Lue keskustelun säännöt.
Miten parisuhteen muodostamisesta aikuisena tuli näin vaikeaa?
Täällä näyttää olevan jo ketju parikymppisistä, mutta oma ihmettely kohdistuu nyt sellaisiin 40-50 -vuotiaisiin.Olen (N, 50+) ollut nyt sinkkuna muutaman vuoden ja haussa on parisuhde. Treffiäpit ja deittisivustot testattu, livessäkin käyty (koronaa ennen ja koronan jälkeen), mutta huonolla tuloksella.Ravintoloissa on ollut enimmäkseen varattuja, Tinderissä ym. vain seksiseura haussa.Varsinkin nyt viime vuosina on tullut selkeä trendi, että miehet eivät näytä haluavan parisuhdetta. Kaikki tuntuvat haluavan vai seksiseuraa, FWB, FB, ONS, mitänäitänyton.Varsinkin Tinderissä on ilmiönä, että mies SANOO haluavansa parisuhdetta, mutta juttelun alettua onkin kiinnostunut vain pelkästä seksiseurasta. Ei missään nimessä mitään pysyvää, vakituista, jotain kestävämpää.Ja mietityttää että MIKSI?Onko sormet palanu niin pahasti, että ei enää parisuhde kiinnosta?Onko maailma muuttunut niin, että tämän ikäluokan miehet eivät enää halua kumppanuutta, yhdessäoloa, ehkä jopa yhdessäasumista?
Kommentit (2361)
Vierailija kirjoitti:
Siinä neli-viisikymppisenä vapautuneet miehet voivat olla niin traumautuneita ettei uusi suhde kiinnosta välttämättä koskaan. Mies on saattanut olla toistakymmentä vuotta ilman seksielämää raivoavan pirttihirviön komenneltavana ja saanut ehkä suojeltua lapsia ettei käytösmallit periydy. Kerro sitten siinä että taas pitäisi alkaa kantamaan naisen kanssa tavaroita yhteen...
Eihän mikään sellaista vaadi. Ei moni nainenkaan halua keski-ikäisenä hosua. Melkeinpä vääristyy käsitys kun julkisuudessa esitellään ainaisia salamaromansseja ja nopeasti polkaistaan uusi elämä pystyyn. Ikään kuin että tärkeintä olisi mahdollisimman näyttävä ja "rohkea" elämä, muut sitten kadehtikoot.
Ihan viisasta tapailla ja tutustua vaikka vuosia. Noin itse nyt tekisin. Hyvässä suhteessa oppii joustavuutta ja elämästä tule mielenkiintoista, päiviin vaihtelua. Yksinolo helposti urautuu saman toistoksi. Siis monihan just sanoo että erillään asuminen on ihan parasta, kun siinä voi säätää voimien ja fiilisten mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miehet haluavat itseään huomattavasti nuoremman naisen. Parikymppisenä se ei vielä onnistu, kun tyttö ei ole vielä syntynytkään. 50+ naisista kiinnostuvat 70+ miehet.
No jaa.. voipi olla näin. Vaan kiinnostuuko päälle viiskymppinen nainen jostain seitsemänkymppisestä ukonrahjuksesta? No, en minä ainakaan! Kun tuntuu usein, että ne oman ikäisetkin miehet on ihan ukkoja jo..
Oiskohan taas että haussa onki ilmanen teknikko ja turvahenkilö?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan mielenkiinnosta kysyn: onko kukaan viisikymppinen pystynyt muodostamaan toisen viisikymppisen kanssa parisuhdetta, jossa olisi aktiivinen ja molempien osapuolten mielestä hyvä seksielämä?
Kyllä mä sanoisin näin. Seksiä harrastetaan noin kuutena päivänä viikossa, usein kahdesti peräkkäin. Seksistä on helppo puhua. Koko ajan tulee lisää uusia juttuja ja tuntuu että on vielä niin paljon kokeilematta yhdessä. Kipinä ja jännite meidän välillä on koko ajan pysynyt yllä ja vain kasvanut. Elän seksuaalisesti tyydyttävintä aikaa elämässäni ja tää alkoi kun oltiin molemmat 47, nyt ollaan molemmat 53.
Mielenkiintoista, minkälaisia olette ulkonäöltänne ja elintavoiltanne? Epäilen että pidätte itsestänne huolta niin toisen kuin itsenne viihtyvyyden vuoksi, olette kunnoltanne niin sanotusti samalla tasolla ja alkoholi ja känni ei ole pääasia illanvietoissa ja vapaa-ajan tekemisissä. Olette tasa-arvoisia ja myös huomioitte toista normaalissa arjessa.
Monesti epäsuhta kunnossa, siisteydessä (hygienia) ja elintavoissa alkaa todella näkyä pariskunnan välillä vanhemmiten. Ja uskon että vaikuttaa varsinkin seksielämään.
M-52 kirjoitti:
Sellaisessa hypoteettisessa tilanteessa, että päätyisin avioliitto n:o 2:n jälkeen uusiosinkuksi, en taitaisi enää haluta uuteen, tiiviiseen parisuhteeseen. Tuskin sillä olisi enää minulle tarpeeksi annettavaa. Mukavaa olisi varmasti tapailla, käydä kulttuuririennoissa, yhteisillä lomamatkoilla tai ihan vain lenkillä jonkun läheisen naisystävän kanssa, mutta olisiko yhteinen koti, yhteinen talous, yhteiset ystävät, yhteiset harrastukset ja koko helahoito enää yli viisikymppiselle sopiva elämänmalli alusta aloitettavaksi?
Jos molemmilla on oma koti, omat lapset perheineen, oma ystäväpiiri, omat sukulaiset ja omat harrastukset, uuden puolison integroiminen näihin kaikkiin kuvioihin on melkoinen projekti - eikä onnistu ihan parissa vuodessa. Ehkä miesnäkökulmasta kiinnostusta vähentää sekin, että naiset usein ovat näissä sosiaalisissa suhteissa aktiivisempia, ja aktiivisuudellaan alkavat helposti hallita yhteistä elämää. Todennäköistä on että muutaman vuoden kuluttua koti näyttää naisen kodilta, yhteydet naisen lapsiin ovat keskiössä ja ystäväpiirikin koostuu lähinnä naisen ystävistä.
Vaikka rahan ei tietenkään pitäisi olla merkityksellistä, en ole nähnyt enkä itsekään kokenut parisuhteita, joissa nainen olisi taloudellisesti antavana osapuolena. Yhteisessä elämässä yhteisesti rahoitettavien asioiden määrä kasvaa vähitellen, ja se tarkoittaa että mies maksaa. Näin ikävuosien karttuessa sitä jo alkaa miettiä, että voisin mieluummin vaikka rahoittaa lasten perheiden elämään jotain mukavaa kuin maksaa uusien vaimojen sisustussuunnitelmia tai vaatekaapin päivityksiä.
Vähän inhorealistiselta tämä kuulostaa, mutta näin 52-vuotiaana miehenä ymmärrän hyvin, etteivät ikäiseni miehet välttämättä enää halua aloittaa uutta yhteisen pesän ja elämän rakennusprojektia.
Hyvin kiteytetty. Eikö se lähes kaikissa kypsemmän ikäisten uusperheissä mene niin että yhteiseen, yleensä miehen maksamaan kotiin saa naisen aikuiset lapset tulla ja mennä miten tahtoo, miehen lapset vaan harvoin ja sillonkin pitkin hampain. Ymmärrän täysin miksei miehet tähän halua. Maksumieheksi, remonttireiskaksi ja juoksupojaksi, niin että naisen lapset, sukulaiset ja ystävät on niitä sallittuja ja mies tavatkoon omaa sukuaan vaikka abc:lla. Toki kestitykset hän saa maksaa koko naisen suvulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei
Olen kuusikymppinen, siisti, terve, fiksu, omillaan toimeentuleva mies. Vuokra-asunto eteläisessä Suomessa, loma-asunto Ranskassa, pieni auto. Omat hampaat kidassa, ei pälvikaljua, punttisalillakin rauta kulkee, valtiollisten ilmailualan testien mukaan sopiva (ollut joskus) moneenkin alan duuniin. Työelämä hoidettu, vastuullisia ammatteja ollut, eläke pyörii.
Jos luit tähän asti kuin deittipalstaa, voin heti kertoa, että parisuhteeni saman naisen kanssa on kestänyt jo lähes 30 vuotta, jatkunee hautaustoimistoon asti. Mikä siis on ongelmananne?
Jos jompikumpi suhteen osapuolista on ääliö ja käyttäytyy niin, suhde ei voi kestää. Kusipää kestänee toista, mutta tervejärkinen ei kestä kusipäätä.
Älkää ottako toisianne itsestäänselvyytenä, vaan huolehtikaa toisistanne. Sillä se toimii. Tai sitten lusikaa loppuelämänne baarivalaina kaikkien poljettavana. Kyllä hyviä miehiä on vapaana kaikissa ikäluokissa, mutta lähiöpubista tuskin sellaista löytyy.
Voimia omaisille.
Jäin leskeksi 55-vuotiaana, kun vaimoni aivan yllättäen kuoli. Kun sitten aloittelin leskimiehen elämää, huomasin sen olevan hyvin yksinäistä. Missä sen ikäinen mies enää tutustuu naisiin? Mihin minä avioliittoni aikana olisin tarvinnut tindereitä ym. Nyt huomasin, että aika oli ajanut minusta täydellisesti ohitse. Olen niitä miehiä, jotka ovat totaalisia tumpuloita tekniikassa ja teknologiassa. Kävin muutaman kerran keskustan yöelämässä, mutta oman havaintoni mukaan "kaikki" muut oliosivat voineet ikäeron puolesta olla lapsiani.
Minä kuitenkin pidin ja pidän todella paljon seksistä. Alkoi tuntua epärealistiselta ajatukselta, että voisin jostain edes löytää tilapäistä seksiseuraa naisista. Miehistä olisin varmaankin löytänyt, mutta se kynnys oli liian korkea. Kun sitten elämääni ilmaantui yllättäen leskinainen, olin heti kiinnostunut parisuhteesta. Avioiduimme aika pikaisesti, hankimme uuden asunnon. Se oli tärkeätä, että elämme suhteessa kodissa, joka ei ollut kummankaan entinen. Parisuhteen lisäksi sain myös seksisuhteen, nyt eläkeiän kynnyksellä meillä on edelleen seksiä pari-kolme-neljä kertaa viikossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olenkohan aivan eri planeetalta tai supernaiivi idiootti, kun itse olisin (N, 54 v, leski) haaveilemassa josko vielä saisi ihastua ja jopa rakastua.. :o
Täällä ei ole tainnut oikeastaan yhdessäkään ketjun tekstissä olla puhetta rakastumisen halusta. Olenko ainoa, joka sellaisesta haaveilee? Että tuntisi vielä perhosia vatsassa toisen takia..
Vierailija kirjoitti:
M-52 kirjoitti:
Sellaisessa hypoteettisessa tilanteessa, että päätyisin avioliitto n:o 2:n jälkeen uusiosinkuksi, en taitaisi enää haluta uuteen, tiiviiseen parisuhteeseen. Tuskin sillä olisi enää minulle tarpeeksi annettavaa. Mukavaa olisi varmasti tapailla, käydä kulttuuririennoissa, yhteisillä lomamatkoilla tai ihan vain lenkillä jonkun läheisen naisystävän kanssa, mutta olisiko yhteinen koti, yhteinen talous, yhteiset ystävät, yhteiset harrastukset ja koko helahoito enää yli viisikymppiselle sopiva elämänmalli alusta aloitettavaksi?
Jos molemmilla on oma koti, omat lapset perheineen, oma ystäväpiiri, omat sukulaiset ja omat harrastukset, uuden puolison integroiminen näihin kaikkiin kuvioihin on melkoinen projekti - eikä onnistu ihan parissa vuodessa. Ehkä miesnäkökulmasta kiinnostusta vähentää sekin, että naiset usein ovat näissä sosiaalisissa suhteissa aktiivisempia, ja aktiivisuudellaan alkavat helposti hallita yhteistä elämää. Todennäköistä on että muutaman vuoden kuluttua koti näyttää naisen kodilta, yhteydet naisen lapsiin ovat keskiössä ja ystäväpiirikin koostuu lähinnä naisen ystävistä.
Vaikka rahan ei tietenkään pitäisi olla merkityksellistä, en ole nähnyt enkä itsekään kokenut parisuhteita, joissa nainen olisi taloudellisesti antavana osapuolena. Yhteisessä elämässä yhteisesti rahoitettavien asioiden määrä kasvaa vähitellen, ja se tarkoittaa että mies maksaa. Näin ikävuosien karttuessa sitä jo alkaa miettiä, että voisin mieluummin vaikka rahoittaa lasten perheiden elämään jotain mukavaa kuin maksaa uusien vaimojen sisustussuunnitelmia tai vaatekaapin päivityksiä.
Vähän inhorealistiselta tämä kuulostaa, mutta näin 52-vuotiaana miehenä ymmärrän hyvin, etteivät ikäiseni miehet välttämättä enää halua aloittaa uutta yhteisen pesän ja elämän rakennusprojektia.Hyvin kiteytetty. Eikö se lähes kaikissa kypsemmän ikäisten uusperheissä mene niin että yhteiseen, yleensä miehen maksamaan kotiin saa naisen aikuiset lapset tulla ja mennä miten tahtoo, miehen lapset vaan harvoin ja sillonkin pitkin hampain. Ymmärrän täysin miksei miehet tähän halua. Maksumieheksi, remonttireiskaksi ja juoksupojaksi, niin että naisen lapset, sukulaiset ja ystävät on niitä sallittuja ja mies tavatkoon omaa sukuaan vaikka abc:lla. Toki kestitykset hän saa maksaa koko naisen suvulle.
Mies, tuo oman elämänsä objekti. Ehkä kirjoitan kirjan hänestä. Miehestä, jolle asiat vain tapahtuvat. Vääränlainen nainen viettelee, ei päästä irti parisuhteesta, pakottaa naimisiin, tietysti ilman avioehtoa, pakottaa miehen maksamaan laskunsa ja tapaamaan naisen sukulaisia ja lapsia jne.
Luulen, että miehet saavat raivarin, kun alennan heidät objektiksi, joka ei kykene vaikuttamaan omaan elämäänsä, mutta tämän palstan perusteella miehet tuntuvat sellaisia olevan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olenkohan aivan eri planeetalta tai supernaiivi idiootti, kun itse olisin (N, 54 v, leski) haaveilemassa josko vielä saisi ihastua ja jopa rakastua.. :o
Täällä ei ole tainnut oikeastaan yhdessäkään ketjun tekstissä olla puhetta rakastumisen halusta. Olenko ainoa, joka sellaisesta haaveilee? Että tuntisi vielä perhosia vatsassa toisen takia..
Taitaa olla enemmän sellaisia elämän kovettamia tervaskantoja, joita eivät vaaleanpunaiset hattaraunelmat oikein enää sytytä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
M-52 kirjoitti:
Sellaisessa hypoteettisessa tilanteessa, että päätyisin avioliitto n:o 2:n jälkeen uusiosinkuksi, en taitaisi enää haluta uuteen, tiiviiseen parisuhteeseen. Tuskin sillä olisi enää minulle tarpeeksi annettavaa. Mukavaa olisi varmasti tapailla, käydä kulttuuririennoissa, yhteisillä lomamatkoilla tai ihan vain lenkillä jonkun läheisen naisystävän kanssa, mutta olisiko yhteinen koti, yhteinen talous, yhteiset ystävät, yhteiset harrastukset ja koko helahoito enää yli viisikymppiselle sopiva elämänmalli alusta aloitettavaksi?
Jos molemmilla on oma koti, omat lapset perheineen, oma ystäväpiiri, omat sukulaiset ja omat harrastukset, uuden puolison integroiminen näihin kaikkiin kuvioihin on melkoinen projekti - eikä onnistu ihan parissa vuodessa. Ehkä miesnäkökulmasta kiinnostusta vähentää sekin, että naiset usein ovat näissä sosiaalisissa suhteissa aktiivisempia, ja aktiivisuudellaan alkavat helposti hallita yhteistä elämää. Todennäköistä on että muutaman vuoden kuluttua koti näyttää naisen kodilta, yhteydet naisen lapsiin ovat keskiössä ja ystäväpiirikin koostuu lähinnä naisen ystävistä.
Vaikka rahan ei tietenkään pitäisi olla merkityksellistä, en ole nähnyt enkä itsekään kokenut parisuhteita, joissa nainen olisi taloudellisesti antavana osapuolena. Yhteisessä elämässä yhteisesti rahoitettavien asioiden määrä kasvaa vähitellen, ja se tarkoittaa että mies maksaa. Näin ikävuosien karttuessa sitä jo alkaa miettiä, että voisin mieluummin vaikka rahoittaa lasten perheiden elämään jotain mukavaa kuin maksaa uusien vaimojen sisustussuunnitelmia tai vaatekaapin päivityksiä.
Vähän inhorealistiselta tämä kuulostaa, mutta näin 52-vuotiaana miehenä ymmärrän hyvin, etteivät ikäiseni miehet välttämättä enää halua aloittaa uutta yhteisen pesän ja elämän rakennusprojektia.Hyvin kiteytetty. Eikö se lähes kaikissa kypsemmän ikäisten uusperheissä mene niin että yhteiseen, yleensä miehen maksamaan kotiin saa naisen aikuiset lapset tulla ja mennä miten tahtoo, miehen lapset vaan harvoin ja sillonkin pitkin hampain. Ymmärrän täysin miksei miehet tähän halua. Maksumieheksi, remonttireiskaksi ja juoksupojaksi, niin että naisen lapset, sukulaiset ja ystävät on niitä sallittuja ja mies tavatkoon omaa sukuaan vaikka abc:lla. Toki kestitykset hän saa maksaa koko naisen suvulle.
Mies, tuo oman elämänsä objekti. Ehkä kirjoitan kirjan hänestä. Miehestä, jolle asiat vain tapahtuvat. Vääränlainen nainen viettelee, ei päästä irti parisuhteesta, pakottaa naimisiin, tietysti ilman avioehtoa, pakottaa miehen maksamaan laskunsa ja tapaamaan naisen sukulaisia ja lapsia jne.
Luulen, että miehet saavat raivarin, kun alennan heidät objektiksi, joka ei kykene vaikuttamaan omaan elämäänsä, mutta tämän palstan perusteella miehet tuntuvat sellaisia olevan.
Useimmat miehet ovat kilttejä ja sopuisia eivätkä halua aloittaa riitaa pikkuasioista. Ehkä viisaampaa olisi heti suhteen alussa lyödä nyrkki pöytään ja näyttää kaapin paikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
poistuin tineristä. tarjontaa oli yllinkyllin, mutta tarjonnan laatu ei todellakaan kohdannut. jos miehiä torjui oli tuloksena "hakkaan sut" (olkaa mammat siis varovaisia) ..sitten riitti niitä jotka tahtoi vai pa**a. ja tosiaan kuvitteli että on vain "otettavissa". no ei ole.
seksuaalista paska tekstiä oli myös järkyttävän paljon!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehet haluavat itseään huomattavasti nuoremman naisen. Parikymppisenä se ei vielä onnistu, kun tyttö ei ole vielä syntynytkään. 50+ naisista kiinnostuvat 70+ miehet.
Haluavat, mutta eivät saa. Tilastot sen kertovat. Kukaan 50+ ei halua 70+ paapan omaishoitajaksi. Setämiehet jäävät yksin.
Noin isoja ikäeroja on joissakin julkkispareissa. Ovat kyllä tavanneet aiemmin, lapsiakin usein.
Jotenkin koomista että Dannystä on leivottu jokin ikinuori nuorten naisten seuralainen. Mikähän tuossakin on pelkkää julkisuustemppua.
Kun vanhetaan yhdessä, silloin on myös asioita jotka yhdistävät, usein sama ammatti. Ja osataan olla erilläänkin. Tai ehkä on symbioottisia pariskuntia. Vaikea tietää toisten tyytyväisyyden syitä, monelle turvallinen arki on vanhetessa tavoite. Osa ihmisistä taas alkaa vasta tykätä yksinolosta kun ikää tulee.
Hyvä vaan ettei tarvitse kaikkia tunkea enää yhteen samaan muottiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
M-52 kirjoitti:
Sellaisessa hypoteettisessa tilanteessa, että päätyisin avioliitto n:o 2:n jälkeen uusiosinkuksi, en taitaisi enää haluta uuteen, tiiviiseen parisuhteeseen. Tuskin sillä olisi enää minulle tarpeeksi annettavaa. Mukavaa olisi varmasti tapailla, käydä kulttuuririennoissa, yhteisillä lomamatkoilla tai ihan vain lenkillä jonkun läheisen naisystävän kanssa, mutta olisiko yhteinen koti, yhteinen talous, yhteiset ystävät, yhteiset harrastukset ja koko helahoito enää yli viisikymppiselle sopiva elämänmalli alusta aloitettavaksi?
Jos molemmilla on oma koti, omat lapset perheineen, oma ystäväpiiri, omat sukulaiset ja omat harrastukset, uuden puolison integroiminen näihin kaikkiin kuvioihin on melkoinen projekti - eikä onnistu ihan parissa vuodessa. Ehkä miesnäkökulmasta kiinnostusta vähentää sekin, että naiset usein ovat näissä sosiaalisissa suhteissa aktiivisempia, ja aktiivisuudellaan alkavat helposti hallita yhteistä elämää. Todennäköistä on että muutaman vuoden kuluttua koti näyttää naisen kodilta, yhteydet naisen lapsiin ovat keskiössä ja ystäväpiirikin koostuu lähinnä naisen ystävistä.
Vaikka rahan ei tietenkään pitäisi olla merkityksellistä, en ole nähnyt enkä itsekään kokenut parisuhteita, joissa nainen olisi taloudellisesti antavana osapuolena. Yhteisessä elämässä yhteisesti rahoitettavien asioiden määrä kasvaa vähitellen, ja se tarkoittaa että mies maksaa. Näin ikävuosien karttuessa sitä jo alkaa miettiä, että voisin mieluummin vaikka rahoittaa lasten perheiden elämään jotain mukavaa kuin maksaa uusien vaimojen sisustussuunnitelmia tai vaatekaapin päivityksiä.
Vähän inhorealistiselta tämä kuulostaa, mutta näin 52-vuotiaana miehenä ymmärrän hyvin, etteivät ikäiseni miehet välttämättä enää halua aloittaa uutta yhteisen pesän ja elämän rakennusprojektia.Hyvin kiteytetty. Eikö se lähes kaikissa kypsemmän ikäisten uusperheissä mene niin että yhteiseen, yleensä miehen maksamaan kotiin saa naisen aikuiset lapset tulla ja mennä miten tahtoo, miehen lapset vaan harvoin ja sillonkin pitkin hampain. Ymmärrän täysin miksei miehet tähän halua. Maksumieheksi, remonttireiskaksi ja juoksupojaksi, niin että naisen lapset, sukulaiset ja ystävät on niitä sallittuja ja mies tavatkoon omaa sukuaan vaikka abc:lla. Toki kestitykset hän saa maksaa koko naisen suvulle.
Mies, tuo oman elämänsä objekti. Ehkä kirjoitan kirjan hänestä. Miehestä, jolle asiat vain tapahtuvat. Vääränlainen nainen viettelee, ei päästä irti parisuhteesta, pakottaa naimisiin, tietysti ilman avioehtoa, pakottaa miehen maksamaan laskunsa ja tapaamaan naisen sukulaisia ja lapsia jne.
Luulen, että miehet saavat raivarin, kun alennan heidät objektiksi, joka ei kykene vaikuttamaan omaan elämäänsä, mutta tämän palstan perusteella miehet tuntuvat sellaisia olevan.
Useimmat miehet ovat kilttejä ja sopuisia eivätkä halua aloittaa riitaa pikkuasioista. Ehkä viisaampaa olisi heti suhteen alussa lyödä nyrkki pöytään ja näyttää kaapin paikka.
Kaapin paikastahan voidaan sopia myös vuoron perään. Niin kaikki reilut suhteet toimivat.
Cote d``Azur kirjoitti:
Hei
Olen kuusikymppinen, siisti, terve, fiksu, omillaan toimeentuleva mies. Vuokra-asunto eteläisessä Suomessa, loma-asunto Ranskassa, pieni auto. Omat hampaat kidassa, ei pälvikaljua, punttisalillakin rauta kulkee, valtiollisten ilmailualan testien mukaan sopiva (ollut joskus) moneenkin alan duuniin. Työelämä hoidettu, vastuullisia ammatteja ollut, eläke pyörii.
Jos luit tähän asti kuin deittipalstaa, voin heti kertoa, että parisuhteeni saman naisen kanssa on kestänyt jo lähes 30 vuotta, jatkunee hautaustoimistoon asti. Mikä siis on ongelmananne?
Jos jompikumpi suhteen osapuolista on ääliö ja käyttäytyy niin, suhde ei voi kestää. Kusipää kestänee toista, mutta tervejärkinen ei kestä kusipäätä.
Älkää ottako toisianne itsestäänselvyytenä, vaan huolehtikaa toisistanne. Sillä se toimii. Tai sitten lusikaa loppuelämänne baarivalaina kaikkien poljettavana. Kyllä hyviä miehiä on vapaana kaikissa ikäluokissa, mutta lähiöpubista tuskin sellaista löytyy.
Voimia omaisille.[/
Kaikilla vaan elämä ei mene niin kuin Strömsössä. Rakas puoliso voi sairastua ja menehtyä. Tällöin jää jälleen omasta tahdosta riippumatta ns. sinkkumarkkinoille. Saattaa joutua myös jätetyksi avioerossa. Eli ei olisi itse milloinkaan halunnut erota. Ja taas joutuu itsestä riippumattomista syistä sinkkumarkkinoille. Kiva, että sinä olet säästynyt pahimmilta elämän tuomilta kolhuilta. Kaikki eivät säästy, joten elämän neuvosi tuntuvat jotenkin liian kepeiltä.
Varauttuja on tinderissä paljon, asui naisen kanssa
Vierailija kirjoitti:
Olenkohan aivan eri planeetalta tai supernaiivi idiootti, kun itse olisin (N, 54 v, leski) haaveilemassa josko vielä saisi ihastua ja jopa rakastua.. :o
Täällä ei ole tainnut oikeastaan yhdessäkään ketjun tekstissä olla puhetta rakastumisen halusta. Olenko ainoa, joka sellaisesta haaveilee? Että tuntisi vielä perhosia vatsassa toisen takia..
Tottakai moni kaipaa sitäkin. Mutta rakastuuko kuvitelmiinsa vai todelliseen ihmiseen? Nuorena moni toiveajattelee ja on tietämätön. Rakastuneena on aina haavoittuva.
Osa ihmisistä skippaa siksi tunteet kokonaan ja puhuu vakipanoista. Aika kaameaa, jos tästä tulee kulttuurinen normi kun suhteita ei enää uskalleta. Mutta suhteet ovat mahdotomia ilman rehellisyyttä ja halua ymmärtää toista. Olivatko ihmiset ennen viisaampia ihmissuhdeasioissa? Ainakin julkinen puhe oli kypsempää ja vastuuta korostettiin.
Vierailija kirjoitti:
Olenkohan aivan eri planeetalta tai supernaiivi idiootti, kun itse olisin (N, 54 v, leski) haaveilemassa josko vielä saisi ihastua ja jopa rakastua.. :o
Täällä ei ole tainnut oikeastaan yhdessäkään ketjun tekstissä olla puhetta rakastumisen halusta. Olenko ainoa, joka sellaisesta haaveilee? Että tuntisi vielä perhosia vatsassa toisen takia..
Samoja ajatuksia täällä nelikymppisellä naisella. Tuntuu että tässä ketjussa suurin osa kokee parisuhteen jotenkin hirveänä taakkana ja aikataulutusongelmana, ja seksin takia korkeintaan voisi suhdetta ajatella??
Vierailija kirjoitti:
Miehiä ei pysty arvostamaan enää. Joku 50 tai 60 villityksessä oleva käyttäytyy kuvottavasti eikä sytytä millään tavoin.
Liitossa olevat kuusikymppiset miehet hakevat innoissaan salasuhdetta. Eronneet/sinkut kuusikymppiset miehet hakevat torppaansa sitä viimeistä paapojaa. Kuusikymppiset sinkkunaiset haluavat tapailusuhdetta kaiken mukavan merkeissä, mutta eivät takuulla ole halukkaita muuttamaan yhteen.
Näinhän se on. Parisuhteista, tutustumisesta, tapailusta yms puhuminen on vaikeaa, koska elävä elämä on kuitenkin aika kaukana aaveelta. Varmaan ne hormonit hyrräävät molemmilla niin, että alun lupaavassa vaiheessa kaikki on mahdollista ja vain taivas rajana.
Ehkä iän myötä pystyy jo paremmin elämää myös erillään ja silti toinen on tärkeä. Onhan se ikuisuushaaste kasvaa yhä enemmän itsekseen ja silti rakastaa jotakuta. Täälläkin välillä kirjoittavat tyytyväisissä (pitkissä) parisuhteissa olevat. Hyvä niin. Liian synkäksi kuva menee helposti näissä aiheissa. Hyvä parisuhde nimenomaan suojaa aikamme älyttömyydeltä ja ihmisvihan ilmiöiltä. Siksi niin moni etsii ihmistä, johon voisi luottaa. Terve pyrkimys. Mutta sitten pitäisi myös kyetä ottamaan riskejä.
Täydellisen varmuuden ja turvallisuuden vaatimus ihmissuhteissa on kohtuuton. Siis tyyliin: menetän uskoni kaikkeen, jos kumppanini lähtee. Ei tuo ole rakkautta. Rakkaus hyväksyy sen, että toinen voi lähteä. Mutta se, miten toinen sitten lähtee, se voi vaikuttaa aika paljon suhteen jälkimakuun. Toisethan tappelevat vuositolkulla ennenkuin lopullisesti ovat toisistaan vapaita. Raskasta sekin on.