Miksi teille tuli avioero?

Olin vaikea ihminen.

Isi kirjoitti:

Meillä meni exsän kaa huonosti.....ikään kuin pelastaakseen avioliittomme niin ex hankkiutui sitten raskaaksi. Kun se toinen lapsi sitten syntyi, niin sen hoitaminen ei enää kiinnostanut yhtään, vaan jätti lapsen kokonaan isin hoidettavaksi. Asuimme maalla....kaupungin baarit ja kaverit alkoivat enenevässä määrin kutsua häntä. Ymmärsin, että eroahan tässä pukkaa ja aloin keinuttamaan lasten kehtoa entistäkin innokkaammin=päätin pitää lapset.

Sitten se päivä koitti, kun äiti puolestaan päätti uuden miehensä kanssa kaupungista haastaa minut....ilmoitti, että haki jo lapset tarhasta ja että en näe isänä lapsia enää ikinä uudelleen....ja haistatellen sulki kännykkänsä.

Olin kaupungissa ja aattelin hymyillen mielessäni, että  "palkkasoturin palkkapäivä" on vihdoin koittanut (olin valmistautunut tähän ja odottanut tätä päivää kuukausitolkulla), että äiti ei varmasti pärjää lastensa kanssa paria tuntia kauempaa....koska ei ollut niitä lapsia koskaan hoitanut/ei juuri pitänyt edes sylissä=äidin  yhteys puuttui täysin, mitä äiti ei ilmeisesti uuden rakkautensa huumassa ymmärtänyt. Olennaista oli, että minä isänä jopa nukuin eri huoneessa pienten lasten kanssa....äiti toisessa huoneessa, kun äidit kuulemma ansaitsevat "yöunensa". Lapset olivat syvästi kiintyneet minuun isänä, aivan samalla tavalla kuin lapset yleensä kiintyvät äitiinsä. Sillä aikaa kun äiti kävi panemassa kaupungissa uutta miestään, minä keskitin kaiken huomioni, kaiken rahani, kaiken aikani, kaiken rakkauteni pieniin lapsiini.

Erehdyin arviosta, äiti ei pärjännyt lasten kaa edes yhtä tuntia....soitti mulle, että voinko tulla hakemaan lapset kotiin? Taustalta kuului lasten kirkuvaa itkua, kun äiti nöyränä pyysi minua ottamaan lapset takaisin....todellakin...lapset olivat innostuneet "uudesta isistä", joksi vaimo tätä uutta miestä kutsui...mutta ei sillä tavalla kuin vaimo varmaankin itse toivoi. Äiti tuli sitten parkkipaikalle uuden miehensä kanssa....yritti ajaa kauemmaksi, että en tapaisi tätä uutta "komistustaan", mutta minä sain kuitenkin hakea lapsen auton takapenkiltä. Kun otin lapsen syliin turvaistuimeltaan, niin itku loppui saman tien...asettelin omaan autoon. Toinen pienokainen jatkoi vielä itkuaan, mutta minä lauloin ja hyssyttelin lasta keskellä parkkipaikkaa niin, että tämäkin lapsi rauhoittui (minulla on rauhoittelulaulu, joka toimii vieläkin niin, että lasta alkaa nukuttamaan, jos se sama biisi tulee autoradiosta). Auton yli näytin keskisormea sille uudelle pariskunnalle, ja iloisesti virnistäen toivotin, että "syökää perse".

Erossa sain sitten pitää sekä lapset että hienon omakotitalomme, äidillä oli niin huono omatunto, että hän ei pystynyt tunnontuskiltaan haastamaan minua. Jossain vaiheessa äiti kyllä yritti haastaa mua oikein lakimiehen kanssa....mutta jopa se lakimies suositteli hänelle, että turha yrittää oikeuden kautta....koska minä olin pelannut kortit täydellisen hyvin ja hän niin huonosti. Tajuttuaan, että ei voi saada lapsiaan itselleen, äiti teki epätoivoisia ja tyhmiäkin tekoja, mm. yritti itsemurhalla uhaten tulla "takaisin".

No....nyt vanhempi lapsista on jo täysi-ikäinen....mutta asuu yhä kotona. Erossa sain siis sekä talon että lapset ja vaihdoin vaimonkin lopulta yli kymmenen vuotta nuorempaan ja ennen kaikkea fiksumpaa naiseen. Ero kannnatti!

Summa Summarum=naisten kanssa pitää osata pelata samalla tasolla kuin hekin pelaavat.....eropelissä äidillä ei ollut mitään jakoa.

Voittajan on helppo hymyillä näin jälki käteen!

Toivottavasti totta.

Vierailija kirjoitti:

Älä omista

Älä muuta

Älä arvostele

Älä valvo

Älä kontroloi

Siinä nyt alkuun pitkän parisuhteen rakennuspalikoiksi

Sinkku elämän etuja👍

Vierailija kirjoitti:

Se on kyllä ihan fakta, että lapsuudenperheestä saatu malli vaikuttaa erittäin paljon nimenomaan pariutumiseen ja vanhemmuuteen myöhemmällä iällä. Ja se on ihan tiedostamatonta, se vaan menee niin että kun on tottunut pitämään jotakin tyyliä normaalina, niin sitä ihan luonnostaan toimii sillä tavalla. Olen lukenut tästä tutkimuksia ja huomannut myös ihan omassa (ja läheisten) elämässä, mitä vanhemmaksi tulee niin sitä selvemmin huomaa että ihmiset tosiaan toimivat parisuhteessa ja perheessä hyvin pitkälti samalla tavalla kuin omat vanhempansa. Toteuttavat samantyylistä roolia.

Toki poikkeuksiakin on, esimerkiksi sellaiset jotka olivat niin pettyneitä omaan vanhempaansa, että tekevät tietoisen päätöksen että haluavat olla juuri vanhempiensa vastakohta. Mutta yleensä näin päin, että millainen äiti sellainen tytär jne.

Esimerkiksi tämä pitkään suhteeseen sitoutuminen. Kaikki tuntemani ihmiset, jotka ovat pitkässä ja kestävässä parisuhteessa, ovat sellaisia joiden vanhemmatkin ovat olleet edelleen yhdessä tai vähintään olivat koko heidän lapsuutensa yhdessä ja erosivat vasta kun lapsi oli jo muuttanut kotoa. Silloin sitä on omaksunut itsekin ihan automaattisesti sellaisen me-hengen, että me ollaan perhe ja että me selvitään yhdessä hyvistä ja huonoista hetkistä jne. Haluaa panostaa suhteeseen ja on valmis keskittymään siihen miten tekee suhteesta hyvän ja pysyvän. Rikkinäisissä eroperheissä lapsuutensa eläneet tuttuni taas ovat juurikin itsekin niitä eroherkkiä, jotka eroavat kumppanistaan ihan pienimmästäkin syystä, heti kun ensihuuma hälvenee ja ensimmäiset riidat tai hankaluudet tulee eteen. Jos ei muuta, niin ahdistuvat siitä kun menee liian hyvin, eli on "liian tylsää ja tavallista" ja se puoliso ei olekaan tarpeeksi jännittävä, "tuntuu että elämä menee ohi" jne. Tulee pakonomainen tarve vaihtaa uuteen.

Aika epäreilua arvostella kavereiden elämää noin. Tämä kuulostaa just sen pehmoisen keskiluokan puheilta, jotka eivät osaa käsitellä ongelmiaan ja lopputuloksena on sisältä tyhjät avioliitot. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet oikean ihmisen kanssa, ei tuollaisia tarvitse miettiä.

Parisuhteen ylläpito on ihan oikeasti tietyntasoista työtä myös sen oikeankin kanssa. Ihan disney-ajattelua sellainen, että kun se "oikea" löytyy niin kaikki on forever helppoa.

Jos  parisuhteessa kommunikointi epäonnistuu niin se oikeakin kanssa suhde menee pitkällä tähtäimellä nurin. 

Nimenomaan hyvän kommunnikoinnin ansiosta ei parisuhde ole mitään "työtä". Eihän kukaan parisuhdetta halua jossa töitä joutuu tekemään. Olemme olleet kimpassa 11 vuotta, eikä koskaan tämä suhde ole tuntunut työltä. Kunnioitus on pysyttävä. Sudenkuoppa on se, kun alkaa pitää toista itsestäänselvyytenä. Edelleenkin kiitän puolisoani kun hän pesee ikkunat tai korjaa ruohonleikkurin, sama  toisinpäin. 

En tarkoita, ettei hankalia aikoja ole, koska toki voi sairasteluista ja muista hankalista ajoista johtuen olla vaikeaa, mutta ei sen kuulu parisuhdetta syödä, vaan lähentää.  Suurin osa omasta tuttavapiiristä ovat eronneet  jossain vaiheessa lpsen / lasten tulon jälkeen, heihin liittyvien paineiden takia. Moni koenut helpommaksi perhe-elämän kun asuivat erillään, saavat kumpikin enemmän itselleen tärkeää aikaa.

En ole ikinä ymmärtänyt kun joku on jeesustellut miten parisuhteessa tarvitsee tehdä töitä. Mitä se valtava työ on mitä pitää tehdä? Kukaan ei ole koskaan määritellyt sitä tarkemmin. Täällä oli joskus aloitus, missä nainen kirjoitti miehensä lähteneen treffeille toisen naisen kanssa ja hän odotteli miestä kotiin, luvan kanssa kun oli tapaamassa toista. Hän kirjoitti miten he ovat työstäneet suhdettaan useita kuukausia vai vuosia, ja tekevät valtavasti vielä lisää töitä saadakseen suhteen toimimaan. Nyt he olivat siinä pisteessä, että hän päästi miehen vapaalle. Itselleni tuli sitä aloitusta lukiessa mieleen, että siinä kirjoitti nainen, joka oli äärimmäisen epätoivoinen ja miesparka ei osannut hankkiutua eroon hänestä. Joku treffeille meneminen vaikutti siltä, että jos ne treffit sujuvat, niin parisuhteen kaikki työstäminen jää siihen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on kyllä ihan fakta, että lapsuudenperheestä saatu malli vaikuttaa erittäin paljon nimenomaan pariutumiseen ja vanhemmuuteen myöhemmällä iällä. Ja se on ihan tiedostamatonta, se vaan menee niin että kun on tottunut pitämään jotakin tyyliä normaalina, niin sitä ihan luonnostaan toimii sillä tavalla. Olen lukenut tästä tutkimuksia ja huomannut myös ihan omassa (ja läheisten) elämässä, mitä vanhemmaksi tulee niin sitä selvemmin huomaa että ihmiset tosiaan toimivat parisuhteessa ja perheessä hyvin pitkälti samalla tavalla kuin omat vanhempansa. Toteuttavat samantyylistä roolia.

Toki poikkeuksiakin on, esimerkiksi sellaiset jotka olivat niin pettyneitä omaan vanhempaansa, että tekevät tietoisen päätöksen että haluavat olla juuri vanhempiensa vastakohta. Mutta yleensä näin päin, että millainen äiti sellainen tytär jne.

Esimerkiksi tämä pitkään suhteeseen sitoutuminen. Kaikki tuntemani ihmiset, jotka ovat pitkässä ja kestävässä parisuhteessa, ovat sellaisia joiden vanhemmatkin ovat olleet edelleen yhdessä tai vähintään olivat koko heidän lapsuutensa yhdessä ja erosivat vasta kun lapsi oli jo muuttanut kotoa. Silloin sitä on omaksunut itsekin ihan automaattisesti sellaisen me-hengen, että me ollaan perhe ja että me selvitään yhdessä hyvistä ja huonoista hetkistä jne. Haluaa panostaa suhteeseen ja on valmis keskittymään siihen miten tekee suhteesta hyvän ja pysyvän. Rikkinäisissä eroperheissä lapsuutensa eläneet tuttuni taas ovat juurikin itsekin niitä eroherkkiä, jotka eroavat kumppanistaan ihan pienimmästäkin syystä, heti kun ensihuuma hälvenee ja ensimmäiset riidat tai hankaluudet tulee eteen. Jos ei muuta, niin ahdistuvat siitä kun menee liian hyvin, eli on "liian tylsää ja tavallista" ja se puoliso ei olekaan tarpeeksi jännittävä, "tuntuu että elämä menee ohi" jne. Tulee pakonomainen tarve vaihtaa uuteen.

Aika epäreilua arvostella kavereiden elämää noin. Tämä kuulostaa just sen pehmoisen keskiluokan puheilta, jotka eivät osaa käsitellä ongelmiaan ja lopputuloksena on sisältä tyhjät avioliitot. 

Ei tuossa ole mitään epäreilua vaan tarkkanäköisesti tehtyjä havaintoja pitkistä lapsia sisältävistä suhteista.

Tuo lopun viiltävän tarkka analyysi rikkinäisissä perheissä kasvaneiden lasten käyttäytymisestä aikuisena omissa parisuhteissaan on niin totta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet oikean ihmisen kanssa, ei tuollaisia tarvitse miettiä.

Parisuhteen ylläpito on ihan oikeasti tietyntasoista työtä myös sen oikeankin kanssa. Ihan disney-ajattelua sellainen, että kun se "oikea" löytyy niin kaikki on forever helppoa.

Jos  parisuhteessa kommunikointi epäonnistuu niin se oikeakin kanssa suhde menee pitkällä tähtäimellä nurin. 

Nimenomaan hyvän kommunnikoinnin ansiosta ei parisuhde ole mitään "työtä". Eihän kukaan parisuhdetta halua jossa töitä joutuu tekemään. Olemme olleet kimpassa 11 vuotta, eikä koskaan tämä suhde ole tuntunut työltä. Kunnioitus on pysyttävä. Sudenkuoppa on se, kun alkaa pitää toista itsestäänselvyytenä. Edelleenkin kiitän puolisoani kun hän pesee ikkunat tai korjaa ruohonleikkurin, sama  toisinpäin. 

En tarkoita, ettei hankalia aikoja ole, koska toki voi sairasteluista ja muista hankalista ajoista johtuen olla vaikeaa, mutta ei sen kuulu parisuhdetta syödä, vaan lähentää.  Suurin osa omasta tuttavapiiristä ovat eronneet  jossain vaiheessa lpsen / lasten tulon jälkeen, heihin liittyvien paineiden takia. Moni koenut helpommaksi perhe-elämän kun asuivat erillään, saavat kumpikin enemmän itselleen tärkeää aikaa.

En ole ikinä ymmärtänyt kun joku on jeesustellut miten parisuhteessa tarvitsee tehdä töitä. Mitä se valtava työ on mitä pitää tehdä? Kukaan ei ole koskaan määritellyt sitä tarkemmin. Täällä oli joskus aloitus, missä nainen kirjoitti miehensä lähteneen treffeille toisen naisen kanssa ja hän odotteli miestä kotiin, luvan kanssa kun oli tapaamassa toista. Hän kirjoitti miten he ovat työstäneet suhdettaan useita kuukausia vai vuosia, ja tekevät valtavasti vielä lisää töitä saadakseen suhteen toimimaan. Nyt he olivat siinä pisteessä, että hän päästi miehen vapaalle. Itselleni tuli sitä aloitusta lukiessa mieleen, että siinä kirjoitti nainen, joka oli äärimmäisen epätoivoinen ja miesparka ei osannut hankkiutua eroon hänestä. Joku treffeille meneminen vaikutti siltä, että jos ne treffit sujuvat, niin parisuhteen kaikki työstäminen jää siihen. 

Normaalit keskitien kulkijat kyllä tietävät ja ymmärtävät parisuhteen eteen tehtävän työn merkityksen. Sellainen ihminen joka ei ole itsensä kanssa edes kartalla ei pysty sitä ymmärtämään vaan hakee vaan suhteessa hoivaa toisesta eikä ole reilusti sellainen kuin oikeasti on. Ei kukaan halua olla valheellisen ihmisen kanssa. Hetken huviksi ehkä kelpaa jollekin.

Täytin astianpesukoneen väärin ,muija suuttu ja halusi eron.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet oikean ihmisen kanssa, ei tuollaisia tarvitse miettiä.

Parisuhteen ylläpito on ihan oikeasti tietyntasoista työtä myös sen oikeankin kanssa. Ihan disney-ajattelua sellainen, että kun se "oikea" löytyy niin kaikki on forever helppoa.

Jos  parisuhteessa kommunikointi epäonnistuu niin se oikeakin kanssa suhde menee pitkällä tähtäimellä nurin. 

Nimenomaan hyvän kommunnikoinnin ansiosta ei parisuhde ole mitään "työtä". Eihän kukaan parisuhdetta halua jossa töitä joutuu tekemään. Olemme olleet kimpassa 11 vuotta, eikä koskaan tämä suhde ole tuntunut työltä. Kunnioitus on pysyttävä. Sudenkuoppa on se, kun alkaa pitää toista itsestäänselvyytenä. Edelleenkin kiitän puolisoani kun hän pesee ikkunat tai korjaa ruohonleikkurin, sama  toisinpäin. 

En tarkoita, ettei hankalia aikoja ole, koska toki voi sairasteluista ja muista hankalista ajoista johtuen olla vaikeaa, mutta ei sen kuulu parisuhdetta syödä, vaan lähentää.  Suurin osa omasta tuttavapiiristä ovat eronneet  jossain vaiheessa lpsen / lasten tulon jälkeen, heihin liittyvien paineiden takia. Moni koenut helpommaksi perhe-elämän kun asuivat erillään, saavat kumpikin enemmän itselleen tärkeää aikaa.

En ole ikinä ymmärtänyt kun joku on jeesustellut miten parisuhteessa tarvitsee tehdä töitä. Mitä se valtava työ on mitä pitää tehdä? Kukaan ei ole koskaan määritellyt sitä tarkemmin. Täällä oli joskus aloitus, missä nainen kirjoitti miehensä lähteneen treffeille toisen naisen kanssa ja hän odotteli miestä kotiin, luvan kanssa kun oli tapaamassa toista. Hän kirjoitti miten he ovat työstäneet suhdettaan useita kuukausia vai vuosia, ja tekevät valtavasti vielä lisää töitä saadakseen suhteen toimimaan. Nyt he olivat siinä pisteessä, että hän päästi miehen vapaalle. Itselleni tuli sitä aloitusta lukiessa mieleen, että siinä kirjoitti nainen, joka oli äärimmäisen epätoivoinen ja miesparka ei osannut hankkiutua eroon hänestä. Joku treffeille meneminen vaikutti siltä, että jos ne treffit sujuvat, niin parisuhteen kaikki työstäminen jää siihen. 

Avoimet suhteet ja niiden ihannointi ovat sellaisten vähemmistöihmisten touhua jotka eivät ole persoonaltaan eheitä. Pakenevat tuolla itseään.

Vierailija kirjoitti:

Hinkkasin itseäni pari vuotta naapurin parikymmentä vuotta nuoremman sinkkuadoniksen tolppaan. Jäin lopulta kiinni. Ukko ei tykönnyt ja erohan siitä tuli. Sittemmin on pillulla ollut käyttöä lähes joka viikonloppu. Jäin koukkuun. N35

Eii jos tämä on ihan just tapahtunut niin tuo naapurin sinkkuadonis oli n. 13 vuotias, kun aloitit hinkkaamisen??

Vierailija kirjoitti:

Anaaliseksi väheni nollaan ja oli pakko vaihtaa nuorempaan sekä paremmilla varusteilla varustettuun nyt on taas ajo-ominaisuudet kohdallaan.

Ihan kuin olisi autoa parempaan vaihtanut, huh huh.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anaaliseksi väheni nollaan ja oli pakko vaihtaa nuorempaan sekä paremmilla varusteilla varustettuun nyt on taas ajo-ominaisuudet kohdallaan.

Ihan kuin olisi autoa parempaan vaihtanut, huh huh.

Jep, misogyyni joka näkyy kilometrien päähän jo tuosta. Piilotettu versio tästä on jatkuvaa keinotekoista siirappista lässytystä suoltava miehenmuotoinen hiirulainen. Molemmat versiot vihaavat naisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on kyllä ihan fakta, että lapsuudenperheestä saatu malli vaikuttaa erittäin paljon nimenomaan pariutumiseen ja vanhemmuuteen myöhemmällä iällä. Ja se on ihan tiedostamatonta, se vaan menee niin että kun on tottunut pitämään jotakin tyyliä normaalina, niin sitä ihan luonnostaan toimii sillä tavalla. Olen lukenut tästä tutkimuksia ja huomannut myös ihan omassa (ja läheisten) elämässä, mitä vanhemmaksi tulee niin sitä selvemmin huomaa että ihmiset tosiaan toimivat parisuhteessa ja perheessä hyvin pitkälti samalla tavalla kuin omat vanhempansa. Toteuttavat samantyylistä roolia.

Toki poikkeuksiakin on, esimerkiksi sellaiset jotka olivat niin pettyneitä omaan vanhempaansa, että tekevät tietoisen päätöksen että haluavat olla juuri vanhempiensa vastakohta. Mutta yleensä näin päin, että millainen äiti sellainen tytär jne.

Esimerkiksi tämä pitkään suhteeseen sitoutuminen. Kaikki tuntemani ihmiset, jotka ovat pitkässä ja kestävässä parisuhteessa, ovat sellaisia joiden vanhemmatkin ovat olleet edelleen yhdessä tai vähintään olivat koko heidän lapsuutensa yhdessä ja erosivat vasta kun lapsi oli jo muuttanut kotoa. Silloin sitä on omaksunut itsekin ihan automaattisesti sellaisen me-hengen, että me ollaan perhe ja että me selvitään yhdessä hyvistä ja huonoista hetkistä jne. Haluaa panostaa suhteeseen ja on valmis keskittymään siihen miten tekee suhteesta hyvän ja pysyvän. Rikkinäisissä eroperheissä lapsuutensa eläneet tuttuni taas ovat juurikin itsekin niitä eroherkkiä, jotka eroavat kumppanistaan ihan pienimmästäkin syystä, heti kun ensihuuma hälvenee ja ensimmäiset riidat tai hankaluudet tulee eteen. Jos ei muuta, niin ahdistuvat siitä kun menee liian hyvin, eli on "liian tylsää ja tavallista" ja se puoliso ei olekaan tarpeeksi jännittävä, "tuntuu että elämä menee ohi" jne. Tulee pakonomainen tarve vaihtaa uuteen.

Aika epäreilua arvostella kavereiden elämää noin. Tämä kuulostaa just sen pehmoisen keskiluokan puheilta, jotka eivät osaa käsitellä ongelmiaan ja lopputuloksena on sisältä tyhjät avioliitot. 

Nyt kyllä tuosta näkyy niin kauas että et ole käsitellyt eroasi tai erojasi jos niitä sattuisi olemaan enemmän kuin yksi.

Kukaan normaali ihminen ei lähde haukkumaan sitoutumiseen ja tasapainoiseen vuorovaikutukseen perustuvia avioliittoja joissa molemmilla yhteinen tahtotila tehdä suhteesta työtäkin tekemällä mahdollisimman hyvä.

Ei voi muuta sanoa kuin että menepä peilin eteen ja mietipä oletko sinä onnistunut elämässäsi niin että et ole omalla toiminnallasi rikkonut parisuhteitasi tai avioliittojasi.

Vaimo vitt_ili kaikesta, ja itse sometti 4h päivästä.

Parempi olla yksin, kun kuunnella valitusta kaikesta minkä teen väärin.

Ja täytyy sanoa, että elän elämäni parasta aikaa 10 vuoteen.

osa 1

Mulla oli vuosikausia gramman päässä ero puolisosta.

Toinen mielestä puoliso kävi vain ansiotöissä, toi palkan kotiin eikä osallistunut tarpeeksi kotitöihin tai kahden äärimmäisen hankalan lapsen hoitamiseen. Muutoin kuin järjesti viranomaisten kanssa terapiat ja tappelin Kelan kanssa hoitotuet.

Toisen mielestä puoliso oli koko ajan hyperväsynyt, hypervoipunut, erosi työpaikaltaan ahdistuksen takia kun lapset olivat pieniä ja pyrki takaisin opiskelemaan, vaikka rahasta uhkasi tulla välitön pula. Lisäksi alkoholisoitui.

Mua itseäni pidätteli eroamasta vain ja ainoastaan "lasten etu". Eli ajatus siitä, että lapset kärsisivät kaiken muun lisäksi tulevasta kahden kodin rumbasta ja myöhäisemmästä katkeruudesta. (Lasten omien kaverien vanhemmista ehkä 75% oli eronnut tai erosi.) Meidän poika sanoi n 12-vuotiaana että hänen kaikkien kavereiden vanhemmat ovat eronneet.

No, nyt lapset ovat vuosia asuneet omillaan ja ovat olosuhteisiin nähden pärjänneet hyvin, paitsi tytär on eroamassa (vaikka ei lapsia). Ero johtuu mielestäni samasta syystä kuin omassa ympäristössä tapahtui 10-20 vuotta sitten: PK-seudulla eläminen, asuminen, tekeminen, arjen pyörittäminen on hyvin monille ylivoimaista. Ellei itsellä ole varakkaat vanhemmat, hyvä tukiverkosto, itse tarpeeksi nokkela tai hyväonninen (siis perimä) jne tms, niin eroaminen on todennäköistä. Ei siihen tarvita mitään dramaattista tai eroottista syytä. 

Asun edelleen puolison kanssa. Ehkä vältyimme eroamiselta, koska "vaistosimme" että myöhemmin tulemme olemaan asiasta tyytyväisiä. Kun lapset muuttivat pois kotoa, niin häivyimme heti pois PK-seudulta. Ei olisi ollut varaa asua ja elää siellä. Eikä hermo olisi kestänyt. PK-seutu on monessa mielessä tuhon oma. Luulen että tytär jää sinne loppuiäkseen ja poika haluaa sieltä nyt jo pois vaikka yliopisto kesken. 

Akka löysi muka paremman. Suhde kesti kuulemma 4kk.

20 vuotta oltiin naimisissa.

osa 2 

Itse olen ihmetellyt jo 40-50 vuotta että miksi ihmeessä omat vanhempani eivät eronneet. Tai äitini eronnut isästäni. Kotielämä oli saatanallista väkivaltaisen juopon isän takia. Äitini on selittänyt sitä sillä ettei "silloin voinut erota koska olisi joutunut puille paljaille". Huono selitys, koska silloin asuimme provinssissa, äidillä työpaikka ja vakituisia työpaikkoja sai helposti ja inflaatio söi asuntolainat pois. (Isäni muuten mystisesti lakkasi ryyppäämästä ja terrorisoimasta perhettään ja sukuaan kun hän oli 49 v. Ei joutunut vankilaan, tullut uskovaiseksi tms. Ehkä hänen saamansa lithium-lääkitys auttoi.)

Kaikkein kauhein tilanne on nykyisillä nuorilla perheenperustajilla. Suomen ja varsinkin PK-seudun tilanne kammottava. Kammottava. Jos itse joutuu asumisen järjestämään, töitä hakemaan, järjellistä palkkaa saamaan, sähkölaskuja maksamaan ja poliittisten päättäjien tekoja kärsimään, niin jo nämä aiheuttavat runsaasti avioeroja. Ihminen vaan pitää elämäänsä niin sietämättömänä ja rasittavana, että jotenkin harhautuu ajattelemaan että eroaminen on helpompi tie. Niin kuin se muuten jo nykyään taitaa ollakin, koska kaikkialla mediassa lobataan ydinperheen tuhoa ja älyä käyttämällä eronneet saavat paremmat yhteiskunnan tuet kuin yhdessä pysyvät.  

Sanoisin että jos eroamisen riski (jos siis pidetään eroamista huonompana kuin yhdessä pysymistä) pienenee,

 * jos ajattelee omien lasten etua, tai

* hahmottaa että eroamismotivaatio voi olla seurausta nykyajan saatanallisista paineista ja "tarpeesta elää näyttävästi" tai

* valitsee puolisonsa alun perinkin maltillisesti ja järkevästi. Siis että arvot ja luonteet sopivat.

Ja lopuksi: Yhdysvalloissa on saanut julkaista yhteiskunnallisia tutkimustuloksia Länsi-Eurooppaa vapaammin. (Täällä niitä pidetään syyllistävinä.) Kaikki mahdolliset tutkimustulokset osoittavat että jos vanhemmat eroavat, niin keskimäärin heidän lapsillaan on mielettömät kertoimet päätyä vankilaan, itsemurhaan, huumeiden käyttöön, henkirikoksiin, kodittomaksi, vaikeasti mielenterveysongelmaisiksi jne.  Tiedän että monet vihaavat tällaisia tietoja, mutta mielestäni lapsen etu on tärkeämpi kuin oma turhamaisuus.  

Olen usein pohtinut sitä oliko se hyvä vai paha että oma äitini ei eronnut isästäni. Kumpikin vaihtoehto oli huono. Ja on edelleen. Joissakin tapauksissa avioero on ilman muuta parempi kuin se että lapset joutuvat traumatisoitumaan kotioloissa.  

Vierailija kirjoitti:

osa 2 

Itse olen ihmetellyt jo 40-50 vuotta että miksi ihmeessä omat vanhempani eivät eronneet. Tai äitini eronnut isästäni. Kotielämä oli saatanallista väkivaltaisen juopon isän takia. Äitini on selittänyt sitä sillä ettei "silloin voinut erota koska olisi joutunut puille paljaille". Huono selitys, koska silloin asuimme provinssissa, äidillä työpaikka ja vakituisia työpaikkoja sai helposti ja inflaatio söi asuntolainat pois. (Isäni muuten mystisesti lakkasi ryyppäämästä ja terrorisoimasta perhettään ja sukuaan kun hän oli 49 v. Ei joutunut vankilaan, tullut uskovaiseksi tms. Ehkä hänen saamansa lithium-lääkitys auttoi.)

Kaikkein kauhein tilanne on nykyisillä nuorilla perheenperustajilla. Suomen ja varsinkin PK-seudun tilanne kammottava. Kammottava. Jos itse joutuu asumisen järjestämään, töitä hakemaan, järjellistä palkkaa saamaan, sähkölaskuja maksamaan ja poliittisten päättäjien tekoja kärsimään, niin jo nämä aiheuttavat runsaasti avioeroja. Ihminen vaan pitää elämäänsä niin sietämättömänä ja rasittavana, että jotenkin harhautuu ajattelemaan että eroaminen on helpompi tie. Niin kuin se muuten jo nykyään taitaa ollakin, koska kaikkialla mediassa lobataan ydinperheen tuhoa ja älyä käyttämällä eronneet saavat paremmat yhteiskunnan tuet kuin yhdessä pysyvät.  

Sanoisin että jos eroamisen riski (jos siis pidetään eroamista huonompana kuin yhdessä pysymistä) pienenee,

 * jos ajattelee omien lasten etua, tai

* hahmottaa että eroamismotivaatio voi olla seurausta nykyajan saatanallisista paineista ja "tarpeesta elää näyttävästi" tai

* valitsee puolisonsa alun perinkin maltillisesti ja järkevästi. Siis että arvot ja luonteet sopivat.

Ja lopuksi: Yhdysvalloissa on saanut julkaista yhteiskunnallisia tutkimustuloksia Länsi-Eurooppaa vapaammin. (Täällä niitä pidetään syyllistävinä.) Kaikki mahdolliset tutkimustulokset osoittavat että jos vanhemmat eroavat, niin keskimäärin heidän lapsillaan on mielettömät kertoimet päätyä vankilaan, itsemurhaan, huumeiden käyttöön, henkirikoksiin, kodittomaksi, vaikeasti mielenterveysongelmaisiksi jne.  Tiedän että monet vihaavat tällaisia tietoja, mutta mielestäni lapsen etu on tärkeämpi kuin oma turhamaisuus.  

Olen usein pohtinut sitä oliko se hyvä vai paha että oma äitini ei eronnut isästäni. Kumpikin vaihtoehto oli huono. Ja on edelleen. Joissakin tapauksissa avioero on ilman muuta parempi kuin se että lapset joutuvat traumatisoitumaan kotioloissa.  

Se viha noita kommentissasi viittaamiisi tutkimustuloksiin koskien eron vaikutuksista lapsiin on niin käsin koskeltevaa varsinkin somessa.

Näiden vihaajien on vain pakko tehdä sitä koska he eivät kestä muuten elää itsenstä kanssa. Syyllisyyttä on heidän mahdotonta kantaa niinkuin terve aikuinen ihminen tekisi.

Sellaisen kumppanin löytäminen on lähes mahdotonta jonka kanssa voisi viettää koko loppuelämän. Saattaisi etsimiseen mennä tuo loppuelämä. Pitäisi käydä sadoilla treffeillä että edes jotenkuten kelvollinen löytyisi. Kyllähän se nyt pari ensimmäistä vuotta on melkeen kenen kanssa vaan koko aikaista halia ja pusia. Jossain vaiheessa tunteet vaan jäähtyy ja siinä vaiheessa kun muutetaan eri huoneisiin ei yhdessä olossa ole enää mitään järkeä.

Minä ja Pirkkojarkko olimme olleet jo 52 vuotta yhdessä kunnes viime syksynä meille tuli pientä riitaa siitä kumpi meistä rikkoi liekinheittimemme. Minä tietenkin syytin Pirkkojarkkoa ja Pirkkojarkko syytti minua. Silloin Marjapentti saapui päivittäiselle päiväkahveillemme. Hän sanoi olevansa minun puolellani ja Pirkkojarkko kehtasi syyttää minua pettäneen häntä Marjapentin kanssa. Päätimme erota eikä kumpikaan kadu päätöstämme näin jälkikäteen.  Lopuksi selvisi että liekinheittimen oli rikkonut meidän lemmikki hamsterimme Tipu. Emme kuitenkaan jaksaneet enään palata yhteen. Elämä sinkkuna Tipun kanssa on kyllä nastaa. Ostimme Tipun kanssa uuden liekinheittimen ja sovimme että jos hän vielä rikkoo sen hän maksaa uudesta.