Törkein/ahnein perinnönjakoon liittyvä tarinasi?

Eräs sukulainen on sanonut että tulee hakemaan kuoltuani kaiken sukuuni, kotitilani historiaan ja paikkakunnan historiaan liittyvän aineiston. Sanoin ettei saa niitä. Totesi "no, sitten kun sinusta aika jättää!"

Hän ei ole perilliseni. Ensin pitää lasteni kuolla, hellekin tulee kohta ekat lastenlapset. Sitten sisarusteni pitää kuolla (lapsineen ja lastenlapsineen). Ihan tämän tyypin takia olen tehnyt itselleni testamentin. Muuta tarvetta ei ole.

Kummallista on, jotkut kp osakkaat ovat niin lapatossuja, että antavat ahneiden tyyppien, jotka eivät edes kuulu kuolinpesään, viedä lainvastaisesti omaisuutta vainajan jäämistöstä. Eivät osaa tai jaksa vastustaa eivätkä pitää puoliansa. Pahimpia ovat usein kuolinpesään kuulumattomat puolisot ja miniät, tavaroita ollaan kahmimassa heti kun on mahdollista. Nämä lupasi minulle tämän jutut ovat täysin mitättömiä ja vailla lainvoimaa, jos ei ole testamenttia. Monikaan ei halua riidellä kunnioittaaksen vainajan muistoa ja näitä kilttejä sitten ahneemmat käyttävät hyväkseen. Jakakaa sitä omaisuutta eläessänne.

Kuolinpesän osakasta ei saa kiinni.  Hän on ja elää Suomessa, haastemies hänet tavoitti.  Mutta tämä niljake ei ota muihin mitään yhteyttä.  Kymmeniä kirjeitä, viestejä, puhelinsoittoja tehty. Kuolinpesän asioita ei voi hoitaa kun yksi osakas ei osallistu ja pysyttelee piilossa.  

Leski otti edesmenneelle puolisolle lahjaksi antamansa korut takaisin, ja antoi ne biologiselle lapselleen. 

kuuppauuno kirjoitti:

Leski otti edesmenneelle puolisolle lahjaksi antamansa korut takaisin, ja antoi ne biologiselle lapselleen. 

Jos testamentissa ei ole mainintaa koruista, eikä ne ole erikseen listattuja arvokoruja, ne kuuluvat tavanomaiseen irtaimeen jonka kanssa leskellä on oikeus tehdä mitä tykkää.

Meillä isä haluaisi tehdä saman puolisolleen antamiensa korujen kanssa, jos puoliso sattuisi ensin kuolemaan. Mutta isä ei olekaan ikinä oikein osannut päästää irti mistään minkä on joskus ostanut. Lahjat mitkä hän on antanut on oikeastaan hänen ja häneltä pitäisi kysyä lupa niiden hävittämiseen, tai hänellä olisi oikeastaan oikeus ottaa ne takaisin halutessaan. Lapsena ärsytti ihan sikana kun mikään synttäri- tai joululahja ei oikeastaan ollutkaan oma, kun isä ärsyyntyessään alkoi uhkailla niiden ottamisella takaisin. Koska hänenhän ne olivat kun hän ne oli maksanut. Ähh. Sanoin isän puolisolle ettei lotkauta korviaan mokomalle asialle, hän tekee koruillaan juuri niin kuin itse haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Eräs sukulainen on sanonut että tulee hakemaan kuoltuani kaiken sukuuni, kotitilani historiaan ja paikkakunnan historiaan liittyvän aineiston. Sanoin ettei saa niitä. Totesi "no, sitten kun sinusta aika jättää!"

Hän ei ole perilliseni. Ensin pitää lasteni kuolla, hellekin tulee kohta ekat lastenlapset. Sitten sisarusteni pitää kuolla (lapsineen ja lastenlapsineen). Ihan tämän tyypin takia olen tehnyt itselleni testamentin. Muuta tarvetta ei ole.

Luovuta ne tutkimukselle johonkin arkistoon! Ota itsellesi kopiot. Jos et tee näin niin siirrä ne jo nyt säilytykseen jonkun perillisesi huomaan. Jos ihminen noin kovasti himoitsee sitä materiaalia, hän tekee kaikkensa päästäkseen sen hakemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen saanut tietää että appivanhemmat ovat testamentissaan vaimolleni (heidän ainoa lapsi) määränneet että minulal ei ole avio-oikeutta omaisuuteen minkä vaimoni heiltä perii. 

Olen 25 vuotta elättänyt hänet koska hän on ollut sairas eikä työelämässä kerennyt olla kuin muutaman vuoden. Ja lapsemme myös joka nyt on jo aikuinen. 

Nyt siis jos hän perii jotain ja jos hän kuolee ennen minua, en saa yhtään mitään. Heillä on talo maaseudulal jossa asuvat,  metsää, osakeyksiö Helsingissä.  

Miksi sinun pitäisi saada appivanhempiesi omaisuutta? Jos vaimosi kuolee ennen sinua, lapsenne perii isovanhemmiltaan tullutta omaisuutta.

Juttu on niin että elätin heidän tytärätään yli 20 vuotta eikä itselleni ole jäänyt mitään säästöä. Asia olisi ollut aivan toine jos vaimoni olisi ollut työelämässä mutta ei ollut 20 vuoteen. Tosin asunto on meidän yhteinen  mutta jotain vanhuuden turvaksi sitä kuitenkin haluaisi  muuta kuin asunnon. 

Katkeruus on pahasta. Sillä myrkyttää vain itseäsi. Perintöasioissa se vaan nyt menee just noin niin kuin appivanhempasi toimivat. Et tainnut olla heille kuitenkaan mitenkään läheinen kun eivät sinulle mitään antaneet?

Tulee myös mieleen, että vaikka et itse peri appivanhemmiltasi mitään, saat kuitenkin todennäköisesti nauttia siitä että vaimosi perii. Esimerkiksi hänen elättämisensä taakka kevenee sinulla, kun tiedät että hänellä on nyt omaa omaisuutta. Voit vaatia häntä osallistumaan enemmän yhteisiin kuluihin, ja antaa hänen itse maksaa omat kulunsa.

Vaimo voi maksaa vaikka perheen kaikki kulut perintörahoilla. Testamentilla ei pysty mitenkään estämään perijää tuhlaamasta rahojaan toisiin ihmisiin.

Riippuu rahalahjojen suuruudesta. Sillä kyllä ennen kuolemaa tehty lahjoitus (ja sellaiseksi tulkitaan myös vaikka jos vainaja maksaa jonkun jälkeläisensä vuokria esim puolen vuoden ajalta) voidaan tulkita ennakkoperinnöksi. 

Äitini sisko muutti tilapäisesti asumaan isovanhempieni taloon, joka jäi tyhjilleen isoäidin kuoleman jälkeen ja täti oli samaan aikaan muuttamassa vuokra-asunnosta toiseen ja odotti uuden vapautumista. Äitini ja pari muuta sisarusta totesivat silloin asian olevan ok, kun oleskelun piti olla tilapäistä ja talo oli tyhjillään ja ei oltu päätetty, mitä sen kanssa tehdään.

Tilapäinen asuminen on nyt kestänyt kohta 20 vuotta ja täti kotiutunut oikein hyvin. Pitää taloa omanaan ja kukaan muu sisaruksista ei ole saanut sieltä edes valokuvia ym muistoesineitä, koska ne tädin mukaan kuuluvat taloon. Pakolliset menot jaetaan sisarusten kesken, koska täti on pienituloinen eikä myymisestä uskalla kukaan edes puhua - silloinhan sisarukset heittäisivät köyhän siskonsa kadulle.

Oma äitini on vakavasti sairas ja ei jaksa enää ajatella koko asiaa. Ennustan kohta päätyväni tähän keskusteluun härskinä sukulaisena, joka kehtaa äitinsä kuoltua kysyä milloin kuolinpesän yksi osakas olisi valmis muuttamaan pois tai lunastamaan muiden osuuden itselleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kyllä ajattelisin, että jos lapseni on kuollut, niin kyllä hänen leskeään muistaisin testamentissani. Tuo leskihän olisi oman lapseni valitsema puoliso ja elämänkumppani, joka on pysynyt lapseni rinnalla myötä- ja vastoinkäymisissä lapseni kuolemaan saakka. Miksi ihmeessä haluaisin jättää hänet aivan tyhjin käsin, vaikka hän ei verisukulainen olekaan?

Oikein hyvä, jos sinulla on mieluinen tyttären mies! Se pykälä onkin olemassa sitä varten, jos mies on hankala tai voi odottaa, että tulee ero. Veljeni teki juuri tuollaisen ehdon testamenttiinsa, koska näki minkälainen koijari tyttärensä mies oli: joi ja huijasi, käytti muiden omaisuutta kuin omaansa. Ja erohan siitä tuli (jo ennen veljeni kuolemaa).

Ei hän minulle niin mieluinen ole. Mutta tyttäreni on hänet valinnut ja hän on tyttärelle rakas. Miksi en haluaisi jättää perinnöstäni edes jotain sellaiselle ihmiselle, joka on ollut tyttärelleni tämän elämän rakkaus? 

Ja todellakin meillä on myös testamentissa se ehto, ettei meidän perintö kuulu avio-oikeuden alaiseen omaisuuteen. Se on siltä varalta, että avioliitto päättyy ikävällä tavalla. (Vävyllä on perussairaus, joka hoitamattomana voi saada monenlaisia ongelmia aikaan.)  Jos avioliitto jatkuu kuolemaan asti, niin en katso että se olisi päättynyt ikävällä tavalla ja hyvin voisin jättää vävylle vaikka sen verran, että saisi ostettua itselleen kivan auton. 

En ymmärrä. Minusta vävyn tai minä rajaamisella perintöoikeudesta ei ole mitään tekemistä den kanssa, tykkäsikö hänestä vai ei. Jokainen perii omat vanhempansa.

Isäukko poltti koko tilan ja itsensä kun oli niin vihainen meihin poikiinsa. Lähetti tekstarin ennen kuolemaansa, jossa kertoi että tehän ette peri mitään.

Vierailija kirjoitti:

Äitini sisko muutti tilapäisesti asumaan isovanhempieni taloon, joka jäi tyhjilleen isoäidin kuoleman jälkeen ja täti oli samaan aikaan muuttamassa vuokra-asunnosta toiseen ja odotti uuden vapautumista. Äitini ja pari muuta sisarusta totesivat silloin asian olevan ok, kun oleskelun piti olla tilapäistä ja talo oli tyhjillään ja ei oltu päätetty, mitä sen kanssa tehdään.

Tilapäinen asuminen on nyt kestänyt kohta 20 vuotta ja täti kotiutunut oikein hyvin. Pitää taloa omanaan ja kukaan muu sisaruksista ei ole saanut sieltä edes valokuvia ym muistoesineitä, koska ne tädin mukaan kuuluvat taloon. Pakolliset menot jaetaan sisarusten kesken, koska täti on pienituloinen eikä myymisestä uskalla kukaan edes puhua - silloinhan sisarukset heittäisivät köyhän siskonsa kadulle.

Oma äitini on vakavasti sairas ja ei jaksa enää ajatella koko asiaa. Ennustan kohta päätyväni tähän keskusteluun härskinä sukulaisena, joka kehtaa äitinsä kuoltua kysyä milloin kuolinpesän yksi osakas olisi valmis muuttamaan pois tai lunastamaan muiden osuuden itselleen.

Onpa siinä täti-ihmisellä hyvä diili. Saa asua ilmaiseksi ja muut sisarukset vielä maksavat asumisen. Pesän voi tietysti kuka tahansa osakas vaatia jakoon ja se on silloin pakko jakaa. Tosin noin pitkään siellä talossa asuneen tädin häätäminen voi olla työläs tehtävä. Mutta eihän tuossa tilanteessa kokonaisuutena ole mitään järkeä.

kuuppauuno kirjoitti:

Leski otti edesmenneelle puolisolle lahjaksi antamansa korut takaisin, ja antoi ne biologiselle lapselleen. 

Mihin niiden korujen olisi pitänyt mennä. Hautaanko.

Äitini otti isän vihkisormukset isän kuoltua ja antoisen veljelläni, kun veljeni meni naimisiin. Veli muokkasi isänsä sormuksesta itselleen vihkisormukset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen saanut tietää että appivanhemmat ovat testamentissaan vaimolleni (heidän ainoa lapsi) määränneet että minulal ei ole avio-oikeutta omaisuuteen minkä vaimoni heiltä perii. 

Olen 25 vuotta elättänyt hänet koska hän on ollut sairas eikä työelämässä kerennyt olla kuin muutaman vuoden. Ja lapsemme myös joka nyt on jo aikuinen. 

Nyt siis jos hän perii jotain ja jos hän kuolee ennen minua, en saa yhtään mitään. Heillä on talo maaseudulal jossa asuvat,  metsää, osakeyksiö Helsingissä.  

Miksi sinun pitäisi saada appivanhempiesi omaisuutta? Jos vaimosi kuolee ennen sinua, lapsenne perii isovanhemmiltaan tullutta omaisuutta.

Juttu on niin että elätin heidän tytärätään yli 20 vuotta eikä itselleni ole jäänyt mitään säästöä. Asia olisi ollut aivan toine jos vaimoni olisi ollut työelämässä mutta ei ollut 20 vuoteen. Tosin asunto on meidän yhteinen  mutta jotain vanhuuden turvaksi sitä kuitenkin haluaisi  muuta kuin asunnon. 

Katkeruus on pahasta. Sillä myrkyttää vain itseäsi. Perintöasioissa se vaan nyt menee just noin niin kuin appivanhempasi toimivat. Et tainnut olla heille kuitenkaan mitenkään läheinen kun eivät sinulle mitään antaneet?

Tulee myös mieleen, että vaikka et itse peri appivanhemmiltasi mitään, saat kuitenkin todennäköisesti nauttia siitä että vaimosi perii. Esimerkiksi hänen elättämisensä taakka kevenee sinulla, kun tiedät että hänellä on nyt omaa omaisuutta. Voit vaatia häntä osallistumaan enemmän yhteisiin kuluihin, ja antaa hänen itse maksaa omat kulunsa.

Vaimo voi maksaa vaikka perheen kaikki kulut perintörahoilla. Testamentilla ei pysty mitenkään estämään perijää tuhlaamasta rahojaan toisiin ihmisiin.

Riippuu rahalahjojen suuruudesta. Sillä kyllä ennen kuolemaa tehty lahjoitus (ja sellaiseksi tulkitaan myös vaikka jos vainaja maksaa jonkun jälkeläisensä vuokria esim puolen vuoden ajalta) voidaan tulkita ennakkoperinnöksi. 

Ei riipu. Vaimo oikeasti omistaa aikanaan saamansa perinnön, eikä mikään estä häntä lahjoittamasta sen vaikka kokonaisuudessaan miehelleen. Tai myymästä sitä ja ostamasta koko rahalla irtokarkkeja, mitkä miehensä kanssa syövät. Tuollainen testamentti ei suojaa perintöä, jos sen saaja itse haluaa sen hävittää. Mutta jos sitä on kuollessa jäljellä, se ei mene miehelle.

Vierailija kirjoitti:

Saavatko adoptoidut lapset perinnön biologisilta vanhemmiltaan? Minusta eivät, miten on.

Adoptiolapset perivät adoptiovanhempansa. 

Ennen vanhaan oli yleistä, että perheen esikoinen tai myöhemmin syntynyt miespuolinen peri maat ja mannut ja perheen tytöt saattoivat saada koruja tai liinavaatteita tai vastaavaa perinnöksi.

Vierailija kirjoitti:

kuuppauuno kirjoitti:

Leski otti edesmenneelle puolisolle lahjaksi antamansa korut takaisin, ja antoi ne biologiselle lapselleen. 

Jos testamentissa ei ole mainintaa koruista, eikä ne ole erikseen listattuja arvokoruja, ne kuuluvat tavanomaiseen irtaimeen jonka kanssa leskellä on oikeus tehdä mitä tykkää.

Meillä isä haluaisi tehdä saman puolisolleen antamiensa korujen kanssa, jos puoliso sattuisi ensin kuolemaan. Mutta isä ei olekaan ikinä oikein osannut päästää irti mistään minkä on joskus ostanut. Lahjat mitkä hän on antanut on oikeastaan hänen ja häneltä pitäisi kysyä lupa niiden hävittämiseen, tai hänellä olisi oikeastaan oikeus ottaa ne takaisin halutessaan. Lapsena ärsytti ihan sikana kun mikään synttäri- tai joululahja ei oikeastaan ollutkaan oma, kun isä ärsyyntyessään alkoi uhkailla niiden ottamisella takaisin. Koska hänenhän ne olivat kun hän ne oli maksanut. Ähh. Sanoin isän puolisolle ettei lotkauta korviaan mokomalle asialle, hän tekee koruillaan juuri niin kuin itse haluaa.

Anoppi lupaili tavaroita vaikka kenelle ja perui lupauksensa aina riidan tullen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sisaruksen lapset jäivät kylään ja esittivät omituisia kysymyksiä, arvioiden katselivat kämppää ja lopulta sieltä tuli ulos "mehän tämän perimme aikanaan". Sisarus siis luuli, että hänen lapsensa perivät lapsettoman avioparin ihan automaattisesti.

Yllätys on edessä, kun eivät peri vaikka meillä ei ole edes testamenttia. Sitä kun ei aviopari tarvitse.

Itse asiassa kannattaa tehdä testamentit, ne sisaret ja heidän kuoltuaan lapsensa kun todella perivät teidän osuutenne kun molemmat lapsettomat pariskunnan jäsenet ovat kuolleet.

"Jos perittävä oli naimisissa eikä häneltä ole jäänyt rintaperillistä, menee jäämistö eloonjääneelle puolisolle.

Milloin eloonjääneen puolison kuollessa ensiksi kuolleen puolison isä, äiti, veli tai sisar tahi veljen tai sisaren jälkeläinen on elossa, saavat ne heistä, joilla silloin lähinnä on oikeus periä ensiksi kuollut puoliso, puolet eloonjääneen puolison pesästä, mikäli jäljempänä tässä luvussa ei toisin säädetä. Älköön eloonjäänyt puoliso testamentilla määrätkö siitä, mitä siten on tuleva ensiksi kuolleen perillisille."

 

Ei se kaikilla lapsettomilla pareilla siinä vaiheessa enää haittaa kun molemmat ovat kuolleet. Lisäksi pidempään elänyt pariskunnan puoliso voi tuhlata perinnön nollille niin halutessaan. Lopuilla niin väliä.

Lukutaito? Toiseksi viimeinen kommentti oli vastausta sitä edellisen kirjoittajan tekstiin: "Yllätys on edessä, kun eivät (sisaruksen lapset) peri vaikka meillä ei ole edes testamenttia. Sitä kun ei aviopari tarvitse."  Todellakin toisenkin lapsettoman puolison kuoltua muut sukulaiset perivät yhteisestä omaisuudesta puolet kummallekin suvulle jos ei ole testamenttia.

Jos ei halua sukulaisten perivän, minkä käsityksen siitä kirjoituksesta sai, silloin pitää testamentata varat toisenkin puolison kuoltua jonnekin muualle, vaikka sitten kulkukoirille. Mitään oikeutta mihinkään lakiosaanhan noilla sisaruksilla ja heidän lapsillaan ei ole. Testamentin voi tietysti tehdä myös niin, että antaa aviopuolisolle ensin elinikäisen hallintaoikeuden ja määrää tilanteesta omalta osalta omaisuutta vasta puolison kuoleman jälkeen.

Jos se lapsettoman pariskunnan omaisuus on kiinteätä omaisuutta, siis talo tai kesämökki, osake, maatila tai metsää jne., niin leskeksi jäänyt ei voi testamentata sitä kenellekään, ei myöskään lahjoittaa.  Myydä hän voi ja pitää rahat ja käyttää ne vaikka viimeistä lanttia myöten, mutta hän ei voi kiinteää omaisuutta lahjoittaa eikä testamentata.

Sitten kun hän itsekin kuolee, omaisuus jaetaan molempien perillisten kesken puoliksi.  Niin pitkälle on ole asiaa miettinyt, että en tiedä, onko sellainen omaisuus, jonka leski on mahdollisesti kerännyt itselleen leskeytymisensä jälkeen,  jaettava myös molempien - tässä tapauksessa siis toissijaisten -  perillisten kesken, vain onko niin, että lesken myöhemmin yksin hankkima omaisuus menee vain hänen perillisilleen.  Luulisin, että näin on, koska yleensähän perinnön arvo lasketaan olevan se, mikä se on vainajan kuolinhetkellä.  Eli jos leski on myöhemmin hankkinut itselleen vaikka kesämökin, se menee hänen kuoltuaan vain hänen perillisilleen.  Niin olettaisin.

Jos leski ei halua omaisuudesta menevän mitään puolisonsa perillisille, niin hänellä on aina se takaportti, että hän voi myydä sen kiinteän omaisuutensa, ja rahoilla hän voi tehdä mitä tahtoo.  Mutta jos hän ostaa asunnon, se voidaan sitten varmaankin taas katsoa kummankin perillisten kesken jaettavaksi, koska asunto ostettiin niillä rahoilla, mitä leski omaisuutta myydessään sai.  Kannattaa siis pitää vain rahat ja asua vaikka vuokralla, jos näin tahtoo.  Ja rahat pitäisi pystyä sitten sumplimaan niin, ettei niitä enää jaettavaksi olisi.  Siinäpä miettimistä sitten.  

Tämä oli ehkä oudoin juttu. Vanhemmat kuolivat 70-luvun alussa, sisarus sai jäädä asumaan perikunnan (eli kaksi poikaa) taloon ja siihen kuului myös runsaasti metsää. Metsäomaisuus oli merkittävä ja hyvässä vaiheessa kasvavaa puustoa. Joskus kasarilla sitten tämä muualla asuva keksi, että aletaan kaataa sitä metsää tai myydään pois. Ei jaksa enää jatkaa yhteisomistusta. Mutta mitään metsää ei ollut enää. Tämä tilalle asumaan jäänyt oli myynyt jo joku 14 vuotta aikaisemmin kaikki maat pois väärennetyn valtakirjan turvin. Ongelmana oli, että rikos oli vanhentunut. Tätä puitiin pitkään oikeusasteissa, mutta muistaakseni se päätyi tosiaan niin, että mitään ei ollut tehtävissä enää ja metsä oli menetetty. Kaikki asiakirjat meni postissakin aina sinne perikunnan talolle jostain syystä, eikä mitään tullut toiselle tiedoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini sisko muutti tilapäisesti asumaan isovanhempieni taloon, joka jäi tyhjilleen isoäidin kuoleman jälkeen ja täti oli samaan aikaan muuttamassa vuokra-asunnosta toiseen ja odotti uuden vapautumista. Äitini ja pari muuta sisarusta totesivat silloin asian olevan ok, kun oleskelun piti olla tilapäistä ja talo oli tyhjillään ja ei oltu päätetty, mitä sen kanssa tehdään.

Tilapäinen asuminen on nyt kestänyt kohta 20 vuotta ja täti kotiutunut oikein hyvin. Pitää taloa omanaan ja kukaan muu sisaruksista ei ole saanut sieltä edes valokuvia ym muistoesineitä, koska ne tädin mukaan kuuluvat taloon. Pakolliset menot jaetaan sisarusten kesken, koska täti on pienituloinen eikä myymisestä uskalla kukaan edes puhua - silloinhan sisarukset heittäisivät köyhän siskonsa kadulle.

Oma äitini on vakavasti sairas ja ei jaksa enää ajatella koko asiaa. Ennustan kohta päätyväni tähän keskusteluun härskinä sukulaisena, joka kehtaa äitinsä kuoltua kysyä milloin kuolinpesän yksi osakas olisi valmis muuttamaan pois tai lunastamaan muiden osuuden itselleen.

Onpa siinä täti-ihmisellä hyvä diili. Saa asua ilmaiseksi ja muut sisarukset vielä maksavat asumisen. Pesän voi tietysti kuka tahansa osakas vaatia jakoon ja se on silloin pakko jakaa. Tosin noin pitkään siellä talossa asuneen tädin häätäminen voi olla työläs tehtävä. Mutta eihän tuossa tilanteessa kokonaisuutena ole mitään järkeä.

Ei olekaan mitään järkeä, mutta kun homma on mennyt liian pitkälle niin kukaan ei oikein enää edes halua alkaa keskustella asiasta. Seuraavalla sukupolvella on sitten kiitollinen tehtävä selvittää asia, jos täti on vielä hengissä siinä vaiheessa kun muut sisarukset ovat kuolleet. Tai jatkaa tädin elämisen sponsorointia.

Vierailija kirjoitti:

Voit olla mitä mieltä haluat, mutta perintönä tullut omaisuus on juuri sen/niiden omaisuutta, jotka sen ovat perineet. Ei se ole mikään sääntöperintö, joka heidän kuoltuaan siirtyy taas jakamattomana edelleen. Se on heidän omaisuuttaan, jolla he saavat tehdä mitä haluavat. Onneksi täällä ei jaeta perintöjä tuntemusten mukaan vaan on olemassa perintökaari. Sieltä voi tarkistaa menikö oikein.

Ja tämä on se ajattelutapa, jonka vuoksi Suomessa ei vaurastuta. Ei osata ajatella sukupolvien yli ja kerätä sitä varallisuutta sukupolvelta toiselle. Minä, minä ja minun perintö, lapset tehkööt omat rahansa!