi kesäkuussa 300 km päähän ja palaisi sieltä syyskuussa, mutta tämä joutuu kökkimään viikot kotona, koska vaimo ei päästä minnekään.
Onhan se muuten ihan hirveää, että mies haluaa pikkusiskon lakkiaisiin mieluummin kuin siemailemaan viiniä parvekkeelle! Miten kukaan voi elää sellaisen miehen kanssa, joka ei ymmärrä, että vaimo ensin ja suku vasta sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi niin monen (miehen) ajatuksissa se puolison kanssa vietetty aika (poislukien paneminen) on lähinnä jokin rangaistus josta pitää päästä luistelemaan keinolla millä hyvänsä?
Miksi ihmeessä halutaan olla parisuhteessa ihmisen kanssa jonka kanssa yhdessäolo on niin kamalaa että on kivempi olla ja mennä kaikkialla soolona? Miksi ei olla joko sinkkuna tai sitten etsitä sellaista puolisoa jonka kanssa on kivaa yhdessä ja harrastukset/kiinnostuksenkohteetkin natsaa osin ja on yhteisiä?
Toki siinä on tietty omat haasteensa, että löytää naisen joka jaksaa/haluaa ryypätä ja rymytä joka viikonloppu ties missä, mutta toisaalta onhan noita tuksujakin olemassa.
Koska jokainen leski tietää, miten autio elämä on, jos ystävyyssuhteet on avioliiton takia katkottu kokonaan. Miehet hoksaavat tämän eli heillä on muutakin elämää kuin puoliso, mutta naisilla on kavala tapa olettaa, että yhdessä ikuisesti tarkoittaa samanaikaista kuolemaa.
Huhhuh. Nyt meni mutkat suoriksi. Kukaan ei ole kaiketi kavereita kieltänyt. Kaverit ja ystävät ovat äärettömän tärkeitä, mutta kaverimenot ei saa mennä kumppanin edelle. Ap:n miehelle kesä kavereiden kanssa on tärkeämpää, kuin kesä kumppaninsa kanssa. Kavereiden kanssa on mökkireissua ja festaria, mutta näitä ei kuitenkaan halua tehdä kumppaninsa kanssa... Se on aika paha juttu.
Siis tosissasiko miehen pitää viettää koko kesä kotona vain siksi, että kaverit ei saa mennä puolison edelle eli ei missään nimessä saa viettää aikaansa muiden kuin vaimon kanssa, vaikka viikot on kotona? Ymmärtäisin ap;n tilanteen, jos mies lähtisi kesäkuussa 300 km päähän ja palaisi sieltä syyskuussa, mutta tämä joutuu kökkimään viikot kotona, koska vaimo ei päästä minnekään.
Onhan se muuten ihan hirveää, että mies haluaa pikkusiskon lakkiaisiin mieluummin kuin siemailemaan viiniä parvekkeelle! Miten kukaan voi elää sellaisen miehen kanssa, joka ei ymmärrä, että vaimo ensin ja suku vasta sitten.
Koko kesä kotona? Luitko tuon ap:n listan? Siis on meilläkin kesällä tulossa parit häät ja minulla on yhden kaverin polttarit ja yhden kolmekymppiset ja miehellä myös yhdet polttarit ja joku kalastusreissu... Kuitenkin on myös viikonloppuja yhteiselle ajalle ja reissuille. Ja toki meillä on myös samaan aikaan 3 viikkoa lomaa, jota ap:lla ja miehellään ei ole. Juhannuskin vietetään tottakai samassa paikassa, kuten aina! Hui kauhistus mitä kontrollointia tämä... Ja tämä kaikki tapahtuu ihan yhteistuumin molempien halusta ja nautitaan yhteisestä ajasta sen arjen ulkopuolellakin :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi niin monen (miehen) ajatuksissa se puolison kanssa vietetty aika (poislukien paneminen) on lähinnä jokin rangaistus josta pitää päästä luistelemaan keinolla millä hyvänsä?
Miksi ihmeessä halutaan olla parisuhteessa ihmisen kanssa jonka kanssa yhdessäolo on niin kamalaa että on kivempi olla ja mennä kaikkialla soolona? Miksi ei olla joko sinkkuna tai sitten etsitä sellaista puolisoa jonka kanssa on kivaa yhdessä ja harrastukset/kiinnostuksenkohteetkin natsaa osin ja on yhteisiä?
Toki siinä on tietty omat haasteensa, että löytää naisen joka jaksaa/haluaa ryypätä ja rymytä joka viikonloppu ties missä, mutta toisaalta onhan noita tuksujakin olemassa.
Minun mieheni nimen omaan odottaa sitä että pääsee vapaapäivinä viettämään minun kanssani sitä aikaa.
Sinun miehesi tuskin onkaan ketjussa kertomassa kuinka sen pitää riittää, että puolisoa näkee arkisin ihan joka päivä ainakin puolen tunnin ajan.
Aidosti onnellisessa parisuhteessa se oma puoliso ei ole kuin jokin vihollinen jonka kanssa yhteistä aikaa pitää vältellä parhaansa mukaan.
Valitettavan monelle se vaan tuntuu olevan niin, että on ihan normia/tavallista että sen parempi mitä vähemmän toisen kanssa joutuu aikaansa jakamaan.
Surullista, että niin moni on valmis uhraamaan elämänsä tuollaiseen. Ja mistä tuollaiseen vhaan oikein kylvetään siemenet, että se oma puoliso on välttämätön paha ja jokin elämässä oleva pakollinen kurjuuden lähde jota ei todellakaan pidä tai tarvitse arvostaa tai kunnioittaa? Yksinelokin kun on tuollaista "parisuhdetta" parempaa ihan kummallekin osapuolelle.
Ja saati sitten parisuhde sellaisen ihmisen kanssa jonka oleminen omassa elämässä on pelkkä siunaus ja jota ilman elämä olisi huomattavasti kurjempaa. Mitään sen vähempää ei pidä tavoitella eikä vähempään varsinkaan pidä tyytyä.
Älä valitse sellaista kumppania jonka kanssa voit elää vaan sellainen jota ilman et voi elää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuka opetti nuorille aikuisille, että viikonloppu on sama asia kuin karkkipäivä eli arkena on tappavan tylsää, viikonloppuun sitten panostetaan täysillä. Näin vuodessa on vain 104 päivää elämää ja 250 päivää, jolloin ei voi olla kivaa, koska on työt ja kaupassakäynti.
Jos suhteensa haluaa säilyttää, niin kannattaa enemminkin panostaa niihin 250 päivään arkea ja tehdä niistä mahdollisimman hyviä.
Meidän viikko:
Ma Mies menee töihin klo 07.00. Minä klo 10. Pääsen töistä klo 16, mies klo 20.30 Iltapala, iltatoimet, klo 21.30 nukkumaan.
Ti Mies menee töihin klo 07 00. Minulla on vapaapäivä. Mies tulee töistä klo 15.30. Ruokailu, päivälepo miehelle, klo 18 auttamaan miehen vanhempia sovitusti. Kotiin klo 20.30. Iltapala, iltapuuhat, nukkumaan. Voisi valvoakin, mutta ollaan aika väsyneitä anoppilassa hääräämisestä, ja mies siitä että on tehnyt 2vrk aikana 21h töitä, plus pari tuntia vanhemmilleen.
Ke minä herään klo 8. Mies klo 10. Miehen työt alkavat klo 13. Minulla on toinen vapaa. Mies herää ja kysyn känykö kaupassa kun hän on töissä, mutta hän haluaa itse lähteä mukaan, koska on niin paljon ostettavaa. Syödään rauhassa brunssi ennen kuin mies lähtee töihin, katsotaan vähän jotain sarjaa. Mies lähtee töihin klo 12.30 ja tulee klo 21.30, jonka jälkeen iltapala, iltatoimet ja nukkumaan.
To Mies menee töihin klo 7, minä klo 8. Minä pääsen klo 14.30, ja mies on kotona 15. 30. Olen tehnyt ruuan valmiiksi, ja syödään. Sitten pieni lepo, jonka jälkeen kauppaan ja tankille, ja postissa käymään, klo 17.30. Kaupasta kotiin niin että kaikki ostokset on laitettu kaappeihin, klo 19.30. Pari tuntia aikaa tehdä yhdessä jotain, klo 21.30 iltatoimet ja nukkumaan.
Pe mies töihin klo 07, minä klo 8. Minä pääsen klo 14.30, siivoan talon ja pesen pyykkiä sun muuta kotihommaa. Mies tulee töistä klo 20.30. Voisi tehdä jotain, mutta mies ei jaksa, enkä minäkään.
Tään jälkeen alkaa miehellä vapaat, ja minullakin vapaa vkl. Vietämme sen kahdestaan tehden mukavia juttuja yhdessä, nukumme pitkään, rakastelemme, teemme ruokaa, käymme laavulla, talvella hiihtämässä, kesällä uimarannalla, leikkaamme nurtsia, teemme talon kunnostushommia jos niitä on jne.
Ei puhettakaan että jompi kumpi viettäisi nuo vapaapäivät jossain muualla jatkuvasti, ja elettäisiin vain tätä ihanaa arkea, johon pystyykin tosi paljon vaikuttamaan, kuten viikkolistasta huomaa.
Töihin meno ja nukkuminen rytmittävät suokailujen lisäksi kyllä aika tehokkaasti arkea, eikä silloin voi venyä ja vanua pikkutunneille arjen juhlaa eläen, ja kuvitella että 2h unilla toinen jaksaa tehdä 13h työpäiviä kovin montaa.
Me panostamme vapaapäiviin, jolloin saamme ihan rauhassa tehdä ilman aikatauluja omia yhteisiä juttujamme. <3
Minusta on kurjaa, että sinulla ei ole ystäviä. Harmi.
Miten minun ystäväni liittyvät siihen että minä ja mieheni haluamme viettää vapaapäivät toistemme kanssa?
Niinpä. Meilläkin vietetään aikaa ystävien kanssa siinä arjessa eli itse käyn yhden ystäväni kanssa lenkillä joka maanantai ja samassa jumpassa torstaisin tämän ja yhden toisenkin ystäväni kanssa. Usein mennään kahvilaan tämän jälkeen höpisemään. Mies taasen pelaa tennistä kerran viikkoon yhden ystävänsä kanssa ja käy kahtena arki-iltana kaveriporukkansa kanssa pelaamassa futista.
Viikonloppuisin sitten tehdään kaikenlaista yhdessä vaikka toki joskus on kummallakin niitä omia viikonloppumenojakin. Ja näin se on muillakin tuttavapiirissä eli viikonloput on pyhitetty perheelle ja/tai parisuhteelle eikä kukaan harrasta mitään ryyppäämisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi niin monen (miehen) ajatuksissa se puolison kanssa vietetty aika (poislukien paneminen) on lähinnä jokin rangaistus josta pitää päästä luistelemaan keinolla millä hyvänsä?
Miksi ihmeessä halutaan olla parisuhteessa ihmisen kanssa jonka kanssa yhdessäolo on niin kamalaa että on kivempi olla ja mennä kaikkialla soolona? Miksi ei olla joko sinkkuna tai sitten etsitä sellaista puolisoa jonka kanssa on kivaa yhdessä ja harrastukset/kiinnostuksenkohteetkin natsaa osin ja on yhteisiä?
Toki siinä on tietty omat haasteensa, että löytää naisen joka jaksaa/haluaa ryypätä ja rymytä joka viikonloppu ties missä, mutta toisaalta onhan noita tuksujakin olemassa.
Koska jokainen leski tietää, miten autio elämä on, jos ystävyyssuhteet on avioliiton takia katkottu kokonaan. Miehet hoksaavat tämän eli heillä on muutakin elämää kuin puoliso, mutta naisilla on kavala tapa olettaa, että yhdessä ikuisesti tarkoittaa samanaikaista kuolemaa.
Aika dramaattista elämää sinulla, jos on pakko paskoa joko parisuhde tai ystävyyssuhteet. Miten olisi sellainen tasapainoinen elämä, johon mahtuvat molemmat? Ei ole rakettitiedettä. Parisuhde tottakai priorisoidaan, mutta myös sen hyvinvoinnille on hyväksi omat kaverit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi niin monen (miehen) ajatuksissa se puolison kanssa vietetty aika (poislukien paneminen) on lähinnä jokin rangaistus josta pitää päästä luistelemaan keinolla millä hyvänsä?
Miksi ihmeessä halutaan olla parisuhteessa ihmisen kanssa jonka kanssa yhdessäolo on niin kamalaa että on kivempi olla ja mennä kaikkialla soolona? Miksi ei olla joko sinkkuna tai sitten etsitä sellaista puolisoa jonka kanssa on kivaa yhdessä ja harrastukset/kiinnostuksenkohteetkin natsaa osin ja on yhteisiä?
Toki siinä on tietty omat haasteensa, että löytää naisen joka jaksaa/haluaa ryypätä ja rymytä joka viikonloppu ties missä, mutta toisaalta onhan noita tuksujakin olemassa.
Koska jokainen leski tietää, miten autio elämä on, jos ystävyyssuhteet on avioliiton takia katkottu kokonaan. Miehet hoksaavat tämän eli heillä on muutakin elämää kuin puoliso, mutta naisilla on kavala tapa olettaa, että yhdessä ikuisesti tarkoittaa samanaikaista kuolemaa.
Huhhuh. Nyt meni mutkat suoriksi. Kukaan ei ole kaiketi kavereita kieltänyt. Kaverit ja ystävät ovat äärettömän tärkeitä, mutta kaverimenot ei saa mennä kumppanin edelle. Ap:n miehelle kesä kavereiden kanssa on tärkeämpää, kuin kesä kumppaninsa kanssa. Kavereiden kanssa on mökkireissua ja festaria, mutta näitä ei kuitenkaan halua tehdä kumppaninsa kanssa... Se on aika paha juttu.
Siis tosissasiko miehen pitää viettää koko kesä kotona vain siksi, että kaverit ei saa mennä puolison edelle eli ei missään nimessä saa viettää aikaansa muiden kuin vaimon kanssa, vaikka viikot on kotona? Ymmärtäisin ap;n tilanteen, jos mies lähtisi kesäkuussa 300 km päähän ja palaisi sieltä syyskuussa, mutta tämä joutuu kökkimään viikot kotona, koska vaimo ei päästä minnekään.
Onhan se muuten ihan hirveää, että mies haluaa pikkusiskon lakkiaisiin mieluummin kuin siemailemaan viiniä parvekkeelle! Miten kukaan voi elää sellaisen miehen kanssa, joka ei ymmärrä, että vaimo ensin ja suku vasta sitten.
En tiedä oletko mies vai nainen, mutta sääli, jos et ole löytänyt itsellesi sellaista kumppania, jonka kanssa haluaisit viettää suurimman osan ajastasi... Tietenkään kavereita unohtamatta, mutta aika kohtuuton määrä kaverimenoja tuolla ap:n miehellä verrattuna siihen kuinka paljon heillä on yhteistä kahdenkeskistä aikaa arjen ulkopuolella...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuka opetti nuorille aikuisille, että viikonloppu on sama asia kuin karkkipäivä eli arkena on tappavan tylsää, viikonloppuun sitten panostetaan täysillä. Näin vuodessa on vain 104 päivää elämää ja 250 päivää, jolloin ei voi olla kivaa, koska on työt ja kaupassakäynti.
Jos suhteensa haluaa säilyttää, niin kannattaa enemminkin panostaa niihin 250 päivään arkea ja tehdä niistä mahdollisimman hyviä.
Meidän viikko:
Ma Mies menee töihin klo 07.00. Minä klo 10. Pääsen töistä klo 16, mies klo 20.30 Iltapala, iltatoimet, klo 21.30 nukkumaan.
Ti Mies menee töihin klo 07 00. Minulla on vapaapäivä. Mies tulee töistä klo 15.30. Ruokailu, päivälepo miehelle, klo 18 auttamaan miehen vanhempia sovitusti. Kotiin klo 20.30. Iltapala, iltapuuhat, nukkumaan. Voisi valvoakin, mutta ollaan aika väsyneitä anoppilassa hääräämisestä, ja mies siitä että on tehnyt 2vrk aikana 21h töitä, plus pari tuntia vanhemmilleen.
Ke minä herään klo 8. Mies klo 10. Miehen työt alkavat klo 13. Minulla on toinen vapaa. Mies herää ja kysyn känykö kaupassa kun hän on töissä, mutta hän haluaa itse lähteä mukaan, koska on niin paljon ostettavaa. Syödään rauhassa brunssi ennen kuin mies lähtee töihin, katsotaan vähän jotain sarjaa. Mies lähtee töihin klo 12.30 ja tulee klo 21.30, jonka jälkeen iltapala, iltatoimet ja nukkumaan.
To Mies menee töihin klo 7, minä klo 8. Minä pääsen klo 14.30, ja mies on kotona 15. 30. Olen tehnyt ruuan valmiiksi, ja syödään. Sitten pieni lepo, jonka jälkeen kauppaan ja tankille, ja postissa käymään, klo 17.30. Kaupasta kotiin niin että kaikki ostokset on laitettu kaappeihin, klo 19.30. Pari tuntia aikaa tehdä yhdessä jotain, klo 21.30 iltatoimet ja nukkumaan.
Pe mies töihin klo 07, minä klo 8. Minä pääsen klo 14.30, siivoan talon ja pesen pyykkiä sun muuta kotihommaa. Mies tulee töistä klo 20.30. Voisi tehdä jotain, mutta mies ei jaksa, enkä minäkään.
Tään jälkeen alkaa miehellä vapaat, ja minullakin vapaa vkl. Vietämme sen kahdestaan tehden mukavia juttuja yhdessä, nukumme pitkään, rakastelemme, teemme ruokaa, käymme laavulla, talvella hiihtämässä, kesällä uimarannalla, leikkaamme nurtsia, teemme talon kunnostushommia jos niitä on jne.
Ei puhettakaan että jompi kumpi viettäisi nuo vapaapäivät jossain muualla jatkuvasti, ja elettäisiin vain tätä ihanaa arkea, johon pystyykin tosi paljon vaikuttamaan, kuten viikkolistasta huomaa.
Töihin meno ja nukkuminen rytmittävät suokailujen lisäksi kyllä aika tehokkaasti arkea, eikä silloin voi venyä ja vanua pikkutunneille arjen juhlaa eläen, ja kuvitella että 2h unilla toinen jaksaa tehdä 13h työpäiviä kovin montaa.
Me panostamme vapaapäiviin, jolloin saamme ihan rauhassa tehdä ilman aikatauluja omia yhteisiä juttujamme. <3
Joo. Vain tollot eivät ymmärrä että töitä on muitakin kuin 8-16 työt.
Vierailija kirjoitti:
Toisille tuntuu parisuhde olevan sellainen arjenpyöritysinstrumentti, jonka kanssa riittää kun nukutaan yöt yhdessä ja moikataan töihin lähdettäessä ja sieltä tullessa. Mutta se ns. laatuaika eli vapaat/viikonloput käytetään sitten muiden ihmisten tapaamisiin tai omiin puuhiin ilman kumppania.
Silloin tuo varmasti toimii ja on ihanteellista, kun molemmat ovat samantyyppisiä ihmisiä. Mutta jos toinen kaipaa kumppanilta muutakin kuin arkirutiinia, hän ei tuossa kuviossa oikein saa haluamaansa. Mulla on sellainen mutu tästä, että miehet ei samalla tavalla hae kumppaniksi tyyppiä, jonka kanssa voi tehdä kaikenlaista (ei kaikkea, vaan kaikenlaista) yhdessä vaan lähinnä sitä arkikumppania, kun taas naisille olisi tärkeää että olisi muutakin yhteistä kuin kotityöt ja seksi.
Riippuu myös elämänvaiheesta. Ennen lapsia meillä oli paljon menoja kummallakin. Siinä alta kolmekymppisenä on vielä aktiiviset kaveriporukat, mökkireissuja ja harrastuksia. Joskus ihan varattiin kalenteriin yhteinen ilta, kun muuten oli menoja jommalla kummalla.
Ei se mikään kriisi ollut, kuitenkin oli myös yhteisiä menoja ja yhteisiä suunnitelmia. Kumpikin tuli kotiin kertomaan mitä oli tehnyt jne.
Nyt on ihan erilaista, lapsiperhe-elämää ja tasaisempaan. Joskus toki jotain menoja. Kaveritkin ovat perheellistyneet.
Voi tietenkin käydä niinkin, että toinen haluaa jäädä nykyiseen elämänvaiheeseen, toinen jatkaa seuraavaan. Yhden kesän perusteella on vielä kuitenkaan eroaisi.
Onneks sun miehes ei oo muusikko terkuin viikonloppuleskikesät ja pikkujoulukaudet :'D Viimeksi pääsiäisenä saatiin viettää koko vkl yhdessä!
Olisin ehkä kuitenkin onnellisempi sinkkuna siellä pienemmässä kodissani kuin huonossa suhteessa, jossa olen vain rivitalokolmion kustannusten jakaja, kokki, pyykkääjä ja seksikumppani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toisille tuntuu parisuhde olevan sellainen arjenpyöritysinstrumentti, jonka kanssa riittää kun nukutaan yöt yhdessä ja moikataan töihin lähdettäessä ja sieltä tullessa. Mutta se ns. laatuaika eli vapaat/viikonloput käytetään sitten muiden ihmisten tapaamisiin tai omiin puuhiin ilman kumppania.
Silloin tuo varmasti toimii ja on ihanteellista, kun molemmat ovat samantyyppisiä ihmisiä. Mutta jos toinen kaipaa kumppanilta muutakin kuin arkirutiinia, hän ei tuossa kuviossa oikein saa haluamaansa. Mulla on sellainen mutu tästä, että miehet ei samalla tavalla hae kumppaniksi tyyppiä, jonka kanssa voi tehdä kaikenlaista (ei kaikkea, vaan kaikenlaista) yhdessä vaan lähinnä sitä arkikumppania, kun taas naisille olisi tärkeää että olisi muutakin yhteistä kuin kotityöt ja seksi.
Riippuu myös elämänvaiheesta. Ennen lapsia meillä oli paljon menoja kummallakin. Siinä alta kolmekymppisenä on vielä aktiiviset kaveriporukat, mökkireissuja ja harrastuksia. Joskus ihan varattiin kalenteriin yhteinen ilta, kun muuten oli menoja jommalla kummalla.
Ei se mikään kriisi ollut, kuitenkin oli myös yhteisiä menoja ja yhteisiä suunnitelmia. Kumpikin tuli kotiin kertomaan mitä oli tehnyt jne.
Nyt on ihan erilaista, lapsiperhe-elämää ja tasaisempaan. Joskus toki jotain menoja. Kaveritkin ovat perheellistyneet.
Voi tietenkin käydä niinkin, että toinen haluaa jäädä nykyiseen elämänvaiheeseen, toinen jatkaa seuraavaan. Yhden kesän perusteella on vielä kuitenkaan eroaisi.
Meillä taas niin, että en olisi halunnut perustaa perhettä miehen kanssa, joka ei viihdy seurassani ja olisi hypännyt joka viikonloppu jossain baareissa ja kaverimenoissa. Ja kyllä meillä kummallakin on ollut aina paljon kavereita ja myös kaverimenoja ilman kumppania, mutta aika paljon kyllä ollaan viihdytty ihan keskenämme yhteisillä reissuillamme... Nyt, kun on lapsia, niin tottakai aika pitkälti lasten ehdoilla mennään eteenpäin ja aika luksusta on ne hetket, kun päästään ihan kahdestaan jonnekin rentoutumaan.
Meillä lapsia, eikä yhtään vkl kahdestaan kesällä. Jos olisin lapseton ja meno olisi miehennpuolelta tuota, eroaisin heti.