Positiivinen kasvatus ja tunnetaitojen opettaminen, kokemuksia?

Vierailija kirjoitti:

No mutta nythän näitä sanoittaminen lapsia nähdään kouluissa. Riehuminen, narsistinen käytös ja koulukiusaaminen rehottaa. Hienosti meni.

Ne on niitä, jotka ei ole saaneet koskaan raivota, kun vanhemmat on joko rankaisseet tai sit jättäneet yksin. Jossain ne sit puretaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnetaitojen opettamisessa sanoittaminen on hyvä juttu, mutta se pitää osata tehdä oikealla tavalla. Ei sellaisella tyrkyttävällä toisen puolesta kaikkitietävällä tavalla vaan sellaisella harmaan sävyt ymmärtävällä tavalla.

EI näin: "Nyt itket, koska sinusta tuntuu pahalta."

Vaan näin: "Nyt itket, koska sinusta tuntuu pahalta, kenties olet pettynyt siihen että et tällä kertaa saanut sitä mitä olisit halunnut. Tai sitten kenties sinua turhauttaa, koska äiti ei antanut sinulle mehua. Tai ehkäpä sinulla on nälkä ja verensokerisi ovat alhaalla ja sen takia sinua itkettää. Tai ehkä jotain muuta, jota äiti ei nyt osaa sanoittaa. Sinä itse kyllä tiedät, mikä sinulla on kun pysähdyt sitä hetkeksi miettimään ja aistimaan. Äiti tässä vain yrittää auttaa sinua, jotta jatkossa osaisit sanoittaa tunteesi ja tarpeesi muille ihmisille."

Tämä tietenkin ikätasoisesti, eli ei liian nuorelle lapselle kannata tehdä asioista liian vaikeita. Mutta ei myöskään pidä pitää lasta jotenkin tyhmänä tai vajaaälyisenä, että hänelle ei kannattaisi asioita kunnolla selittää ja sanallistaa.

Anteeksi nyt hölmöyteni, mutta miksi näitä pitää "sanoittaa"? Eiköhän se lapsi itsekin tiedä miksi sitä harmittaa. Luulisi pikemminkin, että tuollainen lässyttäminen aiheuttaa enemmän ärsytystä. Pikemminkin antaa sen lapsen rauhassa olla harmissaan. Sitten myöhemmällä iällä aloitetaan opettelemaan tunteiden käsittelyä ja säätelyä. Ettei aina tarvitse riehua, vaikka miten harmittaisi. Yleisesti ottaen lapset kyllä oppivat nämä ihan itse. Tytöt toki helpommin kuin pojat.

Ei sanoittaminen ole lässytystä nähnytkään. Eikä sillä viedä mitään pois, ihan saa rauhassa olla harmissaan.

Kerro ihan yksityiskohtaisesti miten lasta auttaa se, että hänelle kerrotaan että sinua harmittaa nyt kun et saanut karkkia. Eikö hän muka itse tiedä sitä? Miten tyhminä te lapsia pidätte? Joillekin taaperolle ei taas puhe edes tehoa, joten mitä hyötyä siitäkään on?

Ei hänelle kerrota, että sua harmittaa, kun et saanut karkkia vaan kerrotaan, että on ok, että sua harmittaa, kun et sitä karkkia saanut. Vissi ero

Eli kannustetaan vetämään seuraavallakin kerralla itkupotkuraivarit kaupan lattialla?

Kerrotaan, että se on ok, jos näin tekee. Harva tekee, kun huomaa ettei se haittaisi, mutta ei se sitä karkkia hänelle myöskään tuo.

Eli lapselle sanotaan, että on hyväksyttävää käytöstä maata kaupan lattialla parkumassa. En ihmettele, että opettajat ovat koulussa helisemässä näiden sanoittamalla kasvatettujen kakaroiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ammattikasvattajana olen huomannut, että siinä massiivisen raivokohtauksen aikana on kaikista varminta ja turvallisinta pitää suu kiinni, koska raivari syvenee ja kasvaa sitä mukaa kun aikuinen alkaa lässyttämään tunteista. Kun pahin raivo on laantunut, niin sen voi saada uudelleen leimahtamaan, kun aletaan taas kysellä ja jaaritella niistä tunteista, tai sitten voidaan päästä tilanteesta irti kun keksitään jokin ihan muu puheenaihe.

Voit olla empaattinen ja läsnä lapselle myös hiljaa. Ajattele jos kesken kamalimman raivari sun miehes tulisi vaikka kertomaan sulle että " sä oot nyt kovin vihainen, kun join viimeiset ruokarahat, se on ihan ok, olla vihainen, mutta se menee ohi..." 😆 Voi olla, ettei se raivari siitä ainakaan laantuisi....

Oikein ammattikasvattaja opettaa sivuuttamasn ikävät tunteet. Huh huh, toivottavasti et oikeasti tee noin.

Näitä mammoja jotka tyrkkii kirjaa tai harhauttaa lasta, on ihan liikaa. Sit ne on teininä mun vastaanotolla paniikkihäiriön vuoksi, kun ne ei osaa lainkaan käsitellä tunteitaan.

Voi Jeesus, et voi olla tosissasi! Teinin paniikkihäiriö johtuu siitä, että äiti yritti harhauttaa kirjalla, kun se lapsena meinasi hermostua serkun rippijuhlassa. Ja mikäköhän vastaanotto on kyseessä? Onnellisuusterapeutti? Toivottavasti ei kuitenkaan mikään koulupsykologi tai vastaava, jossa tapauksessa toivon vilpittömästi, että saat lisäkoulutusta tai vaihdat alaa.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ammattikasvattajana olen huomannut, että siinä massiivisen raivokohtauksen aikana on kaikista varminta ja turvallisinta pitää suu kiinni, koska raivari syvenee ja kasvaa sitä mukaa kun aikuinen alkaa lässyttämään tunteista. Kun pahin raivo on laantunut, niin sen voi saada uudelleen leimahtamaan, kun aletaan taas kysellä ja jaaritella niistä tunteista, tai sitten voidaan päästä tilanteesta irti kun keksitään jokin ihan muu puheenaihe.

Voit olla empaattinen ja läsnä lapselle myös hiljaa. Ajattele jos kesken kamalimman raivari sun miehes tulisi vaikka kertomaan sulle että " sä oot nyt kovin vihainen, kun join viimeiset ruokarahat, se on ihan ok, olla vihainen, mutta se menee ohi..." 😆 Voi olla, ettei se raivari siitä ainakaan laantuisi....

Oikein ammattikasvattaja opettaa sivuuttamasn ikävät tunteet. Huh huh, toivottavasti et oikeasti tee noin.

Näitä mammoja jotka tyrkkii kirjaa tai harhauttaa lasta, on ihan liikaa. Sit ne on teininä mun vastaanotolla paniikkihäiriön vuoksi, kun ne ei osaa lainkaan käsitellä tunteitaan.

Miten ne sivuutetaan, jos annetaan lapselle tilansa ja aika raivoamiselle, ollaan läsnä ja turvataan lapsen oma ja muiden lasten turvallisuus, ja kun lapsi on valmis esimerkiksi syliin, niin sit pidetään hyvänä ja jatketaan päivää? Tunteen sivuuttamista olisi se, että aikuinen sanoisi, että raivoaminen on tyhmää ja turhaa, kehoittaisi olemaan hiljaa ja rauhoittumaan ja lisäksi vielä poistuisi paikalta ja jättäisi lapsen yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnetaitojen opettamisessa sanoittaminen on hyvä juttu, mutta se pitää osata tehdä oikealla tavalla. Ei sellaisella tyrkyttävällä toisen puolesta kaikkitietävällä tavalla vaan sellaisella harmaan sävyt ymmärtävällä tavalla.

EI näin: "Nyt itket, koska sinusta tuntuu pahalta."

Vaan näin: "Nyt itket, koska sinusta tuntuu pahalta, kenties olet pettynyt siihen että et tällä kertaa saanut sitä mitä olisit halunnut. Tai sitten kenties sinua turhauttaa, koska äiti ei antanut sinulle mehua. Tai ehkäpä sinulla on nälkä ja verensokerisi ovat alhaalla ja sen takia sinua itkettää. Tai ehkä jotain muuta, jota äiti ei nyt osaa sanoittaa. Sinä itse kyllä tiedät, mikä sinulla on kun pysähdyt sitä hetkeksi miettimään ja aistimaan. Äiti tässä vain yrittää auttaa sinua, jotta jatkossa osaisit sanoittaa tunteesi ja tarpeesi muille ihmisille."

Tämä tietenkin ikätasoisesti, eli ei liian nuorelle lapselle kannata tehdä asioista liian vaikeita. Mutta ei myöskään pidä pitää lasta jotenkin tyhmänä tai vajaaälyisenä, että hänelle ei kannattaisi asioita kunnolla selittää ja sanallistaa.

Anteeksi nyt hölmöyteni, mutta miksi näitä pitää "sanoittaa"? Eiköhän se lapsi itsekin tiedä miksi sitä harmittaa. Luulisi pikemminkin, että tuollainen lässyttäminen aiheuttaa enemmän ärsytystä. Pikemminkin antaa sen lapsen rauhassa olla harmissaan. Sitten myöhemmällä iällä aloitetaan opettelemaan tunteiden käsittelyä ja säätelyä. Ettei aina tarvitse riehua, vaikka miten harmittaisi. Yleisesti ottaen lapset kyllä oppivat nämä ihan itse. Tytöt toki helpommin kuin pojat.

Ei sanoittaminen ole lässytystä nähnytkään. Eikä sillä viedä mitään pois, ihan saa rauhassa olla harmissaan.

Kerro ihan yksityiskohtaisesti miten lasta auttaa se, että hänelle kerrotaan että sinua harmittaa nyt kun et saanut karkkia. Eikö hän muka itse tiedä sitä? Miten tyhminä te lapsia pidätte? Joillekin taaperolle ei taas puhe edes tehoa, joten mitä hyötyä siitäkään on?

Ei hänelle kerrota, että sua harmittaa, kun et saanut karkkia vaan kerrotaan, että on ok, että sua harmittaa, kun et sitä karkkia saanut. Vissi ero

Eli kannustetaan vetämään seuraavallakin kerralla itkupotkuraivarit kaupan lattialla?

Kerrotaan, että se on ok, jos näin tekee. Harva tekee, kun huomaa ettei se haittaisi, mutta ei se sitä karkkia hänelle myöskään tuo.

Eli lapselle sanotaan, että on hyväksyttävää käytöstä maata kaupan lattialla parkumassa. En ihmettele, että opettajat ovat koulussa helisemässä näiden sanoittamalla kasvatettujen kakaroiden kanssa.

No miksi ei olisi? Harvalle ne sinne kauppareissulle osuu, mutta jos, pitääkö sen lapsen pidättää tunteensa siihen asti, että niiden näyttäminen äitille sopii?

Sata vuotta sitten pieni lapsi oli tuhma, kun se itki. Ihan pienikin lapsi. Pitää olla reipas, ei saa itkeä eikä suuttua. Tai lapselle naurettiin, jos hän oli hädissään. 

Tästä kasvatuksesta aiheutui tunnekylmiä ihmisiä.

Tunnetaitojen opettaminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että tällainen kasvatus on hylätty. Lapsi saa olla vihainen ja surullinen ilman että hänet nolataan tai häntä moititaan.

Silti: miten se sanoittaminen tähän liittyy? 

On olemassa iso joukko lapsia, joita ei äänellä edes voi ohjata. Opettajankoulutuksessakin korostetaan, että joskus vaikka kevyt kosketus olkapäästä kertoo lapselle tehokkaammin, että hänen tunteensa on huomioitu, kuin vartin pituinen lässyttävä monologi. 

Nykyisin kun joka toisella on keskittymishäiriö, niin se äidin sanoitus ei jää mieleen, vaikka siinä mitä korulauseita laskettelisit. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ammattikasvattajana olen huomannut, että siinä massiivisen raivokohtauksen aikana on kaikista varminta ja turvallisinta pitää suu kiinni, koska raivari syvenee ja kasvaa sitä mukaa kun aikuinen alkaa lässyttämään tunteista. Kun pahin raivo on laantunut, niin sen voi saada uudelleen leimahtamaan, kun aletaan taas kysellä ja jaaritella niistä tunteista, tai sitten voidaan päästä tilanteesta irti kun keksitään jokin ihan muu puheenaihe.

Voit olla empaattinen ja läsnä lapselle myös hiljaa. Ajattele jos kesken kamalimman raivari sun miehes tulisi vaikka kertomaan sulle että " sä oot nyt kovin vihainen, kun join viimeiset ruokarahat, se on ihan ok, olla vihainen, mutta se menee ohi..." 😆 Voi olla, ettei se raivari siitä ainakaan laantuisi....

Oikein ammattikasvattaja opettaa sivuuttamasn ikävät tunteet. Huh huh, toivottavasti et oikeasti tee noin.

Näitä mammoja jotka tyrkkii kirjaa tai harhauttaa lasta, on ihan liikaa. Sit ne on teininä mun vastaanotolla paniikkihäiriön vuoksi, kun ne ei osaa lainkaan käsitellä tunteitaan.

Miten ne sivuutetaan, jos annetaan lapselle tilansa ja aika raivoamiselle, ollaan läsnä ja turvataan lapsen oma ja muiden lasten turvallisuus, ja kun lapsi on valmis esimerkiksi syliin, niin sit pidetään hyvänä ja jatketaan päivää? Tunteen sivuuttamista olisi se, että aikuinen sanoisi, että raivoaminen on tyhmää ja turhaa, kehoittaisi olemaan hiljaa ja rauhoittumaan ja lisäksi vielä poistuisi paikalta ja jättäisi lapsen yksin.

Sivuuttamista on myös se, että keksitään jokin muu puheenaihe.

Vierailija kirjoitti:

Sata vuotta sitten pieni lapsi oli tuhma, kun se itki. Ihan pienikin lapsi. Pitää olla reipas, ei saa itkeä eikä suuttua. Tai lapselle naurettiin, jos hän oli hädissään. 

Tästä kasvatuksesta aiheutui tunnekylmiä ihmisiä.

Tunnetaitojen opettaminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että tällainen kasvatus on hylätty. Lapsi saa olla vihainen ja surullinen ilman että hänet nolataan tai häntä moititaan.

Silti: miten se sanoittaminen tähän liittyy? 

On olemassa iso joukko lapsia, joita ei äänellä edes voi ohjata. Opettajankoulutuksessakin korostetaan, että joskus vaikka kevyt kosketus olkapäästä kertoo lapselle tehokkaammin, että hänen tunteensa on huomioitu, kuin vartin pituinen lässyttävä monologi. 

Nykyisin kun joka toisella on keskittymishäiriö, niin se äidin sanoitus ei jää mieleen, vaikka siinä mitä korulauseita laskettelisit. 

sanoittaminen ei ole korulauseita ja pitkää keskustelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnetaitojen opettamisessa sanoittaminen on hyvä juttu, mutta se pitää osata tehdä oikealla tavalla. Ei sellaisella tyrkyttävällä toisen puolesta kaikkitietävällä tavalla vaan sellaisella harmaan sävyt ymmärtävällä tavalla.

EI näin: "Nyt itket, koska sinusta tuntuu pahalta."

Vaan näin: "Nyt itket, koska sinusta tuntuu pahalta, kenties olet pettynyt siihen että et tällä kertaa saanut sitä mitä olisit halunnut. Tai sitten kenties sinua turhauttaa, koska äiti ei antanut sinulle mehua. Tai ehkäpä sinulla on nälkä ja verensokerisi ovat alhaalla ja sen takia sinua itkettää. Tai ehkä jotain muuta, jota äiti ei nyt osaa sanoittaa. Sinä itse kyllä tiedät, mikä sinulla on kun pysähdyt sitä hetkeksi miettimään ja aistimaan. Äiti tässä vain yrittää auttaa sinua, jotta jatkossa osaisit sanoittaa tunteesi ja tarpeesi muille ihmisille."

Tämä tietenkin ikätasoisesti, eli ei liian nuorelle lapselle kannata tehdä asioista liian vaikeita. Mutta ei myöskään pidä pitää lasta jotenkin tyhmänä tai vajaaälyisenä, että hänelle ei kannattaisi asioita kunnolla selittää ja sanallistaa.

Anteeksi nyt hölmöyteni, mutta miksi näitä pitää "sanoittaa"? Eiköhän se lapsi itsekin tiedä miksi sitä harmittaa. Luulisi pikemminkin, että tuollainen lässyttäminen aiheuttaa enemmän ärsytystä. Pikemminkin antaa sen lapsen rauhassa olla harmissaan. Sitten myöhemmällä iällä aloitetaan opettelemaan tunteiden käsittelyä ja säätelyä. Ettei aina tarvitse riehua, vaikka miten harmittaisi. Yleisesti ottaen lapset kyllä oppivat nämä ihan itse. Tytöt toki helpommin kuin pojat.

Ei sanoittaminen ole lässytystä nähnytkään. Eikä sillä viedä mitään pois, ihan saa rauhassa olla harmissaan.

Kerro ihan yksityiskohtaisesti miten lasta auttaa se, että hänelle kerrotaan että sinua harmittaa nyt kun et saanut karkkia. Eikö hän muka itse tiedä sitä? Miten tyhminä te lapsia pidätte? Joillekin taaperolle ei taas puhe edes tehoa, joten mitä hyötyä siitäkään on?

Ei hänelle kerrota, että sua harmittaa, kun et saanut karkkia vaan kerrotaan, että on ok, että sua harmittaa, kun et sitä karkkia saanut. Vissi ero

Eli kannustetaan vetämään seuraavallakin kerralla itkupotkuraivarit kaupan lattialla?

Kerrotaan, että se on ok, jos näin tekee. Harva tekee, kun huomaa ettei se haittaisi, mutta ei se sitä karkkia hänelle myöskään tuo.

Eli lapselle sanotaan, että on hyväksyttävää käytöstä maata kaupan lattialla parkumassa. En ihmettele, että opettajat ovat koulussa helisemässä näiden sanoittamalla kasvatettujen kakaroiden kanssa.

No miksi ei olisi? Harvalle ne sinne kauppareissulle osuu, mutta jos, pitääkö sen lapsen pidättää tunteensa siihen asti, että niiden näyttäminen äitille sopii?

Julkisissa tiloissa on muitakin ihmisiä kuin se äiti ja lapsi. Nykyajan lapsista kyllä huomaa ettei heitä ole kasvatettu ottamaan huomioon muita ihmisiä. Mellaetaa saa miten tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnetaitojen opettamisessa sanoittaminen on hyvä juttu, mutta se pitää osata tehdä oikealla tavalla. Ei sellaisella tyrkyttävällä toisen puolesta kaikkitietävällä tavalla vaan sellaisella harmaan sävyt ymmärtävällä tavalla.

EI näin: "Nyt itket, koska sinusta tuntuu pahalta."

Vaan näin: "Nyt itket, koska sinusta tuntuu pahalta, kenties olet pettynyt siihen että et tällä kertaa saanut sitä mitä olisit halunnut. Tai sitten kenties sinua turhauttaa, koska äiti ei antanut sinulle mehua. Tai ehkäpä sinulla on nälkä ja verensokerisi ovat alhaalla ja sen takia sinua itkettää. Tai ehkä jotain muuta, jota äiti ei nyt osaa sanoittaa. Sinä itse kyllä tiedät, mikä sinulla on kun pysähdyt sitä hetkeksi miettimään ja aistimaan. Äiti tässä vain yrittää auttaa sinua, jotta jatkossa osaisit sanoittaa tunteesi ja tarpeesi muille ihmisille."

Tämä tietenkin ikätasoisesti, eli ei liian nuorelle lapselle kannata tehdä asioista liian vaikeita. Mutta ei myöskään pidä pitää lasta jotenkin tyhmänä tai vajaaälyisenä, että hänelle ei kannattaisi asioita kunnolla selittää ja sanallistaa.

Anteeksi nyt hölmöyteni, mutta miksi näitä pitää "sanoittaa"? Eiköhän se lapsi itsekin tiedä miksi sitä harmittaa. Luulisi pikemminkin, että tuollainen lässyttäminen aiheuttaa enemmän ärsytystä. Pikemminkin antaa sen lapsen rauhassa olla harmissaan. Sitten myöhemmällä iällä aloitetaan opettelemaan tunteiden käsittelyä ja säätelyä. Ettei aina tarvitse riehua, vaikka miten harmittaisi. Yleisesti ottaen lapset kyllä oppivat nämä ihan itse. Tytöt toki helpommin kuin pojat.

Ei sanoittaminen ole lässytystä nähnytkään. Eikä sillä viedä mitään pois, ihan saa rauhassa olla harmissaan.

Kerro ihan yksityiskohtaisesti miten lasta auttaa se, että hänelle kerrotaan että sinua harmittaa nyt kun et saanut karkkia. Eikö hän muka itse tiedä sitä? Miten tyhminä te lapsia pidätte? Joillekin taaperolle ei taas puhe edes tehoa, joten mitä hyötyä siitäkään on?

Ei hänelle kerrota, että sua harmittaa, kun et saanut karkkia vaan kerrotaan, että on ok, että sua harmittaa, kun et sitä karkkia saanut. Vissi ero

Eli kannustetaan vetämään seuraavallakin kerralla itkupotkuraivarit kaupan lattialla?

Kerrotaan, että se on ok, jos näin tekee. Harva tekee, kun huomaa ettei se haittaisi, mutta ei se sitä karkkia hänelle myöskään tuo.

Eli lapselle sanotaan, että on hyväksyttävää käytöstä maata kaupan lattialla parkumassa. En ihmettele, että opettajat ovat koulussa helisemässä näiden sanoittamalla kasvatettujen kakaroiden kanssa.

No miksi ei olisi? Harvalle ne sinne kauppareissulle osuu, mutta jos, pitääkö sen lapsen pidättää tunteensa siihen asti, että niiden näyttäminen äitille sopii?

Julkisissa tiloissa on muitakin ihmisiä kuin se äiti ja lapsi. Nykyajan lapsista kyllä huomaa ettei heitä ole kasvatettu ottamaan huomioon muita ihmisiä. Mellaetaa saa miten tahansa.

No tuossa ei vaan voi voittaa. Jos raahaa sen lapsen ulos, niin sitten ostokset jää käytävälle, ja taas joku valittaa, kun kylmäketju on katkennut ja ruoat pitää heittää pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ammattikasvattajana olen huomannut, että siinä massiivisen raivokohtauksen aikana on kaikista varminta ja turvallisinta pitää suu kiinni, koska raivari syvenee ja kasvaa sitä mukaa kun aikuinen alkaa lässyttämään tunteista. Kun pahin raivo on laantunut, niin sen voi saada uudelleen leimahtamaan, kun aletaan taas kysellä ja jaaritella niistä tunteista, tai sitten voidaan päästä tilanteesta irti kun keksitään jokin ihan muu puheenaihe.

Voit olla empaattinen ja läsnä lapselle myös hiljaa. Ajattele jos kesken kamalimman raivari sun miehes tulisi vaikka kertomaan sulle että " sä oot nyt kovin vihainen, kun join viimeiset ruokarahat, se on ihan ok, olla vihainen, mutta se menee ohi..." 😆 Voi olla, ettei se raivari siitä ainakaan laantuisi....

Oikein ammattikasvattaja opettaa sivuuttamasn ikävät tunteet. Huh huh, toivottavasti et oikeasti tee noin.

Näitä mammoja jotka tyrkkii kirjaa tai harhauttaa lasta, on ihan liikaa. Sit ne on teininä mun vastaanotolla paniikkihäiriön vuoksi, kun ne ei osaa lainkaan käsitellä tunteitaan.

Miten ne sivuutetaan, jos annetaan lapselle tilansa ja aika raivoamiselle, ollaan läsnä ja turvataan lapsen oma ja muiden lasten turvallisuus, ja kun lapsi on valmis esimerkiksi syliin, niin sit pidetään hyvänä ja jatketaan päivää? Tunteen sivuuttamista olisi se, että aikuinen sanoisi, että raivoaminen on tyhmää ja turhaa, kehoittaisi olemaan hiljaa ja rauhoittumaan ja lisäksi vielä poistuisi paikalta ja jättäisi lapsen yksin.

Sivuuttamista on myös se, että keksitään jokin muu puheenaihe.

Eli kun lapsi on raivonnut ja rauhoittunut, niin vieläkin aletaan kaivelemaan sitä tunnetta sieltä väkisin esiin? Tervetuloa tekemään mun työtä, voisi nopeasti mieli muuttua, kun lapsen tunnin raivokohtaus alkaisi alusta,(kokemusta on) kun siitä puhumista jatketaan rauhoittumisen jälkeen. Keskustelua jatketaan aiheesta ainoastaan, jos lapsi sanoo siitä haluavansa puhua. Jos ei halua, siitä ei puhuta. Lapsellakin on oikeus olla rauhassa törkkimiseltä ja sörkkimiseltä halutessaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnetaitojen opettamisessa sanoittaminen on hyvä juttu, mutta se pitää osata tehdä oikealla tavalla. Ei sellaisella tyrkyttävällä toisen puolesta kaikkitietävällä tavalla vaan sellaisella harmaan sävyt ymmärtävällä tavalla.

EI näin: "Nyt itket, koska sinusta tuntuu pahalta."

Vaan näin: "Nyt itket, koska sinusta tuntuu pahalta, kenties olet pettynyt siihen että et tällä kertaa saanut sitä mitä olisit halunnut. Tai sitten kenties sinua turhauttaa, koska äiti ei antanut sinulle mehua. Tai ehkäpä sinulla on nälkä ja verensokerisi ovat alhaalla ja sen takia sinua itkettää. Tai ehkä jotain muuta, jota äiti ei nyt osaa sanoittaa. Sinä itse kyllä tiedät, mikä sinulla on kun pysähdyt sitä hetkeksi miettimään ja aistimaan. Äiti tässä vain yrittää auttaa sinua, jotta jatkossa osaisit sanoittaa tunteesi ja tarpeesi muille ihmisille."

Tämä tietenkin ikätasoisesti, eli ei liian nuorelle lapselle kannata tehdä asioista liian vaikeita. Mutta ei myöskään pidä pitää lasta jotenkin tyhmänä tai vajaaälyisenä, että hänelle ei kannattaisi asioita kunnolla selittää ja sanallistaa.

Anteeksi nyt hölmöyteni, mutta miksi näitä pitää "sanoittaa"? Eiköhän se lapsi itsekin tiedä miksi sitä harmittaa. Luulisi pikemminkin, että tuollainen lässyttäminen aiheuttaa enemmän ärsytystä. Pikemminkin antaa sen lapsen rauhassa olla harmissaan. Sitten myöhemmällä iällä aloitetaan opettelemaan tunteiden käsittelyä ja säätelyä. Ettei aina tarvitse riehua, vaikka miten harmittaisi. Yleisesti ottaen lapset kyllä oppivat nämä ihan itse. Tytöt toki helpommin kuin pojat.

Ei sanoittaminen ole lässytystä nähnytkään. Eikä sillä viedä mitään pois, ihan saa rauhassa olla harmissaan.

Kerro ihan yksityiskohtaisesti miten lasta auttaa se, että hänelle kerrotaan että sinua harmittaa nyt kun et saanut karkkia. Eikö hän muka itse tiedä sitä? Miten tyhminä te lapsia pidätte? Joillekin taaperolle ei taas puhe edes tehoa, joten mitä hyötyä siitäkään on?

Ei hänelle kerrota, että sua harmittaa, kun et saanut karkkia vaan kerrotaan, että on ok, että sua harmittaa, kun et sitä karkkia saanut. Vissi ero

Ja ero on lapsen mielessä mikä? Lopettaako itkun/raivoamisen? Ei. Jos mulle olisi lapsena tullut joku tolleen lässyttämään, olisin varmaan lätkäissyt turpaan. Olin erittäin temperamenttinen lapsi.

Miksi sen pitäisi lopettaa? Lapselle lapselle ei tietenkään sanoiteta yhtään mitään kesken raivarin vaan sanotaan, että olen tässä, jos haluat puhua raivarin jälkeen. Sit sanotaan ensin, että olipas aikamoinen raivari, hyvin sä siitä selvisit. Sen jälkeen kerrotaan, että se on kyllä tosi harmillista ettei voi saada karkkia aina kun haluaa.

Sivistysmaissa se lapsi kannetaan kaupasta ulos ja annetaan sen huutaa ulkona. Kun/jos rauhoittuu, mennään takaisin kauppaan. Näin lapsi oppii, että kaupassa (joka on maailma pienoiskoossa) on muitakin ihmisiä, jotka pitää ottaa huomioon. Lapsi myös oppii, että jos haluaa kauppareissulle mukaan, ei raivarit tule kysymykseen. Toiset asiakkaat huokaisevat helpotuksesta, kun näkevät normaalin vanhemman, joka ei yritä "sanoittaa" puolta tuntia sitä lapsensa tuskaa siinä karkkihyllyn edessä.

Kukaan ei sanoita karkkihyllyn edessä mitään. Jos lapsen tunteet sua noin hävettää tai on merkki muiden häiritsemisestä, niin kumma on. Opetat vain ettei ikävät tunteet ole ok, et mitään muuta.

Älä puhu roskaa. Minä olen useamman lapsen kanssa käynyt karkkihyllyn edessä nämä tilanteet läpi. Sanoittamista ei silloin ollut vielä keksittykään (luojalle kiitos). Minua ei hävetä tai ahdista lapsen negatiiviset tunteet, toisin kuin näillä sanoittajilla, siksihän naiset on sen omaksuneet, vaikka sen tieteellinen pohja on erittäin hutera. Kyllä se on ihan perusjuttu, että jos et osaa olla seurassa, sitten et vielä ole valmis siihen (esim. kauppareissulle). Jos osaa, niin sitten voi tulla mukaan. Ja tämä on ihan neutraali asia, johon ei tarvita kasvatustieteen perusopintoja. Ja kaupassa nimenomaan opetellaan ottamaan huomioon muutkin ihmiset. En kannata kovaa kuria, enkä ole järin johdonmukainen, mutta nämä on ihan perusasioita maailmassa. Lapsistani kasvoi luovia, sosiaalisia, hyväkäytöksisiä ja toiset huomioonottavia. Ja ihan ilman sanoittamista.

En ole koskaan tavannut hyvää sanoittajaa.

Tai ehkä Freddy Mercury, mutta hänellä ei edes ollut lapsia. 

Noh...kun olen lasten kiukutessa yrittänyt tätä sanoitusjuttua tyyliin "huomaan että sinua harmittaa jne..." niin tuntuu että se vaan lisää niillä kierroksia ja v*tuttaa. En tiedä missä vika mutta sitten v*tuttaa kohta itseänikin kun koen olevani epäonnistuva kasvattaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnetaitojen opettamisessa sanoittaminen on hyvä juttu, mutta se pitää osata tehdä oikealla tavalla. Ei sellaisella tyrkyttävällä toisen puolesta kaikkitietävällä tavalla vaan sellaisella harmaan sävyt ymmärtävällä tavalla.

EI näin: "Nyt itket, koska sinusta tuntuu pahalta."

Vaan näin: "Nyt itket, koska sinusta tuntuu pahalta, kenties olet pettynyt siihen että et tällä kertaa saanut sitä mitä olisit halunnut. Tai sitten kenties sinua turhauttaa, koska äiti ei antanut sinulle mehua. Tai ehkäpä sinulla on nälkä ja verensokerisi ovat alhaalla ja sen takia sinua itkettää. Tai ehkä jotain muuta, jota äiti ei nyt osaa sanoittaa. Sinä itse kyllä tiedät, mikä sinulla on kun pysähdyt sitä hetkeksi miettimään ja aistimaan. Äiti tässä vain yrittää auttaa sinua, jotta jatkossa osaisit sanoittaa tunteesi ja tarpeesi muille ihmisille."

Tämä tietenkin ikätasoisesti, eli ei liian nuorelle lapselle kannata tehdä asioista liian vaikeita. Mutta ei myöskään pidä pitää lasta jotenkin tyhmänä tai vajaaälyisenä, että hänelle ei kannattaisi asioita kunnolla selittää ja sanallistaa.

Anteeksi nyt hölmöyteni, mutta miksi näitä pitää "sanoittaa"? Eiköhän se lapsi itsekin tiedä miksi sitä harmittaa. Luulisi pikemminkin, että tuollainen lässyttäminen aiheuttaa enemmän ärsytystä. Pikemminkin antaa sen lapsen rauhassa olla harmissaan. Sitten myöhemmällä iällä aloitetaan opettelemaan tunteiden käsittelyä ja säätelyä. Ettei aina tarvitse riehua, vaikka miten harmittaisi. Yleisesti ottaen lapset kyllä oppivat nämä ihan itse. Tytöt toki helpommin kuin pojat.

Ei sanoittaminen ole lässytystä nähnytkään. Eikä sillä viedä mitään pois, ihan saa rauhassa olla harmissaan.

Kerro ihan yksityiskohtaisesti miten lasta auttaa se, että hänelle kerrotaan että sinua harmittaa nyt kun et saanut karkkia. Eikö hän muka itse tiedä sitä? Miten tyhminä te lapsia pidätte? Joillekin taaperolle ei taas puhe edes tehoa, joten mitä hyötyä siitäkään on?

Ei hänelle kerrota, että sua harmittaa, kun et saanut karkkia vaan kerrotaan, että on ok, että sua harmittaa, kun et sitä karkkia saanut. Vissi ero

Eli kannustetaan vetämään seuraavallakin kerralla itkupotkuraivarit kaupan lattialla?

Kerrotaan, että se on ok, jos näin tekee. Harva tekee, kun huomaa ettei se haittaisi, mutta ei se sitä karkkia hänelle myöskään tuo.

Eli lapselle sanotaan, että on hyväksyttävää käytöstä maata kaupan lattialla parkumassa. En ihmettele, että opettajat ovat koulussa helisemässä näiden sanoittamalla kasvatettujen kakaroiden kanssa.

No miksi ei olisi? Harvalle ne sinne kauppareissulle osuu, mutta jos, pitääkö sen lapsen pidättää tunteensa siihen asti, että niiden näyttäminen äitille sopii?

Julkisissa tiloissa on muitakin ihmisiä kuin se äiti ja lapsi. Nykyajan lapsista kyllä huomaa ettei heitä ole kasvatettu ottamaan huomioon muita ihmisiä. Mellaetaa saa miten tahansa.

He on niitä, joiden vanhemmat ei erota tunteita huonosta käytöksestä. Jos lapsi saa raivarin, sit saa, se ei ole huonoa ja rajatonta käytöstä.

Vierailija kirjoitti:

Jos olen virkeä ja jaksava, käytän lähes koko päivän pelkkää positiivista kasvatusta lasten kanssa touhutessa. Jos väsyttää, helposti ärähtelen että ei sitä ja ei tätä, lopettakaa, ja lapset on levottomia ja tottelemattomia. Olenkin miettinyt, miten jaksaa väsyneenä kasvattaa positiivisen kautta? Se ajatus auttaa vähän, että oikeasti positiivinen kasvatus on helpompaa, koska lapset on silloin tottelevaisia ja huomio kohdistuu iloisiin asioihin.

Olen myös miettinyt armollisuusnäkökulmaa siinä mielessä, että on ihan ok välillä sanoa vaan ei ja lopeta, lapsen on tärkeää oppia tottelemaan aikuisten suoria kieltoja vaikka asian voisi ilmaista myös että mennäänpä nyt muihin juttuihin.

Minä näen positiivisen kasvatuksen hyvänä ja terveenä jos sitä harrastetaan välillä, mutta jos äiti yrittää liian tunnollisesti noudattaa sitä joka päivä ja kaiken aikaa, loppuunpalaessaankin, se ampuu itseään nilkkaan. Lapsenhan kuuluu oppia asioita ihan oikeaa elämää varten. Jos esim. aikuisena menet pelleilemään kauppaan, ei kukaan ala kyselemään tunteistasi vaan saat kokea muiden ihmisten negatiiviset tunteet, ja viimekädessä virkavallan komentelun. Samoin äitikään ei ole robotti, vaan elävä tunteva ihminen joka on joskus väsynyt. Silloin lapsi oppii ihan kongreettisesti että jos väsynyttä ihmistä ärsyttää, niin hän helposti pahastuu tai suuttuu. Teolle on seuraus. Tuohan on ihan normaalia sosiaalisten taitojen ja negatiivisten tunteiden/huonojen päivien sietämisen opettelua. Ei lapsi siitä rikki mene vaan vahvistuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnetaitojen opettamisessa sanoittaminen on hyvä juttu, mutta se pitää osata tehdä oikealla tavalla. Ei sellaisella tyrkyttävällä toisen puolesta kaikkitietävällä tavalla vaan sellaisella harmaan sävyt ymmärtävällä tavalla.

EI näin: "Nyt itket, koska sinusta tuntuu pahalta."

Vaan näin: "Nyt itket, koska sinusta tuntuu pahalta, kenties olet pettynyt siihen että et tällä kertaa saanut sitä mitä olisit halunnut. Tai sitten kenties sinua turhauttaa, koska äiti ei antanut sinulle mehua. Tai ehkäpä sinulla on nälkä ja verensokerisi ovat alhaalla ja sen takia sinua itkettää. Tai ehkä jotain muuta, jota äiti ei nyt osaa sanoittaa. Sinä itse kyllä tiedät, mikä sinulla on kun pysähdyt sitä hetkeksi miettimään ja aistimaan. Äiti tässä vain yrittää auttaa sinua, jotta jatkossa osaisit sanoittaa tunteesi ja tarpeesi muille ihmisille."

Tämä tietenkin ikätasoisesti, eli ei liian nuorelle lapselle kannata tehdä asioista liian vaikeita. Mutta ei myöskään pidä pitää lasta jotenkin tyhmänä tai vajaaälyisenä, että hänelle ei kannattaisi asioita kunnolla selittää ja sanallistaa.

Anteeksi nyt hölmöyteni, mutta miksi näitä pitää "sanoittaa"? Eiköhän se lapsi itsekin tiedä miksi sitä harmittaa. Luulisi pikemminkin, että tuollainen lässyttäminen aiheuttaa enemmän ärsytystä. Pikemminkin antaa sen lapsen rauhassa olla harmissaan. Sitten myöhemmällä iällä aloitetaan opettelemaan tunteiden käsittelyä ja säätelyä. Ettei aina tarvitse riehua, vaikka miten harmittaisi. Yleisesti ottaen lapset kyllä oppivat nämä ihan itse. Tytöt toki helpommin kuin pojat.

Ei sanoittaminen ole lässytystä nähnytkään. Eikä sillä viedä mitään pois, ihan saa rauhassa olla harmissaan.

Kerro ihan yksityiskohtaisesti miten lasta auttaa se, että hänelle kerrotaan että sinua harmittaa nyt kun et saanut karkkia. Eikö hän muka itse tiedä sitä? Miten tyhminä te lapsia pidätte? Joillekin taaperolle ei taas puhe edes tehoa, joten mitä hyötyä siitäkään on?

Ei hänelle kerrota, että sua harmittaa, kun et saanut karkkia vaan kerrotaan, että on ok, että sua harmittaa, kun et sitä karkkia saanut. Vissi ero

Ja ero on lapsen mielessä mikä? Lopettaako itkun/raivoamisen? Ei. Jos mulle olisi lapsena tullut joku tolleen lässyttämään, olisin varmaan lätkäissyt turpaan. Olin erittäin temperamenttinen lapsi.

Miksi sen pitäisi lopettaa? Lapselle lapselle ei tietenkään sanoiteta yhtään mitään kesken raivarin vaan sanotaan, että olen tässä, jos haluat puhua raivarin jälkeen. Sit sanotaan ensin, että olipas aikamoinen raivari, hyvin sä siitä selvisit. Sen jälkeen kerrotaan, että se on kyllä tosi harmillista ettei voi saada karkkia aina kun haluaa.

Sivistysmaissa se lapsi kannetaan kaupasta ulos ja annetaan sen huutaa ulkona. Kun/jos rauhoittuu, mennään takaisin kauppaan. Näin lapsi oppii, että kaupassa (joka on maailma pienoiskoossa) on muitakin ihmisiä, jotka pitää ottaa huomioon. Lapsi myös oppii, että jos haluaa kauppareissulle mukaan, ei raivarit tule kysymykseen. Toiset asiakkaat huokaisevat helpotuksesta, kun näkevät normaalin vanhemman, joka ei yritä "sanoittaa" puolta tuntia sitä lapsensa tuskaa siinä karkkihyllyn edessä.

Kukaan ei sanoita karkkihyllyn edessä mitään. Jos lapsen tunteet sua noin hävettää tai on merkki muiden häiritsemisestä, niin kumma on. Opetat vain ettei ikävät tunteet ole ok, et mitään muuta.

Älä puhu roskaa. Minä olen useamman lapsen kanssa käynyt karkkihyllyn edessä nämä tilanteet läpi. Sanoittamista ei silloin ollut vielä keksittykään (luojalle kiitos). Minua ei hävetä tai ahdista lapsen negatiiviset tunteet, toisin kuin näillä sanoittajilla, siksihän naiset on sen omaksuneet, vaikka sen tieteellinen pohja on erittäin hutera. Kyllä se on ihan perusjuttu, että jos et osaa olla seurassa, sitten et vielä ole valmis siihen (esim. kauppareissulle). Jos osaa, niin sitten voi tulla mukaan. Ja tämä on ihan neutraali asia, johon ei tarvita kasvatustieteen perusopintoja. Ja kaupassa nimenomaan opetellaan ottamaan huomioon muutkin ihmiset. En kannata kovaa kuria, enkä ole järin johdonmukainen, mutta nämä on ihan perusasioita maailmassa. Lapsistani kasvoi luovia, sosiaalisia, hyväkäytöksisiä ja toiset huomioonottavia. Ja ihan ilman sanoittamista.

Eli olet sanoittanut huomaamattasi. Raivari on tunneteaktio, ei huonoa käytöstä. Täällä nyt sekoitetaan äitien helikopetrivanhemmuus sanoittamiseen ja tunneilmaisun opettamiseen.

Positiivisesta kasvatuksestakin kuvitellaan ihan höpöjä. Se on yksinkertaisimmillaan sitä, että lapsi saa itse vaikuttaa asioihin eikä niitä hänelle valmiiksi päähän hakata. Esimerkkinä vaikka rangaistus vai seuraamus. Sen sijaan, että rangaistaan asetetaan seuraamus, jota voi muuttaa mikäli lapsi keksii paremman. Tai rangaistuksen sijaan positiivinen palaute.

Vierailija kirjoitti:

Noh...kun olen lasten kiukutessa yrittänyt tätä sanoitusjuttua tyyliin "huomaan että sinua harmittaa jne..." niin tuntuu että se vaan lisää niillä kierroksia ja v*tuttaa. En tiedä missä vika mutta sitten v*tuttaa kohta itseänikin kun koen olevani epäonnistuva kasvattaja.

Ajoitus meni vikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ammattikasvattajana olen huomannut, että siinä massiivisen raivokohtauksen aikana on kaikista varminta ja turvallisinta pitää suu kiinni, koska raivari syvenee ja kasvaa sitä mukaa kun aikuinen alkaa lässyttämään tunteista. Kun pahin raivo on laantunut, niin sen voi saada uudelleen leimahtamaan, kun aletaan taas kysellä ja jaaritella niistä tunteista, tai sitten voidaan päästä tilanteesta irti kun keksitään jokin ihan muu puheenaihe.

Voit olla empaattinen ja läsnä lapselle myös hiljaa. Ajattele jos kesken kamalimman raivari sun miehes tulisi vaikka kertomaan sulle että " sä oot nyt kovin vihainen, kun join viimeiset ruokarahat, se on ihan ok, olla vihainen, mutta se menee ohi..." 😆 Voi olla, ettei se raivari siitä ainakaan laantuisi....

Oikein ammattikasvattaja opettaa sivuuttamasn ikävät tunteet. Huh huh, toivottavasti et oikeasti tee noin.

Näitä mammoja jotka tyrkkii kirjaa tai harhauttaa lasta, on ihan liikaa. Sit ne on teininä mun vastaanotolla paniikkihäiriön vuoksi, kun ne ei osaa lainkaan käsitellä tunteitaan.

Miten ne sivuutetaan, jos annetaan lapselle tilansa ja aika raivoamiselle, ollaan läsnä ja turvataan lapsen oma ja muiden lasten turvallisuus, ja kun lapsi on valmis esimerkiksi syliin, niin sit pidetään hyvänä ja jatketaan päivää? Tunteen sivuuttamista olisi se, että aikuinen sanoisi, että raivoaminen on tyhmää ja turhaa, kehoittaisi olemaan hiljaa ja rauhoittumaan ja lisäksi vielä poistuisi paikalta ja jättäisi lapsen yksin.

Sivuuttamista on myös se, että keksitään jokin muu puheenaihe.

Eli kun lapsi on raivonnut ja rauhoittunut, niin vieläkin aletaan kaivelemaan sitä tunnetta sieltä väkisin esiin? Tervetuloa tekemään mun työtä, voisi nopeasti mieli muuttua, kun lapsen tunnin raivokohtaus alkaisi alusta,(kokemusta on) kun siitä puhumista jatketaan rauhoittumisen jälkeen. Keskustelua jatketaan aiheesta ainoastaan, jos lapsi sanoo siitä haluavansa puhua. Jos ei halua, siitä ei puhuta. Lapsellakin on oikeus olla rauhassa törkkimiseltä ja sörkkimiseltä halutessaan.

Sä puhut eri asiasta. Sanoittaminen ei ole tunteiden kaivelua.

Erittäin hyvin suomalaista tunnemaailmaa ja kulttuuria kuvaava keskusteluketju tästä onkin sukeutunut, enkä tarkoita tätä positiivisella tavalla. Ei mikään ihme, että tässä maassa on niin paljon onnettomia ihmisiä, koska heitä ei ole kasvatettu suotuisasti ja sitten he siirtävät tämän likinäköisyytensä seuraavalle sukupolvelle. Sääliksi käy ihmisiä, jos normaaleja tunnetaitoja ja tunteiden sanoittamista pidetään jonain turhana liibalaabana eikä elämänlaatua nostavana tekijänä.