Ärsyttääkö teitäkin äidit, jotka ovat aivan tolaltaan, kun lapsi muuttaa pois kotoa?

just just.

nyt äidit tarvitsevat terapiaa kun se kultamussukka muuttaa kotoa.

nämä samat äidit ovat niitä jotka aina kehuvat lapsiaan. meidän matti maija teki sitä ja tätä.

nyt loppuu kehuminen kun kakarat lähtevät maailmalle.

mutta ap han oli käynyt taasen porvoossa.

Jouduin muuttamaan 15 vuotiaana lukion takia pois kotoa. Kyllä se kirpaisi, kun vanhemmat huokaisi, että nyt vihdoin voivat keskittyä omaan elämään. Pikkiriikkisen toivoin, että olisivat edes hiukan kaihonneet perään

Vierailija kirjoitti:

Äiti tekee karhunpalveluksen lapselleen takertumalla häneen ja pitämällä "äidin tuneilla" lähellään täysi-ikäistä.

Oman äitini suhtautuminen oli terve ja sain vapaasti lähteä Ausseihin au-pairiksi 18vuotiaana. Hän seurasi Flightradarilta menoani ja lähetti peukkuja ja tsemppejä.

T.Äidin tyttö kaukana maailmalla.

Komppaan edellistä.

Huvitti, kun tuon kirjoituksen myötä muistin, miten itsekin seurasin lasten lento- ja laivamatkoja Flightradarilla ja MarineTraffficilla. Ei pelottanut päästää heitä reissuun, mutta jotenkin tuntui rauhoittavalta nähdä reaaliajassa, että siellä ne nyt menee ja ovat turvallisesti matkalla. 

Järkyttäviä kommentteja täällä. Ihan kuin parikymmentä vuotta kotona asuneen lapsen poismuutto ei saisi tuntua missään. Harva kai muuttavan lapsen edessä parkuu, ennemmin tsemppaa, mutta noin iso elämänmuutos saa tuntua suruna. Lapsen syntymä ja lapsen poismuutto on miehille paljon pienempiä asioita mitä naisille.

Ei huvita. Toivon että hakeutuvat terapiaan läheisriippuvuudestaan. Minusta on aina ollut jotenkin insestistä ja kuvottavaa tuollainen. Alitajuisesti seksuaalistahan se tietysti onkin.

Äitini valittaa vieläkin, että muutin liian aikaisin pois kotoa, ja että minun pitäisi muuttaa takaisin kotiin. Olen yli 30-vuotias. Muutin kotoa samanikäisenä kuin äitinikin, eli 16-vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on tehty selväksi, että montaa päivää päälle 18 vuotiaaksi ei tarvitse meillä asua. Enkä kaipaa lapsia käymään, vaivaa niistä on kuitenkin. Kohta olen osani äitinä hoitanut ja sitten alan elää täysin itselleni. Olen kyllä huolehtinut harrastelusta ja matkustelusta ja viihteeseen osallistumisesta muutenkin, mutta aina on pitänyt tehdä järjestelyjä päästäkseen lähtemään ja on tullut ikäviäkin yllätyksiä kun anoppi onkin sairastunut tai lapsen kaverin perheelle tullut muuta menoa.

Tämä oli toivottavasti provo?

Vierailija kirjoitti:

Palstalla ollaan huolissaan kulissiliitoista, joissa vanhemmat eivät näytä tunteita ja kauhuissaan, kun äidit eivät saisi huutaa lapsilleen - siinähän lapsi oppii niistä tunteista. Mutta auta armias, jos poismuuttavan lapsen äiti tirauttaa kyyneleen: se on vaarallista ripustautumista ja läheisriippuvaisuutta!

Ei kai kulissiliitto tarkoita sitä ettei näytetä tunteita, vaan sitä että pysytään väkisin yhdessä, vaikka tunteita (ainakaan rakkauttaja) ei enää ole.

Vierailija kirjoitti:

Äitini valittaa vieläkin, että muutin liian aikaisin pois kotoa, ja että minun pitäisi muuttaa takaisin kotiin. Olen yli 30-vuotias. Muutin kotoa samanikäisenä kuin äitinikin, eli 16-vuotiaana.

Nuorina muuttaneet eivät luopuisi perheestään, vaikka olisivat hyötyneet omasta muutostaan ja saaneet kotoaan tukea.

Lapset ja perhe on saavutus, johon on tähdätty ja se ei saisi muuttua.

Äitini ja anoppini (molemmilla neurologista vajaatoimintaa) ovat olleet tällaisia. Huono ajantaju ja jotenkin läheisriippuvaisia. Eivät kestä toisiin ihmisiin liityviä muutoksia eivätkä ymmärrä niitä.

Ei ärsytä. Ymmärrän että toiset ovat tunteellisimpia ja osalla myös vaikeaa 'päästää irti.' Itse sanoin vain pois muuttaville lapsilleni että jos jotain menee vikaan niin muistakaa että aina voi tulla takaisin kotiin. Ei kummankaan tarvinnut ja nyt nämä tyttölapset ovat jo äitejä itse. Tottakai se tuntui tyhjältä aluksi kun muuttivat mutta siinä ymmärsin miten se minun äidistäni oli varmaan tuntunut kun muutin 17v iässä ja varmaan vielä enemmän koska muutin etelä Ruotsiin asti.

Vierailija kirjoitti:

Läheltä tulee seurattua erästä äitiä joka asuu yhä aikuisten lastensa kanssa. Nämä pojat ovat 32 ja 33 vuotiaita miehiä. Eivät ole mitenkään kehitysvammaisia, tms. mutta äiti sanoo, että tulee halvemmaksi asua yhdessä. Tosiasiassa napanuora ei ole vieläkään katkennut. Sääliksi käy nuoret miehet.

Miksi ihmeessä säälit? Aikuiset miehet voivat kyllä muuttaa pois sieltä lapsuuskodistaan vaikka tunnin päästä, jos he itse haluavat. Uskotko ihan oikeasti, että joku äiti voi päättää aikuisten miesten asuinpaikan, jos he itse haluavat tehdä toisin? Jos ja koska he asuvat noin, he tekevät sen tietoisesti ja myös kertovat rehellisen syyn. Taloudellisesti kannattavaa ja ehkä myös kätevää.

Sinulla on vain vaikeuksia hyväksyä muita kun omien arvojesi ja tapojesi mukaisia tapoja asua. Niinkuin olisi olemassa vain yksi ja oikea tapa asua. Älä ole ahdasmielinen. Anna muiden elää miten haluavat. Kommuunissa, yksin, äidin kanssa, ydinperheessä, sateenkaariperheessä, parakissa työkaverin kanssa, hotellissa, uusperheessä kissojen kanssa, isovanhempien, veljien, äidin tai vaikka solussa vaihtarien kanssa.

Jos joku haluaa ylläpitää napanuoraa, niin anna ylläpitää. Se ei ole sinussa kiinni kuitenkaan, joten sinuun sen ei pitäisi vaikuttaa mitenkään.

Voit lopettaa ihmettelyn ja ryhtyä suvaitsevaksi.

Minusta vaikuttaa läheisriippuvuudelta, jos ei osaa itkemättä päästää lasta elämään omaa elämää.

Kieltämättä kyllä menin ensin sanattomaksi, kun nuorempi lapsemme ilmoitti saaneensa työtä New Yourkista, mutta tietysti onnittelin häntä ja sattelimme hänet onnellisesti lentokentälle jonkun ajan päästä.

Molemmat ovat muuttaneet omilleen n. 20-vuotiaina, juuri sopiva ikä.

Vierailija kirjoitti:

Ei huvita. Toivon että hakeutuvat terapiaan läheisriippuvuudestaan. Minusta on aina ollut jotenkin insestistä ja kuvottavaa tuollainen. Alitajuisesti seksuaalistahan se tietysti onkin.

Mitä se sinusta on, jos 14- vuotias lapsi muuttaa 25- vuotiaan kanssa yhteen ja äiti vielä hehkuttaa sitä?

Vierailija kirjoitti:

Lasten kuuluukin lentää pesästään.

Todellakin huvittavia nämä itkuvirret. Lapsi on lainaa

Keneltä tai mistä hänet on lainattu?

Minua ärsyttäätuo sanonta "lapsi on vain lainaa". Minusta se ei ole totta. Minusta oma lapsi on aina oma lapsi, teki hän mitä tahansa ja oli minkä ikäinen tahansa.

Minusta lapsen perään saa itkeä, mutta hänen lähtöään ei saa estää. Se lähtö on luonnollista, kun sen aika tulee.

Ei se ärsytä jos toiset suhtautuu tunteellisesti. Itse en tuollaiseen yltiötunteiluun ryhtynyt mutta toki hössötin varmasti hankintojen kanssa ja avokätisesti varustin nuoria monenlaisella tavaralla ja tarvikkeella kun muuttivat kotoa. Molemmille annettiin vielä muistutus että takaisin saa aina tulla jos tuntuu että ei suju.

Onhan se iso muutos kun lapset lähtee kotoa. Miten siihen sitten suhtautuu, se lienee jokaiselle yksilöllistä. Vaikka en itkenyt enkä ollut tunteellinen, kyllähän se silti äidille iso juttu on kun pikkuiset on kasvaneet isoiksi ja lähtevät maailmalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei, ymmärrän hyvin. Olemme tehneet lapsia, koska halusimme perheen. Kun lapsi muuttaa kotoa, niin tämä ydinperhe rikkoutuu. Kyllä se aiheuttaa surua ja äidillä on aina huoli, miten pärjäävät omillaan.

Olen sanonut, että saa asua kotona vielä, ennenkuin on oikeasti valmis muuttamaan ja ottamaan vastuun itsestään.

Todella paljon kummeksun heitä, jotka vaan odottavat lastensa muuttoa.

t. äiti, lapset 16 v. ja 19 v.

En tarkoita tuollaista. Vaan sitä, että terveesti päästää menemään eikä itke perään. Ja toki on hiukan ylpeä ja hyvilläänkin, että ollaan päästy tähän vaiheeseen. ap

Tottakai olen ylpeä ja hyvillään. Ja samalla suren sen lapsuuden menetystä, perheeni menetystä. Tähän asti olen saanut asua perheessä, tämän jälkeen asun yksin. En itke perään hänen nähden, rohkaisen ja autan. Itken yksin, koska elämä on luopumista.

Itse ajattelen, että kasvatustehtävän tavoite on opettaa lasta luottamaan itseensä sekä siihen, että pärjää itsenäisesti. Rakennusaineet tähän tulee turvallisesta kodin ilmapiiristä ja rakastamisesta. Se, että lapsi muuttaa aikuisen pois, osoittaa sen, että olen tässä tehtävässä onnistunut. Lapsen tullessa aikuiseksi hän tekee itse elämäänsä koskevat päätökset, niin kuin olen itsekin saanut tehdä. Jotkut vanhemmat ajattelevat, että lapsen tehtävä on toteuttaa heidän ennalta tekemää suunnitelmaa. Minusta se on sairasta. Rakkaus on vapaaehtoista ja se ei aseta ehtoja. Vanhempana lapsen rakkauden ansaitsee rakastamalla ja kunnioittamalla jälkikasvun itsemääräämisoikeutta.

En nyt ymmärrä miten sureminen tarkoittaisi estämistä.

Vierailija kirjoitti:

Järkyttäviä kommentteja täällä. Ihan kuin parikymmentä vuotta kotona asuneen lapsen poismuutto ei saisi tuntua missään. Harva kai muuttavan lapsen edessä parkuu, ennemmin tsemppaa, mutta noin iso elämänmuutos saa tuntua suruna. Lapsen syntymä ja lapsen poismuutto on miehille paljon pienempiä asioita mitä naisille.

Ajattelin samaa. Onhan nuo ihan luonnollisia tunteita. On ihan normaalia tuntea surua ja haikeutta, ja itkeäkin vähän. Eihän se sitä tarkoita, että pitäisi lapsen edessä itkeä. Nämä puheet ripustautumisesta ja terapian tarpeesta ovat ihan käsittämätöntä luettavaa. 

On äidilläkin lupa käydä läpi eroahdistusta. Ei se minua häiritse.