Miksi teille tuli avioero?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies etsi kokoajan seuraa netissä. Jäi kiinni monesti, varastossa hirveästi puhelimia siihen hommaan.

Niin minunkin, tai etsi seuraa mutta katselee pornoa salaa ja haukkuu minua, ei seksiä enää aikoihin mutta miten pääsee tuosta eroon kun yhteinen tili. En ole enää  kuulemma kuin netinnaiset.

NO ei varmaan sitten mitenkään, jos on oikeasti noin sua tanan ty perä. Ai että oikein yhteinen tili on se asia miksi ei pääse eroon? Varmaan joo, jos sillä tilillä on vaan toisen sinne tuomia rahoja ja itsellä vaan käyttöoikeus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdessä 20 vuotta, 25-vuotiaasta 45-vuotiaaksi. Naimisissa siitä 17 vuotta.

Miehen rakkaus vain loppui. Ei ihmeempiä riitoja, ei edes alkoholin käyttöä ikinä (molemmat absolutisteja).

Tuohan oli kamalaa. Miten se ilmeni? Miten huomasit asian ja yritittekö korjata sitä?

Rakkaus pitäisi olla tahtotila.

Että tunteettomina vaan elämää eteenpäin ja kulissit pidetään pystyssä vaikka mikä olis, koska joskus tuli luvattua mitä KUKAAN EI IKINÄ VOI LUVATA kellekään ,kun ei edes huomisesta voi tietää? Tahtotila in my ass.

Tämä on kyllä ihan totta. Itse seuraan vierestä kahden ihmisen vajoamista pahoihin mt-ongelmiin, fyysisiin sairauksiin jne. kun ovat kerran päättäneet olla yhdessä, niin sitten ovat. Vaikka ihan kaikki on alusta asti näyttänyt sen, että yhteen eivät sovi, vaan yhteen on päädytty vääristä syistä.

Ja yhdessä on oltu jo 35 vuotta, ja molemmat vaan toivoo että toinen jättäisi/kuolisi, niin piina loppuisi. Mutta erota ei voi. Koska. Niin, miksi? 

Myöskään terapiaan ei voi mennä, koska kumpikaan ei uskalla katsoa silmiin sitä tosiasiaa, että rakkautta ei ehkä koskaan ole edes ollut.

Tämä jos mikä on niiiiiin surullista.

Kun faktat loppuvat alkaa tarinointi. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

.. Haloo, ei lasten elämä siitä pilalle mene jos vanhemmat eroavat.

Ei kaikkien erolasten mutta on kyllä vahvoja viitteitä siitä että aika monien avioerolasten elämä on suurestikin kärsinyt vanhempien erosta.

Eihän kukaan tiedä onko avioerolasten elämä kärsinyt vai ei, koska sellaista tutkimusta ei voi tehdä, jossa verrataan samoja pareja. Jos taas verrataan yhdessä pysyneitä ja eronneita pareja yleensä, niin ensimmäisessä ryhmässä on yliedustettuina ne parit joilla ei ole mitään syytäkään erota ja jälkimmäisessä ne joilla menee joka tapauksessa huonosti. Ei ole olemassa mitään sellaista tutkimusta, jonka mukaan lapsilla menisi erityisen hyvin perheessä, jossa vanhemmat voivat syvästi pahoin mutta sinnittelevät hampaat irvessä yhdessä.

Niin. Vaihtoehtoinen totuus pitää keksiä jotenkin kun argumentit tieteellisten tutkimusten edessä loppuvat. Peiliin ei kyetä katsomaan. Koskaan.

No ole hyvä ja linkkaa sitten se tutkimus, jossa on nimenomaan tutkittu niitä syvästi onnettomia väkisin yhdessä sinnitelleitä pareja.

Aikuisuutta on ennen perheen perustamista tuntea itsensä niin hyvin että tietää mitä haluaa ja kommunikoi siitä täysin avoimesti kumppanilleen. Ei kai kukaan halua perustaa perhettä tunteitaan ja tarpeitaan piilottelevan ihmisen kanssa. Huono vanhempi joka tapauksessa tällainen.

Niin, eli ongelma ei olekaan se itse eroaminen, vaan palataan takaisin tähän jälkiviisaseen lällättelyyn miksi et tehnyt aiemmin sitä ja tätä. Se nyt vaan on valitettavan tavallista, että erilaiset elämän kriisit tai vaikkapa omien lasten syntymä tuo esiin haavoja joita ei aiemmin edes tiennyt olevan olemassa. Aivan varmasti olisi kiva, että ne olisi huomattu ja työstetty aiemmin. Todellisuus ei vaan aina ole sellainen.

Fiksuilla ihmisillä on. Fiksu tekee työtä itsensä kanssa siten että itsetutkiskelee riittävästi ennen avioliittoa ja perheen perustamista että pystyy elämään aikuisen ihmisen elämää eikä toteuta tai vedä mitään roolia vaan on oma itsensä kaikkine virheineenkin. Kaikki eivät siihen pysty esimerkiksi piilotetun läheisriippuvuutensa joka aiemmin mainittiin ketjussa vuoksi.

Ahaa, ja nyt sinä olet sitten keksinyt lisätä älykkyydenkin tähän. Et pidä ollenkaan suppeana ja mustavalkoisena ajattelutapana sitä, että olet nyt määritellyt sekä älykkyyden, aikuisuuden, normaaliuden että hyvän vanhemmuuden vain yhden ominaisuuden perusteella? Odotan innolla, mitä hyveitä keksit seuraavaksi lisätä listaasi ominaisuuksista jotka puuttuvat eronneilta. Saanko ehdottaa vaikkapa siveyttä ja ahkeruutta?

Onko valtavirtaa edustava ajattelutapa sun mielestä mustavalkoista ja suppeaa? Enemmistön mielestä ei. Siksi se on niin tuskallista joillekin myöntää itselleen että on omasta syystään epäonnistunut avioliitossaan/avioliitoissaan.

Minä en kyllä mitenkään näe, että valtavirran mielestä väkisin onnettomassa avioliitossa kitkuttelu olisi ainut (tai ylipäänsä ollenkaan) älykkyyden, aikuisuuden, normaaliuden tai hyvän vanhemmuuden mittari. Jos näin olisi, niin miten erotilastot voisivat edes näyttää nykyisiä lukemia? Miten on mahdollista, että puolet pareista eroaa vaikka valtavirta pitää eroajia tyhminä, lapsellisina, epänormaaleina ja huonoina vanhempina?

Ihme olkiukkojen hutkimista tuokin, että väitetään että eronneiden on vaikea myöntää itselleen epäonnistuneensa parisuhteessaan. Eikö se ole aika ilmeistä? Kuka tähän on muka väittänyt vastaan? En minä ainakaan. Ihan auliisti myönnän että olen epäonnistunut avioliitossani.

Ja mitä tulee hyvään vanhemmuuteen. Joskus on niinkin, että siinä huonossa liitossa on niin paha olla, että ihminen hajoaa entistä pahemmin jos ei lähde. Ja täysin mielensä hajottanut vanhempi ei ole koskaan hyvä vanhempi.

Aviomies ei ollut itsenäistynyt lapsuudenperheestään. 

Kuten olemme oppineet lehtien ja TV ja muitten medioitten parisuhde palstoilla ja parisuhde ohjelmissa, että jos parisuhde ei toimi, syy on aina miehessä.

Vai oletteko lukenee, katsoneet TV:tä ja kuunnelleet parisuhde ohjelmia, jossa parisuhteen toimimattomuuden syy olisi ollut naisessa. 

Eli miesten pitäisi olla parisuhteessa juuri niin kuin nainen haluaa ja toivoo, niin parisuhde toimii.

Miehen on parisuhteessa usein miten unohdettava mitä haluaa, niin ei tule ongelmia parisuhteessa.

Happy wife, happy life.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdessä 20 vuotta, 25-vuotiaasta 45-vuotiaaksi. Naimisissa siitä 17 vuotta.

Miehen rakkaus vain loppui. Ei ihmeempiä riitoja, ei edes alkoholin käyttöä ikinä (molemmat absolutisteja).

miehille tulee viidenkympin villitys, viimeinen epätoivoinen yritys olla nuori ja lisääntyä ja siksi yleensä potkivat samanikäisen rupsahtaneen eukkonsa pois ja ottavat uuden nuoren naisen, toki yrittävät hölistä että rakkaus vain loppui, mutta tosiasia on että eivät saa enää munaa seisomaan oman lihoneen vaimonsa kanssa niin jotainhan sitä pitää yrittää ja hetken aikaa se toimiikin kun vierellä on nuori ja kaunis nainen, ennen pitkää tosiasioita on kuitenkin miehenkin katsottava silmiin

Tai sitten se 50 villitys tulee naiselle. Vaihdevuodet kolkuttelevat, ja omalle miehen vieressä ei enää tehdä muuta kuin pieraista reiteen, koska "ei ole enää yhteyttä".

Mutta sitten tyttöjen illassa löytyykin taianomaisesti Mies, jonka kanssa yhteys syntyy heti saman illan aikana, nainen "tuntee itsensä nähdyksi" ja päätyy samaan hyttiin/hotellihuoneeseen/mökkiin ja harrastaa villiä seksiä vailla katumusta. Tätä jatkuu sitten säännöllisen epäsäännöllisesti, kunnes mies saa selville tai nainen vain yksinkertaisesti lähtee menemään jonkun nuoremman/"komeamman" tai "kipinöivämmän" miehen matkaan; eihän sillä ole niin väliä, lapsetkin ovat jo melkein omillaan...

Itse olen siinä tilanteessa, että mieheni jätti minut ja lapsemme yhteisen 28 vuoden jälkeen. Ikää nyt 50 vuotta. Jonkinlaisesta ikäkriisistä kyse, joka masennukseksi asti pääsi. Ykskaks mies ei enää tiennyt mitä elämältään haluaa ja tuli myös tietoiseksi, että ei ole ikinä asunut yksin, eli muutti kanssani yhteen suoraan lapsuuden kodista. Kun täytimme 30v ja 40v niin ikäkriisejä ei ollut, mutta tämä 50v on todella paha. Haluan korostaa, että en ollut pirttihirmu, makuuhuoneessa tapahtui edelleen paljon, emme riidelleet jne. Raainta oli, että mies ei varoittanut vaan esitti loppuun asti että kaikki on hyvin. Sitten kaikki oli siinä, mies muutti pois. Vielä tämän 9 kk:n aikana en ole miesseuraa hakenut on sydän ollut niin verillä, mutta tiedostan että kaipaus toisen iholle kasvaa koko ajan. En usko, että ikinä enää haluan asua kenenkään kanssa, kiva olisi kuitenkin joskus vielä löytää rinnalle toinen ihminen jonka kanssa viettää aikaa. Tosin vielä ei ole sen aika, ensin täytyy toipua tästä elämänmuutoksesta.

Olen surullinen tästä erosta, mutta en vihainen miehelle, sillä ei toista voi omistaa ja jos toinen on onnellisempi ilman meitä niin sitten asia on niin. Toivon, että mies oppii puhumaan mahdollisen tulevan kumppanin kanssa, että ei satuttaisi toista ihmistä näin pahasti, olisin ansainnut tiedon jo aiemmin siitä että miehen rakkaus on hiipumassa enkä sitä että esitetään loppuun asti, että kaikki hyvin.

Pelkään, että itse teen samalla tavalla. Vaimon kanssa on ihan OK, mutta koko ajan takaraivossa nakuttaa sellainen ajatus, joka toistaa: "elämä on elämättä" "elämä on elämättä".

Eli mitä asioita on sinulla tekemättä, mitä haluaisit?

Etkö voi tehdä niitä nykyisen vaimosi kanssa tai liitossa hänen kanssaan?

Ettei käy niin , että vaihdat ja jonkun vuoden kuluttua alkaa päässäsi jälleen nakuttamaan sama laulu " elämä on elämättä"?

Ei se nimittäin välttämättä puolisoa vaihtamalla vaimenee ellei " ongelma" liity nimenomaan häneen.

En ole edellinen, mutta minunkin liittoni katkesi tietynlaiseen sisäiseen tyhjyyteen ja elämän riittämättömyyden tunteeseen. Tavallaan ymmärsin, että ongelma oli pitkälti omassa päässäni, mutta kun ei se vuosikausien kitkuttelullakaan ratkennut ja lopulta olo alkoi olla niin sietämätön ettei yksinkertaisesti pystynyt enää jatkamaan. Ei se ero ehkä kaikkia ongelmia ratkaise, mutta ei se loputon hampaat irvessä kituuttaminenkaan.

Miksi sitten menit parisuhteeseen ja avioliittoon kun kerran sulla oli ongelma omassa päässäsi. Toiset ihmiset eivät ole esineitä ja käyttövälineitä oman pään ongelmien ratkaisuun.

Elämä nyt on sellaista, että epätäydellisetkin ihmiset haluavat läheisyyttä ja kontaktia. Ja aina sitä ei tiedosta omia traumojaan ennenkuin on myöhäistä.

Normaalit ihniset tiedostavat traumansja jo teini-iän lopussa tai aivan varhaisaikuisuudessa ja hakeutuvat terapiaa ja hoitavat itsensä kuntoon ennenkuin perhettä aletaan perustamaam. Tämä on ollut jo 1990-luvun alusta täysin selvä asia. Vain vastuuton ja itsekäs ihminen toimii tahallaan toisin ja aiheuttaa toiminnallaan traunoja seuraaville sukupolvile. Rohkeutta on kohdata nuorena itsensä. Pelkuuruutt on paeta itseään koko aikuisikänsä.

Te täydelliset tasapainoiset, traumattomat ja painolastittomat ihmiset tuppaatte onneksi yleensä pariutumaan keskenänne, joten tämän ei pitäisi olla teille mikään iso ongelma. Vai onko sittenkin niin, että pata kattilaa soimaa..?

Voit ajatella miten haluat mutta tosiasioita ei pääse pakoon kukaan. Ja kuka täällä on puhunut täydellisyydestä? Ei kukaan. Se on sun kokemus. Mistä se kumpuaa?

Useimmilla ihmisillä lienee jonkun tason traumoja ja ongelmia. Ne harvat, joilla ei ole pariutuvat minun elämänkokemukseni mukaan pääsääntöisesti keskenään eikä niiden rikkinäisten kanssa. Joten jos olet katkeroitunut tultuasi rikkinäisen ihmisen jättämäksi, kuten kuulostaa, niin on hyvin todennäköistä ettet oikeasti ole itsekään hoitanut sitä pääkoppaasi ihan niin hyvään kondikseen kuin haluaisit uskoa.

Varmasti jokaisella on traumoja ja ongelmia. Mutta. Aikuinen ihminen työstää niitä eikä piilottele ja haudo niitä vuosia tai vuosikymmeniä sisällään näytellen muille jotain muuta kuin on vain siksi että pelkää hylkäämistä. Tuollainen ihminen on jäänyt niin pahoin kesken että ei enää kykene muuhun kuin samaan kelaan eri muodoissaan.

Niin, entä sitten? Kai se nyt on ilmeistä, että rikkinäiset ihmiset on tavalla tai toisella vajavaisia. En oikein tajua mihin sinä pyrit tällä "normaalit ihmiset sitä" ja "aikuiset tätä" jankutuksella. Ei kai ne rikkinäiset ja traumatisoituneet ihmiset yleensä itseään erityisen kypsiksi ja normaaleiksi kehukaan? Vai oliko kommenttiesi tarkoitus pelkkä "hähhähhää et ole aikuinen ja normaali" lällättely - ja koet että sinulla on silti varaa puhua aikuisuudesta?

Rikkinäisen ja epäkypsän ihmisen jatkuva pako todellisuudesta illuusioon omannäköisen elämän elämisestä tuottaa paljon vahinkoa muille ihmisille josta vastuuta ei kanneta eikä tapoja muuteta. Hohhoijaa.

Ei kukaan ole sanonut ettei tapoja muuteta. Tässä oli kyse turhasta jälkiviisastelusta sen suhteen, miksi joku on alunperinkään mennyt naimisiin vaikka olisi pitänyt olla enemmän "normaali" tai "aikuinen". Eron jälkeenkin on täysin mahdollista mennä terapiaan ja kasvaa ja parantua haavoistaan. Ehkä sen jätetynkin kannattaisi sinne hakeutua, jos katkeruus uhkaa jäädä vuosiksi kalvamaan. Jokainen on kuitenkin viime kädessä vastuussa omasta elämästään. Myös se jätetty ex.

Totta. Vastuullisuuteen kuuluu turvallisen tunne-elämältään vakaan aikuisen mallin antaminen lapsille johdonmukaisesti heidän syntymästään saakka vailla repiviä draamoja. Ensimmäiset 5-10 vuota lapsen elämässä ovat hyvin tärkeät jolloin on syytä olla tunne-elämältään vakaa vanhempi ja tehdä itsenstä ja sen toisen vanhemman kanssa työtä sen eteen. Varsinkin ydinperheessä jossa ei ole väkivaltaa eikä päihdeongelmia.

Varsinkin? Meinaatko siis, että väkivaltaisesta suhteesta lähteminenkin on väärin, ainoastaan pikkuisen vähemmän väärin kuin väkivallattomasta? Entä uskottomuus ja muu epäkunnioittava kohtelu, niitä pitää sietää ja kääntää vaan toinen poski koska lapset? Toinen tuhoaa perheen talouden? Valehtelee jatkuvasti? Ei hae apua vaikeisiin mielenterveysongelmiin?

Vierailija kirjoitti:

Mies halusi naida joka päivä. Rasittavaa työpäivän jälkeen riisuuntua alasti ja olla hehkeänä

ja halukkaana, jos ei ollenkaan haluta. Mies nautti tietysti.

-sama

Ei sun tarvi haluta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdessä 20 vuotta, 25-vuotiaasta 45-vuotiaaksi. Naimisissa siitä 17 vuotta.

Miehen rakkaus vain loppui. Ei ihmeempiä riitoja, ei edes alkoholin käyttöä ikinä (molemmat absolutisteja).

Tuohan oli kamalaa. Miten se ilmeni? Miten huomasit asian ja yritittekö korjata sitä?

Rakkaus pitäisi olla tahtotila.

Että tunteettomina vaan elämää eteenpäin ja kulissit pidetään pystyssä vaikka mikä olis, koska joskus tuli luvattua mitä KUKAAN EI IKINÄ VOI LUVATA kellekään ,kun ei edes huomisesta voi tietää? Tahtotila in my ass.

Tämä on kyllä ihan totta. Itse seuraan vierestä kahden ihmisen vajoamista pahoihin mt-ongelmiin, fyysisiin sairauksiin jne. kun ovat kerran päättäneet olla yhdessä, niin sitten ovat. Vaikka ihan kaikki on alusta asti näyttänyt sen, että yhteen eivät sovi, vaan yhteen on päädytty vääristä syistä.

Ja yhdessä on oltu jo 35 vuotta, ja molemmat vaan toivoo että toinen jättäisi/kuolisi, niin piina loppuisi. Mutta erota ei voi. Koska. Niin, miksi? 

Myöskään terapiaan ei voi mennä, koska kumpikaan ei uskalla katsoa silmiin sitä tosiasiaa, että rakkautta ei ehkä koskaan ole edes ollut.

Tämä jos mikä on niiiiiin surullista.

Kun faktat loppuvat alkaa tarinointi. :D

Siis yritätkö tosissasi väittää, ettei tuollaisia kuvioita ole Suomi pullollaan?

Menimme yhteen parikymppisinä. Kasvoimme ja muutuimme. Toiveet ja kiinnostuksenkohteet eivät enää kohdanneet, parisuhde tuli tiensä päähän. Minulla oli hieno avioliitto ja loistava puoliso. Avioliitto päättyi silloin, kun sen kuuluikin. Emme koe epäonnistuneemme liitossa, päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdessä 20 vuotta, 25-vuotiaasta 45-vuotiaaksi. Naimisissa siitä 17 vuotta.

Miehen rakkaus vain loppui. Ei ihmeempiä riitoja, ei edes alkoholin käyttöä ikinä (molemmat absolutisteja).

Tuohan oli kamalaa. Miten se ilmeni? Miten huomasit asian ja yritittekö korjata sitä?

Rakkaus pitäisi olla tahtotila.

Että tunteettomina vaan elämää eteenpäin ja kulissit pidetään pystyssä vaikka mikä olis, koska joskus tuli luvattua mitä KUKAAN EI IKINÄ VOI LUVATA kellekään ,kun ei edes huomisesta voi tietää? Tahtotila in my ass.

Tämä on kyllä ihan totta. Itse seuraan vierestä kahden ihmisen vajoamista pahoihin mt-ongelmiin, fyysisiin sairauksiin jne. kun ovat kerran päättäneet olla yhdessä, niin sitten ovat. Vaikka ihan kaikki on alusta asti näyttänyt sen, että yhteen eivät sovi, vaan yhteen on päädytty vääristä syistä.

Ja yhdessä on oltu jo 35 vuotta, ja molemmat vaan toivoo että toinen jättäisi/kuolisi, niin piina loppuisi. Mutta erota ei voi. Koska. Niin, miksi? 

Myöskään terapiaan ei voi mennä, koska kumpikaan ei uskalla katsoa silmiin sitä tosiasiaa, että rakkautta ei ehkä koskaan ole edes ollut.

Tämä jos mikä on niiiiiin surullista.

Kun faktat loppuvat alkaa tarinointi. :D

Siis yritätkö tosissasi väittää, ettei tuollaisia kuvioita ole Suomi pullollaan?

Harvinaista katoavaa laatua jota jotkut väittävät tavanomaiseksi tahallaan valehdellen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies etsi kokoajan seuraa netissä. Jäi kiinni monesti, varastossa hirveästi puhelimia siihen hommaan.

Niin minunkin, tai etsi seuraa mutta katselee pornoa salaa ja haukkuu minua, ei seksiä enää aikoihin mutta miten pääsee tuosta eroon kun yhteinen tili. En ole enää  kuulemma kuin netinnaiset.

Avaa itsellesi oma henkilökohtainen pankkitili ja siirrä palkkasi menemään sinne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdessä 20 vuotta, 25-vuotiaasta 45-vuotiaaksi. Naimisissa siitä 17 vuotta.

Miehen rakkaus vain loppui. Ei ihmeempiä riitoja, ei edes alkoholin käyttöä ikinä (molemmat absolutisteja).

miehille tulee viidenkympin villitys, viimeinen epätoivoinen yritys olla nuori ja lisääntyä ja siksi yleensä potkivat samanikäisen rupsahtaneen eukkonsa pois ja ottavat uuden nuoren naisen, toki yrittävät hölistä että rakkaus vain loppui, mutta tosiasia on että eivät saa enää munaa seisomaan oman lihoneen vaimonsa kanssa niin jotainhan sitä pitää yrittää ja hetken aikaa se toimiikin kun vierellä on nuori ja kaunis nainen, ennen pitkää tosiasioita on kuitenkin miehenkin katsottava silmiin

Tai sitten se 50 villitys tulee naiselle. Vaihdevuodet kolkuttelevat, ja omalle miehen vieressä ei enää tehdä muuta kuin pieraista reiteen, koska "ei ole enää yhteyttä".

Mutta sitten tyttöjen illassa löytyykin taianomaisesti Mies, jonka kanssa yhteys syntyy heti saman illan aikana, nainen "tuntee itsensä nähdyksi" ja päätyy samaan hyttiin/hotellihuoneeseen/mökkiin ja harrastaa villiä seksiä vailla katumusta. Tätä jatkuu sitten säännöllisen epäsäännöllisesti, kunnes mies saa selville tai nainen vain yksinkertaisesti lähtee menemään jonkun nuoremman/"komeamman" tai "kipinöivämmän" miehen matkaan; eihän sillä ole niin väliä, lapsetkin ovat jo melkein omillaan...

Itse olen siinä tilanteessa, että mieheni jätti minut ja lapsemme yhteisen 28 vuoden jälkeen. Ikää nyt 50 vuotta. Jonkinlaisesta ikäkriisistä kyse, joka masennukseksi asti pääsi. Ykskaks mies ei enää tiennyt mitä elämältään haluaa ja tuli myös tietoiseksi, että ei ole ikinä asunut yksin, eli muutti kanssani yhteen suoraan lapsuuden kodista. Kun täytimme 30v ja 40v niin ikäkriisejä ei ollut, mutta tämä 50v on todella paha. Haluan korostaa, että en ollut pirttihirmu, makuuhuoneessa tapahtui edelleen paljon, emme riidelleet jne. Raainta oli, että mies ei varoittanut vaan esitti loppuun asti että kaikki on hyvin. Sitten kaikki oli siinä, mies muutti pois. Vielä tämän 9 kk:n aikana en ole miesseuraa hakenut on sydän ollut niin verillä, mutta tiedostan että kaipaus toisen iholle kasvaa koko ajan. En usko, että ikinä enää haluan asua kenenkään kanssa, kiva olisi kuitenkin joskus vielä löytää rinnalle toinen ihminen jonka kanssa viettää aikaa. Tosin vielä ei ole sen aika, ensin täytyy toipua tästä elämänmuutoksesta.

Olen surullinen tästä erosta, mutta en vihainen miehelle, sillä ei toista voi omistaa ja jos toinen on onnellisempi ilman meitä niin sitten asia on niin. Toivon, että mies oppii puhumaan mahdollisen tulevan kumppanin kanssa, että ei satuttaisi toista ihmistä näin pahasti, olisin ansainnut tiedon jo aiemmin siitä että miehen rakkaus on hiipumassa enkä sitä että esitetään loppuun asti, että kaikki hyvin.

Pelkään, että itse teen samalla tavalla. Vaimon kanssa on ihan OK, mutta koko ajan takaraivossa nakuttaa sellainen ajatus, joka toistaa: "elämä on elämättä" "elämä on elämättä".

Eli mitä asioita on sinulla tekemättä, mitä haluaisit?

Etkö voi tehdä niitä nykyisen vaimosi kanssa tai liitossa hänen kanssaan?

Ettei käy niin , että vaihdat ja jonkun vuoden kuluttua alkaa päässäsi jälleen nakuttamaan sama laulu " elämä on elämättä"?

Ei se nimittäin välttämättä puolisoa vaihtamalla vaimenee ellei " ongelma" liity nimenomaan häneen.

En ole edellinen, mutta minunkin liittoni katkesi tietynlaiseen sisäiseen tyhjyyteen ja elämän riittämättömyyden tunteeseen. Tavallaan ymmärsin, että ongelma oli pitkälti omassa päässäni, mutta kun ei se vuosikausien kitkuttelullakaan ratkennut ja lopulta olo alkoi olla niin sietämätön ettei yksinkertaisesti pystynyt enää jatkamaan. Ei se ero ehkä kaikkia ongelmia ratkaise, mutta ei se loputon hampaat irvessä kituuttaminenkaan.

Miksi sitten menit parisuhteeseen ja avioliittoon kun kerran sulla oli ongelma omassa päässäsi. Toiset ihmiset eivät ole esineitä ja käyttövälineitä oman pään ongelmien ratkaisuun.

Elämä nyt on sellaista, että epätäydellisetkin ihmiset haluavat läheisyyttä ja kontaktia. Ja aina sitä ei tiedosta omia traumojaan ennenkuin on myöhäistä.

Normaalit ihniset tiedostavat traumansja jo teini-iän lopussa tai aivan varhaisaikuisuudessa ja hakeutuvat terapiaa ja hoitavat itsensä kuntoon ennenkuin perhettä aletaan perustamaam. Tämä on ollut jo 1990-luvun alusta täysin selvä asia. Vain vastuuton ja itsekäs ihminen toimii tahallaan toisin ja aiheuttaa toiminnallaan traunoja seuraaville sukupolvile. Rohkeutta on kohdata nuorena itsensä. Pelkuuruutt on paeta itseään koko aikuisikänsä.

Te täydelliset tasapainoiset, traumattomat ja painolastittomat ihmiset tuppaatte onneksi yleensä pariutumaan keskenänne, joten tämän ei pitäisi olla teille mikään iso ongelma. Vai onko sittenkin niin, että pata kattilaa soimaa..?

Voit ajatella miten haluat mutta tosiasioita ei pääse pakoon kukaan. Ja kuka täällä on puhunut täydellisyydestä? Ei kukaan. Se on sun kokemus. Mistä se kumpuaa?

Useimmilla ihmisillä lienee jonkun tason traumoja ja ongelmia. Ne harvat, joilla ei ole pariutuvat minun elämänkokemukseni mukaan pääsääntöisesti keskenään eikä niiden rikkinäisten kanssa. Joten jos olet katkeroitunut tultuasi rikkinäisen ihmisen jättämäksi, kuten kuulostaa, niin on hyvin todennäköistä ettet oikeasti ole itsekään hoitanut sitä pääkoppaasi ihan niin hyvään kondikseen kuin haluaisit uskoa.

Varmasti jokaisella on traumoja ja ongelmia. Mutta. Aikuinen ihminen työstää niitä eikä piilottele ja haudo niitä vuosia tai vuosikymmeniä sisällään näytellen muille jotain muuta kuin on vain siksi että pelkää hylkäämistä. Tuollainen ihminen on jäänyt niin pahoin kesken että ei enää kykene muuhun kuin samaan kelaan eri muodoissaan.

Niin, entä sitten? Kai se nyt on ilmeistä, että rikkinäiset ihmiset on tavalla tai toisella vajavaisia. En oikein tajua mihin sinä pyrit tällä "normaalit ihmiset sitä" ja "aikuiset tätä" jankutuksella. Ei kai ne rikkinäiset ja traumatisoituneet ihmiset yleensä itseään erityisen kypsiksi ja normaaleiksi kehukaan? Vai oliko kommenttiesi tarkoitus pelkkä "hähhähhää et ole aikuinen ja normaali" lällättely - ja koet että sinulla on silti varaa puhua aikuisuudesta?

Rikkinäisen ja epäkypsän ihmisen jatkuva pako todellisuudesta illuusioon omannäköisen elämän elämisestä tuottaa paljon vahinkoa muille ihmisille josta vastuuta ei kanneta eikä tapoja muuteta. Hohhoijaa.

Ei kukaan ole sanonut ettei tapoja muuteta. Tässä oli kyse turhasta jälkiviisastelusta sen suhteen, miksi joku on alunperinkään mennyt naimisiin vaikka olisi pitänyt olla enemmän "normaali" tai "aikuinen". Eron jälkeenkin on täysin mahdollista mennä terapiaan ja kasvaa ja parantua haavoistaan. Ehkä sen jätetynkin kannattaisi sinne hakeutua, jos katkeruus uhkaa jäädä vuosiksi kalvamaan. Jokainen on kuitenkin viime kädessä vastuussa omasta elämästään. Myös se jätetty ex.

Totta. Vastuullisuuteen kuuluu turvallisen tunne-elämältään vakaan aikuisen mallin antaminen lapsille johdonmukaisesti heidän syntymästään saakka vailla repiviä draamoja. Ensimmäiset 5-10 vuota lapsen elämässä ovat hyvin tärkeät jolloin on syytä olla tunne-elämältään vakaa vanhempi ja tehdä itsenstä ja sen toisen vanhemman kanssa työtä sen eteen. Varsinkin ydinperheessä jossa ei ole väkivaltaa eikä päihdeongelmia.

Varsinkin? Meinaatko siis, että väkivaltaisesta suhteesta lähteminenkin on väärin, ainoastaan pikkuisen vähemmän väärin kuin väkivallattomasta? Entä uskottomuus ja muu epäkunnioittava kohtelu, niitä pitää sietää ja kääntää vaan toinen poski koska lapset? Toinen tuhoaa perheen talouden? Valehtelee jatkuvasti? Ei hae apua vaikeisiin mielenterveysongelmiin?

Tahallista väärinymmätämistä. Hienoa

En tajua mikä itseisarvo elinikäinen liitto on? Miksi sitä pitäisi vaan jatkaa ja jatkaa, vaikka molemmilla osapuolilla olisi parempi elää yksin tai toisenlaisessa parisuhteessa? Olen ollut 27 v avoliitossa ja liitto jatkuu. Viihdymme yhdessä ja näin on hyvä. Mutta, en silti koe olevani mikään supersankari, kun olen näinkin pitkässä suhteessa. Meitä vuodet ovat hioneet suotuisasti toisiimme nähden. Kaikilla ei käy niin. Onnistumistarina on myös se, että uskaltaa luovuttaa silloin, kun on aika.

Avioliitossa tuli aika ahdasta kun kahden ihmisen parisuhteeseen tuli mukaan kolmas ihminen.

Kun oma avioliittomme alkoi kokea rasitteita minun matkatyöni ja vaimon erittäin vaativan erikoisammatin luoman rasituksen johdosta, vaimoni entinen heila alkoi käyttää tilaisuutta hyödykseen tarjoamalla seuraansa minun poissaollessani. Lopulta tämä kolmas pyörä syrjäytti minut kun eräänä päivänä paljastui vanhan suolan olleenkin vahvemman kuin uskoinkaan.

Tämän kokemuksen jälkeen minä olen visusti huolehtinut siitä, että myöhemmässä ihmissuhteessani olen esittänyt ehdoksi sen, että suhteita exiin ei ylläpidetä, muuten kuin vain siinä tapauksessa että mahdollisten yhteisten lasten vuoksi on pakko, ja vain sen verran eikä yhtään enempää.

Minusta tuli kokemukseni seurauksena kyyninen ja huvittunutkin kun ex-vaimon suhde karahti kiville uusvanhan poikaystävänsä kanssa ihan samoista syistä kuin oli mennyt silloinkin kun he olivat olleet yhdessä ensimmäisen kerran silloin joskus nuorina. -Ei se ruoho ollutkaan vihreämpää aidan toisella puolella toisellakaan seurustelukerralla.

Ohjeeni uusille pareille on siis se, että antakaa menneiden olla menneitä, älkää vaarantako uutta suhdettanne pitämällä yhteyksiä jo päättyneisiin suhteisiin exienne kanssa. Se mikä on mennyttä, on mennyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

.. Haloo, ei lasten elämä siitä pilalle mene jos vanhemmat eroavat.

Ei kaikkien erolasten mutta on kyllä vahvoja viitteitä siitä että aika monien avioerolasten elämä on suurestikin kärsinyt vanhempien erosta.

Eihän kukaan tiedä onko avioerolasten elämä kärsinyt vai ei, koska sellaista tutkimusta ei voi tehdä, jossa verrataan samoja pareja. Jos taas verrataan yhdessä pysyneitä ja eronneita pareja yleensä, niin ensimmäisessä ryhmässä on yliedustettuina ne parit joilla ei ole mitään syytäkään erota ja jälkimmäisessä ne joilla menee joka tapauksessa huonosti. Ei ole olemassa mitään sellaista tutkimusta, jonka mukaan lapsilla menisi erityisen hyvin perheessä, jossa vanhemmat voivat syvästi pahoin mutta sinnittelevät hampaat irvessä yhdessä.

Niin. Vaihtoehtoinen totuus pitää keksiä jotenkin kun argumentit tieteellisten tutkimusten edessä loppuvat. Peiliin ei kyetä katsomaan. Koskaan.

No ole hyvä ja linkkaa sitten se tutkimus, jossa on nimenomaan tutkittu niitä syvästi onnettomia väkisin yhdessä sinnitelleitä pareja.

Aikuisuutta on ennen perheen perustamista tuntea itsensä niin hyvin että tietää mitä haluaa ja kommunikoi siitä täysin avoimesti kumppanilleen. Ei kai kukaan halua perustaa perhettä tunteitaan ja tarpeitaan piilottelevan ihmisen kanssa. Huono vanhempi joka tapauksessa tällainen.

Niin, eli ongelma ei olekaan se itse eroaminen, vaan palataan takaisin tähän jälkiviisaseen lällättelyyn miksi et tehnyt aiemmin sitä ja tätä. Se nyt vaan on valitettavan tavallista, että erilaiset elämän kriisit tai vaikkapa omien lasten syntymä tuo esiin haavoja joita ei aiemmin edes tiennyt olevan olemassa. Aivan varmasti olisi kiva, että ne olisi huomattu ja työstetty aiemmin. Todellisuus ei vaan aina ole sellainen.

Fiksuilla ihmisillä on. Fiksu tekee työtä itsensä kanssa siten että itsetutkiskelee riittävästi ennen avioliittoa ja perheen perustamista että pystyy elämään aikuisen ihmisen elämää eikä toteuta tai vedä mitään roolia vaan on oma itsensä kaikkine virheineenkin. Kaikki eivät siihen pysty esimerkiksi piilotetun läheisriippuvuutensa joka aiemmin mainittiin ketjussa vuoksi.

Ahaa, ja nyt sinä olet sitten keksinyt lisätä älykkyydenkin tähän. Et pidä ollenkaan suppeana ja mustavalkoisena ajattelutapana sitä, että olet nyt määritellyt sekä älykkyyden, aikuisuuden, normaaliuden että hyvän vanhemmuuden vain yhden ominaisuuden perusteella? Odotan innolla, mitä hyveitä keksit seuraavaksi lisätä listaasi ominaisuuksista jotka puuttuvat eronneilta. Saanko ehdottaa vaikkapa siveyttä ja ahkeruutta?

Onko valtavirtaa edustava ajattelutapa sun mielestä mustavalkoista ja suppeaa? Enemmistön mielestä ei. Siksi se on niin tuskallista joillekin myöntää itselleen että on omasta syystään epäonnistunut avioliitossaan/avioliitoissaan.

Minä en kyllä mitenkään näe, että valtavirran mielestä väkisin onnettomassa avioliitossa kitkuttelu olisi ainut (tai ylipäänsä ollenkaan) älykkyyden, aikuisuuden, normaaliuden tai hyvän vanhemmuuden mittari. Jos näin olisi, niin miten erotilastot voisivat edes näyttää nykyisiä lukemia? Miten on mahdollista, että puolet pareista eroaa vaikka valtavirta pitää eroajia tyhminä, lapsellisina, epänormaaleina ja huonoina vanhempina?

Ihme olkiukkojen hutkimista tuokin, että väitetään että eronneiden on vaikea myöntää itselleen epäonnistuneensa parisuhteessaan. Eikö se ole aika ilmeistä? Kuka tähän on muka väittänyt vastaan? En minä ainakaan. Ihan auliisti myönnän että olen epäonnistunut avioliitossani.

Ja mitä tulee hyvään vanhemmuuteen. Joskus on niinkin, että siinä huonossa liitossa on niin paha olla, että ihminen hajoaa entistä pahemmin jos ei lähde. Ja täysin mielensä hajottanut vanhempi ei ole koskaan hyvä vanhempi.

Eroaja joka on esittänyt liiton aikana itsestään valheellista kuvaa puolisolleen on epäonnistuja ja äärettömän huono vanhempi lapselle. Siirtää omat huonoimmat ominaisuutensa lapseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

.. Haloo, ei lasten elämä siitä pilalle mene jos vanhemmat eroavat.

Ei kaikkien erolasten mutta on kyllä vahvoja viitteitä siitä että aika monien avioerolasten elämä on suurestikin kärsinyt vanhempien erosta.

Eihän kukaan tiedä onko avioerolasten elämä kärsinyt vai ei, koska sellaista tutkimusta ei voi tehdä, jossa verrataan samoja pareja. Jos taas verrataan yhdessä pysyneitä ja eronneita pareja yleensä, niin ensimmäisessä ryhmässä on yliedustettuina ne parit joilla ei ole mitään syytäkään erota ja jälkimmäisessä ne joilla menee joka tapauksessa huonosti. Ei ole olemassa mitään sellaista tutkimusta, jonka mukaan lapsilla menisi erityisen hyvin perheessä, jossa vanhemmat voivat syvästi pahoin mutta sinnittelevät hampaat irvessä yhdessä.

Niin. Vaihtoehtoinen totuus pitää keksiä jotenkin kun argumentit tieteellisten tutkimusten edessä loppuvat. Peiliin ei kyetä katsomaan. Koskaan.

No ole hyvä ja linkkaa sitten se tutkimus, jossa on nimenomaan tutkittu niitä syvästi onnettomia väkisin yhdessä sinnitelleitä pareja.

Aikuisuutta on ennen perheen perustamista tuntea itsensä niin hyvin että tietää mitä haluaa ja kommunikoi siitä täysin avoimesti kumppanilleen. Ei kai kukaan halua perustaa perhettä tunteitaan ja tarpeitaan piilottelevan ihmisen kanssa. Huono vanhempi joka tapauksessa tällainen.

Niin, eli ongelma ei olekaan se itse eroaminen, vaan palataan takaisin tähän jälkiviisaseen lällättelyyn miksi et tehnyt aiemmin sitä ja tätä. Se nyt vaan on valitettavan tavallista, että erilaiset elämän kriisit tai vaikkapa omien lasten syntymä tuo esiin haavoja joita ei aiemmin edes tiennyt olevan olemassa. Aivan varmasti olisi kiva, että ne olisi huomattu ja työstetty aiemmin. Todellisuus ei vaan aina ole sellainen.

Fiksuilla ihmisillä on. Fiksu tekee työtä itsensä kanssa siten että itsetutkiskelee riittävästi ennen avioliittoa ja perheen perustamista että pystyy elämään aikuisen ihmisen elämää eikä toteuta tai vedä mitään roolia vaan on oma itsensä kaikkine virheineenkin. Kaikki eivät siihen pysty esimerkiksi piilotetun läheisriippuvuutensa joka aiemmin mainittiin ketjussa vuoksi.

Ahaa, ja nyt sinä olet sitten keksinyt lisätä älykkyydenkin tähän. Et pidä ollenkaan suppeana ja mustavalkoisena ajattelutapana sitä, että olet nyt määritellyt sekä älykkyyden, aikuisuuden, normaaliuden että hyvän vanhemmuuden vain yhden ominaisuuden perusteella? Odotan innolla, mitä hyveitä keksit seuraavaksi lisätä listaasi ominaisuuksista jotka puuttuvat eronneilta. Saanko ehdottaa vaikkapa siveyttä ja ahkeruutta?

Onko valtavirtaa edustava ajattelutapa sun mielestä mustavalkoista ja suppeaa? Enemmistön mielestä ei. Siksi se on niin tuskallista joillekin myöntää itselleen että on omasta syystään epäonnistunut avioliitossaan/avioliitoissaan.

Minä en kyllä mitenkään näe, että valtavirran mielestä väkisin onnettomassa avioliitossa kitkuttelu olisi ainut (tai ylipäänsä ollenkaan) älykkyyden, aikuisuuden, normaaliuden tai hyvän vanhemmuuden mittari. Jos näin olisi, niin miten erotilastot voisivat edes näyttää nykyisiä lukemia? Miten on mahdollista, että puolet pareista eroaa vaikka valtavirta pitää eroajia tyhminä, lapsellisina, epänormaaleina ja huonoina vanhempina?

Ihme olkiukkojen hutkimista tuokin, että väitetään että eronneiden on vaikea myöntää itselleen epäonnistuneensa parisuhteessaan. Eikö se ole aika ilmeistä? Kuka tähän on muka väittänyt vastaan? En minä ainakaan. Ihan auliisti myönnän että olen epäonnistunut avioliitossani.

Ja mitä tulee hyvään vanhemmuuteen. Joskus on niinkin, että siinä huonossa liitossa on niin paha olla, että ihminen hajoaa entistä pahemmin jos ei lähde. Ja täysin mielensä hajottanut vanhempi ei ole koskaan hyvä vanhempi.

Niin. Hyvä vanhempi on hoitanut mielensä kuntoon ennen lapsen tekoa. Täytyy olla tasapainossa, olla tullut jo näkyväksi itselleen ja muille. On vastuutonta tehdä suunnitellusti lapsia jos ei omaa mieltään ole hoitanut kuntoon ja vieläpä piilottelee sitä kumppaniltaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

.. Haloo, ei lasten elämä siitä pilalle mene jos vanhemmat eroavat.

Ei kaikkien erolasten mutta on kyllä vahvoja viitteitä siitä että aika monien avioerolasten elämä on suurestikin kärsinyt vanhempien erosta.

Eihän kukaan tiedä onko avioerolasten elämä kärsinyt vai ei, koska sellaista tutkimusta ei voi tehdä, jossa verrataan samoja pareja. Jos taas verrataan yhdessä pysyneitä ja eronneita pareja yleensä, niin ensimmäisessä ryhmässä on yliedustettuina ne parit joilla ei ole mitään syytäkään erota ja jälkimmäisessä ne joilla menee joka tapauksessa huonosti. Ei ole olemassa mitään sellaista tutkimusta, jonka mukaan lapsilla menisi erityisen hyvin perheessä, jossa vanhemmat voivat syvästi pahoin mutta sinnittelevät hampaat irvessä yhdessä.

Niin. Vaihtoehtoinen totuus pitää keksiä jotenkin kun argumentit tieteellisten tutkimusten edessä loppuvat. Peiliin ei kyetä katsomaan. Koskaan.

No ole hyvä ja linkkaa sitten se tutkimus, jossa on nimenomaan tutkittu niitä syvästi onnettomia väkisin yhdessä sinnitelleitä pareja.

Aikuisuutta on ennen perheen perustamista tuntea itsensä niin hyvin että tietää mitä haluaa ja kommunikoi siitä täysin avoimesti kumppanilleen. Ei kai kukaan halua perustaa perhettä tunteitaan ja tarpeitaan piilottelevan ihmisen kanssa. Huono vanhempi joka tapauksessa tällainen.

Niin, eli ongelma ei olekaan se itse eroaminen, vaan palataan takaisin tähän jälkiviisaseen lällättelyyn miksi et tehnyt aiemmin sitä ja tätä. Se nyt vaan on valitettavan tavallista, että erilaiset elämän kriisit tai vaikkapa omien lasten syntymä tuo esiin haavoja joita ei aiemmin edes tiennyt olevan olemassa. Aivan varmasti olisi kiva, että ne olisi huomattu ja työstetty aiemmin. Todellisuus ei vaan aina ole sellainen.

Fiksuilla ihmisillä on. Fiksu tekee työtä itsensä kanssa siten että itsetutkiskelee riittävästi ennen avioliittoa ja perheen perustamista että pystyy elämään aikuisen ihmisen elämää eikä toteuta tai vedä mitään roolia vaan on oma itsensä kaikkine virheineenkin. Kaikki eivät siihen pysty esimerkiksi piilotetun läheisriippuvuutensa joka aiemmin mainittiin ketjussa vuoksi.

Ahaa, ja nyt sinä olet sitten keksinyt lisätä älykkyydenkin tähän. Et pidä ollenkaan suppeana ja mustavalkoisena ajattelutapana sitä, että olet nyt määritellyt sekä älykkyyden, aikuisuuden, normaaliuden että hyvän vanhemmuuden vain yhden ominaisuuden perusteella? Odotan innolla, mitä hyveitä keksit seuraavaksi lisätä listaasi ominaisuuksista jotka puuttuvat eronneilta. Saanko ehdottaa vaikkapa siveyttä ja ahkeruutta?

Onko valtavirtaa edustava ajattelutapa sun mielestä mustavalkoista ja suppeaa? Enemmistön mielestä ei. Siksi se on niin tuskallista joillekin myöntää itselleen että on omasta syystään epäonnistunut avioliitossaan/avioliitoissaan.

Minä en kyllä mitenkään näe, että valtavirran mielestä väkisin onnettomassa avioliitossa kitkuttelu olisi ainut (tai ylipäänsä ollenkaan) älykkyyden, aikuisuuden, normaaliuden tai hyvän vanhemmuuden mittari. Jos näin olisi, niin miten erotilastot voisivat edes näyttää nykyisiä lukemia? Miten on mahdollista, että puolet pareista eroaa vaikka valtavirta pitää eroajia tyhminä, lapsellisina, epänormaaleina ja huonoina vanhempina?

Ihme olkiukkojen hutkimista tuokin, että väitetään että eronneiden on vaikea myöntää itselleen epäonnistuneensa parisuhteessaan. Eikö se ole aika ilmeistä? Kuka tähän on muka väittänyt vastaan? En minä ainakaan. Ihan auliisti myönnän että olen epäonnistunut avioliitossani.

Ja mitä tulee hyvään vanhemmuuteen. Joskus on niinkin, että siinä huonossa liitossa on niin paha olla, että ihminen hajoaa entistä pahemmin jos ei lähde. Ja täysin mielensä hajottanut vanhempi ei ole koskaan hyvä vanhempi.

Niin. Hyvä vanhempi on hoitanut mielensä kuntoon ennen lapsen tekoa. Täytyy olla tasapainossa, olla tullut jo näkyväksi itselleen ja muille. On vastuutonta tehdä suunnitellusti lapsia jos ei omaa mieltään ole hoitanut kuntoon ja vieläpä piilottelee sitä kumppaniltaan.

No tämä on taas näitä onko taivas sininen -tyyppisiä itsestäänselvyyksiä. Tietysti ehjä vanhempi on parempi kuin rikkinäinen. Se taas liittyy avioeroon miten? Ja mitä hyötyä siitä tiedosta on kenellekään silloin, kun ollaan tilanteessa että ne lapset on jo tehty? Ei niitä oikein palauttaakaan voi. Tuo jälkiviisas jeesustelu on kaikkien osapuolten kannalta täysin hyödytöntä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa tulee esiin, kuten aina kun keskustelu menee näihin kun mikään ei tunnu miltään tai elämä on tylsää eroihin ja eroajiiin, todella voimakas puolustelu, muiden sanominen täydellisiksi tai katkeroituneiksi sekä loppu viimein jäätävä uhriutuminen.

Kertoo heistä ja heidän kyvyttömyydestään nähdä omaa osaansa ja vastuutaan millään tavalla.

Ja tällainen pakkomielteinen eronneiden syyllistäminen kertoo lähinnä jätetyn omasta läheisriippuvuudesta. Millainen ihminen edes haluaa takertua puolisoon, joka voi avioliitossa silminnähden pahoin? Sellainen uhriutuminen, manipulointi ja henkinen väkivalta ei varmaan mitenkään jätä jälkiä lapsiin?

Ehkä tässä haetaan sitä , että voiko joku nimenomaan avioliitossa pahoin vai onko hänellä joku oma avioliitosta riippumaton ongelma, joka seuraa mukana vaikka eroasi.

Että olisiko asian voinut ratkaista hakemalla jotakin apua tai yrittämällä löytää elämäänsä muuta sisältöä kuin uuden puolison eikä kuvittelemalla , että puolison vaihtaminen ratkaisee ongelmat.

Siinä laittaa aika ison painon puolison harteille, jos oma onnellisuus on kokonaan hänestä kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

.. Haloo, ei lasten elämä siitä pilalle mene jos vanhemmat eroavat.

Ei kaikkien erolasten mutta on kyllä vahvoja viitteitä siitä että aika monien avioerolasten elämä on suurestikin kärsinyt vanhempien erosta.

Eihän kukaan tiedä onko avioerolasten elämä kärsinyt vai ei, koska sellaista tutkimusta ei voi tehdä, jossa verrataan samoja pareja. Jos taas verrataan yhdessä pysyneitä ja eronneita pareja yleensä, niin ensimmäisessä ryhmässä on yliedustettuina ne parit joilla ei ole mitään syytäkään erota ja jälkimmäisessä ne joilla menee joka tapauksessa huonosti. Ei ole olemassa mitään sellaista tutkimusta, jonka mukaan lapsilla menisi erityisen hyvin perheessä, jossa vanhemmat voivat syvästi pahoin mutta sinnittelevät hampaat irvessä yhdessä.

Niin. Vaihtoehtoinen totuus pitää keksiä jotenkin kun argumentit tieteellisten tutkimusten edessä loppuvat. Peiliin ei kyetä katsomaan. Koskaan.

No ole hyvä ja linkkaa sitten se tutkimus, jossa on nimenomaan tutkittu niitä syvästi onnettomia väkisin yhdessä sinnitelleitä pareja.

Aikuisuutta on ennen perheen perustamista tuntea itsensä niin hyvin että tietää mitä haluaa ja kommunikoi siitä täysin avoimesti kumppanilleen. Ei kai kukaan halua perustaa perhettä tunteitaan ja tarpeitaan piilottelevan ihmisen kanssa. Huono vanhempi joka tapauksessa tällainen.

Niin, eli ongelma ei olekaan se itse eroaminen, vaan palataan takaisin tähän jälkiviisaseen lällättelyyn miksi et tehnyt aiemmin sitä ja tätä. Se nyt vaan on valitettavan tavallista, että erilaiset elämän kriisit tai vaikkapa omien lasten syntymä tuo esiin haavoja joita ei aiemmin edes tiennyt olevan olemassa. Aivan varmasti olisi kiva, että ne olisi huomattu ja työstetty aiemmin. Todellisuus ei vaan aina ole sellainen.

Fiksuilla ihmisillä on. Fiksu tekee työtä itsensä kanssa siten että itsetutkiskelee riittävästi ennen avioliittoa ja perheen perustamista että pystyy elämään aikuisen ihmisen elämää eikä toteuta tai vedä mitään roolia vaan on oma itsensä kaikkine virheineenkin. Kaikki eivät siihen pysty esimerkiksi piilotetun läheisriippuvuutensa joka aiemmin mainittiin ketjussa vuoksi.

Ahaa, ja nyt sinä olet sitten keksinyt lisätä älykkyydenkin tähän. Et pidä ollenkaan suppeana ja mustavalkoisena ajattelutapana sitä, että olet nyt määritellyt sekä älykkyyden, aikuisuuden, normaaliuden että hyvän vanhemmuuden vain yhden ominaisuuden perusteella? Odotan innolla, mitä hyveitä keksit seuraavaksi lisätä listaasi ominaisuuksista jotka puuttuvat eronneilta. Saanko ehdottaa vaikkapa siveyttä ja ahkeruutta?

Onko valtavirtaa edustava ajattelutapa sun mielestä mustavalkoista ja suppeaa? Enemmistön mielestä ei. Siksi se on niin tuskallista joillekin myöntää itselleen että on omasta syystään epäonnistunut avioliitossaan/avioliitoissaan.

Minä en kyllä mitenkään näe, että valtavirran mielestä väkisin onnettomassa avioliitossa kitkuttelu olisi ainut (tai ylipäänsä ollenkaan) älykkyyden, aikuisuuden, normaaliuden tai hyvän vanhemmuuden mittari. Jos näin olisi, niin miten erotilastot voisivat edes näyttää nykyisiä lukemia? Miten on mahdollista, että puolet pareista eroaa vaikka valtavirta pitää eroajia tyhminä, lapsellisina, epänormaaleina ja huonoina vanhempina?

Ihme olkiukkojen hutkimista tuokin, että väitetään että eronneiden on vaikea myöntää itselleen epäonnistuneensa parisuhteessaan. Eikö se ole aika ilmeistä? Kuka tähän on muka väittänyt vastaan? En minä ainakaan. Ihan auliisti myönnän että olen epäonnistunut avioliitossani.

Ja mitä tulee hyvään vanhemmuuteen. Joskus on niinkin, että siinä huonossa liitossa on niin paha olla, että ihminen hajoaa entistä pahemmin jos ei lähde. Ja täysin mielensä hajottanut vanhempi ei ole koskaan hyvä vanhempi.

Eroaja joka on esittänyt liiton aikana itsestään valheellista kuvaa puolisolleen on epäonnistuja ja äärettömän huono vanhempi lapselle. Siirtää omat huonoimmat ominaisuutensa lapseen.

Miten se huono vanhemmuus yhdessä roikkumalla paranee? Ihminen, joka on sekaisin onkin yhtäkkiä simsalabim loistovanhempi kun päättää eron sijaan kitua onnettomassa suhteessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa tulee esiin, kuten aina kun keskustelu menee näihin kun mikään ei tunnu miltään tai elämä on tylsää eroihin ja eroajiiin, todella voimakas puolustelu, muiden sanominen täydellisiksi tai katkeroituneiksi sekä loppu viimein jäätävä uhriutuminen.

Kertoo heistä ja heidän kyvyttömyydestään nähdä omaa osaansa ja vastuutaan millään tavalla.

Ja tällainen pakkomielteinen eronneiden syyllistäminen kertoo lähinnä jätetyn omasta läheisriippuvuudesta. Millainen ihminen edes haluaa takertua puolisoon, joka voi avioliitossa silminnähden pahoin? Sellainen uhriutuminen, manipulointi ja henkinen väkivalta ei varmaan mitenkään jätä jälkiä lapsiin?

Ehkä tässä haetaan sitä , että voiko joku nimenomaan avioliitossa pahoin vai onko hänellä joku oma avioliitosta riippumaton ongelma, joka seuraa mukana vaikka eroasi.

Että olisiko asian voinut ratkaista hakemalla jotakin apua tai yrittämällä löytää elämäänsä muuta sisältöä kuin uuden puolison eikä kuvittelemalla , että puolison vaihtaminen ratkaisee ongelmat.

Siinä laittaa aika ison painon puolison harteille, jos oma onnellisuus on kokonaan hänestä kiinni.

No, minä erosin syistä jotka ovat pääasiassa oman pääni sisällä. Mutta ne sisäiset ongelmat olivat pääsyy sille, miksi olin alunperin jäänyt suhteeseen, joka jälkikäteenkin tarkastellen oli kestämättömän toksinen. Ero oli väistämätön osa parantumista. Veikkaan, etten ole ainut jolla se on mennyt näin. Että eron syy on oma pää ja sisäinen kriisi, mutta itse ero ei ole se virhe, vaan koko liitto on alunperinkin ollut virhe.