Pystyittekö/pystysittekö menemään heti töihin vanhempamne menejtymisen jälkeen?

Isä kuoli eräänä aamuna ja menin seuraavana aamuna töihin. Kuolinpäivä sattui olemaan mun vapaapäivä, joten järjesteltiin hautajaisia siinä heti niin paljon kun pystyttiin. Isä oli tosin sairastanut monta vuotta joten kuolema ei ollut yllätys. Kuitenkin se tuntui yllättävän pahalta eikä yhtään helpottavalta, niinkuin olis voinut kuvitella.

Työmatkat itkin mennen tullen jonkin aikaa, töissä en itkenyt. Ihanaa oli mennä silloin ensimmäisenä aamuna töihin ja työkaverit halasivat lämpimästi ja kysyivät, jaksanko varmasti. Työ auttoi jaksamaan.

Tilanne olisi varmastikin eri, jos olisi kyse vaikka omasta miehestä. Silloin tarvitsisin varmasti sairaslomaa.

Olin kolme päivää pois omalla ilmoituksella

Vanhempani kuoli ja oli tosi hankalaa töissä. Puhuin asiasta esimiehelleni ja hän totesi oikein vittumaisella äänellä "äidin kuolema ei ole sairaus" ja sen vuoksi ei olla poissa töistä. Mitäpä siinä. Olin töissä ja itkin. Jotta suruni oli tarpeeksi isoa niin esimieheni totesi myös, että tiedänhän, että hän voi perua lomani vaikka edellisenä päivänä ja olenkos varannut mitään matkoja. Hautajaiset oli siis tulossa 600km päähän sieltä missä asuin. Nälviminen jatkui myöhemmin kyselemällä sainkos jotain perintöä. Näin toimitaan seurakunnalla. 

Olin ollut pois töistä reilun viikon saattohoitamassa vanhempaani hänen kotonaan. Kuolema tuli perjantaina, maanantaina palasin töihin. Jälkeenpäin olen kyllä miettinyt, että mikä kiire minulla sinne töihin oli. Työikäinen vanhempani kuoli sairauteen ja saattohoitoaika oli raskas. Olisi kai sitä voinut muutaman päivän levätä.

Vierailija kirjoitti:

Menin heti töihin. Itse olen sairaanhoitaja. Isä kuoli äkillisesti, äiti kuoli työpaikalleni vuodeosastolle työvuorossani. Luonnollista oli jatkaa töitä.

Sairaanhoitajana varmaan tiedät, että läheisen kuolema aiheuttaa äkillisen traumareaktion ja järkyttyneessä mielentilassa ei pysty töihin keskittymään. Uskomatonta, että esihenkilösi on antanut sinun edes jatkaa työvuoroa.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani kuoli ja oli tosi hankalaa töissä. Puhuin asiasta esimiehelleni ja hän totesi oikein vittumaisella äänellä "äidin kuolema ei ole sairaus" ja sen vuoksi ei olla poissa töistä. Mitäpä siinä. Olin töissä ja itkin. Jotta suruni oli tarpeeksi isoa niin esimieheni totesi myös, että tiedänhän, että hän voi perua lomani vaikka edellisenä päivänä ja olenkos varannut mitään matkoja. Hautajaiset oli siis tulossa 600km päähän sieltä missä asuin. Nälviminen jatkui myöhemmin kyselemällä sainkos jotain perintöä. Näin toimitaan seurakunnalla. 

Useinhan työehtosopimuksissa on kohta, tilapäinen poissaolo perhesyyn takia tai jokin muu vastaava. Lisäksi lähisukulaisen hautajaispäivä on yleensä myös palkallinen vapaapäivä. Olisit mennyt työterveyshuollosta hakemaan sairaslomaa.

Olin kaksi viikkoa sairauslomalla.

Vierailija kirjoitti:

Huomaa suomalaisem kylmäkiskoisen ajatusmaailman täällä. Mitä vähemmän suret vanhempasi kuolemaa sitä parempi ihminen olet.

Ja sinä ajattelet että aito suru on ainoastaan sitä, että itkee kotona masentuneena silmät päästään?

Olin 25 kun äiti kuoli ja isä  vuoden päästä siihen. Olin juuri saanut toisen lapsen ja elämä jatkui, ihme ja kumma, siitä eteenpäin. Surin vanhempiani, mutta se ei tehnyt minusta toimintakyvytöntä, ja lapset näyttivät todella, että elämä jatkuu kuolemista huolimatta ja niin sen kuuluukin mennä. 

Sairausloma ei ole ainoa tapa surra, ihminen voi surra monella muullakin tapaa ja jatkaa elämää eteenpäin. 

Joku toinen voi surra vaikka vuosien päästä niitä menetyksiä.

Eräs tuttavani itki kotonaan äitinsä kuolemaa puoli vuotta, kuunteli virsiä ja surumusiikkia. Oikein kierfeskeli siinä muiden kyllästymiseen asti. Ei edes anatnut mahdollisuutta itselleen jatkaa elämää hautajaisten jälkeen. Täytyy myöntää, että aika monia se suorastaan tympi.

Vierailija kirjoitti:

Kuolema ei ole mikään syy olla poissa töistä. Ei oma eikä toisen.

Näin on. Eikä varsinkaan oma👻

Vanhempani kuolivat melko iäkkäinä, äkillisesti tosin. Pystyin kyllä menemään heti seuraavana päivänä töihin, onneksi oli osaaottavia ja lohduttavia työkavereita.

Vuosia myöhemmin tyttäreni yritti useaan otteeseen itsemurhaa. Silloinkin pystyin heti menemään töihin, mutta jälkivaikutus tuli yleensä viikon, parin päästä: väsyin olemaan vahva, jouduin hakeutumaan lääkärille ja sitämyöten viikon parin sairaslomalle. Asiaan vaikutti toki työni laatu, olin asiakaspalvelutyössä. Muunlaisessa työssä sitä olisi ehkä itkeskelevänä pärjännytkin.

Isä kuoli sairaalaan, vakava sairaus. Oli loma kohta alkamassa, pomo antoi siirtää sitä aiemmaksi. Työkaverit antoi valkeat ruusut. Koskettavaa.

Äitiä saattohoidettiin kotona viikon verran, sen olin sairaslomalla. Äitin lääkäri hoiti lomat. Sitten nousi kuume ja olin siitä sairaslomalla. En olisi pystynyt töihin, kun kassalla asiakaspalvelussa. Asioiden hoito vei aikaa.

Jokainen todellakin suree ja kokee erilailla. Töitäkin on monenlaisia. Ja pomoja.

Vierailija kirjoitti:

Teille, jotka olette vain jatkaneet tavallista arkea olematta päivääkään pois töistä, vaikka lähiomainen on kuollut, niin millä ajalla olette sopineet ruumiin kuljettamisesta pois sairaalasta tai saattokodista tai kotoa, milloin olette ehtineet ilmoittaa ystäville ja sukulaisille kuolemasta, millä ajalla olette suunnitelleet ja järjestäneet hautajaiset ja siunaustilaisuuden, järjestäneet perunkirjoituksen, sulkeneet puhelinliittymän, lopettaneet lehtitilaukset ja hoitaneet muut käytännön asiat?

Oma isäni kuoli hoivakodissa aamulla. Hoivakodilla oli yhden paikallisen hautaustoimiston kanssa sopimus, että he kuljettavat vainajan terveyskeskukseen ja se oli tehty parin tunnin sisään kuolemasta. Äiti soitti samana päivänä isän kuolemasta yhdelle isän sisarelle ja omalle sisarelleen. Minä varasin ajan hautaustoimistoon, jossa sitten sovittiin hautausjärjestelyt. Virkailija soitti siinä seurakuntaan, niin samalla saatiin varattua hautajaispäivä, paikka, pappi ja seurakuntasali muistotilaisuutta varten. Hän soitti myös valitsemaamme pitopalveluun ja tarkisti, että heille käy kyseinen päivä. Siinä valittiin arkku ja uurna. Kaikkiaan aikaa tähän meni reilu tunti. Soitin myöhemmin pitopalveluun ja sovin tarjottavista. Muita asioita hoidin pikkuhiljaa, virkatodistusten tilaamisessakaan ei mennyt montaa minuuttia per seurakunta.

En enkä mennytkään. Pomo sanoi että ole ihmeessä pois, mutta saattaa olla palkatonta. Mulle se oli aivan sama ja lopulta tuli kyllä palkkakin.

Navettatöillä olin normaalisti kun äiti kuoli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomaa suomalaisem kylmäkiskoisen ajatusmaailman täällä. Mitä vähemmän suret vanhempasi kuolemaa sitä parempi ihminen olet.

Ja sinä ajattelet että aito suru on ainoastaan sitä, että itkee kotona masentuneena silmät päästään?

Olin 25 kun äiti kuoli ja isä  vuoden päästä siihen. Olin juuri saanut toisen lapsen ja elämä jatkui, ihme ja kumma, siitä eteenpäin. Surin vanhempiani, mutta se ei tehnyt minusta toimintakyvytöntä, ja lapset näyttivät todella, että elämä jatkuu kuolemista huolimatta ja niin sen kuuluukin mennä. 

Sairausloma ei ole ainoa tapa surra, ihminen voi surra monella muullakin tapaa ja jatkaa elämää eteenpäin. 

Joku toinen voi surra vaikka vuosien päästä niitä menetyksiä.

Eräs tuttavani itki kotonaan äitinsä kuolemaa puoli vuotta, kuunteli virsiä ja surumusiikkia. Oikein kierfeskeli siinä muiden kyllästymiseen asti. Ei edes anatnut mahdollisuutta itselleen jatkaa elämää hautajaisten jälkeen. Täytyy myöntää, että aika monia se suorastaan tympi.

Olen pahoillani tuttavasi puolesta, että hänellä on noin ajattelemattomia ihmisiä ympärillään. Sinulla varmaan on antaa tarkka aika kauanko saa surra ja millä tavalla ennen kuin on pakko "mennä eteenpäin" tai muuttuu taakaksi muille.

En kyllä jää hetkeksinään lomalle. Päin vastoin, vien työpaikalle kakun, jotta vanhempieni kuolemaa voidaan juhlistaa porukalla. Pahoja ihmisiä ei tämä maailma kaipaa, enkä kaipaa minäkään, edes sillä varjolla että olen tarpeeksi huono-onninen ollakseni heille biologista sukua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomaa suomalaisem kylmäkiskoisen ajatusmaailman täällä. Mitä vähemmän suret vanhempasi kuolemaa sitä parempi ihminen olet.

Ja sinä ajattelet että aito suru on ainoastaan sitä, että itkee kotona masentuneena silmät päästään?

Olin 25 kun äiti kuoli ja isä  vuoden päästä siihen. Olin juuri saanut toisen lapsen ja elämä jatkui, ihme ja kumma, siitä eteenpäin. Surin vanhempiani, mutta se ei tehnyt minusta toimintakyvytöntä, ja lapset näyttivät todella, että elämä jatkuu kuolemista huolimatta ja niin sen kuuluukin mennä. 

Sairausloma ei ole ainoa tapa surra, ihminen voi surra monella muullakin tapaa ja jatkaa elämää eteenpäin. 

Joku toinen voi surra vaikka vuosien päästä niitä menetyksiä.

Eräs tuttavani itki kotonaan äitinsä kuolemaa puoli vuotta, kuunteli virsiä ja surumusiikkia. Oikein kierfeskeli siinä muiden kyllästymiseen asti. Ei edes anatnut mahdollisuutta itselleen jatkaa elämää hautajaisten jälkeen. Täytyy myöntää, että aika monia se suorastaan tympi.

Suru ja sen aiheuttama tunnekuohu kuitenkin aina hankaloittaa keskittymiskykyä ja töissä voi saada enemmän haittaa aikaan kuin hyötyä, jos akuutin surun keskellä koittaa töitä tehdä. Lisäksi, asioiden ja surun työstäminen on osa suruprosessia. Jos jättää näitä asioita käsittelemättä, se voi aiheuttaa ongelmia myöhemmin. Surua ei ole hyvä lakaista vaan maton alle, vaan tunteet pitää kohdata ja käsitellä. Työ on pakokeino siihen, ettei näitä tunteita tarvitse käsitellä. Mutta on eri asia, kuinka nopeasti ihminen pystyy palaamaan arkeen. Jokainen tarvitsee kuitenkin muutaman päivän asioiden sulattamiseen ja käsittelyyn vähintäänkin.

Surutyö. Karsee sana. Jos se olisi työtä, pitäisi saada korvaus.

Minä suren, murehdin, itken, kaipaan, muistelen...

En tee "surutyötä"