Lue keskustelun säännöt.
Bonuslapsessa ärsyttää välillä kaikki, sanoo uusperheen äiti
13.05.2022 |
https://www.hs.fi/perhe/art-2000008773318.html
Sannan pitäisi tajuta, että hän on se ongelma. Ei lapsi.
Kommentit (561)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sille, joka kertoi tässä ketjussa inhoavansa bonuslapsi-sanaa: mikä olisi parempi?
Itse olen bonusäiti kolmelle ja mielestäni bonus-sana on just hyvä. Eivät nuo mukelot ole mitään puolikkaita, enkä minäkään ole mikään puolikas äiti. Olen saanut heidät elämääni bonuksena, iloisena sellaisena! Minua heidän ei tarvitse tietenkään kutsua millään bonusäiti-nimellä, mutta koen sen käteväksi termiksi jos itsestäni kertoessa pitää jotenkin kuvailla omaa perhetilannetta.
En osaa äkkiseltään ehdottaa parempaa termiä. Itse en koe olevani kumppanini lasten äiti millään etuliitteellä, vaikka tunnen syvää kiintymystä heihin.
Vierastan sitä, että bonus-sana sisältää arvolatauksen ja siten oletuksen, että uusi ihminen elämässä on pystyttävä kokemaan plussana. Termiä kuulee usein käytettävän sarkastisella klangilla.
Lapsipuoli on toki vanhentunut ja negatiivisesti värittynyt ilmaus, en kaipaa sen paluuta laajempaan käyttöön.
Ehkä bonus- termin toinen sivumerkitys häiritsee minua myös: bonuslapsi tai -vanhempi nähdään *ylimääräisenä* hyvänä, ikään kuin lapset voisi leikata irti vanhemmastaan tai ikään kuin he olisivat jotain päälleliimattua omassa elämässään.
Lapset olivat perheessä ennen minua. Kunnioitan heidän oikeutta kotiinsa.
Toki kunnioitan omiakin tarpeitani ja toiveitani, mutta aikuisena on minun asiani huolehtia niiden toteutumisesta.
Tämä ajattelutapa on toiminut: olemme voineet vapaasti alkaa pitää toisistamme tai olla pitämättä, ja nyt välimme ovat lämpimät.
Bonus tarkoittaa lisää. Bonuspalkkio lisäpalkkio. Bonuslapsi on lisälapsi, joka tulee suhteen mukana ylimääräisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä ei ole lapsia, mutta miten mulla on sellainen käsitys, että on ihan normaalia, että vaikka 4-5-vuotias lapsi on innoissaan pikkusisaresta ja haluaa osallistua hoitoon?
Vierailija kirjoitti:
Sille, joka kertoi tässä ketjussa inhoavansa bonuslapsi-sanaa: mikä olisi parempi?
Itse olen bonusäiti kolmelle ja mielestäni bonus-sana on just hyvä. Eivät nuo mukelot ole mitään puolikkaita, enkä minäkään ole mikään puolikas äiti. Olen saanut heidät elämääni bonuksena, iloisena sellaisena! Minua heidän ei tarvitse tietenkään kutsua millään bonusäiti-nimellä, mutta koen sen käteväksi termiksi jos itsestäni kertoessa pitää jotenkin kuvailla omaa perhetilannetta.
Ethän sinä ole kumppanisi lasten äiti ollenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vielä tänäkin päivänä tämä aihe on liian arkaluontoinen vaikka aivan varmasti moni äitipuoli ajattelee näin. Lapsi saa olla vaikka kuinka oksettava kusipää, mutta äitipuolessa aina vika. Olen kokenut tämän itsekin mutta eipä ole asiasta voinut kenellekkään puhua.
On kuitenkin aina muistettava, että lapsi on lapsi. Jos puhutaan kpäistä ynnä muuta, lapsella ei ole vielä tunteidenkäsittelyn taidot, eikä monet muutkaan taidot, aikuisten tasolla. Eikä näin voi olettaakaan. Ei myöskään teineillä. Toki luonteita ja temperamentteja, tapoja, on erilaisia. Mutta lapsi on kyllä täysin altavastaajan roolissa aikuisten maailmassa, aikuisten päätösten varassa. Sinä joka ärsyynnyt lapsista, mieti omaa lapsuuttasi, kokemuksiasi ja sitten ympäristöä joka noihin vaikutti. Vaikkapa miten sinut kohdattiin, mitä opetettiin, koitko olosi turvalliseksi ja mikä siihen vaikutti. Sitten voi pohtia sen lapsipuolen vastaavaa maailmaa ja ehkä löytää jotain ymmärrystä jos tahtoa on.
Jännä ajatus tuo, että tullaan tai ei tulla toimeen, onko puheenaiheita. Ihan kuin puhuttaisiin kahdesta valmiiksi muovautuneesta persoonasta valintoineen ja preferensseineen. Monilla lapsilla ei muutenkaan ole yhteisiä puheenaiheita aikuisten kanssa vielä, vuorovaikutus perustuu siihen että ollaan lapsista kiinnostuneita ja kommunikoidaan heidän ehdoillaan. Kun he vasta muodostavat mielipiteitään itsestään, muista ja maailmasta. Lapsi ei voi oikein oppia empatiaakaan, jos ympärillä olevilla aikuisilla ei ole näyttää mallia. Miten asiat ratkotaan kun tulee tunneristiriitaa, miten ratkaistaan vaikeita tilanteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen mies samassa tilanteessa. Mulla ei ole mitään ongelmia hyväksyä puolisoni lasta sinänsä, mutta hänen käytöksensä ärsyttää välillä todella paljon. Jos lapsi olisi ns. normaalisti käyttäytyvä, niin ongelmat olisi paljon pienempiä, mutta jo alusta asti on tullut selväksi, että kyseessä on jollain tavalla erityislapsi.
Lapsi
-nirsoilee aina ja jatkuvasti
-vaatii jatkuvaa huomiota ja ärsyttää tahallaan, lässyttää, narisee, vinkuu ja vikisee. Kun vaikkapa kaupassa kuulen muiden samanikäisten lasten puhetta niin hämmästyn siitä, että nuohan puhuu ihan normaalisti. Miksei tämä lapsi voi?
-on lapsellinen ikäisekseen
-roikkui minussa kiinni ensimmäiset pari vuotta, vaikka siitä sanottiin heti etten pidä siitä ja se tekee oloni epämukavaksi
-käyttää valtaansa väärin, eli tekee kaiken mahdollisimman hankalasti ja muuttaa mieltänsä juuri siten, että tilanne muuttuu kaikille mahdollisimman hankalaksi. Äitinsä mielestä on ihanan itsepäinen, ilmeisesti kaikkien muiden ihmisten mielestä raivostuttava jästipää, koska kavereita ei ole
Mutta koska minä olen aikuinen, niin voin itse käyttäytyä kuitenkin suht. normaalisti, antaa joka ilta hyvänyön halaukset jne. Pakko vaan jonnekin vähän joskus purkautua, kun "oikeassa elämässä" ei oikein kenellekään voi.
Voi jessus. Lapset on tuollaisia. Ne narisee, vinkuu, nirsoilee ja hölmöilee. Toiset kehittyvät nopeammin, toisilla on puhevikoja tai hassu intonaatio. Mikään noista ei yksinään tee lasta erityislasta. Aivan kuten tuo ymmärtämättömyytesi ei tee sinusta erityistä aikuista. Erikoisen vain.
-Ydinperheen äiti.
En ole tuo kirjoittaja mutta ei se nyt voi olla niin että kaikki huono käytös oli se sitten miten tahallista tahansa kuitataan vaan "no semmosia ne lapset on"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sille, joka kertoi tässä ketjussa inhoavansa bonuslapsi-sanaa: mikä olisi parempi?
Itse olen bonusäiti kolmelle ja mielestäni bonus-sana on just hyvä. Eivät nuo mukelot ole mitään puolikkaita, enkä minäkään ole mikään puolikas äiti. Olen saanut heidät elämääni bonuksena, iloisena sellaisena! Minua heidän ei tarvitse tietenkään kutsua millään bonusäiti-nimellä, mutta koen sen käteväksi termiksi jos itsestäni kertoessa pitää jotenkin kuvailla omaa perhetilannetta.
Ethän sinä ole kumppanisi lasten äiti ollenkaan.
En olekaan, mutta koen erittäin vahvasti olevani ns. sosiaalinen vanhempi. Laitan ruokaa, autan kokeisiinluvussa, kuskaan treeneihin tarvittaessa, tsemppaan kentän laidalla, nalkutan pyykeistä lattialla ja olen lapsille monessa asiassa se, jolta ensiksi kysytään. Ja kaikki ihan omasta halustani. Ehkäpä bonusvanhempi olisi siksi -äitiä parempi termi. Anyway, olemme paljon "isän uusi puoliso" -vaihetta pidemmällä, nuo kun on kuin omia lapsia minulle.
Mua ihan harmittaa, että tuollainen juttu on edes menty tekemään. Toimittajalta vain uusperheiden demonisointia. Kaikki ymmärtää, että tuo Sanna on todella lapsellinen ja hyvin erikoinen tapaus - oikeasti, kuka aikuinen ei edes tervehdy perheeseen kuuluvaa lasta.
Tavallisten, kunnollisten ihmisten uusperheissä ei varmasti ole tuollaista. Voi olla, ettei bonuslapsesta kaikille tule rakasta, mutta kyllä normaalit ihmiset nyt kuitenkin käyttäytyvät ystävällisesti bonuslasta kohtaan, eivätkä ala hyljeksimään lasta. Ja normaali lapsen biovanhempi jättää sellaisen puolison, joka käyttäytyy kylmästi lastaan kohtaan.
Että jos joskus haluaa etäisyyttä bonuslapseen, niin ei sitä nyt sille lapselle näytetä, vaan lähtee sitten vaikka itse jonnekin harrastukseen, reissuun tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen mies samassa tilanteessa. Mulla ei ole mitään ongelmia hyväksyä puolisoni lasta sinänsä, mutta hänen käytöksensä ärsyttää välillä todella paljon. Jos lapsi olisi ns. normaalisti käyttäytyvä, niin ongelmat olisi paljon pienempiä, mutta jo alusta asti on tullut selväksi, että kyseessä on jollain tavalla erityislapsi.
Lapsi
-nirsoilee aina ja jatkuvasti
-vaatii jatkuvaa huomiota ja ärsyttää tahallaan, lässyttää, narisee, vinkuu ja vikisee. Kun vaikkapa kaupassa kuulen muiden samanikäisten lasten puhetta niin hämmästyn siitä, että nuohan puhuu ihan normaalisti. Miksei tämä lapsi voi?
-on lapsellinen ikäisekseen
-roikkui minussa kiinni ensimmäiset pari vuotta, vaikka siitä sanottiin heti etten pidä siitä ja se tekee oloni epämukavaksi
-käyttää valtaansa väärin, eli tekee kaiken mahdollisimman hankalasti ja muuttaa mieltänsä juuri siten, että tilanne muuttuu kaikille mahdollisimman hankalaksi. Äitinsä mielestä on ihanan itsepäinen, ilmeisesti kaikkien muiden ihmisten mielestä raivostuttava jästipää, koska kavereita ei ole
Mutta koska minä olen aikuinen, niin voin itse käyttäytyä kuitenkin suht. normaalisti, antaa joka ilta hyvänyön halaukset jne. Pakko vaan jonnekin vähän joskus purkautua, kun "oikeassa elämässä" ei oikein kenellekään voi.
Voi jessus. Lapset on tuollaisia. Ne narisee, vinkuu, nirsoilee ja hölmöilee. Toiset kehittyvät nopeammin, toisilla on puhevikoja tai hassu intonaatio. Mikään noista ei yksinään tee lasta erityislasta. Aivan kuten tuo ymmärtämättömyytesi ei tee sinusta erityistä aikuista. Erikoisen vain.
-Ydinperheen äiti.
No eikä ole lapset tuollaisia, mikäli niiden ei anneta kasvaa kuin sika pellossa. Lapsia pitää kasvattaa ja ohjata huonosta käytöksestä pois. Kitinällä , vinkunalla ja temputtelemalla ei saa saada huomiota ja tahtoaan perille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sille, joka kertoi tässä ketjussa inhoavansa bonuslapsi-sanaa: mikä olisi parempi?
Itse olen bonusäiti kolmelle ja mielestäni bonus-sana on just hyvä. Eivät nuo mukelot ole mitään puolikkaita, enkä minäkään ole mikään puolikas äiti. Olen saanut heidät elämääni bonuksena, iloisena sellaisena! Minua heidän ei tarvitse tietenkään kutsua millään bonusäiti-nimellä, mutta koen sen käteväksi termiksi jos itsestäni kertoessa pitää jotenkin kuvailla omaa perhetilannetta.
En osaa äkkiseltään ehdottaa parempaa termiä. Itse en koe olevani kumppanini lasten äiti millään etuliitteellä, vaikka tunnen syvää kiintymystä heihin.
Vierastan sitä, että bonus-sana sisältää arvolatauksen ja siten oletuksen, että uusi ihminen elämässä on pystyttävä kokemaan plussana. Termiä kuulee usein käytettävän sarkastisella klangilla.
Lapsipuoli on toki vanhentunut ja negatiivisesti värittynyt ilmaus, en kaipaa sen paluuta laajempaan käyttöön.
Ehkä bonus- termin toinen sivumerkitys häiritsee minua myös: bonuslapsi tai -vanhempi nähdään *ylimääräisenä* hyvänä, ikään kuin lapset voisi leikata irti vanhemmastaan tai ikään kuin he olisivat jotain päälleliimattua omassa elämässään.
Lapset olivat perheessä ennen minua. Kunnioitan heidän oikeutta kotiinsa.
Toki kunnioitan omiakin tarpeitani ja toiveitani, mutta aikuisena on minun asiani huolehtia niiden toteutumisesta.
Tämä ajattelutapa on toiminut: olemme voineet vapaasti alkaa pitää toisistamme tai olla pitämättä, ja nyt välimme ovat lämpimät.
Bonus tarkoittaa lisää. Bonuspalkkio lisäpalkkio. Bonuslapsi on lisälapsi, joka tulee suhteen mukana ylimääräisenä.
Niin. Luitko ollenkaan lainaamaasi tekstiä? Lapsi ei ole mikään oman elämänsä lisä. Eikä hän ole ylimääräinen, hyvässä tai pahassa.
Jos ryhtyy suhteeseen ajatellen, että tässä nyt on tämä meidän aikuisten Hollywood-romanssi ja tuossa on jokin tuollainen ylimääräinen olio, kiva mutta ylimääräinen, niin ei hyvin mene.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ketkä ovat tämä tarinan suurimmat alisuorittajat? Biologinen äiti, joka on hylännyt lapsensa. Biologinen isä, joka ei teoillaan tue uusperheen muodostumista ja lasten tasapuolista kohtelua.
Ja ketä haukutaan? Uutta puolisoa! Uskomatonta. Ei sillä uudella kumppanilla on kiinnostusta/velvollisuutta ryhtyä kompensimaan biologisten vanhempien puutteita. Biovanhemmat korjatkoot käytöksensä ensin ja sitten voidaan tarkastella tilannetta uudestaan, miten menee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen mies samassa tilanteessa. Mulla ei ole mitään ongelmia hyväksyä puolisoni lasta sinänsä, mutta hänen käytöksensä ärsyttää välillä todella paljon. Jos lapsi olisi ns. normaalisti käyttäytyvä, niin ongelmat olisi paljon pienempiä, mutta jo alusta asti on tullut selväksi, että kyseessä on jollain tavalla erityislapsi.
Lapsi
-nirsoilee aina ja jatkuvasti
-vaatii jatkuvaa huomiota ja ärsyttää tahallaan, lässyttää, narisee, vinkuu ja vikisee. Kun vaikkapa kaupassa kuulen muiden samanikäisten lasten puhetta niin hämmästyn siitä, että nuohan puhuu ihan normaalisti. Miksei tämä lapsi voi?
-on lapsellinen ikäisekseen
-roikkui minussa kiinni ensimmäiset pari vuotta, vaikka siitä sanottiin heti etten pidä siitä ja se tekee oloni epämukavaksi
-käyttää valtaansa väärin, eli tekee kaiken mahdollisimman hankalasti ja muuttaa mieltänsä juuri siten, että tilanne muuttuu kaikille mahdollisimman hankalaksi. Äitinsä mielestä on ihanan itsepäinen, ilmeisesti kaikkien muiden ihmisten mielestä raivostuttava jästipää, koska kavereita ei ole
Mutta koska minä olen aikuinen, niin voin itse käyttäytyä kuitenkin suht. normaalisti, antaa joka ilta hyvänyön halaukset jne. Pakko vaan jonnekin vähän joskus purkautua, kun "oikeassa elämässä" ei oikein kenellekään voi.
Voi jessus. Lapset on tuollaisia. Ne narisee, vinkuu, nirsoilee ja hölmöilee. Toiset kehittyvät nopeammin, toisilla on puhevikoja tai hassu intonaatio. Mikään noista ei yksinään tee lasta erityislasta. Aivan kuten tuo ymmärtämättömyytesi ei tee sinusta erityistä aikuista. Erikoisen vain.
-Ydinperheen äiti.
No eikä ole lapset tuollaisia, mikäli niiden ei anneta kasvaa kuin sika pellossa. Lapsia pitää kasvattaa ja ohjata huonosta käytöksestä pois. Kitinällä , vinkunalla ja temputtelemalla ei saa saada huomiota ja tahtoaan perille.
Aikuiset tekee tuota samaa, joten mikse lapsetkin sitten. Onko tuo nyt niin kamalaa, jos ei ihan jokapäivästä ole. Antaa lasten välillä vinkua ja kitistä .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Christiiina kirjoitti:
Itsellä ei ole lapsia, mutta miten mulla on sellainen käsitys, että on ihan normaalia, että vaikka 4-5-vuotias lapsi on innoissaan pikkusisaresta ja haluaa osallistua hoitoon?
Tuon ikäiselle annetaan nukke, mitä hoitaa. Vauva ei ole lelu ja sitä ei anneta pikkumuksun käsiin olipa tämä miten innostunut tahansa.. Muksun isä voisi hoitaa oman kantansa niin että äiti saa keskittyä rauhassa vauvaan.
Välillä kun näitä kommentteja lukee niin tulee ajatus että etenkin äitien mielestä kaikki suoranainen perseily lapsilta on ihan normaalia vaan ja se pitää sulattaa turpa kiinni, entäs kaikki ne kiltit lapset jotka osaa käyttäytyä edes joskus tai eivät ole vaan yleisesti ilkeitä? Ovatko he epänormaaleja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen mies samassa tilanteessa. Mulla ei ole mitään ongelmia hyväksyä puolisoni lasta sinänsä, mutta hänen käytöksensä ärsyttää välillä todella paljon. Jos lapsi olisi ns. normaalisti käyttäytyvä, niin ongelmat olisi paljon pienempiä, mutta jo alusta asti on tullut selväksi, että kyseessä on jollain tavalla erityislapsi.
Lapsi
-nirsoilee aina ja jatkuvasti
-vaatii jatkuvaa huomiota ja ärsyttää tahallaan, lässyttää, narisee, vinkuu ja vikisee. Kun vaikkapa kaupassa kuulen muiden samanikäisten lasten puhetta niin hämmästyn siitä, että nuohan puhuu ihan normaalisti. Miksei tämä lapsi voi?
-on lapsellinen ikäisekseen
-roikkui minussa kiinni ensimmäiset pari vuotta, vaikka siitä sanottiin heti etten pidä siitä ja se tekee oloni epämukavaksi
-käyttää valtaansa väärin, eli tekee kaiken mahdollisimman hankalasti ja muuttaa mieltänsä juuri siten, että tilanne muuttuu kaikille mahdollisimman hankalaksi. Äitinsä mielestä on ihanan itsepäinen, ilmeisesti kaikkien muiden ihmisten mielestä raivostuttava jästipää, koska kavereita ei ole
Mutta koska minä olen aikuinen, niin voin itse käyttäytyä kuitenkin suht. normaalisti, antaa joka ilta hyvänyön halaukset jne. Pakko vaan jonnekin vähän joskus purkautua, kun "oikeassa elämässä" ei oikein kenellekään voi.
Voi jessus. Lapset on tuollaisia. Ne narisee, vinkuu, nirsoilee ja hölmöilee. Toiset kehittyvät nopeammin, toisilla on puhevikoja tai hassu intonaatio. Mikään noista ei yksinään tee lasta erityislasta. Aivan kuten tuo ymmärtämättömyytesi ei tee sinusta erityistä aikuista. Erikoisen vain.
-Ydinperheen äiti.
No eikä ole lapset tuollaisia, mikäli niiden ei anneta kasvaa kuin sika pellossa. Lapsia pitää kasvattaa ja ohjata huonosta käytöksestä pois. Kitinällä , vinkunalla ja temputtelemalla ei saa saada huomiota ja tahtoaan perille.
Aikuiset tekee tuota samaa, joten mikse lapsetkin sitten. Onko tuo nyt niin kamalaa, jos ei ihan jokapäivästä ole. Antaa lasten välillä vinkua ja kitistä .
Normaali aikuinen ei vingu, Kitisen eikä temputtele. Kasva aikuiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeile itse kahden huonotuulisen ja puhumattoman nepsylapsen kanssa, jotka palvoo isiä ja äitiä ja vihaa kaikkia muita aikuisia, että kuinka hauskaa on. T. Odotan välillä kuin kuuta nousevaa, että lapset aikuistuvat
Miksi aloitit suhteen sellaisen vanhemman kanssa, jolla on erityislapsia?
Aloitin suhteen miehen kanssa, en lasten. Mies ei ole ihan noin erityinen, joten toki häntä rakastan.
Pitäisi ymmärtää, että lapset kuuluvat samaan pakettiin.
Meillä tehtiin se ratkaisu, että ei kuulu. Emme siis muuttaneet yhteen ja tapaamme vain silloin, kun se lasten kannalta on OK eli minun lapseni osalta isäviikolla ja hänen lapsensa osalta viikolla. Lapset eivät edes tiedä toisistaan, vaikka me olemme asuneet joka toinen viikko yhdessä jo 4 vuoden ajan. Eikä tässä salata lapsilta mitään, lapset tietävät, että vanhemmalla on hyvä ystävä, mutta ei sen ystävän ole pakko olla osa lapsen elämää.
Arvostan suuresti teidän ratkaisua!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen mies samassa tilanteessa. Mulla ei ole mitään ongelmia hyväksyä puolisoni lasta sinänsä, mutta hänen käytöksensä ärsyttää välillä todella paljon. Jos lapsi olisi ns. normaalisti käyttäytyvä, niin ongelmat olisi paljon pienempiä, mutta jo alusta asti on tullut selväksi, että kyseessä on jollain tavalla erityislapsi.
Lapsi
-nirsoilee aina ja jatkuvasti
-vaatii jatkuvaa huomiota ja ärsyttää tahallaan, lässyttää, narisee, vinkuu ja vikisee. Kun vaikkapa kaupassa kuulen muiden samanikäisten lasten puhetta niin hämmästyn siitä, että nuohan puhuu ihan normaalisti. Miksei tämä lapsi voi?
-on lapsellinen ikäisekseen
-roikkui minussa kiinni ensimmäiset pari vuotta, vaikka siitä sanottiin heti etten pidä siitä ja se tekee oloni epämukavaksi
-käyttää valtaansa väärin, eli tekee kaiken mahdollisimman hankalasti ja muuttaa mieltänsä juuri siten, että tilanne muuttuu kaikille mahdollisimman hankalaksi. Äitinsä mielestä on ihanan itsepäinen, ilmeisesti kaikkien muiden ihmisten mielestä raivostuttava jästipää, koska kavereita ei ole
Mutta koska minä olen aikuinen, niin voin itse käyttäytyä kuitenkin suht. normaalisti, antaa joka ilta hyvänyön halaukset jne. Pakko vaan jonnekin vähän joskus purkautua, kun "oikeassa elämässä" ei oikein kenellekään voi.
Voi jessus. Lapset on tuollaisia. Ne narisee, vinkuu, nirsoilee ja hölmöilee. Toiset kehittyvät nopeammin, toisilla on puhevikoja tai hassu intonaatio. Mikään noista ei yksinään tee lasta erityislasta. Aivan kuten tuo ymmärtämättömyytesi ei tee sinusta erityistä aikuista. Erikoisen vain.
-Ydinperheen äiti.
No eikä ole lapset tuollaisia, mikäli niiden ei anneta kasvaa kuin sika pellossa. Lapsia pitää kasvattaa ja ohjata huonosta käytöksestä pois. Kitinällä , vinkunalla ja temputtelemalla ei saa saada huomiota ja tahtoaan perille.
Aikuiset tekee tuota samaa, joten mikse lapsetkin sitten. Onko tuo nyt niin kamalaa, jos ei ihan jokapäivästä ole. Antaa lasten välillä vinkua ja kitistä .
Normaali aikuinen ei vingu, Kitisen eikä temputtele. Kasva aikuiseksi.
En minä vingu ja kitise, mutta onhan tuo nähny että myös aikusiet tekevät noin saati sitten joku lapsi.
M32 kirjoitti:
Välillä kun näitä kommentteja lukee niin tulee ajatus että etenkin äitien mielestä kaikki suoranainen perseily lapsilta on ihan normaalia vaan ja se pitää sulattaa turpa kiinni, entäs kaikki ne kiltit lapset jotka osaa käyttäytyä edes joskus tai eivät ole vaan yleisesti ilkeitä? Ovatko he epänormaaleja?
Lapsia on erilaisia, ja kaikilla lapsilla on myös erilaisia vaiheita.
Ohhoh!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sille, joka kertoi tässä ketjussa inhoavansa bonuslapsi-sanaa: mikä olisi parempi?
Itse olen bonusäiti kolmelle ja mielestäni bonus-sana on just hyvä. Eivät nuo mukelot ole mitään puolikkaita, enkä minäkään ole mikään puolikas äiti. Olen saanut heidät elämääni bonuksena, iloisena sellaisena! Minua heidän ei tarvitse tietenkään kutsua millään bonusäiti-nimellä, mutta koen sen käteväksi termiksi jos itsestäni kertoessa pitää jotenkin kuvailla omaa perhetilannetta.
En osaa äkkiseltään ehdottaa parempaa termiä. Itse en koe olevani kumppanini lasten äiti millään etuliitteellä, vaikka tunnen syvää kiintymystä heihin.
Vierastan sitä, että bonus-sana sisältää arvolatauksen ja siten oletuksen, että uusi ihminen elämässä on pystyttävä kokemaan plussana. Termiä kuulee usein käytettävän sarkastisella klangilla.
Lapsipuoli on toki vanhentunut ja negatiivisesti värittynyt ilmaus, en kaipaa sen paluuta laajempaan käyttöön.
Ehkä bonus- termin toinen sivumerkitys häiritsee minua myös: bonuslapsi tai -vanhempi nähdään *ylimääräisenä* hyvänä, ikään kuin lapset voisi leikata irti vanhemmastaan tai ikään kuin he olisivat jotain päälleliimattua omassa elämässään.
Lapset olivat perheessä ennen minua. Kunnioitan heidän oikeutta kotiinsa.
Toki kunnioitan omiakin tarpeitani ja toiveitani, mutta aikuisena on minun asiani huolehtia niiden toteutumisesta.
Tämä ajattelutapa on toiminut: olemme voineet vapaasti alkaa pitää toisistamme tai olla pitämättä, ja nyt välimme ovat lämpimät.
Bonus tarkoittaa lisää. Bonuspalkkio lisäpalkkio. Bonuslapsi on lisälapsi, joka tulee suhteen mukana ylimääräisenä.
Niin. Luitko ollenkaan lainaamaasi tekstiä? Lapsi ei ole mikään oman elämänsä lisä. Eikä hän ole ylimääräinen, hyvässä tai pahassa.
Jos ryhtyy suhteeseen ajatellen, että tässä nyt on tämä meidän aikuisten Hollywood-romanssi ja tuossa on jokin tuollainen ylimääräinen olio, kiva mutta ylimääräinen, niin ei hyvin mene.
Kyllä ne käenpoikaiset ovat aina ylimääräisiä. Kuka muka vieraan kakaroita haluaa kotiinsa puhumattakaan suhteeseensa? Tämä on ihan rehellisesti sitä tunnustaa eikä teeskennellä.
M32 kirjoitti:
Välillä kun näitä kommentteja lukee niin tulee ajatus että etenkin äitien mielestä kaikki suoranainen perseily lapsilta on ihan normaalia vaan ja se pitää sulattaa turpa kiinni, entäs kaikki ne kiltit lapset jotka osaa käyttäytyä edes joskus tai eivät ole vaan yleisesti ilkeitä? Ovatko he epänormaaleja?
Minä olin kiltti lapsi, kun piti olla kusisukassa ettei isä vaan suutu. Ei tehnyt hyvää tuokaan lapsuudessa.
Noo TBH jotkut lapset ovat vaativampia ihan perustemperamentiltaan kuin toiset. Se voi liittyä hyvin myös eron jälkeiseen lapsen epävarmuuteen ja paikkansa hakemiseen ja mennä hiljalleen ohi. Lapsuus on niin lyhyt aika, että jonkun vuoden päästä tuokin on muisto vain.
Hienoa, että tämä mies suhtautuu kypsästi ja kärsivällisesti asiaan. Ei tunteitaan tarvitse pyydellä anteeksi, käytöksestään aikuinen on toki vastuussa. Kyllä mun puolisoni saa sanoa (aiheesta) lapselleni, että nyt sinä käyttäydyt urposti, lopeta. Ja pitääkin sanoa.