Pystyittekö/pystysittekö menemään heti töihin vanhempamne menejtymisen jälkeen?

Minulla vanhemmat ovat elossa, mutta lapseni menehtyi yöllä. Menin aamulla töihin. Se oli minulle keino selvitä, surin iltaisin ja päivällä sain töissä (yläkoulu) muuta ajateltavaa. Olin ihan normaali töissä ja se auttoi pitämään pään kasassa.

En usko että pystyisin heti menemään tai ainakin joutuisin valikoimaan asiakkaita. Teen kriisityötä ja pitkäaikaisempaa terapeuttista työtä jossa viikottain kohtaan läheisen menetykseen liittyvää surua, ja jos omat tunteet olisi kovin pinnalla niin ei siihen silloin kunnolla pysty. Ei olisi reilua asiakkaita kohtaan jos joutuu keskittymään vain siihen ettei mieti omiaan ja liikutu liikaa, sen sijaan että olisi täysillä asiakasta varten.

Riippuisi toki myös siitä miten äkillinen ja traaginen menetys olisi, vai olisiko enemmän sellainen "olihan tuo jo aikakin", ja asiaa on prosessoitu jo viisi vuotta ennen.

Kyllä, menin kesätöihin 21v ikäisenä samana päivänä kun isä kuoli ja 39v ikäisenä seuraavana aamuna kun kuulin äidin kuolleen. Töihin vain ja toki sain osaanottoja niiltä jotka tiesivät, mutta en muuta.

Mitään sairaslomia en pyytänyt tai kukaan ehdottanut, ei se tullut silloin kenenkään mieleen.

Tiedä sitten olisiko ollut tarpeen vai oliko kuitenkin parempi että työ antoi muuta ajateltavaa, enkä jäänyt murehtimaan asiaa jolle ei kuitenkaan muuta voi kun hyväksyä sellaisena kun se on.

Molemmat vanhemmat oli minulle erittäin läheisiä ja kaipaan heitä vielä edelleen vuosikymmenien jälkeen.

Sisko soitti klo 10:45, että äiti on kuollut ja klo 11:30 olin Teams-palaverissa.

Ei surun takia tarvita sairauslomaa, eihän sairauslomalle hakeuduta silloinkaan, kun rakastutaan. Äidin kuolemaa surin yli vuoden, mutta hiljalleen ja rauhallisesti, ilman mitään itkupotkuraivarikohtauksia.

Äitini kuoli illalla pe 3.12., itsenäisyyspäivä oli ma 6.12., eli menin töihin 7.12. Äidin kuolema oli kipujen ja toivottoman tilanteen takia helpotus, surutyön olin jo tehnyt.

Isän kuollessa olin jo eläkkeellä.

Isä kuoli lauantai-iltana. Menin maanantaina normaalisti töihin, tosin asiakaspalvelutyötä en ehkä olisi pystynyt tekemään. Äiti on vielä elossa, mutta vaikeasti dementoitunut (alzheimer), joten tuntuu että suru on surtu jo ja kuolema tulee olemaan melkeinpä helpotus.

Olin 25 kun isä kuoli, menin seuraavana päivänä töihin koska ajattelin, että voin paremmin kun on kädet täynnä jotain tekemistä. Kerroin siellä kyllä että näin oli käynyt, ja minulle tarjottiin sairaslomaa mutta en halunnut.

Mulla meni päivät nopeasti eikä kukaan ainakaan päin naamaa valittanut että olisin tehnyt tehtäväni huonosti.

Vapaa-aikoina olikin sitten pahempi juttu, kun ajatukset menivät heti isään ja kaipasin häntä kovasti pitkän aikaa. Vanhemmat eronneet joten äidistä ei ollut minulle mitään tukea, päin vastoin.

Mutta siis työstä oli tosiaan apua, enkä olisi varmaan selvinnyt niinkään nopeasti, jos olisin jäänyt kotiin ajatusteni kanssa. Yksin ulkomailla.

Vierailija kirjoitti:

Sisko soitti klo 10:45, että äiti on kuollut ja klo 11:30 olin Teams-palaverissa.

Ei surun takia tarvita sairauslomaa, eihän sairauslomalle hakeuduta silloinkaan, kun rakastutaan. Äidin kuolemaa surin yli vuoden, mutta hiljalleen ja rauhallisesti, ilman mitään itkupotkuraivarikohtauksia.

Myönnettiinkö sinule työpaikalta mitali siitä, kun osasit surra oppikirjan mukaan?

Töistä poissaolo voi olla raskaampaa. Töiden teko saa ajatukset muualle edes töiden ajaksi ja siten helpottaa suremista.

Vierailija kirjoitti:

Sisko soitti klo 10:45, että äiti on kuollut ja klo 11:30 olin Teams-palaverissa.

Ei surun takia tarvita sairauslomaa, eihän sairauslomalle hakeuduta silloinkaan, kun rakastutaan. Äidin kuolemaa surin yli vuoden, mutta hiljalleen ja rauhallisesti, ilman mitään itkupotkuraivarikohtauksia.

Et voi lokeroida kaikkia ihmisiä oman kokemuksesi perusteella ja sanoa miten on tai ei ole. Kaikki kohtaavat tämän asian omista lähtökohdistaan ja omalla psyykellään. En itse menettäneenä todellakaan vertaisi rakastumista ja kuolemaa syyksi sairaslomalle.

Kun äitini vuosia sitten kuoli, olin "keikkatyöläinen", tullut juuri edellispäivänä lyhyestä duunipätkästä. Aamulla siis soitettiin asiasta ja siitä noin tunnin päästä puhelimitse tarjottiin pätkätyötä, josta jouduin kieltäytymään ja lähdin iltapäivällä äidin kotikaupunkiin, reilun sadan kilsan päähän järjestelemään hautajaisia ym.

Isäni kuolema noin kolme vuotta myöhemmin. Olin työvuorossa, se loppui noin kolmen aikaan yöllä, ja joskus siinä loppuillasta kuulin puhelimitse uutisen. Sain lopettaa työt siinä vuorossa ja lähteä kotiin seuraavana päivänä (ruotsinlaivalla kyseessä). Nämä siis -90-luvulla ja olin tällöin 26- ja 29-vuotias.

Eipä ollut tarve saikuttaa, vaikka vanhempiani rakastinkin.

Joillain ei näköjään mitään kynnystä saikuttamiselle.

Ei sairaslomia. Muistan, että kaupunkifestivaaleilla juhlivien ihmisten keskellä oli vähän outo olo.

Olin yläaste ikäinen noin 10 v sitten kun äitini kuoli yllättäen. Sain olla viikon poissa koulusta tämän takia sitten luokanvalvoja käski kouluun tai muuten olisi sotkenut sossut asiaan

Tietenkin asia on täysin henkilökohtainen.

Ihan eri juttu menettää esim. 30 vuotta dementiakodissa maannut 9-kymppinen vanhempi kuin työelämässä yhä oleva, virkeä ja terve 4-kymppinen äiti tai isä.

Joku suree niin, ettei pysty muuta kuin itkemään. Työ, jossa pitäisi olla, voi olla todella vastuullista tai sinne ei voi mennä itkenein silmin.

Toinen kokee, että työ antaa muuta ajateltavaa.

Pahinta on se, jos oma esimies ei yhtään ymmärrä alaisensa surua eikä siksi puolla sairausloman tarvetta. Kukaan normaali ihminen ei "saikuta" vanhempansa kuoleman takia, vaan siksi, ettei ole surun takia sillä hetkellä työkykyinen. Lusmuilijat saikuttelee ihan muista syistä ja heidät kyllä tunnistaa.

Miten kukaan edes voi olla töissä. Kun läheinen kuolee, siinä on aivan valtavasti sekviteltävää virka-aikana.

Mieheltäni on kuollut 2 lähisukulaista. Molempien kohdalla meni 2 viikkoa ihan täysipäiväisesti asioita selvitellessä.

Tyyliin hätänapin palautus sinne turvafirmaan. Sen takia varmaan kuoli, kun se stellan rannekkeen napoi ei toiminut. Jo kertaalleen oli kohtauksen saanut ja kaatunut. Ei nappi toiminut. Oli painanut moneen kertaan. Ei dementiaa. Toimi kuitenkin, kun Stella sitä testasi. Välillä siis toimi ja välillä ei.

Sitten piti tilailla hakijaa lainatavaroille. Rollaatrori ym. Ja olla paikalla avaamassa niille ovi. Piti käydä tavarat nopeasti läpi, jotta vuokra-asunnon saa tyhjäksi. Piti pyytää tyhjennysfirmoja tarjouksia antamaan. (Valtavat erot muuten)

Perunkirjaa varten Piti tehdä sukuselvityksia ähvenanmaata ja ruotsia myöten.

Tietty sitten hautausjärjestelyt.

Valtavasti tehtävää. Miten noita töistä käsin hoitaa. Piti käydä vuokrafirman kanssa neuvotteluja sopimuksen purkamisesta.

Kyllä. Sureminen ei ole sairaus normaalille ihmiselle.

On hyvä saada muuta ajateltavaa.

suru ei ole mikään SAIRAUS. -> ei mitään syytä olla pois töistä.

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin asia on täysin henkilökohtainen.

Ihan eri juttu menettää esim. 30 vuotta dementiakodissa maannut 9-kymppinen vanhempi kuin työelämässä yhä oleva, virkeä ja terve 4-kymppinen äiti tai isä.

Joku suree niin, ettei pysty muuta kuin itkemään. Työ, jossa pitäisi olla, voi olla todella vastuullista tai sinne ei voi mennä itkenein silmin.

Toinen kokee, että työ antaa muuta ajateltavaa.

Pahinta on se, jos oma esimies ei yhtään ymmärrä alaisensa surua eikä siksi puolla sairausloman tarvetta. Kukaan normaali ihminen ei "saikuta" vanhempansa kuoleman takia, vaan siksi, ettei ole surun takia sillä hetkellä työkykyinen. Lusmuilijat saikuttelee ihan muista syistä ja heidät kyllä tunnistaa.

Ei saa vähätellä sitä, joka suree 90-vuotiasta dementiakodissa asukasta. Joku suree vasta silloin, kun toinen on surrut jo valmiiksi pikku hiljaa.

Yksilöllistä. Ja kuolleen ikä ei vaikuta surun määrään. Surra saa myös iäkästä ihan täysin pohjattomasti, jos siltä tuntuu. Jotkut taas luopuu vähitellen.

Huomaa suomalaisem kylmäkiskoisen ajatusmaailman täällä. Mitä vähemmän suret vanhempasi kuolemaa sitä parempi ihminen olet.