Pystyittekö/pystysittekö menemään heti töihin vanhempamne menejtymisen jälkeen?

Puolison isä kuoli alkuvuodesta. Työnantajani antoi mulle suoraan 30 päivää palkallista ja kotona olevalle puolisolleni maksoi korvauksia matkakuluista ja muista juoksevista kuluista jotta saatiin lapset hoidettua eikä tarvinnut miettiä miten arki järjestetään.

Jos mun vanhempi kuolisi, minä saisin korvaukset ja max. 60 päivää palkallista.

On firmoja, joissa homma hoidetaan oikein.

Päivän pidin vapaata sitten menin. Oli parempi olla töissä kuin lojua murheellisena kotona.

Sain hautajaispäivän vapaaksi. Lääkäri sanoi, ettei suru ole sairaus ja surra voi vapaa-aikanakin.

En päivääkään. Työ on paras lääke ja normaali arki. Suren toki lähinnä enimmäkseen iltaisin. Vainajakaan tuskin haluaisi että jäät kotiin makaamaan tai työttömäksi. Kuolema on luonnollinen osa elämää.

Ei minulla  ollut mitään erivapauksia olla pois töistä. Anoppikin ammuttiin, asuimme yhdessä  hänen kanssaan ja  töiden piti jatkua tapahtuman jälkeen

Kyllä aikuisen ihmisen pitää hyväksyä läheisenkin kuolema, surra voi vapaa-aikanakin

Tein lyhennettyä työviikkoa (käytin lomapäiviä). Oli vähän kevyempää ja sain hautajaisia ja talousasioita järjesteltyä. Molemmat vanhemmat kuolivat iäkkäinä, mutta asioiden läpikäyminen kuormittaa silti. Kannattaa antaa isoille muutoksille elämässä tilaa.

Menin heti töihin

ja samaan paikkaan , jossa . Kuoli.

Se oli itseasiassa tervehdyttävä vuosi, kiertää samat hoitokuviot , jonkun toisen potilaan/asukkaan kanssa.

Äiti kuoli yhtenä torstai-iltana noin klo 21 saattohoito-osastolla (kotona olin noin klo 23) ja olin perjantain poissa koska en saanut nukuttua juuri ollenkaan. Maanantaina normaalisti töihin. Silloinen esimies kyllä olisi antanut vielä maanantainkin vapaata mutta koin että töissä muuta ajateltavaa niin menin töihin. Hieman vähemmän töitä tein ja sellaisia tehtäviä joihin ei vaadittu hirveesti älyä. Työkaverit tätä kevennystä ehdottivat.

Olisin tarvinnut sairaslomaa, mutta en saanut. Kuolema kuuluu elämään, joten ei ole sairasloman aihe. Näin minulle perusteltiin. Yritin ottaa lomapäiviä, en saanut. Näin terveydenhoito alalla.

Minulle soitettiin aamulla töihin, että äiti (n. 60 v) oli kuollut (sairasti syöpää). Sanoin heti esimiehelle, että nyt pitää lähteä sairaalalle. Olin tuosta jo etukäteen varoitellut. Sitä poissaolopäivää ei kirjattu mihinkään. Sovin, että otan pari päivää palkatonta asioiden hoitamiseen ja otinkin.

Tuota saikullaoloa ihmettelen. Ainakin me tarvittaisiin lääkärintodistus. Ei siinä ekojen päivien hässäkässä kotiseudulla ruumishuoneen, hautaustoimiston ja sukulaisten välillä ryntäillessä olisi mitenkään päässyt oman asuinpaikkakunnan työterveyteen käymään. Esimies voi meillä antaa luvan sairauspoissaoloon jos on kuumetta tai oksentaa tms. mutta ei missään erikoisemmissa jutuissa, joihin tarvitaan lääkärin arvio. Kokemuksen perusteella lääkäritkään eivät olleet arvioineet läheisen kuolemaa läheskään aina syyksi olla pois töistä. Piti olla joku muu oire, kuten unettomuus tms. (Kunnalla töissä.)

Vierailija kirjoitti:

Ei minulla  ollut mitään erivapauksia olla pois töistä. Anoppikin ammuttiin, asuimme yhdessä  hänen kanssaan ja  töiden piti jatkua tapahtuman jälkeen

Kyllä aikuisen ihmisen pitää hyväksyä läheisenkin kuolema, surra voi vapaa-aikanakin

Kyllä aikuisen pitää ymmärtää ajatella oman navan ulkopuolelle ja huomata ettemme ole kopioita toisistamme ja kaikki reagoi psyykkisesti samalla tavalla. Todella kapeakatseista ajattelua ketjussa. Ja katkeruutta että kun en minä niin muutkaan ei. Ja kyllä minä työni tein ja kaikki muutkin . Mikä ihme nokitteluasia tämä on? Kirkkain kruunu sille joka parhaiten pärjää itse.

Menin seuraavana päivänä töihin. Itselle se sopi paremmin kuin kotona lojuminen. Ymmärrän kyllä, jos joku tarvitsee sairauslomaa.

Ihmisellä on vain kaksi vanhempaa. Työpaikkoja elämän aikana tulee ja menee, ei niitä niin vakavasti pidä ottaa. Ihan rauhassa surisin.

Jos toinen perusterveistä, hyväkuntoisista alle 70- vuotiaista vanhemmistani kuolisi NYT, niin en todelkakaan olisi huomenna työkuntoinen. Jos kuolema on odotettavissa, ihminen on sairas ja hyvin iäkäs niin asia on taas erilainen. Anopilla oli muistisairaus, ikää 90 vuotta. Kuolema oli odotettu ja myös tietynlainen helpotus. Ei oltu pois töistä vaan elämä jatkui.

Toki kuolema on osa elämää, mutta tilanteet ja ihmiset on erilaisia. Ei liene oikeaa tai väärää tapaa surra.

Olin fyysisesti täysin loppu valvomisesta ja sain siitä sydämen rytmihäiriöitä. Seuraavat pari viikkooa meni univelasta toipumiseen, tosin samalla lapsiperheen arkea piti pyörittää ja aloittaa vainajan asioiden, kuten virkatodistusten, laskujen, lääkäriaikojen hoitaminen ja hautajaisjärjestelyt. Olin valmiiksi palkattomalla hoitovapaalla.

Kuoleman jälkeinen byrokratia ja käytännön järjestelyt ovat todella työllistäviä. Varsinkin kun kaikki pitää selvittää ja kysyä, mitään ei voi vain suoraan alkaa hoitaa. Siinä ei suremiseen jää aikaa juurikaan. En yhtään ymmärrä, miten joku ehtii esimerkiksi tyhjentää asunnon normaalielämän ohessa.

Vierailija kirjoitti:

Minulle soitettiin aamulla töihin, että äiti (n. 60 v) oli kuollut (sairasti syöpää). Sanoin heti esimiehelle, että nyt pitää lähteä sairaalalle. Olin tuosta jo etukäteen varoitellut. Sitä poissaolopäivää ei kirjattu mihinkään. Sovin, että otan pari päivää palkatonta asioiden hoitamiseen ja otinkin.

Tuota saikullaoloa ihmettelen. Ainakin me tarvittaisiin lääkärintodistus. Ei siinä ekojen päivien hässäkässä kotiseudulla ruumishuoneen, hautaustoimiston ja sukulaisten välillä ryntäillessä olisi mitenkään päässyt oman asuinpaikkakunnan työterveyteen käymään. Esimies voi meillä antaa luvan sairauspoissaoloon jos on kuumetta tai oksentaa tms. mutta ei missään erikoisemmissa jutuissa, joihin tarvitaan lääkärin arvio. Kokemuksen perusteella lääkäritkään eivät olleet arvioineet läheisen kuolemaa läheskään aina syyksi olla pois töistä. Piti olla joku muu oire, kuten unettomuus tms. (Kunnalla töissä.)

Kyllä se kuolintodistus riittää todisteeksi.

Olin koko ajan töissä, mutta minä olenkin yksityisyrittäjä.

Vierailija kirjoitti:

Olin äitiyslomalla kun isä kuoli. Oma suru jäi surematta, kun keskityin tukemaan äitiä. Olin kesälomalla, kun äiti kuoli. Jätin oman surun jälleen surematta, kun halusin tukea lapsiani. Suren sitten joskus kaikki surut kerralla.

Kannattaa varautua siihen, että kun se suru rysähtää päälle, se voi tulla todella voimakkaana. Itse koen, että suru kannattaisi surra silloin, kun tilanne on akuutti, jos se on suinkin mahdollista. Jos ei silloin saa tai anna itselleen lupaa surra, voi patoutunut suru purkautua hyvin voimallisena hyökynä joskus aivan muulloin, ja silloin ei välttämättä esimies tai läheiset ymmärrä syy-yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin äitiyslomalla kun isä kuoli. Oma suru jäi surematta, kun keskityin tukemaan äitiä. Olin kesälomalla, kun äiti kuoli. Jätin oman surun jälleen surematta, kun halusin tukea lapsiani. Suren sitten joskus kaikki surut kerralla.

Kannattaa varautua siihen, että kun se suru rysähtää päälle, se voi tulla todella voimakkaana. Itse koen, että suru kannattaisi surra silloin, kun tilanne on akuutti, jos se on suinkin mahdollista. Jos ei silloin saa tai anna itselleen lupaa surra, voi patoutunut suru purkautua hyvin voimallisena hyökynä joskus aivan muulloin, ja silloin ei välttämättä esimies tai läheiset ymmärrä syy-yhteyttä.

Niin sepä se kun se suru ei saa tilaa eikä aikaa rysähtää päälle, koska pitää koko ajan vain pyörittää arkea eikä saa ote livetä. Ei ole sairaslomailtu. Näin on ollut itselläni nyt kohta 10 vuotta. Jännityksellä odotan koska tulee se napsahduksen hetki ja mitä sitten tapahtuu........... tällä hetkellä surumöykky on kääritty vihaan ja haudattu jonnekin syvälle sisimpään. Katkeruutta ja vihaa ja kaunaa putkahtelee ilmoille päivittäin pieninä ja ajoittain suurempinakin annoksina.

Sisarus kuoli yllättäen nuorena ja olin seuraavana päivänä töissä, tosin tein etätöitä ja pystyin valikoimaan yksinkertaisia tehtäviä, mutta keskittyminen oli kyllä vaikeaa. Jos vanhempi kuolisi tekisin luultavasti töitä normaalisti. En ole kovin läheinen heidän kanssaan ja äidistäni en ole koskaan edes pitänyt.