Lue keskustelun säännöt.
"Tänään tv:ssä: Andreasta tuli äiti puoliso joutuu nyt puolustelemaan: Miten hän on voinut hankkia lapsen tuollaisen kanssa"
21.05.2022 |
https://www.iltalehti.fi/tv-ja-leffat/a/418166a2-0048-4c8c-a728-6fd6efb…
Mitä ajatuksia herättää?
Itse pidän kehitysvammaisten oikeutta vanhemmuuteen kaksipiippuisena juttuna: toisaalta jokaisella on teoriassa oikeuksia ja saa haveilla, mutta sitten taas käytäntö voi olla aivan muuta. Välillä tuntuu, että näissä vanhemmuushaaveissa vanhempien oikeudet menee lapsen oikeuksien edelle. Lasta tulisi myös ja ensisijaisesti ajatella, ja lapsella tulee olla oikeudet vastuullisiin, turvallisiin ja rakastaviin vanhempiin. Vauva voi vielä mennä, mutta mitä sitten kun lapsi kasvaa murrosikäiseksi ja teiniksi? Tokihan normaaliälyisetkin voivat olla hukassa kasvatuksen kanssa syystä tai toisesta ja nykyään onkin näitä ns. kaverivanhempia. Entä sitten tulevien isovanhempien oikeus olla tulematta isovanhemmiksi? Tämä lienee tabu, mutta on oikeasti niitäkin vanhempia, jotka eivät koskaan haluaisi kehitysvammaisen lapsensa tekevän jälkikasvua, koska se vastuu lapsenlapsesta siirtyy suurella todennäköisyydellä isovanhemmille, jotka ovat mahdollisesti jo eläkeläisiä ja näin ollen haluaisivat levätä. Äidin epilepsia tai liikuntavamma on sitten eri asia, ja näissä sitten mennään yksilö kerrallaan.
Kommentit (264)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Andrealta ei sentään ole yritetty ottaa lasta huostaan, vaikka hänellä on oppimishäiriöitä. Minun on helppo asettua Andrean asemaan, koska jouduin oppimishäiriödiagnoosini vuoksi taistelemaan jo synnytysosastolla, jotta sain pitää lapseni ja palata omaan kotiin. Sosiaalityöntekijä saapui heti synnytyspäivänä huoneeseeni neuvottelemaan "puutteistani" ja ehdotti ensikotia vaihtoehdoksi sen sijaan, että olisin mennyt omaan kotiini. Ja perusteluna oli se, että en kykenisi huolehtimaan lapsestani yksin, koska en ole pystynyt olemaan työelämässä keskittymisongelmieni vuoksi. Toisin kuin Andrea olin yksinhuoltaja ja ensisynnyttäjä, mikä tietysti vielä lisäsi sosiaalityöntekijöiden epäilyjä kyvystäni hoitaa lasta. Vasta kun sairaalan sosiaalityöntekijä tapasi vanhempani, näytettiin kotiuttamiselleni vihreää valoa. Vaikka tästä nyt on jo kulunut aikaa, niin silti muistan kuin eilisen päivän miten tunsin itseäni loukatuksi. Ei oppimishäiriö tee ihmisestä (välttämättä) kykenemätöntä kaikkiin asioihin. Viime kädessä ihminen itse tuntee oman potentiaalinsa ja ainahan voi pyytää apua, jos asiat eivät lähdekään luistamaan.
OPPIMISHÄIRIÖITÄ on erilaisia lukihäiriöstä ja matemaattisista vaikeuksista alkaen. Ehkä vaikeutesi ovat sellaisia, ettei ne vaikuta huimasti toimintakykyysi arkisista asioista alkaen. Kehitysvammaisuus on taas laaja-alaista ja ovat raadollisesti ja rehellisesti sanottuna heikkolahjaisia tyhmempiä.
Nimenomaan sosiaalityöntekijät ja neuvolatäti epäilivät, etten selviydy perusarjen asioista, ja sen vuoksi en olisi sopiva henkilö huolehtimaan lapsestani. Osittain tietysti olivat oikeassa, olin pitkäaikaistyötön ja kykenemätön elättämään itseäni millään työllä. Mutta tavallisen arjen pyörittäminen minulta kyllä sujui kohtuullisesti, vaikka monissa asioissa tarvitsinkin apua, ja sitä sain omilta vanhemmiltani.
Näkivät tuen tarpeen jonka itsekin näet, halusivat varmistaa että tuki on, ja kun tämä varmistui, se riitti. Missä ongelma?
Neuvolan tai sossun varmistelu ei ole henkilökohtainen loukkaus vaan heidän työtään. Ikävä jos se viestittiin niin huonosti että koit sen vähättelevänä, siinä kohtaa eivät onnistuneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Andrealta ei sentään ole yritetty ottaa lasta huostaan, vaikka hänellä on oppimishäiriöitä. Minun on helppo asettua Andrean asemaan, koska jouduin oppimishäiriödiagnoosini vuoksi taistelemaan jo synnytysosastolla, jotta sain pitää lapseni ja palata omaan kotiin. Sosiaalityöntekijä saapui heti synnytyspäivänä huoneeseeni neuvottelemaan "puutteistani" ja ehdotti ensikotia vaihtoehdoksi sen sijaan, että olisin mennyt omaan kotiini. Ja perusteluna oli se, että en kykenisi huolehtimaan lapsestani yksin, koska en ole pystynyt olemaan työelämässä keskittymisongelmieni vuoksi. Toisin kuin Andrea olin yksinhuoltaja ja ensisynnyttäjä, mikä tietysti vielä lisäsi sosiaalityöntekijöiden epäilyjä kyvystäni hoitaa lasta. Vasta kun sairaalan sosiaalityöntekijä tapasi vanhempani, näytettiin kotiuttamiselleni vihreää valoa. Vaikka tästä nyt on jo kulunut aikaa, niin silti muistan kuin eilisen päivän miten tunsin itseäni loukatuksi. Ei oppimishäiriö tee ihmisestä (välttämättä) kykenemätöntä kaikkiin asioihin. Viime kädessä ihminen itse tuntee oman potentiaalinsa ja ainahan voi pyytää apua, jos asiat eivät lähdekään luistamaan.
OPPIMISHÄIRIÖITÄ on erilaisia lukihäiriöstä ja matemaattisista vaikeuksista alkaen. Ehkä vaikeutesi ovat sellaisia, ettei ne vaikuta huimasti toimintakykyysi arkisista asioista alkaen. Kehitysvammaisuus on taas laaja-alaista ja ovat raadollisesti ja rehellisesti sanottuna heikkolahjaisia tyhmempiä.
Minäkin olen aivan ihmeissäni Kehitysvaammaliiton tiedosta, jonka mukaan kehitysvamma voi ilmetä lievänä oppimisvaikeutena. Olen käsittänyt sen olevan eri asia kuin kehitysvamma ja jota voi ilmetä normaaliälyisellä tai lahjakkaallakin. Vai onko tuo nyt sitten jotain kaunistelua Kehitysvammaliitolta?
Vierailija kirjoitti:
vanhemmuus ei vaadi suurta älykkyysosamäärää, joten siinä mielessä: miksipä ei voisi älyllisestikin kehitysvammainen ryhtyä vanhemmaksi. Nämä ovat kuitenkin tilanteita, jotka pitäisi arvioida yksilöllisesti.
Suvussani on älyllisesti kehitysvammainen, joka muutettiin pois kotoaan heti 18-vuotiaana palvelutalon kaltaiseen hoitoyksikköön. Siellä hän tapasi henkilön, jonka kanssa alkoi seurustelemaan ja seksikin tuli mukaan kuvioihin, jonka jälkeen sitten puheet siitä, että alkavat tehdä lasta. Tämä kyseinen pari kykenee selviytymään juuri ja juuri roskien viemisestä ulos ja kaupassa käynnistä. Eivät osaa nähdä toisen tarpeita helposti, tuntuu hurjalta ajatella, että miten lapsen kanssa kävisi. Älyllisesti kehitysvammaisilla usein on hirveä hinku saada se oma lapsi ja päästä hoivaamaan, mutta ongelma on siinä ettei heillä monestikaan ole kykyä nähdä tilanteita, joissa pitää pyytää apua. Hyvä puoli heidän suhteessaan on se, että ovat samalla tasolla älyllisesti, joten ei tarvitse epäillä, että toinen käyttää toista tietoisesti hyväkseen.
Lapset eivät ole mitään leluja, joten ke ha rit jättäkööt lapset rauhaan. Tässä yhteiskunnassa tyhmät lisääntyvät kuin kanit ja älykkäät tekevät yhden lapsen, jos edes sitäkään. Muutenkin leikataan normaaliälyisten lapsilisistä. Mmmm, pistää mietityttämään että onkohan tässä joku agenda takana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Andrealta ei sentään ole yritetty ottaa lasta huostaan, vaikka hänellä on oppimishäiriöitä. Minun on helppo asettua Andrean asemaan, koska jouduin oppimishäiriödiagnoosini vuoksi taistelemaan jo synnytysosastolla, jotta sain pitää lapseni ja palata omaan kotiin. Sosiaalityöntekijä saapui heti synnytyspäivänä huoneeseeni neuvottelemaan "puutteistani" ja ehdotti ensikotia vaihtoehdoksi sen sijaan, että olisin mennyt omaan kotiini. Ja perusteluna oli se, että en kykenisi huolehtimaan lapsestani yksin, koska en ole pystynyt olemaan työelämässä keskittymisongelmieni vuoksi. Toisin kuin Andrea olin yksinhuoltaja ja ensisynnyttäjä, mikä tietysti vielä lisäsi sosiaalityöntekijöiden epäilyjä kyvystäni hoitaa lasta. Vasta kun sairaalan sosiaalityöntekijä tapasi vanhempani, näytettiin kotiuttamiselleni vihreää valoa. Vaikka tästä nyt on jo kulunut aikaa, niin silti muistan kuin eilisen päivän miten tunsin itseäni loukatuksi. Ei oppimishäiriö tee ihmisestä (välttämättä) kykenemätöntä kaikkiin asioihin. Viime kädessä ihminen itse tuntee oman potentiaalinsa ja ainahan voi pyytää apua, jos asiat eivät lähdekään luistamaan.
OPPIMISHÄIRIÖITÄ on erilaisia lukihäiriöstä ja matemaattisista vaikeuksista alkaen. Ehkä vaikeutesi ovat sellaisia, ettei ne vaikuta huimasti toimintakykyysi arkisista asioista alkaen. Kehitysvammaisuus on taas laaja-alaista ja ovat raadollisesti ja rehellisesti sanottuna heikkolahjaisia tyhmempiä.
Nimenomaan sosiaalityöntekijät ja neuvolatäti epäilivät, etten selviydy perusarjen asioista, ja sen vuoksi en olisi sopiva henkilö huolehtimaan lapsestani. Osittain tietysti olivat oikeassa, olin pitkäaikaistyötön ja kykenemätön elättämään itseäni millään työllä. Mutta tavallisen arjen pyörittäminen minulta kyllä sujui kohtuullisesti, vaikka monissa asioissa tarvitsinkin apua, ja sitä sain omilta vanhemmiltani.
Näkivät tuen tarpeen jonka itsekin näet, halusivat varmistaa että tuki on, ja kun tämä varmistui, se riitti. Missä ongelma?
Neuvolan tai sossun varmistelu ei ole henkilökohtainen loukkaus vaan heidän työtään. Ikävä jos se viestittiin niin huonosti että koit sen vähättelevänä, siinä kohtaa eivät onnistuneet.
Olen ehkä herkkähipiäinen, myönnettäköön, mutta itsetuntoni on heikoissa kantimissa ja koin avun tarjoamisen liian tyrkyttävänä. Olen aina kuvitellut, että ensikotia tarjotaan vaihtoehdoksi omalle kodille niille, joilla on väkivaltainen parisuhde, alkoholi-tai päihderiippuvuutta, väkivaltataustaa tai asunnottomuutta. Minulla ei näistä vaihtoehdoista yksikään täyttynyt. Minuun ei vaan luotettu joidenkin kognitiivisten puutteitteni ja pitkän työttömyystaustani vuoksi. En sitten tiedä, miten minun suhteen olisi toimittu, jos vanhempani eivät olisi asuneet naapurissani.
Jutun mukaan hänellä on lievä kehitysvamma. Lievä kehitysvamma on veteen piirretty viiva, jonka lapsi /nuori saattaa saada jossain päin Suomea ja toisessa kaupungissa diagnoosi saattaa olla autismi, ADD, ADHD tai muuta. Ja niillä diagnoosilla ei ole sellaista leimaa kuin lievällä kehitysvammalla.
Jutusta ei täysin käy ilmi esim. Mitä kouluja hän on käynyt. Diagnoosi itsessään rajaa koulu-ja työvaihtoehtoja pois verrattuna esim. ADD diagnoosiin.
Ja onhan hänellä puoliso ja oletettavasti läheisiä ihmisiä ympärillä.
Jutun perusteella ei voi oikeastaan muodostaa mielipidettä hänen kyvykkyydestään äitiyteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Andrealta ei sentään ole yritetty ottaa lasta huostaan, vaikka hänellä on oppimishäiriöitä. Minun on helppo asettua Andrean asemaan, koska jouduin oppimishäiriödiagnoosini vuoksi taistelemaan jo synnytysosastolla, jotta sain pitää lapseni ja palata omaan kotiin. Sosiaalityöntekijä saapui heti synnytyspäivänä huoneeseeni neuvottelemaan "puutteistani" ja ehdotti ensikotia vaihtoehdoksi sen sijaan, että olisin mennyt omaan kotiini. Ja perusteluna oli se, että en kykenisi huolehtimaan lapsestani yksin, koska en ole pystynyt olemaan työelämässä keskittymisongelmieni vuoksi. Toisin kuin Andrea olin yksinhuoltaja ja ensisynnyttäjä, mikä tietysti vielä lisäsi sosiaalityöntekijöiden epäilyjä kyvystäni hoitaa lasta. Vasta kun sairaalan sosiaalityöntekijä tapasi vanhempani, näytettiin kotiuttamiselleni vihreää valoa. Vaikka tästä nyt on jo kulunut aikaa, niin silti muistan kuin eilisen päivän miten tunsin itseäni loukatuksi. Ei oppimishäiriö tee ihmisestä (välttämättä) kykenemätöntä kaikkiin asioihin. Viime kädessä ihminen itse tuntee oman potentiaalinsa ja ainahan voi pyytää apua, jos asiat eivät lähdekään luistamaan.
OPPIMISHÄIRIÖITÄ on erilaisia lukihäiriöstä ja matemaattisista vaikeuksista alkaen. Ehkä vaikeutesi ovat sellaisia, ettei ne vaikuta huimasti toimintakykyysi arkisista asioista alkaen. Kehitysvammaisuus on taas laaja-alaista ja ovat raadollisesti ja rehellisesti sanottuna heikkolahjaisia tyhmempiä.
Nimenomaan sosiaalityöntekijät ja neuvolatäti epäilivät, etten selviydy perusarjen asioista, ja sen vuoksi en olisi sopiva henkilö huolehtimaan lapsestani. Osittain tietysti olivat oikeassa, olin pitkäaikaistyötön ja kykenemätön elättämään itseäni millään työllä. Mutta tavallisen arjen pyörittäminen minulta kyllä sujui kohtuullisesti, vaikka monissa asioissa tarvitsinkin apua, ja sitä sain omilta vanhemmiltani.
Näkivät tuen tarpeen jonka itsekin näet, halusivat varmistaa että tuki on, ja kun tämä varmistui, se riitti. Missä ongelma?
Neuvolan tai sossun varmistelu ei ole henkilökohtainen loukkaus vaan heidän työtään. Ikävä jos se viestittiin niin huonosti että koit sen vähättelevänä, siinä kohtaa eivät onnistuneet.
Olen ehkä herkkähipiäinen, myönnettäköön, mutta itsetuntoni on heikoissa kantimissa ja koin avun tarjoamisen liian tyrkyttävänä. Olen aina kuvitellut, että ensikotia tarjotaan vaihtoehdoksi omalle kodille niille, joilla on väkivaltainen parisuhde, alkoholi-tai päihderiippuvuutta, väkivaltataustaa tai asunnottomuutta. Minulla ei näistä vaihtoehdoista yksikään täyttynyt. Minuun ei vaan luotettu joidenkin kognitiivisten puutteitteni ja pitkän työttömyystaustani vuoksi. En sitten tiedä, miten minun suhteen olisi toimittu, jos vanhempani eivät olisi asuneet naapurissani.
Sinulla on ollut varsin ennakkoluuloinen ja kapea käsitys ensikotitoiminnasta, voi tietysti kysyä miksei neuvola tai sossu tätä käsitystä korjannut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Andrealta ei sentään ole yritetty ottaa lasta huostaan, vaikka hänellä on oppimishäiriöitä. Minun on helppo asettua Andrean asemaan, koska jouduin oppimishäiriödiagnoosini vuoksi taistelemaan jo synnytysosastolla, jotta sain pitää lapseni ja palata omaan kotiin. Sosiaalityöntekijä saapui heti synnytyspäivänä huoneeseeni neuvottelemaan "puutteistani" ja ehdotti ensikotia vaihtoehdoksi sen sijaan, että olisin mennyt omaan kotiini. Ja perusteluna oli se, että en kykenisi huolehtimaan lapsestani yksin, koska en ole pystynyt olemaan työelämässä keskittymisongelmieni vuoksi. Toisin kuin Andrea olin yksinhuoltaja ja ensisynnyttäjä, mikä tietysti vielä lisäsi sosiaalityöntekijöiden epäilyjä kyvystäni hoitaa lasta. Vasta kun sairaalan sosiaalityöntekijä tapasi vanhempani, näytettiin kotiuttamiselleni vihreää valoa. Vaikka tästä nyt on jo kulunut aikaa, niin silti muistan kuin eilisen päivän miten tunsin itseäni loukatuksi. Ei oppimishäiriö tee ihmisestä (välttämättä) kykenemätöntä kaikkiin asioihin. Viime kädessä ihminen itse tuntee oman potentiaalinsa ja ainahan voi pyytää apua, jos asiat eivät lähdekään luistamaan.
OPPIMISHÄIRIÖITÄ on erilaisia lukihäiriöstä ja matemaattisista vaikeuksista alkaen. Ehkä vaikeutesi ovat sellaisia, ettei ne vaikuta huimasti toimintakykyysi arkisista asioista alkaen. Kehitysvammaisuus on taas laaja-alaista ja ovat raadollisesti ja rehellisesti sanottuna heikkolahjaisia tyhmempiä.
Nimenomaan sosiaalityöntekijät ja neuvolatäti epäilivät, etten selviydy perusarjen asioista, ja sen vuoksi en olisi sopiva henkilö huolehtimaan lapsestani. Osittain tietysti olivat oikeassa, olin pitkäaikaistyötön ja kykenemätön elättämään itseäni millään työllä. Mutta tavallisen arjen pyörittäminen minulta kyllä sujui kohtuullisesti, vaikka monissa asioissa tarvitsinkin apua, ja sitä sain omilta vanhemmiltani.
Näkivät tuen tarpeen jonka itsekin näet, halusivat varmistaa että tuki on, ja kun tämä varmistui, se riitti. Missä ongelma?
Neuvolan tai sossun varmistelu ei ole henkilökohtainen loukkaus vaan heidän työtään. Ikävä jos se viestittiin niin huonosti että koit sen vähättelevänä, siinä kohtaa eivät onnistuneet.
Olen ehkä herkkähipiäinen, myönnettäköön, mutta itsetuntoni on heikoissa kantimissa ja koin avun tarjoamisen liian tyrkyttävänä. Olen aina kuvitellut, että ensikotia tarjotaan vaihtoehdoksi omalle kodille niille, joilla on väkivaltainen parisuhde, alkoholi-tai päihderiippuvuutta, väkivaltataustaa tai asunnottomuutta. Minulla ei näistä vaihtoehdoista yksikään täyttynyt. Minuun ei vaan luotettu joidenkin kognitiivisten puutteitteni ja pitkän työttömyystaustani vuoksi. En sitten tiedä, miten minun suhteen olisi toimittu, jos vanhempani eivät olisi asuneet naapurissani.
Sinulla on ollut varsin ennakkoluuloinen ja kapea käsitys ensikotitoiminnasta, voi tietysti kysyä miksei neuvola tai sossu tätä käsitystä korjannut.
Voi tosiaan ollakin. En vain pitänyt sitä tarkoituksenmukaisena vaihtoehtona itselleni. Ehkä halusin näyttää niin itselleni kuin muillekin, että kyllä minä selviän. Olen aina arastellut pyytää apua tai palveluksia muilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Andrealta ei sentään ole yritetty ottaa lasta huostaan, vaikka hänellä on oppimishäiriöitä. Minun on helppo asettua Andrean asemaan, koska jouduin oppimishäiriödiagnoosini vuoksi taistelemaan jo synnytysosastolla, jotta sain pitää lapseni ja palata omaan kotiin. Sosiaalityöntekijä saapui heti synnytyspäivänä huoneeseeni neuvottelemaan "puutteistani" ja ehdotti ensikotia vaihtoehdoksi sen sijaan, että olisin mennyt omaan kotiini. Ja perusteluna oli se, että en kykenisi huolehtimaan lapsestani yksin, koska en ole pystynyt olemaan työelämässä keskittymisongelmieni vuoksi. Toisin kuin Andrea olin yksinhuoltaja ja ensisynnyttäjä, mikä tietysti vielä lisäsi sosiaalityöntekijöiden epäilyjä kyvystäni hoitaa lasta. Vasta kun sairaalan sosiaalityöntekijä tapasi vanhempani, näytettiin kotiuttamiselleni vihreää valoa. Vaikka tästä nyt on jo kulunut aikaa, niin silti muistan kuin eilisen päivän miten tunsin itseäni loukatuksi. Ei oppimishäiriö tee ihmisestä (välttämättä) kykenemätöntä kaikkiin asioihin. Viime kädessä ihminen itse tuntee oman potentiaalinsa ja ainahan voi pyytää apua, jos asiat eivät lähdekään luistamaan.
OPPIMISHÄIRIÖITÄ on erilaisia lukihäiriöstä ja matemaattisista vaikeuksista alkaen. Ehkä vaikeutesi ovat sellaisia, ettei ne vaikuta huimasti toimintakykyysi arkisista asioista alkaen. Kehitysvammaisuus on taas laaja-alaista ja ovat raadollisesti ja rehellisesti sanottuna heikkolahjaisia tyhmempiä.
Nimenomaan sosiaalityöntekijät ja neuvolatäti epäilivät, etten selviydy perusarjen asioista, ja sen vuoksi en olisi sopiva henkilö huolehtimaan lapsestani. Osittain tietysti olivat oikeassa, olin pitkäaikaistyötön ja kykenemätön elättämään itseäni millään työllä. Mutta tavallisen arjen pyörittäminen minulta kyllä sujui kohtuullisesti, vaikka monissa asioissa tarvitsinkin apua, ja sitä sain omilta vanhemmiltani.
Näkivät tuen tarpeen jonka itsekin näet, halusivat varmistaa että tuki on, ja kun tämä varmistui, se riitti. Missä ongelma?
Neuvolan tai sossun varmistelu ei ole henkilökohtainen loukkaus vaan heidän työtään. Ikävä jos se viestittiin niin huonosti että koit sen vähättelevänä, siinä kohtaa eivät onnistuneet.
Olen ehkä herkkähipiäinen, myönnettäköön, mutta itsetuntoni on heikoissa kantimissa ja koin avun tarjoamisen liian tyrkyttävänä. Olen aina kuvitellut, että ensikotia tarjotaan vaihtoehdoksi omalle kodille niille, joilla on väkivaltainen parisuhde, alkoholi-tai päihderiippuvuutta, väkivaltataustaa tai asunnottomuutta. Minulla ei näistä vaihtoehdoista yksikään täyttynyt. Minuun ei vaan luotettu joidenkin kognitiivisten puutteitteni ja pitkän työttömyystaustani vuoksi. En sitten tiedä, miten minun suhteen olisi toimittu, jos vanhempani eivät olisi asuneet naapurissani.
Sinulla on ollut varsin ennakkoluuloinen ja kapea käsitys ensikotitoiminnasta, voi tietysti kysyä miksei neuvola tai sossu tätä käsitystä korjannut.
Voi tosiaan ollakin. En vain pitänyt sitä tarkoituksenmukaisena vaihtoehtona itselleni. Ehkä halusin näyttää niin itselleni kuin muillekin, että kyllä minä selviän. Olen aina arastellut pyytää apua tai palveluksia muilta.
Ja taisit selvitä, vaikka neuvolan ja sossun viestintä ei onnistunut olemaan kohdallasi vanhemmuutta tukevaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Andrealta ei sentään ole yritetty ottaa lasta huostaan, vaikka hänellä on oppimishäiriöitä. Minun on helppo asettua Andrean asemaan, koska jouduin oppimishäiriödiagnoosini vuoksi taistelemaan jo synnytysosastolla, jotta sain pitää lapseni ja palata omaan kotiin. Sosiaalityöntekijä saapui heti synnytyspäivänä huoneeseeni neuvottelemaan "puutteistani" ja ehdotti ensikotia vaihtoehdoksi sen sijaan, että olisin mennyt omaan kotiini. Ja perusteluna oli se, että en kykenisi huolehtimaan lapsestani yksin, koska en ole pystynyt olemaan työelämässä keskittymisongelmieni vuoksi. Toisin kuin Andrea olin yksinhuoltaja ja ensisynnyttäjä, mikä tietysti vielä lisäsi sosiaalityöntekijöiden epäilyjä kyvystäni hoitaa lasta. Vasta kun sairaalan sosiaalityöntekijä tapasi vanhempani, näytettiin kotiuttamiselleni vihreää valoa. Vaikka tästä nyt on jo kulunut aikaa, niin silti muistan kuin eilisen päivän miten tunsin itseäni loukatuksi. Ei oppimishäiriö tee ihmisestä (välttämättä) kykenemätöntä kaikkiin asioihin. Viime kädessä ihminen itse tuntee oman potentiaalinsa ja ainahan voi pyytää apua, jos asiat eivät lähdekään luistamaan.
OPPIMISHÄIRIÖITÄ on erilaisia lukihäiriöstä ja matemaattisista vaikeuksista alkaen. Ehkä vaikeutesi ovat sellaisia, ettei ne vaikuta huimasti toimintakykyysi arkisista asioista alkaen. Kehitysvammaisuus on taas laaja-alaista ja ovat raadollisesti ja rehellisesti sanottuna heikkolahjaisia tyhmempiä.
Nimenomaan sosiaalityöntekijät ja neuvolatäti epäilivät, etten selviydy perusarjen asioista, ja sen vuoksi en olisi sopiva henkilö huolehtimaan lapsestani. Osittain tietysti olivat oikeassa, olin pitkäaikaistyötön ja kykenemätön elättämään itseäni millään työllä. Mutta tavallisen arjen pyörittäminen minulta kyllä sujui kohtuullisesti, vaikka monissa asioissa tarvitsinkin apua, ja sitä sain omilta vanhemmiltani.
Näkivät tuen tarpeen jonka itsekin näet, halusivat varmistaa että tuki on, ja kun tämä varmistui, se riitti. Missä ongelma?
Neuvolan tai sossun varmistelu ei ole henkilökohtainen loukkaus vaan heidän työtään. Ikävä jos se viestittiin niin huonosti että koit sen vähättelevänä, siinä kohtaa eivät onnistuneet.
Olen ehkä herkkähipiäinen, myönnettäköön, mutta itsetuntoni on heikoissa kantimissa ja koin avun tarjoamisen liian tyrkyttävänä. Olen aina kuvitellut, että ensikotia tarjotaan vaihtoehdoksi omalle kodille niille, joilla on väkivaltainen parisuhde, alkoholi-tai päihderiippuvuutta, väkivaltataustaa tai asunnottomuutta. Minulla ei näistä vaihtoehdoista yksikään täyttynyt. Minuun ei vaan luotettu joidenkin kognitiivisten puutteitteni ja pitkän työttömyystaustani vuoksi. En sitten tiedä, miten minun suhteen olisi toimittu, jos vanhempani eivät olisi asuneet naapurissani.
Sinulla on ollut varsin ennakkoluuloinen ja kapea käsitys ensikotitoiminnasta, voi tietysti kysyä miksei neuvola tai sossu tätä käsitystä korjannut.
Voi tosiaan ollakin. En vain pitänyt sitä tarkoituksenmukaisena vaihtoehtona itselleni. Ehkä halusin näyttää niin itselleni kuin muillekin, että kyllä minä selviän. Olen aina arastellut pyytää apua tai palveluksia muilta.
Ja taisit selvitä, vaikka neuvolan ja sossun viestintä ei onnistunut olemaan kohdallasi vanhemmuutta tukevaa!
No, miten sen nyt ottaa. Tästä tapahtuneesta on aikaa jo 20 vuotta. Vain vähän aikaa sitten sain silloiselta sosiaalityöntekijältä kiitettävää palautetta siitä, miten hyvin selvisin vanhemmuudesta. Vanhempieni tuki oli siinä todella tärkeää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kehitysvammaiset tekemässä lapsia on sama kuin lapset tekisivät lapsia vaikka kehittyyhän ne lapset. Miettikää nyt yli 20-vuotiasta ihmistä, joka on 6-vuotiaan tasolla kiukutteluineen ja raivokohtauksineen. Miten luulette tällaisen henkilön selviytyvän vanhemmuudesta?
Suomessa aika paljon vallitsee asenne "Lapsia on pakko saada". Ennen oli avustavia töitä, joissa myös heikompiälyiset saivat loistaa. Nyt pitää yrittää omaa tärkeyttään paikata vanhemmuudella. Ei lapsi ole mikään koekani. Biologisia lapsia hankkiessa pitäisi olla ihan samanlaiset seulonnat kuin adoptiolapsia adoptoidessa, joista jälkimmäisessä voidaan mennä melkein 100 prosenttiseen takuuseen siitä, ettei vanhemmiksi osu älyllisesti vajaavaiset tai pahasti alkoholisoituneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sääliksi käy näiden kehityshäiriöisten ikääntyviä vanhempia, kun aikuinen lapsi ryhtyy vammastaan huolimatta vielä saamaan lapsia. Sitä sitten joutuu katsomaan vierestä ja auttamaan minkä kerkiää, ja pelkäämään vielä että mitäs jos mä tästä itse sairastun tai kuolen, niin miten noille sitten käy.
Oikein mammat!
Ihmisarvo pois kehareilta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiköhän tuo perhe ole suurennuslasin alla ja lapsi otetaan huostaan jos on pienintäkään viitetä siihen suuntaan. Itse ottaisin lapset pois v-mäisiltä ihmisiltä, jotka kasvattaa lapsodtaankin V-määisiä.
Missä menee raja, että lapsia ei saisi tehdä? Miten see määritellään? Pärstäkertoimella? Jos ajatellaan vaikka yleistä mielipidettä, niin mo ikaan heistä ei tiedä ollenkaan mitä heidän ja heidänlaidten arki ja elämä on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
vanhemmuus ei vaadi suurta älykkyysosamäärää, joten siinä mielessä: miksipä ei voisi älyllisestikin kehitysvammainen ryhtyä vanhemmaksi. Nämä ovat kuitenkin tilanteita, jotka pitäisi arvioida yksilöllisesti.
Suvussani on älyllisesti kehitysvammainen, joka muutettiin pois kotoaan heti 18-vuotiaana palvelutalon kaltaiseen hoitoyksikköön. Siellä hän tapasi henkilön, jonka kanssa alkoi seurustelemaan ja seksikin tuli mukaan kuvioihin, jonka jälkeen sitten puheet siitä, että alkavat tehdä lasta. Tämä kyseinen pari kykenee selviytymään juuri ja juuri roskien viemisestä ulos ja kaupassa käynnistä. Eivät osaa nähdä toisen tarpeita helposti, tuntuu hurjalta ajatella, että miten lapsen kanssa kävisi. Älyllisesti kehitysvammaisilla usein on hirveä hinku saada se oma lapsi ja päästä hoivaamaan, mutta ongelma on siinä ettei heillä monestikaan ole kykyä nähdä tilanteita, joissa pitää pyytää apua. Hyvä puoli heidän suhteessaan on se, että ovat samalla tasolla älyllisesti, joten ei tarvitse epäillä, että toinen käyttää toista tietoisesti hyväkseen.
Lapset eivät ole mitään leluja, joten ke ha rit jättäkööt lapset rauhaan. Tässä yhteiskunnassa tyhmät lisääntyvät kuin kanit ja älykkäät tekevät yhden lapsen, jos edes sitäkään. Muutenkin leikataan normaaliälyisten lapsilisistä. Mmmm, pistää mietityttämään että onkohan tässä joku agenda takana.
Parempi, että Tyhmät ja avarasydämiset lisääntyy, kuin moni kommentoija.
Vierailija kirjoitti:
Oikein mammat!
Ihmisarvo pois kehareilta!
Eiks täällä oo vuosikaudet jauhettu ettei kenenkään arvo ihmisenä tai esimerkiksi naisena riipu lasten saamisesta?! Valot päälle siellä.
Vierailija kirjoitti:
Andrea Westerlund on älyllisesti kehitysvammainen. Hänen diagnoosinsa on lievä kehityshäiriö, kuten hän kertoo Livet suomenruotsalaisia tarinoita -sarjassa.
Minulla on lievä kehitysvamma ja mielenterveysongelmia. En pysty olemaan suurissa ihmisjoukoissa enkä keskittymään. Joidenkin asioiden oppiminen vie minulta enemmän aikaa, hän kuvailee Minna Almarkin ohjauksessa.
Mikä tekee hänestä huonon äidin?
Ei varmasti mikään. Mutta lapsi kasvaessaan tarvitsee monenlaista tukea. Aika haastavaa voi olla tarjota normaaleja kokemuksia, jollei pysty olemaan väkijoukussa eikä hälyssä. Miten kaverisynttärit, sisäleikkipuistot, koulun erilaiset tapahtumat, harrastustalkoot yms. onnistuu? Jos isä jo yksin vastaa perheen elatuksesta, aika raskaaksi voi käydä huolehtia myös lapsen sosiaalisista suhteista. Mutta kyllähän yhäritkin siihen pystyy, miksei sitten Haraldin isäkin.
Kyllä tommoset voivat saada menestyneitä ja älykkäitäkin lapsia. Täällä meidän lähellä asui eräs "oppimishäiriöinen" pitkäaikaistyötön yh-nainen, joka sai lapsen 2000-luvun alkupuolella. Kyllä siinä moni ihmetteli että kuinka hän pärjäilee lapsen kanssa. Tytär pääsi ylioppilaaksi ällän papereilla ja lääkikseen opiskelemaan. Noinkin voi käydä, siis hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tommoset voivat saada menestyneitä ja älykkäitäkin lapsia. Täällä meidän lähellä asui eräs "oppimishäiriöinen" pitkäaikaistyötön yh-nainen, joka sai lapsen 2000-luvun alkupuolella. Kyllä siinä moni ihmetteli että kuinka hän pärjäilee lapsen kanssa. Tytär pääsi ylioppilaaksi ällän papereilla ja lääkikseen opiskelemaan. Noinkin voi käydä, siis hyvin.
Totta kai voi.Eihän nuo neurologiset sairaudet automaattisesti periydy.
Millaisissa arjen asioissa tarvitset tai tarvitsit apua?