Pystyittekö/pystysittekö menemään heti töihin vanhempamne menejtymisen jälkeen?

Sain voimakkaan stressireaktion kun isä kuoli. Viikon sain vapaata ja sitten pystyin palaamaan töihin. Tiiä mikä tilanne kun äidistä aika jättää.

Mun poikaystävä teki itsemurhan 2011. Sain kaksi viikkoa surra, sen jälkeen minulle kirjattiin diagnoosiksi "pitkittynyt suruhäiriö". Että sellainen suruaika sitten. Otin loparit töistä, surin puoli vuotta ja sitten takaisin töihin. 

En ollut päivääkään tuollaisen takia saikulla. Molemmat vanhemmat kuolleet jo aikoja sitten. N51

Menin heti töihin. Itse olen sairaanhoitaja. Isä kuoli äkillisesti, äiti kuoli työpaikalleni vuodeosastolle työvuorossani. Luonnollista oli jatkaa töitä.

Puolison tai lapsen kuoleman jälkeen on oltu sairauslomalla, vanhempien ei. Yksi työkaveri otti vuosilomaa, kun äitinsä järkyttyi miehen äkillisestä kuolemasta ja hän halusi olla äitinsä tukena.

En ollut päivääkään poissa.

Olin töissä normaalisti. Olisin varmaan saanut sairauslomaa, mutta en halunnut, mitä turhaa. Äiti oli jo yli 90 vuotias dementikko. Olihan se murheellista mutta eihän tänne kukaan jää, ja hänen mittarinsa oli jo enemmänkin kuin täynnä.  Isä kuoli kun olin leikkikouluikäinen.

Kyllä. Minulla on vanhat vanhemmat, ja jokainen meistä kuolee. Ei tulisi yllätyksenä. Välttelen surulla uhriutumista ja draamailua täysin normaaleista, elämään kuuluvista asioista.

Varmasn riippuu työstäkin. Esim. vaativaa ihmissuhde/ auttamistyötä en pystyisi tekemään mutta jotain esim fyysistä työtä voisin.

Hölmö vertailu. Ihmiset ja perheet ovat erilaisia ja suru ei osu aina samalla tavalla. Jos syvästi rakastettu 42-vuotias kuolee äkillisesti niin onhan se nyt ihan eri tilanne kuin 91-vuotias kuolee vuosia kestäneen sairastelukierteen jälkeen tai ihminen joka on niin hankala ettei ole väleissä kenenkään kanssa.

Suomalaiset todella tunteettlmia vastausten perusteella.

Kyllä, töissä kävin ja muutenkin normielämää vietin. Ei se kotona istuskelu olisi mitään auttanut. Olin 24-vuotias, kun isäni kuoli. Samana vuonna syntyi esikoispoikani. 

Pystyisin, se olisi ilon ja onnen päivä ja juhlisin. Olen 18v ikään kärsinyt jatkuvaa fyysistä väkivaltaa ja siitä eteenpäin tauotonta henkistä väkivaltaa vanhempani taholta. Voin kuulkaa sanoa että on olemassa ihmisiä, joiden kuolemaa ei sure KUKAAN.

Oli 25 kun molemmat vanhemmat kuolivat. Onneksi se oli vkl, niin ei ollut töitä, maanantaina jatkui arki ihan normaalisti. Ihmeellistä itkuvinkua joillakin, kollega oli 6 kk poissa töistä pelkän äitinsä kuoleman takia, aikuinen ihminen hänkin, 50 v.

Menin normaalisti töihin heti samana päivänä kun sain kuulla äidin kuolemasta. Teen vaativaa ja stressaavaa auttamistyötä ja auttoi saada asiat johonkin muuhun/muihin. Jos olisin jäänyt kotiin, olisin vain itkenyt ja masentunut. Mitä pikemmin palaa takaisin normaaliin elämään, sen parempi psyykelle.

Olin viikon lomalla, kun isäni menehtyi. En hakenut sairaslomaa, palasin töihin seuraavalla viikolla. Oli raskasta kyllä ensimmäiset viikot.

Äitini kuoli lauantaina ja menin maanantaina töihin. Olen töissä jossa otetaan vastaan/hoidetaan potilaita/asiakkaita. Oli ehkä väärin mennä töihin, koska en pystynyt keskittymään töihin ja ajatus harhaili äidin kuolemassa/surussa. 

Olin töissä yksityisellä puolelle ja asiakkaat maksoivat kuitenkin aika paljon työstä jota tein.

Isäni kuollessa olin lomalla ja sain surra rauhassa.

Olin muutaman päivän sairaslomalla molempien kuoleman kohdalla.

Eipä siitä olisi mitään tullut, kun itkin koko ajan. Me ollaan kaikki erilaisia siinä tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset todella tunteettlmia vastausten perusteella.

Siinä on kuule ehtinyt surra jo vuosia ja lopussa odottaa, että vanhemman lähtö tulisi mahdollisimman nopeasti.

Pystyisin, mutta en mene. Sen jälkeen on rahaa kuin roskaa :D

On sitä nytkin, mut sit ei tarvitse miettiä yhtään...