Ärsyttääkö teitäkin äidit, jotka ovat aivan tolaltaan, kun lapsi muuttaa pois kotoa?

Eiköhän lapsen poismuutossa ole niitä samoja mietteitä kuin vaikkapa lapsen mennessä päiväkotiin tai lapsen jäädessä ensimmäistä kertaa isovanhempien luokse yökylään.

Ainahan se äiti vähän pelkää, pärjääkö lapsi ilman häntä. Mutta vielä suurempi pelko taitaa olla se, että lapsi pärjääkin hyvin ilman äitiä, eikä itkekään äidin perään.

Minulle ei lapsen poismuutto ollut haikeaa, koska.ei lapsi lähtenyt minun elämästä pois. Hän muutti omilleen ja kotiin tuli tilaa, kun lapsen huonekalut ja tavarat lähtivät pois. Ihan innolla odotin sitä, että ollaan miehen kanssa kahdestaan ja totutellaan uudenlaiseen elämään. Menimme aika vauhdilla naimisiin ja lapsikin syntyi 1,5 vuotta ensitreffien jälkeen. Jäi siinä kohtaa aika lyhyeksi se kahdestaan oleminen, kun meistä tuli perhe.

Lapsi on rakas ja häntä on aina kiva nähdä, mutta kyllä minusta on ollut myös kiva nähdä miten häneltä on aikuiselämä lähtenyt sujumaan.

Vierailija kirjoitti:

Totta kai se on haikeaa, onneksi omat ovat menneet ja tulleet, armeijaan ja kotiin, opiskelemaan ja kesätöihin kotipaikkakunnalle ja taas pois.

Epäilen että eivät enää tule kun molemmilla on omat perheet. Tapaan kyllä usein viikon kahden välein ja viestitellään perheryhmässä käytännössä päivittäin.

Vanhempien pitää kasvaa lasten mukana.

Meidän aikuiset lapset eivät ainakaan tykkäisi jokapäiväisestä yhteydenpidosta.

He itse ottavat yhteyttä viestein, kuvin, videoin kun joutavat, joihin sitten vastaillaan. Annan kotirauhan lapsilleni ja heidän perheilleen.

Näin säilyvät välit hyvinä - myös miniöiden kanssa. ;)

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän lapsen poismuutossa ole niitä samoja mietteitä kuin vaikkapa lapsen mennessä päiväkotiin tai lapsen jäädessä ensimmäistä kertaa isovanhempien luokse yökylään.

Ainahan se äiti vähän pelkää, pärjääkö lapsi ilman häntä. Mutta vielä suurempi pelko taitaa olla se, että lapsi pärjääkin hyvin ilman äitiä, eikä itkekään äidin perään.

Minulle ei lapsen poismuutto ollut haikeaa, koska.ei lapsi lähtenyt minun elämästä pois. Hän muutti omilleen ja kotiin tuli tilaa, kun lapsen huonekalut ja tavarat lähtivät pois. Ihan innolla odotin sitä, että ollaan miehen kanssa kahdestaan ja totutellaan uudenlaiseen elämään. Menimme aika vauhdilla naimisiin ja lapsikin syntyi 1,5 vuotta ensitreffien jälkeen. Jäi siinä kohtaa aika lyhyeksi se kahdestaan oleminen, kun meistä tuli perhe.

Lapsi on rakas ja häntä on aina kiva nähdä, mutta kyllä minusta on ollut myös kiva nähdä miten häneltä on aikuiselämä lähtenyt sujumaan.

Totta! Mukavaa on "uusi nuoruus" äidille ja isälle. Saa omaa tilaa ja aikaa.

Me alettiin matkustelemaan, ym. kahdestaan. Eikä rakkaus lapsia kohtaan siitä vähentynyt yhtään.

Niin todella suuri osa isäksi kutsutuista henkilöistä ei välitä Suomessa tuon taivaallista lapsistaan... yleensä äidit saavat yksin huolehtia lapsistaan... paljon voimia äideille siis... muutamia poikkeuksia on, ja itse miespuolisena minulle lapseni ovat maailman rakkaimmat ja he myös rakastavat iskää... mutta valitettavasti olen nähnyt ihan liikaa toisenlaista elämää Suomessa...

Tottakai saa surra. Ei ärsytä.

Ei tarvinnut tämän äidin pelätä, miten lapset pärjäävät. Eikä olisi pitänyt pelätä lastenkana. Koti-ikävä oli kova erityisesti sillä ensimmäisellä lähtijällä, mutta hänelläkin oli koulun asuntolassa huonekaverina vanha luokkakaveri, jolla oli vielä kovempi ikävä. Ei ole mitenkään tavatonta, että opiskelemaan lähtevä lapsi palaa takaisin kotiin ikävän vuoksi.

Jotenkin olen koko ajan pitänyt itsestään selvänä, että jonakin päivänä jokainen lapsi lähtee omaan kotiin. Paitsi ehkä se, joka jää asumaan tänne sitten, kun meistä vanhemmista aika jättää.

Meillä on tehty selväksi, että montaa päivää päälle 18 vuotiaaksi ei tarvitse meillä asua. Enkä kaipaa lapsia käymään, vaivaa niistä on kuitenkin. Kohta olen osani äitinä hoitanut ja sitten alan elää täysin itselleni. Olen kyllä huolehtinut harrastelusta ja matkustelusta ja viihteeseen osallistumisesta muutenkin, mutta aina on pitänyt tehdä järjestelyjä päästäkseen lähtemään ja on tullut ikäviäkin yllätyksiä kun anoppi onkin sairastunut tai lapsen kaverin perheelle tullut muuta menoa.

Vierailija kirjoitti:

Äiti tekee karhunpalveluksen lapselleen takertumalla häneen ja pitämällä "äidin tuneilla" lähellään täysi-ikäistä.

Oman äitini suhtautuminen oli terve ja sain vapaasti lähteä Ausseihin au-pairiksi 18vuotiaana. Hän seurasi Flightradarilta menoani ja lähetti peukkuja ja tsemppejä.

T.Äidin tyttö kaukana maailmalla.

Übernoloa seurata toisen menoa jollain flightradarilla. Taitaa olla vähän no-life.

Palstalla ollaan huolissaan kulissiliitoista, joissa vanhemmat eivät näytä tunteita ja kauhuissaan, kun äidit eivät saisi huutaa lapsilleen - siinähän lapsi oppii niistä tunteista. Mutta auta armias, jos poismuuttavan lapsen äiti tirauttaa kyyneleen: se on vaarallista ripustautumista ja läheisriippuvaisuutta!

Mun lapsellani on ADD, ja kasvatus oli melkoista vetämistä ja työntämistä, joka kyllä jatkui vielä hänen lähdettyään maailmalle 18-vuotiaana. Nyt hän on täyttämässä 21 ja saa ihan eri tavalla aikaiseksi ja asioitaan hoidettua kuin vielä vaikka vuosi sitten. Meillä vanhemmilla on tyhjiö jo täyttynyt omilla harrastuksilla, ei siinä kauaa kestänyt. Vuoden ajan taisi olla outoa, kuinka helppoa arki olikaan vain kahden aikuisen kesken, ja on tietty edelleen.

Jotkut äidit ovat eläneet niin lastensa kautta, ja täysin lapselleen, että ovat poissa tolaltaan, kun lapsi itsenäistyy ja aikuistuu.

Sitten saattaa alkaa uhriutuminen, kun ollaan niin yksin lapsen muutettua pois kotoa.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut äidit ovat eläneet niin lastensa kautta, ja täysin lapselleen, että ovat poissa tolaltaan, kun lapsi itsenäistyy ja aikuistuu.

Sitten saattaa alkaa uhriutuminen, kun ollaan niin yksin lapsen muutettua pois kotoa.

Hyi. Missä äidin ura, oma elämä?

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ollut ylpeä ja onnellinen kun olen saanut annettua lapsilleni juuret ja siivet.

Syksyllä lähti kuopus joka osasi todellakin heittäytyä passattavaksi ja avuttomaksi tarvittaessa kotona. Nyt on kauniisti sisustettu putipuhdas koti, itse laittaa ruokaa joka päivä. Entisestä hövelistä rahankäyttäjästä on sukeutunut huipputarkka taloudenpitäjä. Tiistaina viimeksi soitti hurjana kotiin ja tarkisti voiko jauhelihapaketti todellakin maksaa Prismassa 4,29e kun hänen lähikaupassaan se on alle 4e eikä hän ehtinyt sinne ennen sulkemisaikaa.

Taputin itsekseni käsiäni ja totesin miehelleni että homma hoidettu!

Onhan se haikeaa tietysti, kun lapset muuttaat pois, mutta toisaalta myös on todella helpottavaa nähdä, miten he alkavat kantaa vastuuta itsestään ja taloudestaan juuri mainitsemallasi tavalla. Silloinhan he vasta alkavat oikeasti aikuistua.

Vierailija kirjoitti:

Ei tarvinnut tämän äidin pelätä, miten lapset pärjäävät. Eikä olisi pitänyt pelätä lastenkana. Koti-ikävä oli kova erityisesti sillä ensimmäisellä lähtijällä, mutta hänelläkin oli koulun asuntolassa huonekaverina vanha luokkakaveri, jolla oli vielä kovempi ikävä. Ei ole mitenkään tavatonta, että opiskelemaan lähtevä lapsi palaa takaisin kotiin ikävän vuoksi.

Jotenkin olen koko ajan pitänyt itsestään selvänä, että jonakin päivänä jokainen lapsi lähtee omaan kotiin. Paitsi ehkä se, joka jää asumaan tänne sitten, kun meistä vanhemmista aika jättää.

Ei kai joku teidän lapsista asu kuusikymppiseksi asti teidän kanssa?

Ei ärsytä. He ovat ikävä kyllä eläneet vain lastensa kautta. Ja tuossa kohtaa joutuvat keksimään itsellensä omia juttuja. Minä osasin tehdä sen jo tarpeeksi aikasin. Nautin yksin asumisesta 😍

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Läheltä tulee seurattua erästä äitiä joka asuu yhä aikuisten lastensa kanssa. Nämä pojat ovat 32 ja 33 vuotiaita miehiä. Eivät ole mitenkään kehitysvammaisia, tms. mutta äiti sanoo, että tulee halvemmaksi asua yhdessä. Tosiasiassa napanuora ei ole vieläkään katkennut. Sääliksi käy nuoret miehet.

Mikkosten tulevaisuus.

Minkälainen se mahtaa olla? Asuvatko Mikkosen pojat vielä äitinsä kanssa? Ei aikuisia lapsia saisi sitoa itseensä ja kotiinsa. Joku mättää pahasti jos yli 3-kymppiset hyyräävät äidin helmoissa.

Ei voi verrata. Mikkosen pojat 18 ja 20v. Se on ihan eri juttu kuin pitkälti yli 30 vuotiaat miehet äipän helmoissa. Eiköhän Nina Mikkonen ole ihan täysjärkinen ja rakastava äiti oikealla tavalla.

On nuo kolmekymppiset äidin luona asuvat miehet olleet 18- ja 20-vuotiaita äidin luona asuvia miehiä. Ja eikös Mikkosten nuorimmainen täyttänyt 18 jo pari vuotta sitten?

Äitini meni tolaltaan koska on läheisriippuvainen eikä ollut koskaan asunut yksin. Sopeutuminen oli alussa vaikeeta. 

Haikeaahan siitä minullekin tulee, varmasti valuvat kyyneleet silmistä. Toisaalta olen iloinen kun näen miten lapsi aloittaa omaa elämää aikuisena. Levittää siipensä ja lähtee lentoon on täydellinen kielikuva hetkelle. Kyllä useimmat äidit osaavat päästää irti, ääripäässä ja harvinaisempia ovat nämä juhlijat taikka elämänsä loppua itkevät.

Itsehän olin vain ylpeä, kun Maija muutti 15 -vuatiaana pois kotoa. Se oli niin itsenäinen ja topakka tyttö jo pienenä eikä häntä tarvinnut nunnutella, pärjäsi illat ja satunnaisia öitä yksin jo alaluokilla.

Harmiksi löysi narsisti narkkari miehen jonka myötä ajautui huumeiden ja rikosten maailmaan. Elämä olisi mennyt hyvin ilman tuota miestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omat kaikki kolme lastani muuttivat omilleen alle 20-vuotiaina. Tytär yo vuonna opiskelemaan ja pojat armeijan kautta työelämään.

Pientä haikeutta ilmassa, mutta päällimmäisenä hyvä mieli nuorten aikuisten itsenäistymisestä ja pärjäämisestä. On ollut ilo seurata miten ovat löytäneet paikkansa ja nyt he kaikki jo omat perheetkin perustaneet.

En osaa edes kuvitella jos aikuiset lapset asuisivat vielä kotona "tekopalkkoina".

Oudolta se minusta ja isästäkin varmaan tuntuisi.

Lapsilta kun ollaan kysytty, ovat nauraneet niin hölmölle ajatukselle kuin äidin ja isin luona asumiselle aikuisiällä.

Mun lapsista 3/4 muutti pois alle 20v. Toiseksi vanhin oli 27 kun muutti. Olisi pitänyt hänetkin potkia pois parikymppisenä.

Nuo kolme aikaisin lähtenyttä ovat paikkansa löytäneet ja perheellisiä. Tuo toiseksi vanhin elää kuin sika pellossa, kaikki laskut maksamatta, ei siivoa tai käy töissä ja on kaikin puolin vetämätön. Syytän tietysti itseäni hänen tilanteestaan. Alusta asti on yritetty auttaa, mutta nyt luovutettiin. Vielä on toivo että löytäisi jonkun tomeran vaimon, mutta aika epätoivoiselta näyttää sekin.

Hätistäkää ne lapset pesästä, jos eivät muuten meinaa ottaa elämänsyrjästä kiinni.

Vähän särisee korvaan / silmään nuo kommentit, joissa monet puhuvat lasten "potkimisesta" tai "hätistämisestä" pois kotoa. Homman voi varmaan hoitaa myös niin, että lapsen kanssa otetaan asia puheeksi; esitellään ja pohditaan harkittavaksi erilaisia tapoja päästä muuttamaan omilleen. Sillä tavalla, että kotoa pois muuttamisen tuoma itsenäisyys alkaa toden teolla houkuttaa häntä ja hän alkaa itse aktiivisesti työstää ajatusta ja toimii, kun sopiva keino löytyy.

Kamalalta tuntuisi ajatus, että lapsi - varsinkin jos on yhtään herkempää sorttia - tyrkättäisi vaan pois lapsuudenkodista ulos kylmään maailmaan ennen kuin hän on siihen valmis, ja oltaisi vaan tyytyväisiä ettei enää tarvitse huolehtia hänestä. Kolkkoa.