Käyttäjä42222

Missä arvosteluja/kokemuksia psykoterapeuteista?

Ihmettelen vaan sitä, miksi kaikessa muussa kampaamoista kahviloihin löytyy arvosteluja ja kokemuksia, mutta psykoterapeuteista ei? On käsittämätöntä että ihmiset käyttää satoja euroja omaa ja yhteiskunnan rahaa kokeillessaan lukuisia eri terapeutteja turhaan! Monilta menee myös osaamattomien terapeuttien kanssa vuosia elämästä pilalle.

Itse mielelläni kirjoittaisin jonnekin täysin ammattitaidottomasta terapeutistani ihan nimen kanssa. Hän sotki elämäni täysin, menetin kaikki ystäväni hänen ollessa sitä mieltä että "olet siirtymässä seuraavalle tasolle henkisesti, kaikkien ihmissuhteiden kuuluu jäädä". Turvaverkot on se tärkein mitä ihmisellä on, hän vei sen minulta masentuneelta ja korjata ei niitä enää voi vaan piti ihan nollasta aloittaa sosiaalisuus. Pelkkää dataa ja suoria lainauksia häneltä ja asiakkaat kyllä kaikkoaisivat.

Ihmiset on niin iloisia saadessaan edes jonkun terapeutin, että on vaikea irtautua terapiasuhteesta vaikka sen kokisikin huonoksi. Lisäksi terapeutin kokee auktoriteetiksi ja helposti uskoo enemmän hänen sanojaan ja epäilee omaa järkeään.

Kun rohkenin kyseenalaistaa hänen metodejaan ja sitä että hän painosti minua olemaan huonossa, ahdistavassa ihmissuhteessa hän vain alkoi vihjailemaan että "ehkä sinä et ole valmis tähän prosessiin". Lisäksi jutut enkeleiden hierarkioista, sielun pimeästä yöstä, mitä ihmettä...?

Koen että Kelan terapeuteiksi ei saisi päästää kuin yliopiston käyneitä psykoterapeutteja, pelkkä amk+parin vuoden etäkoulu ei tehnyt ainakaan omasta terapeutistani pätevää vaikka hän Kelalle kelpaakin. Tietämys traumoista oli olematonta, ja hän käytti paljon aikaa kertoillessaan omasta elämästään, fokus ei ollut minussa ja paranemisessani. Saattoi mennä niin että ehdin puhua viisi minuuttia ja sitten hän messusi jo teorioistaan ja Intian matkoistaan. Saa ihmetellä miksi olin niin vässykkä etten lopettanut hänellä käyntiä, mutta menin sinne terapiaan juuri siitä syystä etten osaa laittaa rajoja ja puolustaa itseäni...hän ei todellakaan ottanut palautetta vastaan terapian aikana vaan käänsi kaiken aina niin että vika on minussa, silkka narsisti.

Sain viimein tehtyä valituksen hänestä Kelaan, sieltä pahoiteltiin kokemustani ja sanottiin että "jäämme seuraamaan tuosta terapeutista annettuja palautteita".

Teenkö väärin kun kävelen vain pois, kun lapsi riehuu?

Tarkoitan sellaista päätöntä riekkumista. Aina sanon muutaman kerran että pitää lopettaa riehuminen, pitää rauhottua vaikka pysähtyä istualteen tekemään palapeliä tms. Eli annan ohjeet mitä pitäisi tehdä. Jos ei usko, niin kävelen lopulta pois, toiseen huoneeseen kun en jaksa. Mutta teenkö väärin kun kävelen pois? Lapsi tuntuu hermostuvan siitä aivan ja usein alkaa kova itku.

Ja joo, meillä on perusasiat kunnossa eli ulkoillaan paljon, huomiota saa, ei töllötä telkkaria.

Poistaako lapset yksinäisyydentunteen?

Kertokaa mulle rehellisesti vanhemmat, poistaako lapset/perhe yksinäisyyden tunteen?

Olen ihan tavallinen 36-v nainen, ja vaikka olen sosiaalinen, mulla on ystäviä, harrastuksia ja seurustelukumppani niin olen aina kokenut yksinäisyydentunnetta. En tiedä mistä se johtuu, mutta se ahdistaa aina kun olen yksin etenkin viikonloppuisin. En ole ikinä oikein halunnut lapsia, äitiys vaikuttaa niin raskaalta, mutta olen kateellinen katsellessani jossain sisäpihoilla monien perheiden yhteisöllisyyttä. Vanhemmat grillaa ja jutustelee keskenään ja lapset kirmailee ympärillä. Lasten kautta tutustuu niin helposti muihin. Mulla ei siis ole vaikeutta tutustua muihin, oon tosi sosiaalinen, mutta silti.

Vai onko se yhteisöllinen näky pihalla harhaa joka haihtuu kun perhe astuu omasta ovesta sisään, muksut tekee omiaan ja puoliso istuu läppärillä?

Mun mielestä ei ole olemassa pyhää syytä miksi lapsia pitäisi tehdä, moni varmaan tekee niitä ihan vaan yksinäisyyttään. Eli en siis haluaisi kuulla mitään "toi ei ole oikea syy tehdä lapsia senkin itsekäs pönö"- kommentteja, vaan omia kokemuksianne.

Voivatko "omaperäisemmät" naiset kiinnostua tavallisesta miehestä

eli minusta. Olen tavallinen mies. Melko hajuton ja väritön. Sellainen perus, joskin hyvässä kunnossa kyllä. Käyn tylsissä vakitöissä. Vahvasti keskiluokkainen puitteiltaan - ehkä ei sisimmältään (en tiedä). Olen aina elänyt varsin sovinnaisesti.

Voikohan omaperäisemmät (tarkoitan tässä positiivisessa hengessä) naiset kiinnostua tällaisesta miehestä? Vai tykkäävätkö enemmän vastaavista kuin itsekin ovat.
Tässä on naisia joihin olen ollut ihastunut viime aikoina:

1. Melkein kokonaan tatuoitu nainen (myös naamassa tatuointeja), tekee keikkatöitä esim. baarissa ja matkustelee sitten niillä rahoilla etelässä suurimman osan talviajasta

2. Amatööritaiteilija, ei käy palkkatöissä ja alkoholiakin kuluu, ei kuitenkaan pubiruusu, vaan hyvin sivistyneen oloinen nainen sinänsä

3. Kriminaalinainen, ollut muutaman kuukauden vankilassa nuorempana osallistuttuaan aseelliseen ryöstöön, mutta siitä on jo ainakin 5 vuotta, käyttää vielä joskus jotain aineita (pilveä tietty, mutta maininnut joskus myös "subut" tms. (en tiedä mitä tarkoittaa)), hankkii satunnaisesti lisätuloja myymällä itseään (mikä ei sinänsä haittaa minua, koska tiedän, että hänen taloudellinen tilanne ja historia muutenkin on ollut tosi vaikea)

Alan kallistua entistä enemmän sille kannalle että olen onnellinen ettei minulla ole lapsia

Ennen ajattelin että elämää ei ole ilman lapsia ja kyllä minäkin haluan vanhemmaksi mutta nyt kun ikää on 30+ niin olen sitä mieltä että lapset ovat esteenä kaikelle uralle, elämälle, matkoille, unelmille aivan kaikelle. En halua elättää ketään muuta kuin itseäni.

Lyhyt kesä ja huono omatunto kun ei jaksa lähteä ulos, kun on hyvä keli

Jos kesä olisi pidempi, ei olisi paineita mennä tonne ulos aurinkoon, silloin kuin väsyttää. Tai ainakaan kokisi siitä huonoa omatuntoa.

Nyt on niin nolife-olo, kun ulkona +20, aurinko paistaa, mulla on vapaa viikonloppu ekaa kertaan moneen kuukauteen ja tässä makaan sohvalla viltti päällä yksinäni. Raskas työviikko väsyttää, tai kävin mä lenkillä, mutta tulin taas viltin alle.

Illasta oikein surumielisyys korostuu, koska siellä ulkona näkee iloisia ja nuoria ihmisiä esimerkiksi sähköpotkulautoineen matkalla johonkin.

Olen minäkin nuori, mutta melankolinen introverttiluonne. Usein aurinko piristää, ja koittaa saada erakkoluonnetta vähän piristymään. Siinä onkin sitten täysin pasmat sekaisin, kun energiat jotenkin koittaa nousta, mutta melankolia ottaa enemmän valtaa niin ei itsekään tiedä, millä tuulella sitä oikein olisi.

En tiedä, mikä tämän avautumisen ajatuksena oli. Että olen melankolinen ja se harmittaa. Ja väsynyt ja toimeton.

Onko muita samanlaisia ajatuksia omaavia ihmisiä?