Lue keskustelun säännöt.
Miksi teille tuli avioero?
Tavoitteeni on pitkä, jopa elinikäinen liitto toisen ihmisen kanssa. Haluan tutustua niihin mahdollisiin sudenkuoppiin ja ongelmiin mihin liitto voi kaatua jos on kaatuakseen. On varmasti paljon syitä joille ei mitään voi, mutta uskon että on myös sellaisia joita voi ehkäistä etukäteen. Ajatteletko itse, että olisit voinut tehdä jotain eron estääksesi jos olisit ryhtynyt toimenpiteisiin tarpeeksi aikaisin vai oliko ero väistämätön? Kerro myös minkä ikäisenä erosit ja kuinka pitkän liiton jälkeen. Kiitos vastauksista :)
Kommentit (1765)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhdessä 20 vuotta, 25-vuotiaasta 45-vuotiaaksi. Naimisissa siitä 17 vuotta.
Miehen rakkaus vain loppui. Ei ihmeempiä riitoja, ei edes alkoholin käyttöä ikinä (molemmat absolutisteja).
miehille tulee viidenkympin villitys, viimeinen epätoivoinen yritys olla nuori ja lisääntyä ja siksi yleensä potkivat samanikäisen rupsahtaneen eukkonsa pois ja ottavat uuden nuoren naisen, toki yrittävät hölistä että rakkaus vain loppui, mutta tosiasia on että eivät saa enää munaa seisomaan oman lihoneen vaimonsa kanssa niin jotainhan sitä pitää yrittää ja hetken aikaa se toimiikin kun vierellä on nuori ja kaunis nainen, ennen pitkää tosiasioita on kuitenkin miehenkin katsottava silmiin
Tai sitten se 50 villitys tulee naiselle. Vaihdevuodet kolkuttelevat, ja omalle miehen vieressä ei enää tehdä muuta kuin pieraista reiteen, koska "ei ole enää yhteyttä".
Mutta sitten tyttöjen illassa löytyykin taianomaisesti Mies, jonka kanssa yhteys syntyy heti saman illan aikana, nainen "tuntee itsensä nähdyksi" ja päätyy samaan hyttiin/hotellihuoneeseen/mökkiin ja harrastaa villiä seksiä vailla katumusta. Tätä jatkuu sitten säännöllisen epäsäännöllisesti, kunnes mies saa selville tai nainen vain yksinkertaisesti lähtee menemään jonkun nuoremman/"komeamman" tai "kipinöivämmän" miehen matkaan; eihän sillä ole niin väliä, lapsetkin ovat jo melkein omillaan...
Itse olen siinä tilanteessa, että mieheni jätti minut ja lapsemme yhteisen 28 vuoden jälkeen. Ikää nyt 50 vuotta. Jonkinlaisesta ikäkriisistä kyse, joka masennukseksi asti pääsi. Ykskaks mies ei enää tiennyt mitä elämältään haluaa ja tuli myös tietoiseksi, että ei ole ikinä asunut yksin, eli muutti kanssani yhteen suoraan lapsuuden kodista. Kun täytimme 30v ja 40v niin ikäkriisejä ei ollut, mutta tämä 50v on todella paha. Haluan korostaa, että en ollut pirttihirmu, makuuhuoneessa tapahtui edelleen paljon, emme riidelleet jne. Raainta oli, että mies ei varoittanut vaan esitti loppuun asti että kaikki on hyvin. Sitten kaikki oli siinä, mies muutti pois. Vielä tämän 9 kk:n aikana en ole miesseuraa hakenut on sydän ollut niin verillä, mutta tiedostan että kaipaus toisen iholle kasvaa koko ajan. En usko, että ikinä enää haluan asua kenenkään kanssa, kiva olisi kuitenkin joskus vielä löytää rinnalle toinen ihminen jonka kanssa viettää aikaa. Tosin vielä ei ole sen aika, ensin täytyy toipua tästä elämänmuutoksesta.
Olen surullinen tästä erosta, mutta en vihainen miehelle, sillä ei toista voi omistaa ja jos toinen on onnellisempi ilman meitä niin sitten asia on niin. Toivon, että mies oppii puhumaan mahdollisen tulevan kumppanin kanssa, että ei satuttaisi toista ihmistä näin pahasti, olisin ansainnut tiedon jo aiemmin siitä että miehen rakkaus on hiipumassa enkä sitä että esitetään loppuun asti, että kaikki hyvin.Pelkään, että itse teen samalla tavalla. Vaimon kanssa on ihan OK, mutta koko ajan takaraivossa nakuttaa sellainen ajatus, joka toistaa: "elämä on elämättä" "elämä on elämättä".
Eli mitä asioita on sinulla tekemättä, mitä haluaisit?
Etkö voi tehdä niitä nykyisen vaimosi kanssa tai liitossa hänen kanssaan?
Ettei käy niin , että vaihdat ja jonkun vuoden kuluttua alkaa päässäsi jälleen nakuttamaan sama laulu " elämä on elämättä"?
Ei se nimittäin välttämättä puolisoa vaihtamalla vaimenee ellei " ongelma" liity nimenomaan häneen.En ole edellinen, mutta minunkin liittoni katkesi tietynlaiseen sisäiseen tyhjyyteen ja elämän riittämättömyyden tunteeseen. Tavallaan ymmärsin, että ongelma oli pitkälti omassa päässäni, mutta kun ei se vuosikausien kitkuttelullakaan ratkennut ja lopulta olo alkoi olla niin sietämätön ettei yksinkertaisesti pystynyt enää jatkamaan. Ei se ero ehkä kaikkia ongelmia ratkaise, mutta ei se loputon hampaat irvessä kituuttaminenkaan.
Miksi sitten menit parisuhteeseen ja avioliittoon kun kerran sulla oli ongelma omassa päässäsi. Toiset ihmiset eivät ole esineitä ja käyttövälineitä oman pään ongelmien ratkaisuun.
Elämä nyt on sellaista, että epätäydellisetkin ihmiset haluavat läheisyyttä ja kontaktia. Ja aina sitä ei tiedosta omia traumojaan ennenkuin on myöhäistä.
Normaalit ihniset tiedostavat traumansja jo teini-iän lopussa tai aivan varhaisaikuisuudessa ja hakeutuvat terapiaa ja hoitavat itsensä kuntoon ennenkuin perhettä aletaan perustamaam. Tämä on ollut jo 1990-luvun alusta täysin selvä asia. Vain vastuuton ja itsekäs ihminen toimii tahallaan toisin ja aiheuttaa toiminnallaan traunoja seuraaville sukupolvile. Rohkeutta on kohdata nuorena itsensä. Pelkuuruutt on paeta itseään koko aikuisikänsä.
Te täydelliset tasapainoiset, traumattomat ja painolastittomat ihmiset tuppaatte onneksi yleensä pariutumaan keskenänne, joten tämän ei pitäisi olla teille mikään iso ongelma. Vai onko sittenkin niin, että pata kattilaa soimaa..?
Voit ajatella miten haluat mutta tosiasioita ei pääse pakoon kukaan. Ja kuka täällä on puhunut täydellisyydestä? Ei kukaan. Se on sun kokemus. Mistä se kumpuaa?
Useimmilla ihmisillä lienee jonkun tason traumoja ja ongelmia. Ne harvat, joilla ei ole pariutuvat minun elämänkokemukseni mukaan pääsääntöisesti keskenään eikä niiden rikkinäisten kanssa. Joten jos olet katkeroitunut tultuasi rikkinäisen ihmisen jättämäksi, kuten kuulostaa, niin on hyvin todennäköistä ettet oikeasti ole itsekään hoitanut sitä pääkoppaasi ihan niin hyvään kondikseen kuin haluaisit uskoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhdessä 20 vuotta, 25-vuotiaasta 45-vuotiaaksi. Naimisissa siitä 17 vuotta.
Miehen rakkaus vain loppui. Ei ihmeempiä riitoja, ei edes alkoholin käyttöä ikinä (molemmat absolutisteja).
miehille tulee viidenkympin villitys, viimeinen epätoivoinen yritys olla nuori ja lisääntyä ja siksi yleensä potkivat samanikäisen rupsahtaneen eukkonsa pois ja ottavat uuden nuoren naisen, toki yrittävät hölistä että rakkaus vain loppui, mutta tosiasia on että eivät saa enää munaa seisomaan oman lihoneen vaimonsa kanssa niin jotainhan sitä pitää yrittää ja hetken aikaa se toimiikin kun vierellä on nuori ja kaunis nainen, ennen pitkää tosiasioita on kuitenkin miehenkin katsottava silmiin
Tai sitten se 50 villitys tulee naiselle. Vaihdevuodet kolkuttelevat, ja omalle miehen vieressä ei enää tehdä muuta kuin pieraista reiteen, koska "ei ole enää yhteyttä".
Mutta sitten tyttöjen illassa löytyykin taianomaisesti Mies, jonka kanssa yhteys syntyy heti saman illan aikana, nainen "tuntee itsensä nähdyksi" ja päätyy samaan hyttiin/hotellihuoneeseen/mökkiin ja harrastaa villiä seksiä vailla katumusta. Tätä jatkuu sitten säännöllisen epäsäännöllisesti, kunnes mies saa selville tai nainen vain yksinkertaisesti lähtee menemään jonkun nuoremman/"komeamman" tai "kipinöivämmän" miehen matkaan; eihän sillä ole niin väliä, lapsetkin ovat jo melkein omillaan...
Itse olen siinä tilanteessa, että mieheni jätti minut ja lapsemme yhteisen 28 vuoden jälkeen. Ikää nyt 50 vuotta. Jonkinlaisesta ikäkriisistä kyse, joka masennukseksi asti pääsi. Ykskaks mies ei enää tiennyt mitä elämältään haluaa ja tuli myös tietoiseksi, että ei ole ikinä asunut yksin, eli muutti kanssani yhteen suoraan lapsuuden kodista. Kun täytimme 30v ja 40v niin ikäkriisejä ei ollut, mutta tämä 50v on todella paha. Haluan korostaa, että en ollut pirttihirmu, makuuhuoneessa tapahtui edelleen paljon, emme riidelleet jne. Raainta oli, että mies ei varoittanut vaan esitti loppuun asti että kaikki on hyvin. Sitten kaikki oli siinä, mies muutti pois. Vielä tämän 9 kk:n aikana en ole miesseuraa hakenut on sydän ollut niin verillä, mutta tiedostan että kaipaus toisen iholle kasvaa koko ajan. En usko, että ikinä enää haluan asua kenenkään kanssa, kiva olisi kuitenkin joskus vielä löytää rinnalle toinen ihminen jonka kanssa viettää aikaa. Tosin vielä ei ole sen aika, ensin täytyy toipua tästä elämänmuutoksesta.
Olen surullinen tästä erosta, mutta en vihainen miehelle, sillä ei toista voi omistaa ja jos toinen on onnellisempi ilman meitä niin sitten asia on niin. Toivon, että mies oppii puhumaan mahdollisen tulevan kumppanin kanssa, että ei satuttaisi toista ihmistä näin pahasti, olisin ansainnut tiedon jo aiemmin siitä että miehen rakkaus on hiipumassa enkä sitä että esitetään loppuun asti, että kaikki hyvin.Pelkään, että itse teen samalla tavalla. Vaimon kanssa on ihan OK, mutta koko ajan takaraivossa nakuttaa sellainen ajatus, joka toistaa: "elämä on elämättä" "elämä on elämättä".
Eli mitä asioita on sinulla tekemättä, mitä haluaisit?
Etkö voi tehdä niitä nykyisen vaimosi kanssa tai liitossa hänen kanssaan?
Ettei käy niin , että vaihdat ja jonkun vuoden kuluttua alkaa päässäsi jälleen nakuttamaan sama laulu " elämä on elämättä"?
Ei se nimittäin välttämättä puolisoa vaihtamalla vaimenee ellei " ongelma" liity nimenomaan häneen.En ole edellinen, mutta minunkin liittoni katkesi tietynlaiseen sisäiseen tyhjyyteen ja elämän riittämättömyyden tunteeseen. Tavallaan ymmärsin, että ongelma oli pitkälti omassa päässäni, mutta kun ei se vuosikausien kitkuttelullakaan ratkennut ja lopulta olo alkoi olla niin sietämätön ettei yksinkertaisesti pystynyt enää jatkamaan. Ei se ero ehkä kaikkia ongelmia ratkaise, mutta ei se loputon hampaat irvessä kituuttaminenkaan.
Miksi sitten menit parisuhteeseen ja avioliittoon kun kerran sulla oli ongelma omassa päässäsi. Toiset ihmiset eivät ole esineitä ja käyttövälineitä oman pään ongelmien ratkaisuun.
Elämä nyt on sellaista, että epätäydellisetkin ihmiset haluavat läheisyyttä ja kontaktia. Ja aina sitä ei tiedosta omia traumojaan ennenkuin on myöhäistä.
Normaalit ihniset tiedostavat traumansja jo teini-iän lopussa tai aivan varhaisaikuisuudessa ja hakeutuvat terapiaa ja hoitavat itsensä kuntoon ennenkuin perhettä aletaan perustamaam. Tämä on ollut jo 1990-luvun alusta täysin selvä asia. Vain vastuuton ja itsekäs ihminen toimii tahallaan toisin ja aiheuttaa toiminnallaan traunoja seuraaville sukupolvile. Rohkeutta on kohdata nuorena itsensä. Pelkuuruutt on paeta itseään koko aikuisikänsä.
Te täydelliset tasapainoiset, traumattomat ja painolastittomat ihmiset tuppaatte onneksi yleensä pariutumaan keskenänne, joten tämän ei pitäisi olla teille mikään iso ongelma. Vai onko sittenkin niin, että pata kattilaa soimaa..?
Voit ajatella miten haluat mutta tosiasioita ei pääse pakoon kukaan. Ja kuka täällä on puhunut täydellisyydestä? Ei kukaan. Se on sun kokemus. Mistä se kumpuaa?
Useimmilla ihmisillä lienee jonkun tason traumoja ja ongelmia. Ne harvat, joilla ei ole pariutuvat minun elämänkokemukseni mukaan pääsääntöisesti keskenään eikä niiden rikkinäisten kanssa. Joten jos olet katkeroitunut tultuasi rikkinäisen ihmisen jättämäksi, kuten kuulostaa, niin on hyvin todennäköistä ettet oikeasti ole itsekään hoitanut sitä pääkoppaasi ihan niin hyvään kondikseen kuin haluaisit uskoa.
Varmasti jokaisella on traumoja ja ongelmia. Mutta. Aikuinen ihminen työstää niitä eikä piilottele ja haudo niitä vuosia tai vuosikymmeniä sisällään näytellen muille jotain muuta kuin on vain siksi että pelkää hylkäämistä. Tuollainen ihminen on jäänyt niin pahoin kesken että ei enää kykene muuhun kuin samaan kelaan eri muodoissaan.
Vierailija kirjoitti:
.. Tutkimusten mukaan aloite avioeroon ja eroon tulee yleensä naiselta.
En tiedä sitten miksi: ehkä miehet rapistuvat tuossa iässä, kun taas naiset vapautuvat?
Jos on hieman lukenut edellä noita tämänkin ketjun kommentteja, niin eiköhän noita syitä ole aivan riittävästi tullut esille.
Tai sitten yksinkertaisesti on niin, että yllättävän usein aloite puolisoiden erkaantumiseen toisistaan tulee mieheltä, mutta avioeropaperit tulostaa lopulta nainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
.. Tutkimusten mukaan aloite avioeroon ja eroon tulee yleensä naiselta.
En tiedä sitten miksi: ehkä miehet rapistuvat tuossa iässä, kun taas naiset vapautuvat?
Jos on hieman lukenut edellä noita tämänkin ketjun kommentteja, niin eiköhän noita syitä ole aivan riittävästi tullut esille.
Tai sitten yksinkertaisesti on niin, että yllättävän usein aloite puolisoiden erkaantumiseen toisistaan tulee mieheltä, mutta avioeropaperit tulostaa lopulta nainen.
Niin. Miesten salasuhteita ei pidä hyväksyä jos on sovittu uskollisuudesta. Se ei ole ehdottomuutta vaan sitä että tietyt asiat joista sovittu ovat sellaisia joihin pitää pystyä luottamaan. Jos ei ole luottamusta on syytä erota.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keski-iässä tulee avioeropiikki, kun naiset menettävät sen minkä vuoksi miehet heistä kiinnostuvat.
Vain tyhmät miehet ajattelevat näin.
Se on ihan tilastollinen fakta. Enkä ole mies.
Jos se kerran on tilastollinen fakta niin näytä tilasto, jonka mukaan syy suurimmalle osalle eroista on vaimon ulkonäkö. Tilastollisesti naiset hakevat useammin avioeroa.
Naiset hakevat avioeroa koska miehet eivät enää välitä heistä ulkonäön mentyä. Tämä näkyy hyvin tässäkin ketjussa. Miehet muuttuvat etäisiksi, vittumaisiksi, itsekkäiksi, heidän "rakkautensa" yksinkertaisesti katoaa kun nainen on tietyn ikäinen eikä enää niin kaunis. Silloin naiset joutuvat ottamaan eron. Siltikään se ei tarkoita että nainen olisi se joka alunperin haluaisi erota, vaan rakkaus loppuu miehen puolelta.
Lue myös miesten vastauksia. Moni on suoraan sanonut eron syyksi että naisen ulkonäkö muuttui. He halusivat nuoremman ja kauniimman jotta voisivat "rakastaa".
Tämä on hyvä kaikkien naisten tiedostaa. Varsinkin nuorten naisten kannattaa miettiä tarkkaan alkaako mihinkään suhteeseen miesten kanssa ja onko miehen "rakkaus" tavoiteltava asia elämässä loppujen lopuksi ollenkaan. Itse olen tullut siihen tulokseen että ei.
Näin se on. Tämä on monelle naiselle vaikea hyväksyä mutta miehen biologia estää miestä rakastamasta yli 35-vuotiaita naisia. Itselle tämä on yksi suurimmista syistä miksi olen päättänyt elää sinkkuna. Vaikka vielä saisin varmasti miehen, miksi käyttää nuoruusvuotensa johonkin niin katoavaan kuin miehen rakkaus? Tätä sietää jokaisen miettiä ennen kuin on liian myöhäistä.
Tämä nyt on ihan huuhaata. Oma mieheni rakastaa edelleen minua joka olen 55+, ja meillä on edelleen hauskaa ja lemmekästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhdessä 20 vuotta, 25-vuotiaasta 45-vuotiaaksi. Naimisissa siitä 17 vuotta.
Miehen rakkaus vain loppui. Ei ihmeempiä riitoja, ei edes alkoholin käyttöä ikinä (molemmat absolutisteja).
miehille tulee viidenkympin villitys, viimeinen epätoivoinen yritys olla nuori ja lisääntyä ja siksi yleensä potkivat samanikäisen rupsahtaneen eukkonsa pois ja ottavat uuden nuoren naisen, toki yrittävät hölistä että rakkaus vain loppui, mutta tosiasia on että eivät saa enää munaa seisomaan oman lihoneen vaimonsa kanssa niin jotainhan sitä pitää yrittää ja hetken aikaa se toimiikin kun vierellä on nuori ja kaunis nainen, ennen pitkää tosiasioita on kuitenkin miehenkin katsottava silmiin
Tai sitten se 50 villitys tulee naiselle. Vaihdevuodet kolkuttelevat, ja omalle miehen vieressä ei enää tehdä muuta kuin pieraista reiteen, koska "ei ole enää yhteyttä".
Mutta sitten tyttöjen illassa löytyykin taianomaisesti Mies, jonka kanssa yhteys syntyy heti saman illan aikana, nainen "tuntee itsensä nähdyksi" ja päätyy samaan hyttiin/hotellihuoneeseen/mökkiin ja harrastaa villiä seksiä vailla katumusta. Tätä jatkuu sitten säännöllisen epäsäännöllisesti, kunnes mies saa selville tai nainen vain yksinkertaisesti lähtee menemään jonkun nuoremman/"komeamman" tai "kipinöivämmän" miehen matkaan; eihän sillä ole niin väliä, lapsetkin ovat jo melkein omillaan...
Itse olen siinä tilanteessa, että mieheni jätti minut ja lapsemme yhteisen 28 vuoden jälkeen. Ikää nyt 50 vuotta. Jonkinlaisesta ikäkriisistä kyse, joka masennukseksi asti pääsi. Ykskaks mies ei enää tiennyt mitä elämältään haluaa ja tuli myös tietoiseksi, että ei ole ikinä asunut yksin, eli muutti kanssani yhteen suoraan lapsuuden kodista. Kun täytimme 30v ja 40v niin ikäkriisejä ei ollut, mutta tämä 50v on todella paha. Haluan korostaa, että en ollut pirttihirmu, makuuhuoneessa tapahtui edelleen paljon, emme riidelleet jne. Raainta oli, että mies ei varoittanut vaan esitti loppuun asti että kaikki on hyvin. Sitten kaikki oli siinä, mies muutti pois. Vielä tämän 9 kk:n aikana en ole miesseuraa hakenut on sydän ollut niin verillä, mutta tiedostan että kaipaus toisen iholle kasvaa koko ajan. En usko, että ikinä enää haluan asua kenenkään kanssa, kiva olisi kuitenkin joskus vielä löytää rinnalle toinen ihminen jonka kanssa viettää aikaa. Tosin vielä ei ole sen aika, ensin täytyy toipua tästä elämänmuutoksesta.
Olen surullinen tästä erosta, mutta en vihainen miehelle, sillä ei toista voi omistaa ja jos toinen on onnellisempi ilman meitä niin sitten asia on niin. Toivon, että mies oppii puhumaan mahdollisen tulevan kumppanin kanssa, että ei satuttaisi toista ihmistä näin pahasti, olisin ansainnut tiedon jo aiemmin siitä että miehen rakkaus on hiipumassa enkä sitä että esitetään loppuun asti, että kaikki hyvin.Pelkään, että itse teen samalla tavalla. Vaimon kanssa on ihan OK, mutta koko ajan takaraivossa nakuttaa sellainen ajatus, joka toistaa: "elämä on elämättä" "elämä on elämättä".
Eli mitä asioita on sinulla tekemättä, mitä haluaisit?
Etkö voi tehdä niitä nykyisen vaimosi kanssa tai liitossa hänen kanssaan?
Ettei käy niin , että vaihdat ja jonkun vuoden kuluttua alkaa päässäsi jälleen nakuttamaan sama laulu " elämä on elämättä"?
Ei se nimittäin välttämättä puolisoa vaihtamalla vaimenee ellei " ongelma" liity nimenomaan häneen.En ole edellinen, mutta minunkin liittoni katkesi tietynlaiseen sisäiseen tyhjyyteen ja elämän riittämättömyyden tunteeseen. Tavallaan ymmärsin, että ongelma oli pitkälti omassa päässäni, mutta kun ei se vuosikausien kitkuttelullakaan ratkennut ja lopulta olo alkoi olla niin sietämätön ettei yksinkertaisesti pystynyt enää jatkamaan. Ei se ero ehkä kaikkia ongelmia ratkaise, mutta ei se loputon hampaat irvessä kituuttaminenkaan.
Miksi sitten menit parisuhteeseen ja avioliittoon kun kerran sulla oli ongelma omassa päässäsi. Toiset ihmiset eivät ole esineitä ja käyttövälineitä oman pään ongelmien ratkaisuun.
Elämä nyt on sellaista, että epätäydellisetkin ihmiset haluavat läheisyyttä ja kontaktia. Ja aina sitä ei tiedosta omia traumojaan ennenkuin on myöhäistä.
Normaalit ihniset tiedostavat traumansja jo teini-iän lopussa tai aivan varhaisaikuisuudessa ja hakeutuvat terapiaa ja hoitavat itsensä kuntoon ennenkuin perhettä aletaan perustamaam. Tämä on ollut jo 1990-luvun alusta täysin selvä asia. Vain vastuuton ja itsekäs ihminen toimii tahallaan toisin ja aiheuttaa toiminnallaan traunoja seuraaville sukupolvile. Rohkeutta on kohdata nuorena itsensä. Pelkuuruutt on paeta itseään koko aikuisikänsä.
Te täydelliset tasapainoiset, traumattomat ja painolastittomat ihmiset tuppaatte onneksi yleensä pariutumaan keskenänne, joten tämän ei pitäisi olla teille mikään iso ongelma. Vai onko sittenkin niin, että pata kattilaa soimaa..?
Voit ajatella miten haluat mutta tosiasioita ei pääse pakoon kukaan. Ja kuka täällä on puhunut täydellisyydestä? Ei kukaan. Se on sun kokemus. Mistä se kumpuaa?
Useimmilla ihmisillä lienee jonkun tason traumoja ja ongelmia. Ne harvat, joilla ei ole pariutuvat minun elämänkokemukseni mukaan pääsääntöisesti keskenään eikä niiden rikkinäisten kanssa. Joten jos olet katkeroitunut tultuasi rikkinäisen ihmisen jättämäksi, kuten kuulostaa, niin on hyvin todennäköistä ettet oikeasti ole itsekään hoitanut sitä pääkoppaasi ihan niin hyvään kondikseen kuin haluaisit uskoa.
Varmasti jokaisella on traumoja ja ongelmia. Mutta. Aikuinen ihminen työstää niitä eikä piilottele ja haudo niitä vuosia tai vuosikymmeniä sisällään näytellen muille jotain muuta kuin on vain siksi että pelkää hylkäämistä. Tuollainen ihminen on jäänyt niin pahoin kesken että ei enää kykene muuhun kuin samaan kelaan eri muodoissaan.
Niin, entä sitten? Kai se nyt on ilmeistä, että rikkinäiset ihmiset on tavalla tai toisella vajavaisia. En oikein tajua mihin sinä pyrit tällä "normaalit ihmiset sitä" ja "aikuiset tätä" jankutuksella. Ei kai ne rikkinäiset ja traumatisoituneet ihmiset yleensä itseään erityisen kypsiksi ja normaaleiksi kehukaan? Vai oliko kommenttiesi tarkoitus pelkkä "hähhähhää et ole aikuinen ja normaali" lällättely - ja koet että sinulla on silti varaa puhua aikuisuudesta?
En tiennyt mitä rakkaus on kun menin naimisiin, enkä tiennyt mitä on sielunkumppanuus. Ihastus hävisi suunnileen samohin aikoihin kun meidät oli vihitty. 2-vuotta yhdessä ennen häitä. Liian lyhyt aika. Hää-yönä muistan miettineeni, että tässäkö tämä oli. Ja siinähän se sitten oli. 5- vuotta yritettiin leikkiä kotia ja parisuhdetta yksi lapsi siunaantui. Sitten erottiin. En kadu liittoa, koska lapseni on ihan parasta maailmassa, mutta nyt olen kohdannut sielunkumppani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhdessä 20 vuotta, 25-vuotiaasta 45-vuotiaaksi. Naimisissa siitä 17 vuotta.
Miehen rakkaus vain loppui. Ei ihmeempiä riitoja, ei edes alkoholin käyttöä ikinä (molemmat absolutisteja).
miehille tulee viidenkympin villitys, viimeinen epätoivoinen yritys olla nuori ja lisääntyä ja siksi yleensä potkivat samanikäisen rupsahtaneen eukkonsa pois ja ottavat uuden nuoren naisen, toki yrittävät hölistä että rakkaus vain loppui, mutta tosiasia on että eivät saa enää munaa seisomaan oman lihoneen vaimonsa kanssa niin jotainhan sitä pitää yrittää ja hetken aikaa se toimiikin kun vierellä on nuori ja kaunis nainen, ennen pitkää tosiasioita on kuitenkin miehenkin katsottava silmiin
Tai sitten se 50 villitys tulee naiselle. Vaihdevuodet kolkuttelevat, ja omalle miehen vieressä ei enää tehdä muuta kuin pieraista reiteen, koska "ei ole enää yhteyttä".
Mutta sitten tyttöjen illassa löytyykin taianomaisesti Mies, jonka kanssa yhteys syntyy heti saman illan aikana, nainen "tuntee itsensä nähdyksi" ja päätyy samaan hyttiin/hotellihuoneeseen/mökkiin ja harrastaa villiä seksiä vailla katumusta. Tätä jatkuu sitten säännöllisen epäsäännöllisesti, kunnes mies saa selville tai nainen vain yksinkertaisesti lähtee menemään jonkun nuoremman/"komeamman" tai "kipinöivämmän" miehen matkaan; eihän sillä ole niin väliä, lapsetkin ovat jo melkein omillaan...
Itse olen siinä tilanteessa, että mieheni jätti minut ja lapsemme yhteisen 28 vuoden jälkeen. Ikää nyt 50 vuotta. Jonkinlaisesta ikäkriisistä kyse, joka masennukseksi asti pääsi. Ykskaks mies ei enää tiennyt mitä elämältään haluaa ja tuli myös tietoiseksi, että ei ole ikinä asunut yksin, eli muutti kanssani yhteen suoraan lapsuuden kodista. Kun täytimme 30v ja 40v niin ikäkriisejä ei ollut, mutta tämä 50v on todella paha. Haluan korostaa, että en ollut pirttihirmu, makuuhuoneessa tapahtui edelleen paljon, emme riidelleet jne. Raainta oli, että mies ei varoittanut vaan esitti loppuun asti että kaikki on hyvin. Sitten kaikki oli siinä, mies muutti pois. Vielä tämän 9 kk:n aikana en ole miesseuraa hakenut on sydän ollut niin verillä, mutta tiedostan että kaipaus toisen iholle kasvaa koko ajan. En usko, että ikinä enää haluan asua kenenkään kanssa, kiva olisi kuitenkin joskus vielä löytää rinnalle toinen ihminen jonka kanssa viettää aikaa. Tosin vielä ei ole sen aika, ensin täytyy toipua tästä elämänmuutoksesta.
Olen surullinen tästä erosta, mutta en vihainen miehelle, sillä ei toista voi omistaa ja jos toinen on onnellisempi ilman meitä niin sitten asia on niin. Toivon, että mies oppii puhumaan mahdollisen tulevan kumppanin kanssa, että ei satuttaisi toista ihmistä näin pahasti, olisin ansainnut tiedon jo aiemmin siitä että miehen rakkaus on hiipumassa enkä sitä että esitetään loppuun asti, että kaikki hyvin.Pelkään, että itse teen samalla tavalla. Vaimon kanssa on ihan OK, mutta koko ajan takaraivossa nakuttaa sellainen ajatus, joka toistaa: "elämä on elämättä" "elämä on elämättä".
Eli mitä asioita on sinulla tekemättä, mitä haluaisit?
Etkö voi tehdä niitä nykyisen vaimosi kanssa tai liitossa hänen kanssaan?
Ettei käy niin , että vaihdat ja jonkun vuoden kuluttua alkaa päässäsi jälleen nakuttamaan sama laulu " elämä on elämättä"?
Ei se nimittäin välttämättä puolisoa vaihtamalla vaimenee ellei " ongelma" liity nimenomaan häneen.En ole edellinen, mutta minunkin liittoni katkesi tietynlaiseen sisäiseen tyhjyyteen ja elämän riittämättömyyden tunteeseen. Tavallaan ymmärsin, että ongelma oli pitkälti omassa päässäni, mutta kun ei se vuosikausien kitkuttelullakaan ratkennut ja lopulta olo alkoi olla niin sietämätön ettei yksinkertaisesti pystynyt enää jatkamaan. Ei se ero ehkä kaikkia ongelmia ratkaise, mutta ei se loputon hampaat irvessä kituuttaminenkaan.
Miksi sitten menit parisuhteeseen ja avioliittoon kun kerran sulla oli ongelma omassa päässäsi. Toiset ihmiset eivät ole esineitä ja käyttövälineitä oman pään ongelmien ratkaisuun.
Elämä nyt on sellaista, että epätäydellisetkin ihmiset haluavat läheisyyttä ja kontaktia. Ja aina sitä ei tiedosta omia traumojaan ennenkuin on myöhäistä.
Normaalit ihniset tiedostavat traumansja jo teini-iän lopussa tai aivan varhaisaikuisuudessa ja hakeutuvat terapiaa ja hoitavat itsensä kuntoon ennenkuin perhettä aletaan perustamaam. Tämä on ollut jo 1990-luvun alusta täysin selvä asia. Vain vastuuton ja itsekäs ihminen toimii tahallaan toisin ja aiheuttaa toiminnallaan traunoja seuraaville sukupolvile. Rohkeutta on kohdata nuorena itsensä. Pelkuuruutt on paeta itseään koko aikuisikänsä.
Te täydelliset tasapainoiset, traumattomat ja painolastittomat ihmiset tuppaatte onneksi yleensä pariutumaan keskenänne, joten tämän ei pitäisi olla teille mikään iso ongelma. Vai onko sittenkin niin, että pata kattilaa soimaa..?
Voit ajatella miten haluat mutta tosiasioita ei pääse pakoon kukaan. Ja kuka täällä on puhunut täydellisyydestä? Ei kukaan. Se on sun kokemus. Mistä se kumpuaa?
Useimmilla ihmisillä lienee jonkun tason traumoja ja ongelmia. Ne harvat, joilla ei ole pariutuvat minun elämänkokemukseni mukaan pääsääntöisesti keskenään eikä niiden rikkinäisten kanssa. Joten jos olet katkeroitunut tultuasi rikkinäisen ihmisen jättämäksi, kuten kuulostaa, niin on hyvin todennäköistä ettet oikeasti ole itsekään hoitanut sitä pääkoppaasi ihan niin hyvään kondikseen kuin haluaisit uskoa.
Varmasti jokaisella on traumoja ja ongelmia. Mutta. Aikuinen ihminen työstää niitä eikä piilottele ja haudo niitä vuosia tai vuosikymmeniä sisällään näytellen muille jotain muuta kuin on vain siksi että pelkää hylkäämistä. Tuollainen ihminen on jäänyt niin pahoin kesken että ei enää kykene muuhun kuin samaan kelaan eri muodoissaan.
Niin, entä sitten? Kai se nyt on ilmeistä, että rikkinäiset ihmiset on tavalla tai toisella vajavaisia. En oikein tajua mihin sinä pyrit tällä "normaalit ihmiset sitä" ja "aikuiset tätä" jankutuksella. Ei kai ne rikkinäiset ja traumatisoituneet ihmiset yleensä itseään erityisen kypsiksi ja normaaleiksi kehukaan? Vai oliko kommenttiesi tarkoitus pelkkä "hähhähhää et ole aikuinen ja normaali" lällättely - ja koet että sinulla on silti varaa puhua aikuisuudesta?
Rikkinäisen ja epäkypsän ihmisen jatkuva pako todellisuudesta illuusioon omannäköisen elämän elämisestä tuottaa paljon vahinkoa muille ihmisille josta vastuuta ei kanneta eikä tapoja muuteta. Hohhoijaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keski-iässä tulee avioeropiikki, kun naiset menettävät sen minkä vuoksi miehet heistä kiinnostuvat.
Vain tyhmät miehet ajattelevat näin.
Se on ihan tilastollinen fakta. Enkä ole mies.
Jos se kerran on tilastollinen fakta niin näytä tilasto, jonka mukaan syy suurimmalle osalle eroista on vaimon ulkonäkö. Tilastollisesti naiset hakevat useammin avioeroa.
Naiset hakevat avioeroa koska miehet eivät enää välitä heistä ulkonäön mentyä. Tämä näkyy hyvin tässäkin ketjussa. Miehet muuttuvat etäisiksi, vittumaisiksi, itsekkäiksi, heidän "rakkautensa" yksinkertaisesti katoaa kun nainen on tietyn ikäinen eikä enää niin kaunis. Silloin naiset joutuvat ottamaan eron. Siltikään se ei tarkoita että nainen olisi se joka alunperin haluaisi erota, vaan rakkaus loppuu miehen puolelta.
Lue myös miesten vastauksia. Moni on suoraan sanonut eron syyksi että naisen ulkonäkö muuttui. He halusivat nuoremman ja kauniimman jotta voisivat "rakastaa".
Tämä on hyvä kaikkien naisten tiedostaa. Varsinkin nuorten naisten kannattaa miettiä tarkkaan alkaako mihinkään suhteeseen miesten kanssa ja onko miehen "rakkaus" tavoiteltava asia elämässä loppujen lopuksi ollenkaan. Itse olen tullut siihen tulokseen että ei.
Näin se on. Tämä on monelle naiselle vaikea hyväksyä mutta miehen biologia estää miestä rakastamasta yli 35-vuotiaita naisia. Itselle tämä on yksi suurimmista syistä miksi olen päättänyt elää sinkkuna. Vaikka vielä saisin varmasti miehen, miksi käyttää nuoruusvuotensa johonkin niin katoavaan kuin miehen rakkaus? Tätä sietää jokaisen miettiä ennen kuin on liian myöhäistä.
Tämä nyt on ihan huuhaata. Oma mieheni rakastaa edelleen minua joka olen 55+, ja meillä on edelleen hauskaa ja lemmekästä.
Minunkin rakas vaimoni on jo kohta 40 vuotta, ja olen häneen edelleen hyvin, hyvin rakastunut.
Hän on silmissäni erittäin kaunis ja upea.
Myös meidän seksielämämme on koko ajan parantunut ja kehittynyt, etenkin viime vuosina, kun vaimoni on tullut entistä kypsemmäksi, itsevarmemmaksi ja kokeilevammaksi. Hän kertoo elävänsä seksuaalisesti parasta ikäänsä. Onneksi olen tajunnut lähteä itsekin mukaan avoimesti hänen kehittyessään seksuaalisesti - jos seksielämämme olisi pikkulapsivaiheen jälkeen palannut samaan, vanhaan kaavaansa, olisi todella ollut vaarana, että olisimme molemmat (tai ainakin vaimoni) kyllästynyt siihen lopullisesti - ja siitä ei olisi varmastikaan seurannut mitään hyvää.
Nyt meidän seksielämämme on kuitenkin kuin uudesti syntynyt, ja uskon, että se on tähän pitkään liittoomme tuonut paljon hyvää buustia. Jos olisi käynyt toisin päin, olisimme kenties nyt jo eron partaalla tai jo eronneet, ja vaimo olisi löytänyt itselleen uuden parisuhteen / rakastajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keski-iässä tulee avioeropiikki, kun naiset menettävät sen minkä vuoksi miehet heistä kiinnostuvat.
Vain tyhmät miehet ajattelevat näin.
Se on ihan tilastollinen fakta. Enkä ole mies.
Jos se kerran on tilastollinen fakta niin näytä tilasto, jonka mukaan syy suurimmalle osalle eroista on vaimon ulkonäkö. Tilastollisesti naiset hakevat useammin avioeroa.
Naiset hakevat avioeroa koska miehet eivät enää välitä heistä ulkonäön mentyä. Tämä näkyy hyvin tässäkin ketjussa. Miehet muuttuvat etäisiksi, vittumaisiksi, itsekkäiksi, heidän "rakkautensa" yksinkertaisesti katoaa kun nainen on tietyn ikäinen eikä enää niin kaunis. Silloin naiset joutuvat ottamaan eron. Siltikään se ei tarkoita että nainen olisi se joka alunperin haluaisi erota, vaan rakkaus loppuu miehen puolelta.
Lue myös miesten vastauksia. Moni on suoraan sanonut eron syyksi että naisen ulkonäkö muuttui. He halusivat nuoremman ja kauniimman jotta voisivat "rakastaa".
Tämä on hyvä kaikkien naisten tiedostaa. Varsinkin nuorten naisten kannattaa miettiä tarkkaan alkaako mihinkään suhteeseen miesten kanssa ja onko miehen "rakkaus" tavoiteltava asia elämässä loppujen lopuksi ollenkaan. Itse olen tullut siihen tulokseen että ei.
Näin se on. Tämä on monelle naiselle vaikea hyväksyä mutta miehen biologia estää miestä rakastamasta yli 35-vuotiaita naisia. Itselle tämä on yksi suurimmista syistä miksi olen päättänyt elää sinkkuna. Vaikka vielä saisin varmasti miehen, miksi käyttää nuoruusvuotensa johonkin niin katoavaan kuin miehen rakkaus? Tätä sietää jokaisen miettiä ennen kuin on liian myöhäistä.
Tämä nyt on ihan huuhaata. Oma mieheni rakastaa edelleen minua joka olen 55+, ja meillä on edelleen hauskaa ja lemmekästä.
Minunkin rakas vaimoni on jo kohta 40 vuotta, ja olen häneen edelleen hyvin, hyvin rakastunut.
Hän on silmissäni erittäin kaunis ja upea.
Myös meidän seksielämämme on koko ajan parantunut ja kehittynyt, etenkin viime vuosina, kun vaimoni on tullut entistä kypsemmäksi, itsevarmemmaksi ja kokeilevammaksi. Hän kertoo elävänsä seksuaalisesti parasta ikäänsä. Onneksi olen tajunnut lähteä itsekin mukaan avoimesti hänen kehittyessään seksuaalisesti - jos seksielämämme olisi pikkulapsivaiheen jälkeen palannut samaan, vanhaan kaavaansa, olisi todella ollut vaarana, että olisimme molemmat (tai ainakin vaimoni) kyllästynyt siihen lopullisesti - ja siitä ei olisi varmastikaan seurannut mitään hyvää.
Nyt meidän seksielämämme on kuitenkin kuin uudesti syntynyt, ja uskon, että se on tähän pitkään liittoomme tuonut paljon hyvää buustia. Jos olisi käynyt toisin päin, olisimme kenties nyt jo eron partaalla tai jo eronneet, ja vaimo olisi löytänyt itselleen uuden parisuhteen / rakastajan.
Jatkan vielä pohdintaani: voiko eräs taustatekijä keski-iän kriiseihin ja eroihin olla se, että lasten kasvaessa pikkulapsivaiheen ohi naisen seksuaalisuus muuttuu - ja usein kehittyy - mutta miehen seksuaalisuus joko pysyy muuttumattomana tai jopa taantuu?
Eli miehet jämähtävät samoihin tylsiin kuvioihin, ja kun testosteronitasotkin ovat alamäessä ja ehkä kiinnostuskin asiaa kohtaan vähenee, jää seksistä ehkä uusi vaihe löytymättä? Ja jos mies ei löydä uutta pykälää silmään seksuaalisesti tässä iässä, nainen kenties turhautuu tai menettää vähitellen kiinnostuksensa perustylsään pitkän parisuhteen perjantaiseksiin, ja lopulta tämä heijastuu myös muuhun parisuhteeseen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhdessä 20 vuotta, 25-vuotiaasta 45-vuotiaaksi. Naimisissa siitä 17 vuotta.
Miehen rakkaus vain loppui. Ei ihmeempiä riitoja, ei edes alkoholin käyttöä ikinä (molemmat absolutisteja).
miehille tulee viidenkympin villitys, viimeinen epätoivoinen yritys olla nuori ja lisääntyä ja siksi yleensä potkivat samanikäisen rupsahtaneen eukkonsa pois ja ottavat uuden nuoren naisen, toki yrittävät hölistä että rakkaus vain loppui, mutta tosiasia on että eivät saa enää munaa seisomaan oman lihoneen vaimonsa kanssa niin jotainhan sitä pitää yrittää ja hetken aikaa se toimiikin kun vierellä on nuori ja kaunis nainen, ennen pitkää tosiasioita on kuitenkin miehenkin katsottava silmiin
Tai sitten se 50 villitys tulee naiselle. Vaihdevuodet kolkuttelevat, ja omalle miehen vieressä ei enää tehdä muuta kuin pieraista reiteen, koska "ei ole enää yhteyttä".
Mutta sitten tyttöjen illassa löytyykin taianomaisesti Mies, jonka kanssa yhteys syntyy heti saman illan aikana, nainen "tuntee itsensä nähdyksi" ja päätyy samaan hyttiin/hotellihuoneeseen/mökkiin ja harrastaa villiä seksiä vailla katumusta. Tätä jatkuu sitten säännöllisen epäsäännöllisesti, kunnes mies saa selville tai nainen vain yksinkertaisesti lähtee menemään jonkun nuoremman/"komeamman" tai "kipinöivämmän" miehen matkaan; eihän sillä ole niin väliä, lapsetkin ovat jo melkein omillaan...
Itse olen siinä tilanteessa, että mieheni jätti minut ja lapsemme yhteisen 28 vuoden jälkeen. Ikää nyt 50 vuotta. Jonkinlaisesta ikäkriisistä kyse, joka masennukseksi asti pääsi. Ykskaks mies ei enää tiennyt mitä elämältään haluaa ja tuli myös tietoiseksi, että ei ole ikinä asunut yksin, eli muutti kanssani yhteen suoraan lapsuuden kodista. Kun täytimme 30v ja 40v niin ikäkriisejä ei ollut, mutta tämä 50v on todella paha. Haluan korostaa, että en ollut pirttihirmu, makuuhuoneessa tapahtui edelleen paljon, emme riidelleet jne. Raainta oli, että mies ei varoittanut vaan esitti loppuun asti että kaikki on hyvin. Sitten kaikki oli siinä, mies muutti pois. Vielä tämän 9 kk:n aikana en ole miesseuraa hakenut on sydän ollut niin verillä, mutta tiedostan että kaipaus toisen iholle kasvaa koko ajan. En usko, että ikinä enää haluan asua kenenkään kanssa, kiva olisi kuitenkin joskus vielä löytää rinnalle toinen ihminen jonka kanssa viettää aikaa. Tosin vielä ei ole sen aika, ensin täytyy toipua tästä elämänmuutoksesta.
Olen surullinen tästä erosta, mutta en vihainen miehelle, sillä ei toista voi omistaa ja jos toinen on onnellisempi ilman meitä niin sitten asia on niin. Toivon, että mies oppii puhumaan mahdollisen tulevan kumppanin kanssa, että ei satuttaisi toista ihmistä näin pahasti, olisin ansainnut tiedon jo aiemmin siitä että miehen rakkaus on hiipumassa enkä sitä että esitetään loppuun asti, että kaikki hyvin.Pelkään, että itse teen samalla tavalla. Vaimon kanssa on ihan OK, mutta koko ajan takaraivossa nakuttaa sellainen ajatus, joka toistaa: "elämä on elämättä" "elämä on elämättä".
Eli mitä asioita on sinulla tekemättä, mitä haluaisit?
Etkö voi tehdä niitä nykyisen vaimosi kanssa tai liitossa hänen kanssaan?
Ettei käy niin , että vaihdat ja jonkun vuoden kuluttua alkaa päässäsi jälleen nakuttamaan sama laulu " elämä on elämättä"?
Ei se nimittäin välttämättä puolisoa vaihtamalla vaimenee ellei " ongelma" liity nimenomaan häneen.En ole edellinen, mutta minunkin liittoni katkesi tietynlaiseen sisäiseen tyhjyyteen ja elämän riittämättömyyden tunteeseen. Tavallaan ymmärsin, että ongelma oli pitkälti omassa päässäni, mutta kun ei se vuosikausien kitkuttelullakaan ratkennut ja lopulta olo alkoi olla niin sietämätön ettei yksinkertaisesti pystynyt enää jatkamaan. Ei se ero ehkä kaikkia ongelmia ratkaise, mutta ei se loputon hampaat irvessä kituuttaminenkaan.
Miksi sitten menit parisuhteeseen ja avioliittoon kun kerran sulla oli ongelma omassa päässäsi. Toiset ihmiset eivät ole esineitä ja käyttövälineitä oman pään ongelmien ratkaisuun.
Elämä nyt on sellaista, että epätäydellisetkin ihmiset haluavat läheisyyttä ja kontaktia. Ja aina sitä ei tiedosta omia traumojaan ennenkuin on myöhäistä.
Normaalit ihniset tiedostavat traumansja jo teini-iän lopussa tai aivan varhaisaikuisuudessa ja hakeutuvat terapiaa ja hoitavat itsensä kuntoon ennenkuin perhettä aletaan perustamaam. Tämä on ollut jo 1990-luvun alusta täysin selvä asia. Vain vastuuton ja itsekäs ihminen toimii tahallaan toisin ja aiheuttaa toiminnallaan traunoja seuraaville sukupolvile. Rohkeutta on kohdata nuorena itsensä. Pelkuuruutt on paeta itseään koko aikuisikänsä.
Te täydelliset tasapainoiset, traumattomat ja painolastittomat ihmiset tuppaatte onneksi yleensä pariutumaan keskenänne, joten tämän ei pitäisi olla teille mikään iso ongelma. Vai onko sittenkin niin, että pata kattilaa soimaa..?
Voit ajatella miten haluat mutta tosiasioita ei pääse pakoon kukaan. Ja kuka täällä on puhunut täydellisyydestä? Ei kukaan. Se on sun kokemus. Mistä se kumpuaa?
Useimmilla ihmisillä lienee jonkun tason traumoja ja ongelmia. Ne harvat, joilla ei ole pariutuvat minun elämänkokemukseni mukaan pääsääntöisesti keskenään eikä niiden rikkinäisten kanssa. Joten jos olet katkeroitunut tultuasi rikkinäisen ihmisen jättämäksi, kuten kuulostaa, niin on hyvin todennäköistä ettet oikeasti ole itsekään hoitanut sitä pääkoppaasi ihan niin hyvään kondikseen kuin haluaisit uskoa.
Varmasti jokaisella on traumoja ja ongelmia. Mutta. Aikuinen ihminen työstää niitä eikä piilottele ja haudo niitä vuosia tai vuosikymmeniä sisällään näytellen muille jotain muuta kuin on vain siksi että pelkää hylkäämistä. Tuollainen ihminen on jäänyt niin pahoin kesken että ei enää kykene muuhun kuin samaan kelaan eri muodoissaan.
Niin, entä sitten? Kai se nyt on ilmeistä, että rikkinäiset ihmiset on tavalla tai toisella vajavaisia. En oikein tajua mihin sinä pyrit tällä "normaalit ihmiset sitä" ja "aikuiset tätä" jankutuksella. Ei kai ne rikkinäiset ja traumatisoituneet ihmiset yleensä itseään erityisen kypsiksi ja normaaleiksi kehukaan? Vai oliko kommenttiesi tarkoitus pelkkä "hähhähhää et ole aikuinen ja normaali" lällättely - ja koet että sinulla on silti varaa puhua aikuisuudesta?
Rikkinäisen ja epäkypsän ihmisen jatkuva pako todellisuudesta illuusioon omannäköisen elämän elämisestä tuottaa paljon vahinkoa muille ihmisille josta vastuuta ei kanneta eikä tapoja muuteta. Hohhoijaa.
Ei kukaan ole sanonut ettei tapoja muuteta. Tässä oli kyse turhasta jälkiviisastelusta sen suhteen, miksi joku on alunperinkään mennyt naimisiin vaikka olisi pitänyt olla enemmän "normaali" tai "aikuinen". Eron jälkeenkin on täysin mahdollista mennä terapiaan ja kasvaa ja parantua haavoistaan. Ehkä sen jätetynkin kannattaisi sinne hakeutua, jos katkeruus uhkaa jäädä vuosiksi kalvamaan. Jokainen on kuitenkin viime kädessä vastuussa omasta elämästään. Myös se jätetty ex.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhdessä 20 vuotta, 25-vuotiaasta 45-vuotiaaksi. Naimisissa siitä 17 vuotta.
Miehen rakkaus vain loppui. Ei ihmeempiä riitoja, ei edes alkoholin käyttöä ikinä (molemmat absolutisteja).
miehille tulee viidenkympin villitys, viimeinen epätoivoinen yritys olla nuori ja lisääntyä ja siksi yleensä potkivat samanikäisen rupsahtaneen eukkonsa pois ja ottavat uuden nuoren naisen, toki yrittävät hölistä että rakkaus vain loppui, mutta tosiasia on että eivät saa enää munaa seisomaan oman lihoneen vaimonsa kanssa niin jotainhan sitä pitää yrittää ja hetken aikaa se toimiikin kun vierellä on nuori ja kaunis nainen, ennen pitkää tosiasioita on kuitenkin miehenkin katsottava silmiin
Tai sitten se 50 villitys tulee naiselle. Vaihdevuodet kolkuttelevat, ja omalle miehen vieressä ei enää tehdä muuta kuin pieraista reiteen, koska "ei ole enää yhteyttä".
Mutta sitten tyttöjen illassa löytyykin taianomaisesti Mies, jonka kanssa yhteys syntyy heti saman illan aikana, nainen "tuntee itsensä nähdyksi" ja päätyy samaan hyttiin/hotellihuoneeseen/mökkiin ja harrastaa villiä seksiä vailla katumusta. Tätä jatkuu sitten säännöllisen epäsäännöllisesti, kunnes mies saa selville tai nainen vain yksinkertaisesti lähtee menemään jonkun nuoremman/"komeamman" tai "kipinöivämmän" miehen matkaan; eihän sillä ole niin väliä, lapsetkin ovat jo melkein omillaan...
Itse olen siinä tilanteessa, että mieheni jätti minut ja lapsemme yhteisen 28 vuoden jälkeen. Ikää nyt 50 vuotta. Jonkinlaisesta ikäkriisistä kyse, joka masennukseksi asti pääsi. Ykskaks mies ei enää tiennyt mitä elämältään haluaa ja tuli myös tietoiseksi, että ei ole ikinä asunut yksin, eli muutti kanssani yhteen suoraan lapsuuden kodista. Kun täytimme 30v ja 40v niin ikäkriisejä ei ollut, mutta tämä 50v on todella paha. Haluan korostaa, että en ollut pirttihirmu, makuuhuoneessa tapahtui edelleen paljon, emme riidelleet jne. Raainta oli, että mies ei varoittanut vaan esitti loppuun asti että kaikki on hyvin. Sitten kaikki oli siinä, mies muutti pois. Vielä tämän 9 kk:n aikana en ole miesseuraa hakenut on sydän ollut niin verillä, mutta tiedostan että kaipaus toisen iholle kasvaa koko ajan. En usko, että ikinä enää haluan asua kenenkään kanssa, kiva olisi kuitenkin joskus vielä löytää rinnalle toinen ihminen jonka kanssa viettää aikaa. Tosin vielä ei ole sen aika, ensin täytyy toipua tästä elämänmuutoksesta.
Olen surullinen tästä erosta, mutta en vihainen miehelle, sillä ei toista voi omistaa ja jos toinen on onnellisempi ilman meitä niin sitten asia on niin. Toivon, että mies oppii puhumaan mahdollisen tulevan kumppanin kanssa, että ei satuttaisi toista ihmistä näin pahasti, olisin ansainnut tiedon jo aiemmin siitä että miehen rakkaus on hiipumassa enkä sitä että esitetään loppuun asti, että kaikki hyvin.Pelkään, että itse teen samalla tavalla. Vaimon kanssa on ihan OK, mutta koko ajan takaraivossa nakuttaa sellainen ajatus, joka toistaa: "elämä on elämättä" "elämä on elämättä".
Eli mitä asioita on sinulla tekemättä, mitä haluaisit?
Etkö voi tehdä niitä nykyisen vaimosi kanssa tai liitossa hänen kanssaan?
Ettei käy niin , että vaihdat ja jonkun vuoden kuluttua alkaa päässäsi jälleen nakuttamaan sama laulu " elämä on elämättä"?
Ei se nimittäin välttämättä puolisoa vaihtamalla vaimenee ellei " ongelma" liity nimenomaan häneen.En ole edellinen, mutta minunkin liittoni katkesi tietynlaiseen sisäiseen tyhjyyteen ja elämän riittämättömyyden tunteeseen. Tavallaan ymmärsin, että ongelma oli pitkälti omassa päässäni, mutta kun ei se vuosikausien kitkuttelullakaan ratkennut ja lopulta olo alkoi olla niin sietämätön ettei yksinkertaisesti pystynyt enää jatkamaan. Ei se ero ehkä kaikkia ongelmia ratkaise, mutta ei se loputon hampaat irvessä kituuttaminenkaan.
Miksi sitten menit parisuhteeseen ja avioliittoon kun kerran sulla oli ongelma omassa päässäsi. Toiset ihmiset eivät ole esineitä ja käyttövälineitä oman pään ongelmien ratkaisuun.
Elämä nyt on sellaista, että epätäydellisetkin ihmiset haluavat läheisyyttä ja kontaktia. Ja aina sitä ei tiedosta omia traumojaan ennenkuin on myöhäistä.
Normaalit ihniset tiedostavat traumansja jo teini-iän lopussa tai aivan varhaisaikuisuudessa ja hakeutuvat terapiaa ja hoitavat itsensä kuntoon ennenkuin perhettä aletaan perustamaam. Tämä on ollut jo 1990-luvun alusta täysin selvä asia. Vain vastuuton ja itsekäs ihminen toimii tahallaan toisin ja aiheuttaa toiminnallaan traunoja seuraaville sukupolvile. Rohkeutta on kohdata nuorena itsensä. Pelkuuruutt on paeta itseään koko aikuisikänsä.
Te täydelliset tasapainoiset, traumattomat ja painolastittomat ihmiset tuppaatte onneksi yleensä pariutumaan keskenänne, joten tämän ei pitäisi olla teille mikään iso ongelma. Vai onko sittenkin niin, että pata kattilaa soimaa..?
Voit ajatella miten haluat mutta tosiasioita ei pääse pakoon kukaan. Ja kuka täällä on puhunut täydellisyydestä? Ei kukaan. Se on sun kokemus. Mistä se kumpuaa?
Useimmilla ihmisillä lienee jonkun tason traumoja ja ongelmia. Ne harvat, joilla ei ole pariutuvat minun elämänkokemukseni mukaan pääsääntöisesti keskenään eikä niiden rikkinäisten kanssa. Joten jos olet katkeroitunut tultuasi rikkinäisen ihmisen jättämäksi, kuten kuulostaa, niin on hyvin todennäköistä ettet oikeasti ole itsekään hoitanut sitä pääkoppaasi ihan niin hyvään kondikseen kuin haluaisit uskoa.
Varmasti jokaisella on traumoja ja ongelmia. Mutta. Aikuinen ihminen työstää niitä eikä piilottele ja haudo niitä vuosia tai vuosikymmeniä sisällään näytellen muille jotain muuta kuin on vain siksi että pelkää hylkäämistä. Tuollainen ihminen on jäänyt niin pahoin kesken että ei enää kykene muuhun kuin samaan kelaan eri muodoissaan.
Niin, entä sitten? Kai se nyt on ilmeistä, että rikkinäiset ihmiset on tavalla tai toisella vajavaisia. En oikein tajua mihin sinä pyrit tällä "normaalit ihmiset sitä" ja "aikuiset tätä" jankutuksella. Ei kai ne rikkinäiset ja traumatisoituneet ihmiset yleensä itseään erityisen kypsiksi ja normaaleiksi kehukaan? Vai oliko kommenttiesi tarkoitus pelkkä "hähhähhää et ole aikuinen ja normaali" lällättely - ja koet että sinulla on silti varaa puhua aikuisuudesta?
Rikkinäisen ja epäkypsän ihmisen jatkuva pako todellisuudesta illuusioon omannäköisen elämän elämisestä tuottaa paljon vahinkoa muille ihmisille josta vastuuta ei kanneta eikä tapoja muuteta. Hohhoijaa.
Ei kukaan ole sanonut ettei tapoja muuteta. Tässä oli kyse turhasta jälkiviisastelusta sen suhteen, miksi joku on alunperinkään mennyt naimisiin vaikka olisi pitänyt olla enemmän "normaali" tai "aikuinen". Eron jälkeenkin on täysin mahdollista mennä terapiaan ja kasvaa ja parantua haavoistaan. Ehkä sen jätetynkin kannattaisi sinne hakeutua, jos katkeruus uhkaa jäädä vuosiksi kalvamaan. Jokainen on kuitenkin viime kädessä vastuussa omasta elämästään. Myös se jätetty ex.
Totta. Vastuullisuuteen kuuluu turvallisen tunne-elämältään vakaan aikuisen mallin antaminen lapsille johdonmukaisesti heidän syntymästään saakka vailla repiviä draamoja. Ensimmäiset 5-10 vuota lapsen elämässä ovat hyvin tärkeät jolloin on syytä olla tunne-elämältään vakaa vanhempi ja tehdä itsenstä ja sen toisen vanhemman kanssa työtä sen eteen. Varsinkin ydinperheessä jossa ei ole väkivaltaa eikä päihdeongelmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhdessä 20 vuotta, 25-vuotiaasta 45-vuotiaaksi. Naimisissa siitä 17 vuotta.
Miehen rakkaus vain loppui. Ei ihmeempiä riitoja, ei edes alkoholin käyttöä ikinä (molemmat absolutisteja).
miehille tulee viidenkympin villitys, viimeinen epätoivoinen yritys olla nuori ja lisääntyä ja siksi yleensä potkivat samanikäisen rupsahtaneen eukkonsa pois ja ottavat uuden nuoren naisen, toki yrittävät hölistä että rakkaus vain loppui, mutta tosiasia on että eivät saa enää munaa seisomaan oman lihoneen vaimonsa kanssa niin jotainhan sitä pitää yrittää ja hetken aikaa se toimiikin kun vierellä on nuori ja kaunis nainen, ennen pitkää tosiasioita on kuitenkin miehenkin katsottava silmiin
Tai sitten se 50 villitys tulee naiselle. Vaihdevuodet kolkuttelevat, ja omalle miehen vieressä ei enää tehdä muuta kuin pieraista reiteen, koska "ei ole enää yhteyttä".
Mutta sitten tyttöjen illassa löytyykin taianomaisesti Mies, jonka kanssa yhteys syntyy heti saman illan aikana, nainen "tuntee itsensä nähdyksi" ja päätyy samaan hyttiin/hotellihuoneeseen/mökkiin ja harrastaa villiä seksiä vailla katumusta. Tätä jatkuu sitten säännöllisen epäsäännöllisesti, kunnes mies saa selville tai nainen vain yksinkertaisesti lähtee menemään jonkun nuoremman/"komeamman" tai "kipinöivämmän" miehen matkaan; eihän sillä ole niin väliä, lapsetkin ovat jo melkein omillaan...
Itse olen siinä tilanteessa, että mieheni jätti minut ja lapsemme yhteisen 28 vuoden jälkeen. Ikää nyt 50 vuotta. Jonkinlaisesta ikäkriisistä kyse, joka masennukseksi asti pääsi. Ykskaks mies ei enää tiennyt mitä elämältään haluaa ja tuli myös tietoiseksi, että ei ole ikinä asunut yksin, eli muutti kanssani yhteen suoraan lapsuuden kodista. Kun täytimme 30v ja 40v niin ikäkriisejä ei ollut, mutta tämä 50v on todella paha. Haluan korostaa, että en ollut pirttihirmu, makuuhuoneessa tapahtui edelleen paljon, emme riidelleet jne. Raainta oli, että mies ei varoittanut vaan esitti loppuun asti että kaikki on hyvin. Sitten kaikki oli siinä, mies muutti pois. Vielä tämän 9 kk:n aikana en ole miesseuraa hakenut on sydän ollut niin verillä, mutta tiedostan että kaipaus toisen iholle kasvaa koko ajan. En usko, että ikinä enää haluan asua kenenkään kanssa, kiva olisi kuitenkin joskus vielä löytää rinnalle toinen ihminen jonka kanssa viettää aikaa. Tosin vielä ei ole sen aika, ensin täytyy toipua tästä elämänmuutoksesta.
Olen surullinen tästä erosta, mutta en vihainen miehelle, sillä ei toista voi omistaa ja jos toinen on onnellisempi ilman meitä niin sitten asia on niin. Toivon, että mies oppii puhumaan mahdollisen tulevan kumppanin kanssa, että ei satuttaisi toista ihmistä näin pahasti, olisin ansainnut tiedon jo aiemmin siitä että miehen rakkaus on hiipumassa enkä sitä että esitetään loppuun asti, että kaikki hyvin.Pelkään, että itse teen samalla tavalla. Vaimon kanssa on ihan OK, mutta koko ajan takaraivossa nakuttaa sellainen ajatus, joka toistaa: "elämä on elämättä" "elämä on elämättä".
Eli mitä asioita on sinulla tekemättä, mitä haluaisit?
Etkö voi tehdä niitä nykyisen vaimosi kanssa tai liitossa hänen kanssaan?
Ettei käy niin , että vaihdat ja jonkun vuoden kuluttua alkaa päässäsi jälleen nakuttamaan sama laulu " elämä on elämättä"?
Ei se nimittäin välttämättä puolisoa vaihtamalla vaimenee ellei " ongelma" liity nimenomaan häneen.En ole edellinen, mutta minunkin liittoni katkesi tietynlaiseen sisäiseen tyhjyyteen ja elämän riittämättömyyden tunteeseen. Tavallaan ymmärsin, että ongelma oli pitkälti omassa päässäni, mutta kun ei se vuosikausien kitkuttelullakaan ratkennut ja lopulta olo alkoi olla niin sietämätön ettei yksinkertaisesti pystynyt enää jatkamaan. Ei se ero ehkä kaikkia ongelmia ratkaise, mutta ei se loputon hampaat irvessä kituuttaminenkaan.
Miksi sitten menit parisuhteeseen ja avioliittoon kun kerran sulla oli ongelma omassa päässäsi. Toiset ihmiset eivät ole esineitä ja käyttövälineitä oman pään ongelmien ratkaisuun.
Elämä nyt on sellaista, että epätäydellisetkin ihmiset haluavat läheisyyttä ja kontaktia. Ja aina sitä ei tiedosta omia traumojaan ennenkuin on myöhäistä.
Normaalit ihniset tiedostavat traumansja jo teini-iän lopussa tai aivan varhaisaikuisuudessa ja hakeutuvat terapiaa ja hoitavat itsensä kuntoon ennenkuin perhettä aletaan perustamaam. Tämä on ollut jo 1990-luvun alusta täysin selvä asia. Vain vastuuton ja itsekäs ihminen toimii tahallaan toisin ja aiheuttaa toiminnallaan traunoja seuraaville sukupolvile. Rohkeutta on kohdata nuorena itsensä. Pelkuuruutt on paeta itseään koko aikuisikänsä.
Te täydelliset tasapainoiset, traumattomat ja painolastittomat ihmiset tuppaatte onneksi yleensä pariutumaan keskenänne, joten tämän ei pitäisi olla teille mikään iso ongelma. Vai onko sittenkin niin, että pata kattilaa soimaa..?
Voit ajatella miten haluat mutta tosiasioita ei pääse pakoon kukaan. Ja kuka täällä on puhunut täydellisyydestä? Ei kukaan. Se on sun kokemus. Mistä se kumpuaa?
Useimmilla ihmisillä lienee jonkun tason traumoja ja ongelmia. Ne harvat, joilla ei ole pariutuvat minun elämänkokemukseni mukaan pääsääntöisesti keskenään eikä niiden rikkinäisten kanssa. Joten jos olet katkeroitunut tultuasi rikkinäisen ihmisen jättämäksi, kuten kuulostaa, niin on hyvin todennäköistä ettet oikeasti ole itsekään hoitanut sitä pääkoppaasi ihan niin hyvään kondikseen kuin haluaisit uskoa.
Varmasti jokaisella on traumoja ja ongelmia. Mutta. Aikuinen ihminen työstää niitä eikä piilottele ja haudo niitä vuosia tai vuosikymmeniä sisällään näytellen muille jotain muuta kuin on vain siksi että pelkää hylkäämistä. Tuollainen ihminen on jäänyt niin pahoin kesken että ei enää kykene muuhun kuin samaan kelaan eri muodoissaan.
Niin, entä sitten? Kai se nyt on ilmeistä, että rikkinäiset ihmiset on tavalla tai toisella vajavaisia. En oikein tajua mihin sinä pyrit tällä "normaalit ihmiset sitä" ja "aikuiset tätä" jankutuksella. Ei kai ne rikkinäiset ja traumatisoituneet ihmiset yleensä itseään erityisen kypsiksi ja normaaleiksi kehukaan? Vai oliko kommenttiesi tarkoitus pelkkä "hähhähhää et ole aikuinen ja normaali" lällättely - ja koet että sinulla on silti varaa puhua aikuisuudesta?
Rikkinäisen ja epäkypsän ihmisen jatkuva pako todellisuudesta illuusioon omannäköisen elämän elämisestä tuottaa paljon vahinkoa muille ihmisille josta vastuuta ei kanneta eikä tapoja muuteta. Hohhoijaa.
Ei kukaan ole sanonut ettei tapoja muuteta. Tässä oli kyse turhasta jälkiviisastelusta sen suhteen, miksi joku on alunperinkään mennyt naimisiin vaikka olisi pitänyt olla enemmän "normaali" tai "aikuinen". Eron jälkeenkin on täysin mahdollista mennä terapiaan ja kasvaa ja parantua haavoistaan. Ehkä sen jätetynkin kannattaisi sinne hakeutua, jos katkeruus uhkaa jäädä vuosiksi kalvamaan. Jokainen on kuitenkin viime kädessä vastuussa omasta elämästään. Myös se jätetty ex.
Totta. Vastuullisuuteen kuuluu turvallisen tunne-elämältään vakaan aikuisen mallin antaminen lapsille johdonmukaisesti heidän syntymästään saakka vailla repiviä draamoja. Ensimmäiset 5-10 vuota lapsen elämässä ovat hyvin tärkeät jolloin on syytä olla tunne-elämältään vakaa vanhempi ja tehdä itsenstä ja sen toisen vanhemman kanssa työtä sen eteen. Varsinkin ydinperheessä jossa ei ole väkivaltaa eikä päihdeongelmia.
Mutta kun toiseen ihmiseen ei voi vaikuttaa, vain itseensä. Ja olen edelleen sitä mieltä, että hyvin harvoin se rikkinäisen kumppani on itsekään sieltä tasapainoisimmasta päästä. Jättäjän syyttelyn sijaan kannattaisi keskittyä tekemään työtä itsensä kanssa, jotta itse voisi olla mahdollisimman hyvä ja turvallinen vanhempi. Siihen ei kuulu loputon takertuminen ja katkeroituminen. Vaan se, että ymmärtää koska päästää irti.
Miksi jotkut kuvittelevat olevansa parempia ihmisiä koska eivät ole eronneet? Miten voi aikuisilla ihmisillä olla noin mustavalkoinen ja ahdas maailma, että siihen ei mahdu sellainen ajatus, että aina avioliitot ei kestä kuolemaan asti? Miten voi edes kiinnostaa eroaako muut, eikö voi vain keskittyä siihen omaan liittoonsa?
Ei, en ole eronnut avioliitosta vaan avoliitosta olen eronnut. En ole niin sinisilmäinen ja naiivi, että kuvittelisin jokaisen parisuhteen kestävän kuolemaan asti. Ihmiset eroaa eikä se ole maailman suurimpia murheita, elämä jatkuu. Toki suhteen eteen pitää tehdä töitä, mutta minkäs sille voi jos se toinen osapuoli ei tee mitään suhteen eteen? Tai on yritetty, mutta kun ei toimi niin ei toimi. Ei ole mikään pakko pysyä yhdessä väkisin vaan kummankin mielenterveyden vuoksi on parempi erota.
Ex-vaimo petti. Jopa pienten lastemme ollessa kotona kun olin itse työmatkalla. Tämä tuli tietenkin ilmi vasta omaisuudenjaon ja huoltajuussopimuksen allekirjoituksen jälkeen.
Ei alkoholismia, huumeongelmaa, mielenterveysongelmia (omalla kohdalla?), rahaa ei ollut niin paljoa kun olin ainoa työssäkäyvä, mutta asuntolainaa sain lyhennettyä kaikkien muiden kulujen ohessa keskeytyksettä ja ylläpidettyä autot, ei siis rahaongelmiakaan. Ei omaa painonnousua, ei peliongelmaa (video- tai uhkapeli) jne jne. Ei mitään todellista, mutta kuulemma parisuhteemme oli kuollut. Tämä tuli ilmi kun kohdalle tuli ensimmäinen flirttailija tai sitten selitys on siksi, että ei pysty katsomaan itseään peilistä.
Kaikki muu olisi ehkä mennyt, mutta ei se, että piti pettää lasten ollessa paikalla. Tulen kertomaan lapsille totuuden, jos tarpeeksi vanhoina kysyvät, miksi erottiin.
Pojat, jos eteen tulee miesten huomiosta pitävä ja tällaista hakeva nainen, kannattaa panna mutta ei ikinä naida.
Ketjussa tulee esiin, kuten aina kun keskustelu menee näihin kun mikään ei tunnu miltään tai elämä on tylsää eroihin ja eroajiiin, todella voimakas puolustelu, muiden sanominen täydellisiksi tai katkeroituneiksi sekä loppu viimein jäätävä uhriutuminen.
Kertoo heistä ja heidän kyvyttömyydestään nähdä omaa osaansa ja vastuutaan millään tavalla.
[/quote] .. Haloo, ei lasten elämä siitä pilalle mene jos vanhemmat eroavat.[/quote]
Ei kaikkien erolasten mutta on kyllä vahvoja viitteitä siitä että aika monien avioerolasten elämä on suurestikin kärsinyt vanhempien erosta.
Vierailija kirjoitti:
.. Haloo, ei lasten elämä siitä pilalle mene jos vanhemmat eroavat.
Ei kaikkien erolasten mutta on kyllä vahvoja viitteitä siitä että aika monien avioerolasten elämä on suurestikin kärsinyt vanhempien erosta.
Tämä on täysin kielletty aihe joidenkin mielestä. Ei tuosta saa puhua missään millään tavalla. :D
Voit ajatella miten haluat mutta tosiasioita ei pääse pakoon kukaan. Ja kuka täällä on puhunut täydellisyydestä? Ei kukaan. Se on sun kokemus. Mistä se kumpuaa?