Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi teille tuli avioero?
Tavoitteeni on pitkä, jopa elinikäinen liitto toisen ihmisen kanssa. Haluan tutustua niihin mahdollisiin sudenkuoppiin ja ongelmiin mihin liitto voi kaatua jos on kaatuakseen. On varmasti paljon syitä joille ei mitään voi, mutta uskon että on myös sellaisia joita voi ehkäistä etukäteen. Ajatteletko itse, että olisit voinut tehdä jotain eron estääksesi jos olisit ryhtynyt toimenpiteisiin tarpeeksi aikaisin vai oliko ero väistämätön? Kerro myös minkä ikäisenä erosit ja kuinka pitkän liiton jälkeen. Kiitos vastauksista :)
Kommentit (1765)
Vierailija kirjoitti:
Kyllästyin elättämään laiskaa työnteosta vieraantunutta ihmistä joka ei muuta tehnyt kun nalkutti ja vaati. Onneksi en suostunut tekemään hänelle lasta kaikista niistä vaatimuksista huolimatta. Olen ennemmin loppu elämän yksin kun siipeilijän elättäjänä.
Edelleenkään Suomessa ei makseta naiselle erossa yhtään mitään.
Ainoa lasku seuraa lapsen elatuksesta jonka tekisit myös silloin kun asuu kattosi alla vakituisesti yhdessä ollessanne. Erossa huolehditaan lapsesta jolle määrätään elatus eli elarit.
Toista se on suuressa maailmassa jossa suurempi tuloisempi eli yleensä mies maksaa erossa exvaimolle elarin ja lapsille omat summat. Voi se suurempi tuloisempi olla nainenkin jolloin siis maksetaan miehelle. Tai nykyaikana expuolisolle.
Ottaisitte miehet asioista selvää ennen kuin vingutte jostain ihan turhasta mikä ei edes pidä paikkansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun uupumus käynnisti sellaisen tapahtumasarjan, että päädyimme eroon. Tähän liittyy niin hirveästi erilaisia asioita mitä on todella vaikea näin kirjoittaen kuvailla. Nuorena ensinnäkin olin hyvin hauras ja heikossa jamassa itseni kanssa. Ripustauduin todella paljon mieheeni ja hänessä on erittäin voimakkaana halu auttaa ja tuntea itsensä tarpeelliseksi. Jopa niin voimakas, että se osaltaan pitkitti omaa toipumista I ja vlimistumistani. Toinen kuvitteli tekevänsä hyvää, mutta teki periaatteessa karhunpalveluksen passatessaan ja hyysätessään.
Kyllästyin tähän, koska oma luonteeni on vahva ja voimakas. Olin vaan mennyt rikki kovista kokemuksista johtuen ja olin siis se heikko versio itsrdyäni kun tavattiin.
Mies on oikeasti aina ollut meistä se heikompi. On vähän kiltti ja arka, mutta sai silloin ehkä kokea itsensä voimakkaaksi.
Vuosi vuodelta toivuin ja lopulta olin vahvistunut niin vahvaksi että tää kuvio ei vaan enää toiminut. Minua alkoi ahdistaa miehen käytös ja tuntui että kaupan vapautta ja itsenäisyyttä. Haluan seisoa omilla jaloillani, eikä se onnistu niin kauan kun meidän suhteessa jatkuu potilas-hoivaaja roolit.
Muutakin tässä toki oli, kuten just tuo lastenhoidon ja kotitöiden kasaantuminen minun harteille. Niin ristiriitaiselta kuin tämä kuulostaa.
Mies on myös työnarkomaani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhdessä 20 vuotta, 25-vuotiaasta 45-vuotiaaksi. Naimisissa siitä 17 vuotta.
Miehen rakkaus vain loppui. Ei ihmeempiä riitoja, ei edes alkoholin käyttöä ikinä (molemmat absolutisteja).
Tuohan oli kamalaa. Miten se ilmeni? Miten huomasit asian ja yritittekö korjata sitä?
Rakkaus pitäisi olla tahtotila.
Että tunteettomina vaan elämää eteenpäin ja kulissit pidetään pystyssä vaikka mikä olis, koska joskus tuli luvattua mitä KUKAAN EI IKINÄ VOI LUVATA kellekään ,kun ei edes huomisesta voi tietää? Tahtotila in my ass.
Mä uskon että rakkaus on tahdon asia. Pitkässä suhteessa tulee aikoja kun sitä rakkautta ei vaan löydy. Toinen ärsyttää, tuntuu että olisi parempi yksin. Tähän mennessä se rakkaus on kuitenkin löytynyt aina uudestaan ja uudestaan. Siinä pitää vaan valita se parisuhde joka ikinen päivä, tahtoa selvitä siitä kun toinen taas tympii. Tämä tietenkin pätee vain sellaisissa parisuhteissa, missä ei ole minkäänlaista väkivaltaa, vaan kaikki on oikeasti ihan hyvin. Aina ei vaan jaksa rakastaa sitä samaa naamaa. Siitä pääsee kuitenkin yli.
Mä uskoin myös 20 vuotta, kunnes uskominen sitten lopulta loppui. Ei vaan jaksanut enää elätellä haavekuvitelmia, jotka ei siihenkään mennessä ollut toteutuneet. Olisi vaan pitänyt putsata ne linssit paaaljon aiemmin.
Parin vuoden liiton jälkeen erosin alle 25-vuotiaana. Mies alkoi pihtaamaan, eikä asiaa muuttanut mikään, mitä tein tai jätin tekemättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmimmin avioeron välttää kun ei mene naimisiin. Jos olisit laskuvarjohyppäämässä lentokoneesta ja sinulla olisi 50% mahdollisuus, että laskuvarjo toimii, hyppäisitkö?
Niin, onko se elämässä suurin riski, ettei ota riskejä ?
Eli ei mene myöskään pari- tai monikkosuhteeseen, koska voi tulla ero.
Niin, avioliitossahan se eroriski prosentteina on kuitenkin pienempi kuin muissa suhdemuodoissa.
Avioliitto päättyy aina eroon tai kuolemaan.
Jos meinaa rakastaa, pitää saada vastavuoroisesti myös rakkautta.
Suurin riski on se, ettei ota riskejä. Jos ei salli rakastamista itselleen, jää ilman. Hyvä parisuhde on parempi kuin huono avioliitto.
Hyvään parisuhteeseen kuuluu hyvä vuorovaikutus.
Avioliitto ei ole kyllä mikään jokamiehen ja jokanaisen juttu.
Vaatii kyllä hyvät elämähallinta taidot, rakkauden, joustavuuden, kunnioituksen, väkivallattomuuden, perus rehellisyyden. Ja usein vielä hyvän perusterveyden, terveiden jälkeläisten hankkimiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tärkein asia avioliittoa harkitseville on selvittää millainen hengellisen elämän pohja kumppaneilla on.
Pysyvimpiä avioliittoja ovat tunnetusti sellaiset jossa puolisot viettävät raamatunkuku-, hartaus- ja rukoushetkiä yhdessä.
Joko ymmärrät että Jumala rakastaa Sinuakin aivan henkilökohtaisesti ja hänellä on Sinullekin aivan yksilöllinen elämänsuunnitelma Hänen tahtonsa mukaisessa elämässä ja johdatuksessa.
"Jokainen anova saa, etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan."Minustakin tärkeintä on selvittää millainen hengellisen elämän pohja kumppaneilla on. Kun kuulen, että potentiaalinen kumppani haluaa viettää raamatunluku-, hartaus- ja rukoushetkiä yhdessä, tiedän sanoa heti, että eiköhän tämä ollut tässä. Mieluiten tämä tapahtuu viimeistään ensimmäisillä treffeillä, niin ei tuhlaannu enempää aikaa.
Jos potentiaaliselle ei kävisi yhteiset rukous- ja hartaushetket, niin onhan se parempi ettei ensimmäisiäkään treffejä (jollei sitten evankelioimistarkoituksessa).
Toisaalta, asenteet ja näkemykset voivat elämässä muuttua, voi tulla luopioksi tai tapahtuu kääntyminen kristityksi (kuten 433), niin ettei tuo alun katsomusten yhtäläisyyskään takaa pitkää aviota jos toinen on pelkästään tuollaisen takia herkkähipiäisen kärsimätön ja itsekäs.
Nykyajan akat eivät kestä mitään, eli jos pienikin ongelma ni heti aletaan pakkaamaan. Liittoon kuuluu ylä ja alamäkiä! Ei heti tarvi erota. Itellä 42vuotta takana saman kanssa. Kavereina yhteen mentiin ja näin on jatkunut. Ei me erota . Asiat selvitetään 🤩 t. acca
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuorempi, nyt exvaimoni ei jaksanut kyltymätöntä seksinhimoani. Siis hänen mielestään näin. Saisi edes muutaman kerran viikossa. Hänelle riitti kerran viikossa, tai kahdessa. Hän ei ymmärtänyt miehisiä tarpeitani tyhjentyä edes yksikseni kerran päivässä. Asioista puhuttiin ja välillä kinattiin, melkein riideltiin pari vuotta ja lopulta hän lähti lasten kanssa.
Kulttuurierot, henkinen väkivalta, en jaksanut olla kynnysmatto, halusin puhua taas kotikielenä äidinkieltäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pihtaaminen oli syynä. Ajauduin sitten etsimään seksiä muualta....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhdessä 20 vuotta, 25-vuotiaasta 45-vuotiaaksi. Naimisissa siitä 17 vuotta.
Miehen rakkaus vain loppui. Ei ihmeempiä riitoja, ei edes alkoholin käyttöä ikinä (molemmat absolutisteja).
Tuohan oli kamalaa. Miten se ilmeni? Miten huomasit asian ja yritittekö korjata sitä?
Rakkaus pitäisi olla tahtotila.
Että tunteettomina vaan elämää eteenpäin ja kulissit pidetään pystyssä vaikka mikä olis, koska joskus tuli luvattua mitä KUKAAN EI IKINÄ VOI LUVATA kellekään ,kun ei edes huomisesta voi tietää? Tahtotila in my ass.
Mä uskon että rakkaus on tahdon asia. Pitkässä suhteessa tulee aikoja kun sitä rakkautta ei vaan löydy. Toinen ärsyttää, tuntuu että olisi parempi yksin. Tähän mennessä se rakkaus on kuitenkin löytynyt aina uudestaan ja uudestaan. Siinä pitää vaan valita se parisuhde joka ikinen päivä, tahtoa selvitä siitä kun toinen taas tympii. Tämä tietenkin pätee vain sellaisissa parisuhteissa, missä ei ole minkäänlaista väkivaltaa, vaan kaikki on oikeasti ihan hyvin. Aina ei vaan jaksa rakastaa sitä samaa naamaa. Siitä pääsee kuitenkin yli.
Liian nuorena yhteenmeno. En tiennyt, enkä osannut villeissä kuvitelmissanikaan ajatella että haluaisin elämältä jossain vaiheessa jotain ihan muuta kuin parisuhteen mieheni kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nykyajan akat eivät kestä mitään, eli jos pienikin ongelma ni heti aletaan pakkaamaan. Liittoon kuuluu ylä ja alamäkiä! Ei heti tarvi erota. Itellä 42vuotta takana saman kanssa. Kavereina yhteen mentiin ja näin on jatkunut. Ei me erota . Asiat selvitetään 🤩 t. acca
Minkä näistä pienistä ongelmista olet vain sietänyt, kun muut akat ovat eronneet:
väkivaltaisuus
alkoholismi
narkomanius
peliriippuvuus
?
[/quote].... Toisaalta vuosien aikana; muille naisille flirttailua aina jos mahdollista kun olen läsnä eli jää tuijottamaan jotain naista/takapuolta tms. ja kun huomautan, että ei ole kohteliasta, kieltää katsoneensa tai vain tuijottaa minua ilmeettömänä eikä puhu mitään. ..... [/quote]
Tuosta tulee mieleen kun eräs mies jossain somekeskustelussa esitti käytäntönään ollessaan vaimonsa kanssa ĺiikkeellä jos ilmestyy joku nainen joka vaikuttaisi olemuksellaan haluavansa miesten huomiota, että hän (siis tuo mies) keskittyy keskusteluun vaimonsa kanssa katsomalla häntä samalla suoraan silmiin.
Ja mies jatkoi että hänelle syntyi vaikutelma että vaimonsa arvosti miehensä käytäntöä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kulttuurierot, henkinen väkivalta, en jaksanut olla kynnysmatto, halusin puhua taas kotikielenä äidinkieltäni.
Tässä on ainakin käynyt ilmi, että on erittäin tärkeää ETUKÄTEEN ennen sitoutumista selvittää ja sopia HYVIN tarkkaan periaatteet ja käytännöt, joita lupaudutaan noudattamaan liitossa, jos taustalla eri kielet ja varsinkin vielä erilaiset kulttuurit.
Vierailija kirjoitti:
Mun uupumus käynnisti sellaisen tapahtumasarjan, että päädyimme eroon. Tähän liittyy niin hirveästi erilaisia asioita mitä on todella vaikea näin kirjoittaen kuvailla. Nuorena ensinnäkin olin hyvin hauras ja heikossa jamassa itseni kanssa. Ripustauduin todella paljon mieheeni ja hänessä on erittäin voimakkaana halu auttaa ja tuntea itsensä tarpeelliseksi. Jopa niin voimakas, että se osaltaan pitkitti omaa toipumista I ja vlimistumistani. Toinen kuvitteli tekevänsä hyvää, mutta teki periaatteessa karhunpalveluksen passatessaan ja hyysätessään.
Kyllästyin tähän, koska oma luonteeni on vahva ja voimakas. Olin vaan mennyt rikki kovista kokemuksista johtuen ja olin siis se heikko versio itsrdyäni kun tavattiin.
Mies on oikeasti aina ollut meistä se heikompi. On vähän kiltti ja arka, mutta sai silloin ehkä kokea itsensä voimakkaaksi.
Vuosi vuodelta toivuin ja lopulta olin vahvistunut niin vahvaksi että tää kuvio ei vaan enää toiminut. Minua alkoi ahdistaa miehen käytös ja tuntui että kaupan vapautta ja itsenäisyyttä. Haluan seisoa omilla jaloillani, eikä se onnistu niin kauan kun meidän suhteessa jatkuu potilas-hoivaaja roolit.
Muutakin tässä toki oli, kuten just tuo lastenhoidon ja kotitöiden kasaantuminen minun harteille. Niin ristiriitaiselta kuin tämä kuulostaa.
Mies on myös työnarkomaani.
Otit itsekkäästi kaiken mitä sait kiltistä ihmisestä irti, hyödyit hänestä ja sitten lähdit menee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhdessä 20 vuotta, 25-vuotiaasta 45-vuotiaaksi. Naimisissa siitä 17 vuotta.
Miehen rakkaus vain loppui. Ei ihmeempiä riitoja, ei edes alkoholin käyttöä ikinä (molemmat absolutisteja).
Tuohan oli kamalaa. Miten se ilmeni? Miten huomasit asian ja yritittekö korjata sitä?
Rakkaus pitäisi olla tahtotila.
Että tunteettomina vaan elämää eteenpäin ja kulissit pidetään pystyssä vaikka mikä olis, koska joskus tuli luvattua mitä KUKAAN EI IKINÄ VOI LUVATA kellekään ,kun ei edes huomisesta voi tietää? Tahtotila in my ass.
Mä uskon että rakkaus on tahdon asia. Pitkässä suhteessa tulee aikoja kun sitä rakkautta ei vaan löydy. Toinen ärsyttää, tuntuu että olisi parempi yksin. Tähän mennessä se rakkaus on kuitenkin löytynyt aina uudestaan ja uudestaan. Siinä pitää vaan valita se parisuhde joka ikinen päivä, tahtoa selvitä siitä kun toinen taas tympii. Tämä tietenkin pätee vain sellaisissa parisuhteissa, missä ei ole minkäänlaista väkivaltaa, vaan kaikki on oikeasti ihan hyvin. Aina ei vaan jaksa rakastaa sitä samaa naamaa. Siitä pääsee kuitenkin yli.
Tahtoa vaan pitää olla molemmilla osapuolilla, että se kantaa kyllästymisten yli. Minulla oli, miehen tahtoi loppui, kun töihin tuli parikymmentä vuotta nuorempi harjoittelija, joka myös tahtoi mieheni. Kyllähän me jälkikäteen ajateltuna kasvoimme erillemme, kun parikymppisestä nelikymppiksi yhdessä olimme, noissa ikävuosissahan ihmiset muuttuvat valtavasti ja kasvavat aikuiseksi, eikä se kasvu aina tapahdu samaan suuntaan.
Ei vaan jaksanut ja toisen naama alkoi nyppimään !
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keski-iässä tulee avioeropiikki, kun naiset menettävät sen minkä vuoksi miehet heistä kiinnostuvat.
Vain tyhmät miehet ajattelevat näin.
Se on ihan tilastollinen fakta. Enkä ole mies.
Eli se on nyt vain tilastollinen fakta, että miehet on tyhmiä. Lol.
Laitathan linkkiä tähän "faktaan"? Miehet kun eivät ilmeisesti ole koskaan kehittäneet tiedettä, taidetta, kulttuuria, kuten naiset.
Vierailija kirjoitti:
Keski-iässä tulee avioeropiikki, kun naiset menettävät sen minkä vuoksi miehet heistä kiinnostuvat.
Tyhmyyden, sokeuden ja epäitsekkyyden?
Alue: Aihe vapaa
Ei oltu naimisissa mutta kuitenkin niin monta vuotta yhdessä, että kyllä sitä voi ihan hyvällä syyllä kutsua vaikka sitten avioliitoksi. Suhteessamme työnjako oli alusta alkaen selvä, mies hoitaa omat duuninsa ja minä kaiken muun. Ongelmia alkoi tulemaan siinä vaiheessa kun itsekin palasin töihin lasten kasvettua.
Voimat ei riittänyt, eikä muutos enää onnistunut, olihan tilanne jo niin rutinoitunut.
Katkeruus ja kauna alkoi nostaa päätään ja esimerkiksi tilanteissa joissa olisin eniten kaivannut aoua/tukea niin mies jätti mut täysin yksin. Kun olin täysin uupunut pienten lasten kanssa/ sairaana niin hänen kylmyys ja suorastaan ilkeys mua kohtaan oikein korostui.
Ei ollut milläänlailla kykeneväinen osoittamaan empatiaa tai ottamaan vetovastuuta.
Lopulta väsymykseni saavutti lopullisen päätepisteen ja laitoin miehen pihalle.
Helpommalla olen päässyt, kun on yksi vähemmän passattavana ja jatkuva vitutus on poissa.
Tämä kaikki söi mua niin paljon sisältä, että en koskaan voinut enää kunnolla luottaa ja rakastaa miestä ja se purkautui sitten kireytenä ja riitoina.
Nyt on hyvä olla.