Miksi teille tuli avioero?

Vierailija kirjoitti:

Puolison vapaamatkustajuus. Ei huvittanut mennä kauppaan, joten hän ei mennyt. Ei huvittanut siivota, joten ei siivonnut. Ei huvittanut viedä lapsia harrastuksiin, joten ei vienyt. Minä vaikka keskeytin ruuanlaiton ja kävin viemässä ja hakemassa.

Lisäksi alituinen marina ruuasta. Jos oli makaronilaatikko, kysyi, miksen voi tehdä vaikka lasagnea. Jos olin käynyt 500 eurolla jo siinä kuussa kaupassa ja joutunut ostamaan halvempaa, kauhea huuto siitä, miksi olen taas raahannut jotain halpiskahvia. Jos vastasin, että ei riitä minun palkka muuhun, koska olen kuukauden sisällä ostanut niin paljon ruokaa, hän haukkui, etten osaa käyttää rahaa.

Jos sanoin vastaan tai pyysin, että jaetaan kotityöt, hän syytti nalkuttamisesta. Silloin tällöin jopa suuttui ja lähti ajelemaan autolla suutuspäissään. Mikään ei ikinä muuttunut.

Minussakin oli vikaa. Riitojen pelossa alustuin. Olisi pitänyt olla jämäkämpi ja vaatia, että kotityöt tasan. Olisi pitänyt vaatia molempien käyttävän yhtä paljon rahaa kotitalouteen. Pelkäsin yhteenottoja, koska hän oli aika pelottava suuttuessaan. En halunnut, että alan itkeä lasten nähden enkä halunnut, että he saavat isästään hirviömäisen kuvan. Lapset ei koskaan tienneet, millaista on piilossa oleva taloudellinen hyväksikäyttö meidän perheessä. Eivät he ymmärtäneet sitäkään, miten kurjalta minusta tuntui, että pikku hiljaa minut oli pakotettu tekemään kaikki kotityöt. Toki lapset myös osallistuivat ikätasonsa mukaisesti.

En ikinä mene enää naimisiin. Minulla on vapaus, josta en luovu.

Sama vastaus, ei ikinä parisuhteeseen miehen kanssa, saati naimisiin. Naisen kanssa parisuhdetta voisin kokeilla. ; ) Itse oli yli 20,v naimisissa se riitti..

Meillä tullee ero minun mielenterveysongelmien takia. Kärsin työuupumuksesta ja keskivaikeasta masennuksesta. Mies tukee parhaansa mukaan, mutta myöntää myös, ettei ymmärrä ongelmiani.

Tekee itse pitkää työpäivää hyvässä työyhteisössä eikä ymmärrä, miten voin uupua toimistotyöajoilla.

Työpaikassani on paha sisäilmaongelma ja vielä pahempi ilmapiiriongelma. "Älä välitä niistä", mies sanoo ja taputtaa selkään, kun kerron kaikesta myrkyllisestä, jota koen työarjessa ja lähtee omien työkaveriensa kanssa kaljalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olet oikean ihmisen kanssa, ei tuollaisia tarvitse miettiä.

Parisuhteen ylläpito on ihan oikeasti tietyntasoista työtä myös sen oikeankin kanssa. Ihan disney-ajattelua sellainen, että kun se "oikea" löytyy niin kaikki on forever helppoa.

Jos  parisuhteessa kommunikointi epäonnistuu niin se oikeakin kanssa suhde menee pitkällä tähtäimellä nurin. 

Nimenomaan hyvän kommunnikoinnin ansiosta ei parisuhde ole mitään "työtä". Eihän kukaan parisuhdetta halua jossa töitä joutuu tekemään. Olemme olleet kimpassa 11 vuotta, eikä koskaan tämä suhde ole tuntunut työltä. Kunnioitus on pysyttävä. Sudenkuoppa on se, kun alkaa pitää toista itsestäänselvyytenä. Edelleenkin kiitän puolisoani kun hän pesee ikkunat tai korjaa ruohonleikkurin, sama  toisinpäin. 

En tarkoita, ettei hankalia aikoja ole, koska toki voi sairasteluista ja muista hankalista ajoista johtuen olla vaikeaa, mutta ei sen kuulu parisuhdetta syödä, vaan lähentää.  Suurin osa omasta tuttavapiiristä ovat eronneet  jossain vaiheessa lpsen / lasten tulon jälkeen, heihin liittyvien paineiden takia. Moni koenut helpommaksi perhe-elämän kun asuivat erillään, saavat kumpikin enemmän itselleen tärkeää aikaa.

Mies ei kestänyt, että olin älykkäämpi kuin hän itse. Veti turpiin, se oli ainoa tapa saada minut pois tolaltaan.

Otin eron ja menin eteenpäin elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä tullee ero minun mielenterveysongelmien takia. Kärsin työuupumuksesta ja keskivaikeasta masennuksesta. Mies tukee parhaansa mukaan, mutta myöntää myös, ettei ymmärrä ongelmiani.

Tekee itse pitkää työpäivää hyvässä työyhteisössä eikä ymmärrä, miten voin uupua toimistotyöajoilla.

Työpaikassani on paha sisäilmaongelma ja vielä pahempi ilmapiiriongelma. "Älä välitä niistä", mies sanoo ja taputtaa selkään, kun kerron kaikesta myrkyllisestä, jota koen työarjessa ja lähtee omien työkaveriensa kanssa kaljalle.

Yritä sentään vaihtaa työpaikkaa tai vaikka alaa. Jos miehen työpaikalla on hyvä työyhteisö, niin entäs jos sinne...

Puolison mielenterveysongelmat riistäytyivät käsistä ja muuttui eri ihmiseksi. Pitkään yritin tukea, ymmärtää ja rakastaa - mutta oma terveys alkoi rakoilemaan paineen alla. Jossain kohtaa tuli hetki, että tajusin että mun pitää pelastaa itseni ja lapset (kuten lentokoneen turvaohjeissa neuvotaan - laita maski ensin itselle ja sitten vasta auta muita).

Nyt olo on vapaa ja rauhallinen.

Vierailija kirjoitti:

Keski-iässä tulee avioeropiikki, kun naiset menettävät sen minkä vuoksi miehet heistä kiinnostuvat.

Tutkimusten mukaan aloite avioeroon ja eroon tulee yleensä naiselta.

En tiedä sitten miksi: ehkä miehet rapistuvat tuossa iässä, kun taas naiset vapautuvat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

121212 kirjoitti:

Tyypillisin syy avioeroon on se, että ruuhkavuodet loppuvat.

Nykyinen kuvio menee siten että naiset "juoksevat juoksunsa" tai sinkkuilevat parikymppisinä. Tämä voi tarkoittaa lyhytaikaisia seurustelusuhteita suosittujen poikien kanssa, kun nämä haluavat kokeilla useita naisia. Tyypillisesti nainen miellyttää suosittua poikaa kaikin keinoin, ja tämä nauttii leppoisasta nuoruudesta, vaihtaen tyttöystävää jatkuvasti.

Kolmekymppisenä iskee perhekuume. Halutaan lapsia, häät ja asunto. Sitten alkavat luotettavat tavismiehet kiinnostamaan. Lapseton seurusteluvaihe jätetään mahdollisimman lyhyeksi, pikapikaa alttarille ja lapsia. Alun ihastuminen ja molempien soidinmenovaihe kantaa tämän ajan yli.

Ruuhkavuosien aikana yhteistä aikaa ei juuri ole. Työ ja lapset vievät ajan.

Kun lapset kasvavat isommiksi, yhteistä aikaa vihdoinkin on. Ja silloin selviää totuus. Nainen ei koskaan miestä rakastanutkaan, vaan ajatusta lapsista/häistä/asunnosta, jne. Elämäpaketista joka osa mies oli. Nyt kun pitäisikin ollajuuri tämän  miehen kanssa vailla tavoitteita, vain siksi koska koska halutaan olla juuri tämän miehen kanssa, alkaakin seuraava elämänvaihe. "Eläminen itselle". Ja mies saa lähteä. On aika mennä Tinderiin ja katsoa olisiko siellä jänskempiä miehiä.

1. Juoksut

2. Vakiintuminen

3. Menot

Naisen elämänvaiheet.

Saisko saman kuvauksen miesten elämänvaiheista?

Kilttimies on koko elämänsä yksin, paitsi kolmikymppisenä pääsee muutamaksi vuodeksi perheen elättäjäksi. Sen pituinen se.

Hahaa, totta! Ja sitten katkeroituu huoltajuusriidoissa ja etsii Thaimaasta uuden puolison. Voi teitä.

Mies kävi nuolemassa yhden ruotsin opettajan löysää pillua. Olin toisella kuukaudella raskaana, teetin abortin ja jätin tyypin. Elämäni paras teko.

Vierailija kirjoitti:

Mies kävi nuolemassa yhden ruotsin opettajan löysää pillua. Olin toisella kuukaudella raskaana, teetin abortin ja jätin tyypin. Elämäni paras teko.

Ihanko itse kävit toteamassa löysyyden? Hohhoijaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta eroperhetaustasta. Eiköhän sillä ole väliä, mikä eron syy on ollut ja miten ero on hoidettu. Jos ero on ollut ns. kypsien aikuisten pitkän harkinnan tulos ja vanhemmat ovat hyvissä väleissä eron jälkeen vs. ero on ollut riitaisa ja vanhempien välit ovat yhä vaikeat. 

Pahinta turvattomuutta aiheuttaa ero johon ei ole mitään selkeää syytä. Sopuisa toiseen kyllästyminen ja se, että alkaa vain haluta elämältä jotain muuta, on kaikkein rikkovin ero, niin lapselle, kuin sille kyllästymisen kohteelle.

Omassakin liitossa lapsi saa sitten pelätä tämän päivän koittavan, vaikka toimisi itse kuinka hyvin ja rakastavasti.

Itse jouduin tällaisen eron uhriksi ja koen turvattomuutta ja pelkoa jätetyksi tulemisesta nykyisessä muuten täydellisessä suhteessani vielä vuosienkin jälkeen.

M40+

Tällaisen avioeron sain nähdä vierestä. Se haavoitti perheen lapsia todella syvältä, koska he eivät kerta kaikkiaan voineet käsittää, miksi isi ja äiti erosivat. Paha juttu oli myös se, että nämä eronneet vanhemmat viettivät eron jälkeenkin aikaa yhdessä, grillailivat kesällä jne. niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Lapset toivoivat vuosia, että vanhemmat olisivat palanneet yhteen. Näin ei vain tapahtunut. Vasta aikuisena lapset jotenkin alkoivat ymmärtää vanhempiensa eroa.

Kävin monta kertaa maksullisissa kun akka oli matkoilla.

Olen ollut kaksi kertaa naimisissa.

Ensimmäinen liittoni kariutui miehen alkoholismin ja pettämisen vuoksi. Olin 25-vuotias kun solmin avioliiton, ja 32 kun erosimme.

Toinen liittoni siksi koska miehelle iski jonkin sortin ikäkriisi. Hän oli työnarkomaani (oli tärkeämpää olla töissä kuin todistamassa lapsemme syntymää), ja hän sanoi suoraan että hänelle oma firma on tärkeämpi kuin minä tai lapsemme ja hän kyllä osoitti tämän ihan joka ikinen päivä. Liittomme kesti 4 vuotta.

Voitte uskoa miten valtavaa epäonnistumista koen varsinkin viimeisimmän liittoni päättymisestä. Yritin kaikkeni, pariterapiat yms. ja terapeutti totesi meille suoraan että suosittaa eroa, mies kertoi terapiassa avoimesti että jos hänen pitäisi valita työn ja perheen välillä, hän valitsisi silmääkään räpäyttämättä työn. Olen syyttänyt itseäni aivan tolkuttomasti, mm. siksi että olisiko minun vaan pitänyt hyväksyä  se etten merkitse miehelleni riittävästi tai että vaadinko liikaa. Ja kyllä, miesmakuni on ollut selvästi aivan surkea ja aion olla loppuelämäni yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta eroperhetaustasta. Eiköhän sillä ole väliä, mikä eron syy on ollut ja miten ero on hoidettu. Jos ero on ollut ns. kypsien aikuisten pitkän harkinnan tulos ja vanhemmat ovat hyvissä väleissä eron jälkeen vs. ero on ollut riitaisa ja vanhempien välit ovat yhä vaikeat. 

Pahinta turvattomuutta aiheuttaa ero johon ei ole mitään selkeää syytä. Sopuisa toiseen kyllästyminen ja se, että alkaa vain haluta elämältä jotain muuta, on kaikkein rikkovin ero, niin lapselle, kuin sille kyllästymisen kohteelle.

Omassakin liitossa lapsi saa sitten pelätä tämän päivän koittavan, vaikka toimisi itse kuinka hyvin ja rakastavasti.

Itse jouduin tällaisen eron uhriksi ja koen turvattomuutta ja pelkoa jätetyksi tulemisesta nykyisessä muuten täydellisessä suhteessani vielä vuosienkin jälkeen.

M40+

Tällaisen avioeron sain nähdä vierestä. Se haavoitti perheen lapsia todella syvältä, koska he eivät kerta kaikkiaan voineet käsittää, miksi isi ja äiti erosivat. Paha juttu oli myös se, että nämä eronneet vanhemmat viettivät eron jälkeenkin aikaa yhdessä, grillailivat kesällä jne. niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Lapset toivoivat vuosia, että vanhemmat olisivat palanneet yhteen. Näin ei vain tapahtunut. Vasta aikuisena lapset jotenkin alkoivat ymmärtää vanhempiensa eroa.

Ai se yleisempi tilanne, eli riitaisa ero huutotappeluineen ja huoltajuuskiistoineen rikkoo vähemmän?

Tein kaikkeni eron välttämiseksi. Raahasin exän puoliväkisin jopa pariterapiaan. Valitettavasti se ei auttanut. 

Hän lakkasi rakastamasta minua ja myöhemmin omakin rakkauteni sammui. Yritimme vielä lasten vuoksi pitää kulisseja, mutta lopulta oli erottava. 

Vierailija kirjoitti:

Mies ei kestänyt, että olin älykkäämpi kuin hän itse. Veti turpiin, se oli ainoa tapa saada minut pois tolaltaan.

Otin eron ja menin eteenpäin elämässä.

Minua ei ole parisuhteissani pahoinpidelty. Jos minua pahoinpideltäisiin, se olisi kerrasta poikki. En jää väkivaltaiseen parisuhteeseen, enkä kaiken lisäksi edes pitkäksi aikaa. Alle 8 viikkoa, jonka viettäisin turvakodissa pahoinpitelyn jälkeen ja välittömästi hankkisin uuden asunnon.

20 vuoden suhde, ero tuli 39-vuotiaana. Olimme ihmisinä keskenkasvuisia aloittaessamme, ja hyvin erilaisia. Erilaisuus veivät hyvin eri suuntiin elämässä. Lopulta yhteistä ei enää ollut.

Miten olisi voinut estää? Estin eron viimeisen 10 vuotta tekemällä asioita, joista en pitänyt. Kun en saanut samaa vastaan, lopetin ja aloin tehdä omia juttujani. Kai jos olisin vaan jatkanut ja ollut mukana miehen jutuissa, olisimme vieläkin yhdessä. Onneksi en jatkanut.

Vierailija kirjoitti:

20 vuoden suhde, ero tuli 39-vuotiaana. Olimme ihmisinä keskenkasvuisia aloittaessamme, ja hyvin erilaisia. Erilaisuus veivät hyvin eri suuntiin elämässä. Lopulta yhteistä ei enää ollut.

Miten olisi voinut estää? Estin eron viimeisen 10 vuotta tekemällä asioita, joista en pitänyt. Kun en saanut samaa vastaan, lopetin ja aloin tehdä omia juttujani. Kai jos olisin vaan jatkanut ja ollut mukana miehen jutuissa, olisimme vieläkin yhdessä. Onneksi en jatkanut.

Teit 10 vuotta asioita joista et pitänyt mutta et saanut suutasi auki puolisollesi. Oletko ylpeä tuosta? Koitko onnistuneesi ihmisenä kun noin teit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

20 vuoden suhde, ero tuli 39-vuotiaana. Olimme ihmisinä keskenkasvuisia aloittaessamme, ja hyvin erilaisia. Erilaisuus veivät hyvin eri suuntiin elämässä. Lopulta yhteistä ei enää ollut.

Miten olisi voinut estää? Estin eron viimeisen 10 vuotta tekemällä asioita, joista en pitänyt. Kun en saanut samaa vastaan, lopetin ja aloin tehdä omia juttujani. Kai jos olisin vaan jatkanut ja ollut mukana miehen jutuissa, olisimme vieläkin yhdessä. Onneksi en jatkanut.

Teit 10 vuotta asioita joista et pitänyt mutta et saanut suutasi auki puolisollesi. Oletko ylpeä tuosta? Koitko onnistuneesi ihmisenä kun noin teit?

Elämä on kasvua ja jälkiviisastelu niille jotka eivät parempaan pysty.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

20 vuoden suhde, ero tuli 39-vuotiaana. Olimme ihmisinä keskenkasvuisia aloittaessamme, ja hyvin erilaisia. Erilaisuus veivät hyvin eri suuntiin elämässä. Lopulta yhteistä ei enää ollut.

Miten olisi voinut estää? Estin eron viimeisen 10 vuotta tekemällä asioita, joista en pitänyt. Kun en saanut samaa vastaan, lopetin ja aloin tehdä omia juttujani. Kai jos olisin vaan jatkanut ja ollut mukana miehen jutuissa, olisimme vieläkin yhdessä. Onneksi en jatkanut.

Teit 10 vuotta asioita joista et pitänyt mutta et saanut suutasi auki puolisollesi. Oletko ylpeä tuosta? Koitko onnistuneesi ihmisenä kun noin teit?

Elämä on kasvua ja jälkiviisastelu niille jotka eivät parempaan pysty.

-eri

Jep, ja tuolla mainitsemallasi kasvulla voidaankin sitten oikeuttaa tuollainen käytös jossa vedetään puolisoa kohtaan 10 vuotta jotain valheellista roolia joka ei loppu viimein sovi itselle kuin että otettaisiin vastuu omasta toiminnasta. Tuo on vuosien varastamista puolisolta ei todellakaan mitään rakkautta.