Miksi teille tuli avioero?

Vierailija kirjoitti:

Tämä on vähän tympeä vastaus, mutta kannattaa valita sellainen kumppani, joka ei itse tule eroperheestä ja jolle nimenomaan pitkä avioliitto on arvo itsessään. Nykyään aika harvinaista.

Erot ja lapsuudenperheen mallit puskee tosi herkästi päälle. Ja tilastojenkin valossa vanhempien ero lisää lapsen eroriskiä.

Meilläkin mies vain kyllästyi lopulta. Myönsi, ettei kiinnostanut enää. Ei ollut tahtoa, ei ollut lapsuuden kodin mallia, kannatti kuulemma erota aiemmin kuin myöhemmin. Lapsiakin oli.

Olemme kummatkin eroperheistä (tosin kummankaan vanhemmat eivät olleet naimisissa toisin kuin me olemme keskenämme), mutta meillä on kummallakin sellainen ihanne, että puolison kanssa pysytään yhdessä loppuun saakka. Koemme, että pitkä liitto tuo lopulta meille jotain hyvää suhteeseemme. Ylipäätänsä sitoudun läheisiin ihmisiini ja koen, että puolisoni on osa minun perhettäni, eikä omasta perheestä voi jotenkn luopua. Omilla vanhemmillani oli selkeä syy, miksi ero tuli: toisen alkoholismi, eikä meillä kummallakaan ole tuollaista ongelmaa. Sitä paitsi koen, että olemme kummatkin kypsempiä kuin omat vanhempamme ja tavoitteena on ottaa oppia ja toimia paremmin. Meillää on hyvä suhde ja hoidamme sitä. Meillä on keskusteluyhetys vaikeidenkin asioiden suhteen ja rakastamme viettää aikaa toistemme kanssa. Meillä on paljon läheisyyttä, mutta toisaalta kummallakin on myös omia juttuja (esim. harrastukset). Pussailemme päivittäin ja juttelemme päivän kuulumisista sekä ajatuksista.

Minun on vaikea kuvitella, että kyllästyisin puolisooni. En ole ikinä kyllästynyt muihinkaan perheenjäseniini. Kaikki ongelmat elämässä eivät johdu parisuhteesta. Jos minulla on tylsää, niin miksi ihmeessä se olisi puolisoni syy? Enemmänkin hän tuo minulle paljon iloa ja merkitystä elämään. Meillä on oikeasi yhdessä hauskaa ja yhteinen tulevaisuuden tavoite.

Ymmärrän kyllä tilastot, mutta kannattaa myös huomioida asioita sen ympärillä. Tilastollisesti vähemmän koulutetut eroavat helpompin, me taas olemme korkeasti koulutettuja, kun taas vanhempamme eivät. Olemme myös löytäneet toisemme vanhempina kuin vanhempamme toisemme. Meillä on jo kokemusta muista ihmissuhteista ja opimme tuntemaan niissä itseämme ja sitä, mitä kaipaamme suhteelta. 

Ex ei koskaan rakastanut minua, mutta osasi näytellä "rakastavaa". Tajusin vasta vuosia eron jälkeen tuon asian, kun en osannut itselleni myöntää noin olleen... Alkoi olla kanssani tyyliin "otan tuon, kunnes parempi löytyy, ja kun tuo biologinen kellokin tässä tikittää, eikä tuo nyt ihan huono ole, kiltti ja melkein hauska tyyppi ja sexi sujuu tosi hyvin, niin mikäs on hauskaa pitäessä".

Minä hoidin raha-asiat varsin mallikkaasti. Ei me rikkaita oltu, mutta hyvin riitti rahaa, kun ei joka vuosi lähdetty etelään, vaikka Ex olisi halunnut etelään kaksi kertaa vuodessa ja Lappiin kerran talvessa. Muuten Exälle rahat kyllä kelpasivat. Ja koko ajan exä etsi parempaa ja löysikin sitten, niin huh kyllä helpotti eloa.

Ex välillä pimahti ja rähjäsi jostain ihme pikku jutuista, jotka oli helppo hoitaa pois päiväjärjestyksestä, eikä minulla ollut tarve riidellä niin pienistä asoista. Olisi Exä voinut tehdä pieniä hellyyden osoituksia, pieniä kosketuksia tai pusuja, kulkea käsi kädessä, vaan ei koskaan. Ikävää oli komentelu, vähättely, arvostelu ja arvostuksen puute, kyky olla näkemättä hyvää, joka olisi  ollut käsillä, kuten valmiit klapit takkaan, lämmin vesi saunan padassa, ruoka valmiina. Kavereille Exän piti näytellä jotain vähän erikoisempaa ja välkympää ja tietäväistä ja osaavaa, siis vaikka oli ihan älykäs ja osaava ja olisi ollut  ihan hyvä sellaisenaan. Hiukan oli ehkä rikkaat isovanhemmat hemmotelleet Exää aikoinaan?

Eron jälkeen olen tavannut tosi kivan persoonan, jolla ei ole ollut tarvetta arvostella minua tai autoa tai vaatteita ja hyväksyy minut sellaisena kuin olen ja minä hänet. Ei tässä elämässä mitään niin ihmeellistä tarvita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on vähän tympeä vastaus, mutta kannattaa valita sellainen kumppani, joka ei itse tule eroperheestä ja jolle nimenomaan pitkä avioliitto on arvo itsessään. Nykyään aika harvinaista.

Erot ja lapsuudenperheen mallit puskee tosi herkästi päälle. Ja tilastojenkin valossa vanhempien ero lisää lapsen eroriskiä.

Meilläkin mies vain kyllästyi lopulta. Myönsi, ettei kiinnostanut enää. Ei ollut tahtoa, ei ollut lapsuuden kodin mallia, kannatti kuulemma erota aiemmin kuin myöhemmin. Lapsiakin oli.

Olemme kummatkin eroperheistä (tosin kummankaan vanhemmat eivät olleet naimisissa toisin kuin me olemme keskenämme), mutta meillä on kummallakin sellainen ihanne, että puolison kanssa pysytään yhdessä loppuun saakka. Koemme, että pitkä liitto tuo lopulta meille jotain hyvää suhteeseemme. Ylipäätänsä sitoudun läheisiin ihmisiini ja koen, että puolisoni on osa mi

Lisään vielä, että meillä on samanlaiset arvopohjat. Käytämme rahaa melko samalla tavalla ja siisteyskäsityksemme ovat tulleet yhteen. Olemme toistemme parhaat ystävät. Ensimmäiseksi kerromme toisillemme asiat ja kaikista mieluiten tekisimme asioita juuri yhdessä. 

Tuntuu hullulta, että joskus ratkaisumme olisi ero. Tiedämme vanhempiemme suhteiden vaikeudet, eikä meillä ole samanlaisia ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdessä 20 vuotta, 25-vuotiaasta 45-vuotiaaksi. Naimisissa siitä 17 vuotta.

Miehen rakkaus vain loppui. Ei ihmeempiä riitoja, ei edes alkoholin käyttöä ikinä (molemmat absolutisteja).

 

Tuohan oli kamalaa. Miten se ilmeni? Miten huomasit asian ja yritittekö korjata sitä?

Rakkaus pitäisi olla tahtotila.

Miten ilmeni? Mies sanoa paukautti puskista, ettei rakasta ja haluaa avioeron. Pisti repun selkään ja häipyi. Ja muutaman kuukauden kuluttua kiinni siitä, että olikin hommannut uuden naisen avioliittomme aikana.  Olen siis tuo kirjoittaja, jolta kyselit. Olenkin ajatellut, että olisi pitänyt tulla päivittämään tuo käänne. En siis eron hetkellä tiennyt, että eron syynä olikin toinen nainen. Nytpä tiedän.

Nainen oli liikaa kiinni vanhemmissaan. Olin aina kolmas, tai siis oikeastaan neljäs pyörä. Jos sovittiin jostain asiasta niin puhelu äidille usein muutti kaiken. Tehtiinkin niin kuin anopin mielestä oli paras. Yritin vastustaa mutta mut jyrättiin lähes aina. Vaimo oli 95% aina äitinsä puolella, ei minun. Sen perheen naisilla oli kulttuuri jossa miehiä aina vähätellään. 

Vierailija kirjoitti:

Minä lopetin liiton kun huomasin että mitä enemmän yhdessäolovuosia.tuli, niin sitä enemmän aloin olla pelkkä kodinkone. Huonoa yksipuolista seksiä, vähättelyä ja herralla kului aika paljon paremmin vanhempiensa luona. Kun sain hyvän työpaikan niin alkoi huorittelu ja se oli se viimeinen pisara minulle. Ruikutti melkein kymmenen vuotta että tulisin takaisin mutta en kai niin tyhmä ollut että olisin suostunut. Kymmenen vuotta meni hukkaan mutta onneksi osasin lähteä ja joku täällä niin hyvin kirjoittikin aiemmin, että ei ota enää miestä riesaksi ja samaa mieltä niin hänen kanssaan. Kun ajattelee elämää miehen kanssa parisuhteessa omakohtaisesti ja mitä on muiden liittoja sivusta seurannut, niin hyvin hyvin harva on onnellinen. Mies voi olla aluksi huomaavainen ja kun suhde vakiintuu niin olet yhtä mielenkiintoinen kuin eilinen lehti. Olen sinkkuna paljon  onnellisempi.

 

Kaikkiin tällaisiin tarinoihin haluaisin sanoa, että tunnistakaa tuollaiset kokemukset hoitamattomaksi traumaksi. Saa olla onnellisempi sinkkuna, mutta on isot vaikutukset ihan kaikkeen ajatteluun ja tekoihin noin huonoilla muistoilla. Ajattelen ettei koskaan ole liian myöhäistä saada hyvää lapsuutta, ihmissuhteita ja muuta tärkeää. Meitä on aivan tosi paljon, jolla lopulta onnistuu kestävä ja turvallinen suhde, joten sekin on totta. 

Vierailija kirjoitti:

Keski-iässä tulee avioeropiikki, kun naiset menettävät sen minkä vuoksi miehet heistä kiinnostuvat.

Yleensä siis naiset 40-vuotiaana lakkaavat passaamasta muita, tulee mitta täyteen. Eivät siis enää halua kompromisseja, kun lapset ovat isompia. Sohvalla möllöttää henkilö joka jättää kotityöt partnerin harteille. Sitä ei enää jakseta ja siksi erotaan.

Kuulostaa naiivilta, että parisuhteen alussa olevat ihmiset antavat neuvoja hyvään liittoon. Pidempään naimisissa/yhdessä olleiden pitäisi vastata, kun yhteiset lapset kasvatettu ja selvitty maailman myrskyistä.

Eipähän sitä nuorena voi vielä tietää, miten eteen tulee.

Miksi pitäisi olla liitossa jonkun kanssa, ettekö ole tyytyväisiä keskenänne?

Yhdessä 40 v. Sitten mies löysi ulkomailta isommat tissit. Erosimme.

Lähipiiristä opittua, eletään kiinni niissä lapsissa ja niiden kautta. Kaikki oma jää, harrastukset yms ja hukkaa itsensä. Parisuhde keskittyy vaan lapsista huolehtimiseen eikä enää ylläpidetä sitä että toisen on valinnut elämänkumppanikseen. On tosi tärkeää että parisuhdetta ei unohda vaikka lapsia tulee.

Otin eron, koska sain selville mieheni olevan kiinnostunut nuorista tytöistä. En olisi voinut tehdä mitään toisin, paitsi tajuta tämän asian jo ennen naimisiin menoa. Olimme yhdessä 10 vuotta. Miehen koneelta löytyi kuvia alakouluikäisistä tytöistä, en ollut kiinnostunut jatkamaan hänen kanssaan. Tästä on aikaa jo parikymmentä vuotta, kaukainen muisto enää. 

Kyllästyin tylsään mieheen, boooooring. Aloin myös salaa inhota hänen kakaraansa. Sopeuduin muutamaksi vuodeksi hengettömään arkipäivään ja aloin sitten miettiä, että tämäkö siis on loppuelämäni. Seuraavaksi olin sitten parikymmentä vuotta idearikkaan ja aktiivisen kaverin kanssa hänen menehtymiseensä asti. Siinäkään en osannut ottaa omaa tilaa tarpeeksi, vaan elin hänen pillinsä mukaan. Oli kylläkin paljon hyvää ja hauskaa. Nyt en anna kenenkään luikerrella elämääni, omat mielenkiinnon kohteet ja oma tyyli on parasta. Hullu se, joka lahjoittaa aikansa, energiansa, kenties rahansa, itsetuntonsa, itsemääräämisoikeutensa, fyysisen koskemattomuutensa, henkisen hyvinvointinsa ja ties minkä vielä kaikkea saalistaville miesoletetuille.

Vierailija kirjoitti:

Otin eron, koska sain selville mieheni olevan kiinnostunut nuorista tytöistä. En olisi voinut tehdä mitään toisin, paitsi tajuta tämän asian jo ennen naimisiin menoa. Olimme yhdessä 10 vuotta. Miehen koneelta löytyi kuvia alakouluikäisistä tytöistä, en ollut kiinnostunut jatkamaan hänen kanssaan. Tästä on aikaa jo parikymmentä vuotta, kaukainen muisto enää. 

Kait ilmiannoit pedofiilin?

Meillä mies huomasi kolmannen lapsen jälkeen, ettei haluakaan isäksi. Etsi lapsettoman naisen ja meni hänen kanssaan naimisiin. Toki hänen isänsä oli kuuleman mukaan sarjapettäjä ja näitä naissuhteita oli jo avioliiton aikana. Olen traumatisoitunut, myönnän. Ei enää miehiä minun elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa naiivilta, että parisuhteen alussa olevat ihmiset antavat neuvoja hyvään liittoon. Pidempään naimisissa/yhdessä olleiden pitäisi vastata, kun yhteiset lapset kasvatettu ja selvitty maailman myrskyistä.

Eipähän sitä nuorena voi vielä tietää, miten eteen tulee.

Miten määrittelet pitkän liiton? Riittääkö 15 vuotta vai eikö ole tarpeeksi kun ei ole lapsia? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on vähän tympeä vastaus, mutta kannattaa valita sellainen kumppani, joka ei itse tule eroperheestä ja jolle nimenomaan pitkä avioliitto on arvo itsessään. Nykyään aika harvinaista.

Erot ja lapsuudenperheen mallit puskee tosi herkästi päälle. Ja tilastojenkin valossa vanhempien ero lisää lapsen eroriskiä.

Meilläkin mies vain kyllästyi lopulta. Myönsi, ettei kiinnostanut enää. Ei ollut tahtoa, ei ollut lapsuuden kodin mallia, kannatti kuulemma erota aiemmin kuin myöhemmin. Lapsiakin oli.

Olemme kummatkin eroperheistä (tosin kummankaan vanhemmat eivät olleet naimisissa toisin kuin me olemme keskenämme), mutta meillä on kummallakin sellainen ihanne, että puolison kanssa pysytään yhdessä loppuun saakka. Koemme, että pitkä liitto tuo lopulta meille jotain hyvää suhteeseemme. Ylipäätänsä sitoudun lä

Elämä voi silti yllättää. Ollaan molemmat dosentteja ja luulin meidän olevan tosi onnellisia yhdessä. 20v jälkeen suhteessa oli suvantovaihe, molemmat stressaantuneita, lapsista paljon vaivaa, seksi huonoa. Oli valtava järkytys saada selville, että vaimolla oli ollut suhde toiseen mieheen parin kk ajan. En olisi sitä ikimaailmassa uskonut. Saatiin kuitenkin liitto pelastettua ja tilannetta parannettua. Opetus joka tapauksessa on, ettei pidä ottaa sitä minään itsestäänselvyytenä, että puolisosi on yhtä tyytyväinen kuin sinä. Aina pitää pysyä kärryillä toisen kipupisteistä ja kuulostella, miten hänellä menee ja jos itsellä on huonot fiilikset, pitää pyrkiä parantamaan asioita vaikka sitten radikaaleillakin tavoilla.

On jotenkin outoa lukea et avioliitto päättyy tunteiden loppumiseen.. no ei mikään ihme et kaikki eroaa liitoistaan 😅 eihän se avioliitto mihinkään tunteisiin perustu vaan ihan aikuisen oikeaan sopimukseen pysyä yhdessä mikä pidetään riippumatta tunteista. 

Se vaan yhtenä päivänä tuli. Ei kertonut, miksi tuli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keski-iässä tulee avioeropiikki, kun naiset menettävät sen minkä vuoksi miehet heistä kiinnostuvat.

 

Vain tyhmät miehet ajattelevat näin.

 

Se on ihan tilastollinen fakta. Enkä ole mies.

Sun ihan ikiomat mutu-päätelmät avioerojen syistä ei ole "tilastollinen fakta". Sukupuolella tässä asissa ei ole merkitystä.