Ärsyttääkö teitäkin äidit, jotka ovat aivan tolaltaan, kun lapsi muuttaa pois kotoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Läheltä tulee seurattua erästä äitiä joka asuu yhä aikuisten lastensa kanssa. Nämä pojat ovat 32 ja 33 vuotiaita miehiä. Eivät ole mitenkään kehitysvammaisia, tms. mutta äiti sanoo, että tulee halvemmaksi asua yhdessä. Tosiasiassa napanuora ei ole vieläkään katkennut. Sääliksi käy nuoret miehet.

Miksi ihmeessä säälit? Aikuiset miehet voivat kyllä muuttaa pois sieltä lapsuuskodistaan vaikka tunnin päästä, jos he itse haluavat. Uskotko ihan oikeasti, että joku äiti voi päättää aikuisten miesten asuinpaikan, jos he itse haluavat tehdä toisin? Jos ja koska he asuvat noin, he tekevät sen tietoisesti ja myös kertovat rehellisen syyn. Taloudellisesti kannattavaa ja ehkä myös kätevää.

Sinulla on vain vaikeuksia hyväksyä muita kun omien arvojesi ja tapojesi mukaisia tapoja asua. Niinkuin olisi olemassa vain yksi ja oikea tapa asua. Älä ole ahdasmielinen. Anna muiden elää miten haluavat. Kommuunissa, yksin, äidin kanssa, ydinperheessä, sateenkaariperheessä, parakissa työkaverin kanssa, hotellissa, uusperheessä kissojen kanssa, isovanhempien, veljien, äidin tai vaikka solussa vaihtarien kanssa.

Jos joku haluaa ylläpitää napanuoraa, niin anna ylläpitää. Se ei ole sinussa kiinni kuitenkaan, joten sinuun sen ei pitäisi vaikuttaa mitenkään.

Voit lopettaa ihmettelyn ja ryhtyä suvaitsevaksi.

Mitä hittoa oikein räkytät? Menikö tunteisiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Järkyttäviä kommentteja täällä. Ihan kuin parikymmentä vuotta kotona asuneen lapsen poismuutto ei saisi tuntua missään. Harva kai muuttavan lapsen edessä parkuu, ennemmin tsemppaa, mutta noin iso elämänmuutos saa tuntua suruna. Lapsen syntymä ja lapsen poismuutto on miehille paljon pienempiä asioita mitä naisille.

Ajattelin samaa. Onhan nuo ihan luonnollisia tunteita. On ihan normaalia tuntea surua ja haikeutta, ja itkeäkin vähän. Eihän se sitä tarkoita, että pitäisi lapsen edessä itkeä. Nämä puheet ripustautumisesta ja terapian tarpeesta ovat ihan käsittämätöntä luettavaa. 

Voi kuule, kyllä sitä on nähty miten vanhemmat todella sekoavat, vaikka eivät voisi kuvitella asuvansa OMIEN vanhempiensa kanssa.

Kun lapset on tehty että tekisivät työtä (jota vanhemmat keksivät, koska eivät kestä toisiaan eivätkä osaa muuttaa elämäntapaansa).

Kun heitä ei silti neuvota missään asiassa.

Kun aikuisen lapsen tarpeista ei ole mitään käsitystä.

Pohjalla on tietysti oikeaakin välittämistä ja huolta. Ei vain ymmärretä muutoksen välttämättömyyttä ja osata valmistautua siihen, vaikka aikaa olisi sellaiset 18-20 vuotta.

Lisäpäiviä ostetaan hinnalla millä hyvänsä, ettei mikään muuttuisi eikä tultaisi vanhoiksi. Samalla huomaa miten ulkona asioista ollaan kun lapsi saisi lähteä vasta kun "on saanut vakituisen työpaikan." Asuuko hän kotonaan oman perheensä kanssa 40-vuotiaaksi? Näin kauan voi nykysuomessa mennä, että työura todella alkaa.

Mielenkiinnolla odotan minkälainen tilanne omille vanhemmille tai lähinnä äidille kehkeytyy. Olen siis ainokainen, joka nyt himpun alle 25v on muuttamassa omaan kotiin 7km päähän. Ei välttämättä äipälle mitenkään helppo asia, kun aika perhekeskeinen ihminen on, vaikka toki jotain harrastuksiakin on. 

Vanhemmat on aina ollut tosi rakastavia eivätkä ole olleet työntämässä maailmalle, eikä mulla varsinaisesti ole ollut halujakaan. Ensimmäiseen ammattiin valmistuin 2017 ja sain vakipaikan, mutta silloin ei muutto vielä tuntunut ajankohtaiselta. 2019 päädyin jatkamaan opintoja, eikä ollu taloudellisesti järkevää lähteä, semminkin kun porukoiden kanssa sopi (myös henkisesti) saman katon alle. Jatko-opinnotkin kun tuli pakettiin, niin alkoi tuntua että nyt voisi olla aika lähteä omilleen. 

Vaikka näin vanhaksi oon porukoilla asunut, niin en ole mielestäni peräkamarin poika, vaan ihan normaali työssäkäyvä nuorimies.