Miten parisuhteen muodostamisesta aikuisena tuli näin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M-52 kirjoitti:

Sellaisessa hypoteettisessa tilanteessa, että päätyisin avioliitto n:o 2:n jälkeen uusiosinkuksi, en taitaisi enää haluta uuteen, tiiviiseen parisuhteeseen. Tuskin sillä olisi enää minulle tarpeeksi annettavaa. Mukavaa olisi varmasti tapailla, käydä kulttuuririennoissa, yhteisillä lomamatkoilla tai ihan vain lenkillä jonkun läheisen naisystävän kanssa, mutta olisiko yhteinen koti, yhteinen talous, yhteiset ystävät, yhteiset harrastukset ja koko helahoito enää yli viisikymppiselle sopiva elämänmalli alusta aloitettavaksi?

Jos molemmilla on oma koti, omat lapset perheineen, oma ystäväpiiri, omat sukulaiset ja omat harrastukset, uuden puolison integroiminen näihin kaikkiin kuvioihin on melkoinen projekti - eikä onnistu ihan parissa vuodessa. Ehkä miesnäkökulmasta kiinnostusta vähentää sekin, että naiset usein ovat näissä sosiaalisissa suhteissa aktiivisempia, ja aktiivisuudellaan alkavat helposti hallita yhteistä elämää. Todennäköistä on että muutaman vuoden kuluttua koti näyttää naisen kodilta, yhteydet naisen lapsiin ovat keskiössä ja ystäväpiirikin koostuu lähinnä naisen ystävistä.

Vaikka rahan ei tietenkään pitäisi olla merkityksellistä, en ole nähnyt enkä itsekään kokenut parisuhteita, joissa nainen olisi taloudellisesti antavana osapuolena. Yhteisessä elämässä yhteisesti rahoitettavien asioiden määrä kasvaa vähitellen, ja se tarkoittaa että mies maksaa. Näin ikävuosien karttuessa sitä jo alkaa miettiä, että voisin mieluummin vaikka rahoittaa lasten perheiden elämään jotain mukavaa kuin maksaa uusien vaimojen sisustussuunnitelmia tai vaatekaapin päivityksiä.

Vähän inhorealistiselta tämä kuulostaa, mutta näin 52-vuotiaana miehenä ymmärrän hyvin, etteivät ikäiseni miehet välttämättä enää halua aloittaa uutta yhteisen pesän ja elämän rakennusprojektia.

Hyvin kiteytetty. Eikö se lähes kaikissa kypsemmän ikäisten uusperheissä mene niin että yhteiseen, yleensä miehen maksamaan kotiin saa naisen aikuiset lapset tulla ja mennä miten tahtoo, miehen lapset vaan harvoin ja sillonkin pitkin hampain. Ymmärrän täysin miksei miehet tähän halua. Maksumieheksi, remonttireiskaksi ja juoksupojaksi, niin että naisen lapset, sukulaiset ja ystävät on niitä sallittuja ja mies tavatkoon omaa sukuaan vaikka abc:lla. Toki kestitykset hän saa maksaa koko naisen suvulle.

Mies, tuo oman elämänsä objekti. Ehkä kirjoitan kirjan hänestä. Miehestä, jolle asiat vain tapahtuvat. Vääränlainen nainen viettelee, ei päästä irti parisuhteesta, pakottaa naimisiin, tietysti ilman avioehtoa, pakottaa miehen maksamaan laskunsa ja tapaamaan naisen sukulaisia ja lapsia jne.

Luulen, että miehet saavat raivarin, kun alennan heidät objektiksi, joka ei kykene vaikuttamaan omaan elämäänsä, mutta tämän palstan perusteella miehet tuntuvat sellaisia olevan.

Niin.. Siis mieshän on valmis melkein mihin vain naisia miellyttääkseen ja tätä ominaisuutta naiset oppivat käyttämään häikäilemättömästi hyväkseen jo nuorena.

Tämän elämän tosiasian kieltääkseen naiset ovat valmiita melkein mihin vain.

tinderissä  kaikki ei  omalla kuvallaan, oli myös heitä (joista tiesi ) että he ovat hakanneet naisia. Tämäkin tieto kulkee kyllä, vaikka naiset syyllistetään usein väkivallasta. oli kamalaa lukea mitä he etsivät, kun tiesi miesten taustan. 

joka kolmas nainen kokee väkivaltaa. Tinder ei tässä ole poikkeus.  puhelinhäirikköjä riitti myös jos erehtyi numeron antamaan. 

Olen +60 leski, olen ollut yli viisi vuotta yksin, en halua ketään vakituisesti asumaan kanssani, mutta satunnaisesti tapailu sopisi. Retkeilyyn, teatteriin jne sekä seksiseuraksi. Parisuhteessa sain niin hyvää hoitoa aina, että kaipaan vieläkin iloista, kokeilevaa seuraa. Taitaa olla turha toivo.

Vierailija kirjoitti:

Ap, seurustelu ON seksisuhde. Tapailu on kaunis tapa ilmaista, että seksisuhteeseen ei olla jämähdetty vuosiksi. Lähtökohtaisesti suhde on "seksuaalinen", Tinder ei sitä muuta, se vain helpottaa suhteen alkamista kun mahdollistaa sonnan (blaa blaa) skippaamisen; ellei itseään/toista erityisen paljon arvosta (tai ole erityisen epätoivoinen), suhde ei jatku. Toisin sanoen, Tinderin kautta kai ollaan pian sen "sonnan" äärellä, jonka perinteisempi tutustumistapa olisi ennaltaehkäisevästi paljastanut. Oletan!

Luulen, että suomalaiset naiset eivät niin usein vaadi mieheltä korkeaa elintasoa tai edes elintasoa, ja ovat siten huolettomia käyttämään nuoruutensa/vanhuutensa seksisuhteisiin; pieniin mukavuuksiin. Eli naisissa ja miehissä ei kai ole niin suurta eroa siinä asenteessa, että suhteessa olemisesta voidaan hyötyä yksilöllisesti. Ero kai n vain siinä, Suomessakin, että naisella hyvältä näyttäminen yleensä vaatii iän myötä enemmän työtä ja rahaa, kuin miehellä vaatii. 

Ellei suhde ole eroottinen, se on ystävyyttä, kumppanuutta tms. Eroottinen suhde ei vaadi toimintaa "sukuelinten kanssa" vaan sitä, että NAINEN ja MIES kokevat olevansa sukupuoli-identiteettiensä yhdistelmä.

Tinder toimii maksuttoman seuran saamiseksi, koska Suomessa ihmisillä on - köyhyydestään huolimatta - sellainen perusturva, että saatetaan lähteä ihan vain seikkailemaan. Vanhemmallakin iällä, ilmeisesti. Se voi naisilla olla vähän sellaista itsepetosta, voisin kuvitella: haetaan jännitystä äkkiä, ennen kuin tarvitsee olla järkevä. Ollaan "vastuuttomia" äkkiä, ennen kuin alkaa ällöttää. Ja vaihdetaan seuraavaan äkkiä, jos tarvitaan "vastalääkettä" edelliseen virheeseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M-52 kirjoitti:

Sellaisessa hypoteettisessa tilanteessa, että päätyisin avioliitto n:o 2:n jälkeen uusiosinkuksi, en taitaisi enää haluta uuteen, tiiviiseen parisuhteeseen. Tuskin sillä olisi enää minulle tarpeeksi annettavaa. Mukavaa olisi varmasti tapailla, käydä kulttuuririennoissa, yhteisillä lomamatkoilla tai ihan vain lenkillä jonkun läheisen naisystävän kanssa, mutta olisiko yhteinen koti, yhteinen talous, yhteiset ystävät, yhteiset harrastukset ja koko helahoito enää yli viisikymppiselle sopiva elämänmalli alusta aloitettavaksi?

Jos molemmilla on oma koti, omat lapset perheineen, oma ystäväpiiri, omat sukulaiset ja omat harrastukset, uuden puolison integroiminen näihin kaikkiin kuvioihin on melkoinen projekti - eikä onnistu ihan parissa vuodessa. Ehkä miesnäkökulmasta kiinnostusta vähentää sekin, että naiset usein ovat näissä sosiaalisissa suhteissa aktiivisempia, ja aktiivisuudellaan alkavat helposti hallita yhteistä elämää. Todennäköistä on että muutaman vuoden kuluttua koti näyttää naisen kodilta, yhteydet naisen lapsiin ovat keskiössä ja ystäväpiirikin koostuu lähinnä naisen ystävistä.

Vaikka rahan ei tietenkään pitäisi olla merkityksellistä, en ole nähnyt enkä itsekään kokenut parisuhteita, joissa nainen olisi taloudellisesti antavana osapuolena. Yhteisessä elämässä yhteisesti rahoitettavien asioiden määrä kasvaa vähitellen, ja se tarkoittaa että mies maksaa. Näin ikävuosien karttuessa sitä jo alkaa miettiä, että voisin mieluummin vaikka rahoittaa lasten perheiden elämään jotain mukavaa kuin maksaa uusien vaimojen sisustussuunnitelmia tai vaatekaapin päivityksiä.

Vähän inhorealistiselta tämä kuulostaa, mutta näin 52-vuotiaana miehenä ymmärrän hyvin, etteivät ikäiseni miehet välttämättä enää halua aloittaa uutta yhteisen pesän ja elämän rakennusprojektia.

Hyvin kiteytetty. Eikö se lähes kaikissa kypsemmän ikäisten uusperheissä mene niin että yhteiseen, yleensä miehen maksamaan kotiin saa naisen aikuiset lapset tulla ja mennä miten tahtoo, miehen lapset vaan harvoin ja sillonkin pitkin hampain. Ymmärrän täysin miksei miehet tähän halua. Maksumieheksi, remonttireiskaksi ja juoksupojaksi, niin että naisen lapset, sukulaiset ja ystävät on niitä sallittuja ja mies tavatkoon omaa sukuaan vaikka abc:lla. Toki kestitykset hän saa maksaa koko naisen suvulle.

Mies, tuo oman elämänsä objekti. Ehkä kirjoitan kirjan hänestä. Miehestä, jolle asiat vain tapahtuvat. Vääränlainen nainen viettelee, ei päästä irti parisuhteesta, pakottaa naimisiin, tietysti ilman avioehtoa, pakottaa miehen maksamaan laskunsa ja tapaamaan naisen sukulaisia ja lapsia jne.

Luulen, että miehet saavat raivarin, kun alennan heidät objektiksi, joka ei kykene vaikuttamaan omaan elämäänsä, mutta tämän palstan perusteella miehet tuntuvat sellaisia olevan.

Tämän palstan perusteella voi vetää vain johtopäätöksiä, millaisia miehiä täällä kirjoittaa. Suurin osa on trolleja tai mielenterveysongelmaisia tai ihan muuten vaan sekaisin elämänsä kanssa. 

Kyllä tuolla oikeassa elämässä miehet ovat kuitenkin ihan normaaleja suurin osa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M-52 kirjoitti:

Sellaisessa hypoteettisessa tilanteessa, että päätyisin avioliitto n:o 2:n jälkeen uusiosinkuksi, en taitaisi enää haluta uuteen, tiiviiseen parisuhteeseen. Tuskin sillä olisi enää minulle tarpeeksi annettavaa. Mukavaa olisi varmasti tapailla, käydä kulttuuririennoissa, yhteisillä lomamatkoilla tai ihan vain lenkillä jonkun läheisen naisystävän kanssa, mutta olisiko yhteinen koti, yhteinen talous, yhteiset ystävät, yhteiset harrastukset ja koko helahoito enää yli viisikymppiselle sopiva elämänmalli alusta aloitettavaksi?

Jos molemmilla on oma koti, omat lapset perheineen, oma ystäväpiiri, omat sukulaiset ja omat harrastukset, uuden puolison integroiminen näihin kaikkiin kuvioihin on melkoinen projekti - eikä onnistu ihan parissa vuodessa. Ehkä miesnäkökulmasta kiinnostusta vähentää sekin, että naiset usein ovat näissä sosiaalisissa suhteissa aktiivisempia, ja aktiivisuudellaan alkavat helposti hallita yhteistä elämää. Todennäköistä on että muutaman vuoden kuluttua koti näyttää naisen kodilta, yhteydet naisen lapsiin ovat keskiössä ja ystäväpiirikin koostuu lähinnä naisen ystävistä.

Vaikka rahan ei tietenkään pitäisi olla merkityksellistä, en ole nähnyt enkä itsekään kokenut parisuhteita, joissa nainen olisi taloudellisesti antavana osapuolena. Yhteisessä elämässä yhteisesti rahoitettavien asioiden määrä kasvaa vähitellen, ja se tarkoittaa että mies maksaa. Näin ikävuosien karttuessa sitä jo alkaa miettiä, että voisin mieluummin vaikka rahoittaa lasten perheiden elämään jotain mukavaa kuin maksaa uusien vaimojen sisustussuunnitelmia tai vaatekaapin päivityksiä.

Vähän inhorealistiselta tämä kuulostaa, mutta näin 52-vuotiaana miehenä ymmärrän hyvin, etteivät ikäiseni miehet välttämättä enää halua aloittaa uutta yhteisen pesän ja elämän rakennusprojektia.

Hyvin kiteytetty. Eikö se lähes kaikissa kypsemmän ikäisten uusperheissä mene niin että yhteiseen, yleensä miehen maksamaan kotiin saa naisen aikuiset lapset tulla ja mennä miten tahtoo, miehen lapset vaan harvoin ja sillonkin pitkin hampain. Ymmärrän täysin miksei miehet tähän halua. Maksumieheksi, remonttireiskaksi ja juoksupojaksi, niin että naisen lapset, sukulaiset ja ystävät on niitä sallittuja ja mies tavatkoon omaa sukuaan vaikka abc:lla. Toki kestitykset hän saa maksaa koko naisen suvulle.

Mies, tuo oman elämänsä objekti. Ehkä kirjoitan kirjan hänestä. Miehestä, jolle asiat vain tapahtuvat. Vääränlainen nainen viettelee, ei päästä irti parisuhteesta, pakottaa naimisiin, tietysti ilman avioehtoa, pakottaa miehen maksamaan laskunsa ja tapaamaan naisen sukulaisia ja lapsia jne.

Luulen, että miehet saavat raivarin, kun alennan heidät objektiksi, joka ei kykene vaikuttamaan omaan elämäänsä, mutta tämän palstan perusteella miehet tuntuvat sellaisia olevan.

No juuri siksi miehet ottavat ohjat käsiinsä ja tietoisesti välttelevät tiiviitä parisuhteita koska tietävät millaista se suurella todennäköisyydellä on. Sitähän koko aloitus koski, että miksi miehet eivät halua parisuhdetta, ja tässä vastaus.

Täällä on satoja ketjuja missä haukutaan miehen äitiä/lapsia/sukulaisia (samalla kehuen omia) ja myöskin satoja ketjuja joissa haukutaan mies siaksi jos haluaa maksaa yhteiset menot puoliksi. Ajatella, mies joka haluaa jakaa menot reilusti 50/50 on paskiainen, ja nainen joka haluaa oman palkkansa omaan käyttöönsä ja miehen yhteiseen on rakastava ja me-henkinen. Siinä teille autuutta parisuhteessa!

Seurustelussa ei ole määritelty, tarviiko olla seksiä, tai kuinka usein nähdään. Voi "tapailla" joka kuukausi,  elää selibaatissa, ja tehdä asioita mitä avioparitkin tekevät. Voi elää "ikuista kuherruskuukautta" ja nähdä vain muutaman kerran vuodessa. Tai olla säännöllinen seksiseura kerran viikossa, eikä muuta. Jos pari elää sitä suhdetta yhdessä, se on heidän eroottionen suhteensa, parisuhteensa, eikä kukaan ulkopuolinen voi sanoa, mikä suhde on subjektiivisesti arvokkaampi kuin toinen.

Mistä SUHDE koostuu, ja kuinka tärkeältä se tuntuu, on toinen asia. Suhteelle voi antaa erilaisia nimiä, jotta voisi viestittää, kuinka arvokkaalta toisen kanssa oleminen tuntuu. Liitossa tilanne voi muuttua, eikä siihen liitty samanlaista nimittelyn vapautta, kuin suhteessa ilman liittoa.

Minkä ikäiseksi asti naisilla on seksielämä? Vielä 5 v sitten kuvittelin, että kaikkien ihmisten seksielämä päättyy eläkeikään mennessä (heh), mutta se nyt ei todellakaan pidä paikkaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olenkohan aivan eri planeetalta tai supernaiivi idiootti, kun itse olisin (N, 54 v, leski) haaveilemassa josko vielä saisi ihastua ja jopa rakastua.. :o

Täällä ei ole tainnut oikeastaan yhdessäkään ketjun tekstissä olla puhetta rakastumisen halusta. Olenko ainoa, joka sellaisesta haaveilee? Että tuntisi vielä perhosia vatsassa toisen takia..

Tottakai moni kaipaa sitäkin. Mutta rakastuuko kuvitelmiinsa vai todelliseen ihmiseen? Nuorena moni toiveajattelee ja on tietämätön. Rakastuneena on aina haavoittuva.

Osa ihmisistä skippaa siksi tunteet kokonaan ja puhuu vakipanoista. Aika kaameaa, jos tästä tulee kulttuurinen normi kun suhteita ei enää uskalleta. Mutta suhteet ovat mahdotomia ilman rehellisyyttä ja halua ymmärtää toista. Olivatko ihmiset ennen viisaampia ihmissuhdeasioissa? Ainakin julkinen puhe oli kypsempää ja vastuuta korostettiin.

Vakipano on suhde - se vain ei ole huumaava suhde. Jos sama seksimäärä perustuisi spontaaniuteen, intohimoon, kunnioitukseen, hauskuuteen, se olisi romanssi... "Vakipano" kuulostaa aikataulutetulta einesaterialta. Ihminen tyytyy johonkin, syitä voi olla monia. Esim. ehkä kumppani on hyvä halujen tyydytykseen, mutta hänen älykkyytensä ei riitä tuomaan suhteeseen taikaa. Ehkä kumppani on varattu, ja suhteen nimittely suojelee kokemasta riittämättömyyttä. Tai ehkä omia mieltymyksiä hävetään, ja suhteesta on helpompi puhua alentavaan sävyyn. Suhde se kuitenkin on.

Milloin sana "tapailla" juurruitettiin suomeen? Onko se vain palstalla jonkun suosima, vai muutenkin yleinen?

Minusta sanalla "tapailu" on hyvätkin puolensa: se ehkä haastaa ajattelemaan, kuinka moneksi vuodeksi nuoren ihmisen kannattaa jämähtää "seurustelemaan". (Eronneet eri asia, ei tarvii uudelleen liittoutua.) Eli mitä aikoo elämällään tehdä, mitä tekee sillä pitkäkestosiella seksisuhteellaan.

*Tapailimme 10 vuotta." :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olenkohan aivan eri planeetalta tai supernaiivi idiootti, kun itse olisin (N, 54 v, leski) haaveilemassa josko vielä saisi ihastua ja jopa rakastua.. :o

Täällä ei ole tainnut oikeastaan yhdessäkään ketjun tekstissä olla puhetta rakastumisen halusta. Olenko ainoa, joka sellaisesta haaveilee? Että tuntisi vielä perhosia vatsassa toisen takia..

Tottakai moni kaipaa sitäkin. Mutta rakastuuko kuvitelmiinsa vai todelliseen ihmiseen? Nuorena moni toiveajattelee ja on tietämätön. Rakastuneena on aina haavoittuva.

Osa ihmisistä skippaa siksi tunteet kokonaan ja puhuu vakipanoista. Aika kaameaa, jos tästä tulee kulttuurinen normi kun suhteita ei enää uskalleta. Mutta suhteet ovat mahdotomia ilman rehellisyyttä ja halua ymmärtää toista. Olivatko ihmiset ennen viisaampia ihmissuhdeasioissa? Ainakin julkinen puhe oli kypsempää ja vastuuta korostettiin.

Vakipano on suhde - se vain ei ole huumaava suhde. Jos sama seksimäärä perustuisi spontaaniuteen, intohimoon, kunnioitukseen, hauskuuteen, se olisi romanssi... "Vakipano" kuulostaa aikataulutetulta einesaterialta. Ihminen tyytyy johonkin, syitä voi olla monia. Esim. ehkä kumppani on hyvä halujen tyydytykseen, mutta hänen älykkyytensä ei riitä tuomaan suhteeseen taikaa. Ehkä kumppani on varattu, ja suhteen nimittely suojelee kokemasta riittämättömyyttä. Tai ehkä omia mieltymyksiä hävetään, ja suhteesta on helpompi puhua alentavaan sävyyn. Suhde se kuitenkin on.

Voi olla myös vaihtokauppaa, eli seksiä vastaan saa kaverin ja jotain uutta tekemistä. Seksillä ostamista jaksetaan vain jonkin aikaa, sitten halutaan ostaa "uusia kuvioita" elämään. Vakipano olisi näinollen henkilö, jolta ostetaan elämyspalveluja. 

Sinä itse varmaan sitten säilytät uskomattoman hohtosi  ?  Kysy puolisolta mikä voisi suhteessa olla paremmin ? Et tiedä jos ette puhu , pitää uskaltaa kertoa tuntemuksiaan. Saatat yllättyä. Kunnioitus, huomaavaisuus, aikaa toisillenne. Mikään ei pysy samana ilman huoltoa, päivitys missä mennään silloin tällöin.  Ei kukaan ole selvännäkijä.

Mitä tarkoittaa FWB?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AP-kysymykseen palatakseni:

Vanhempia miehiä ei enää paneta ihan koko ajan ja siksi ne ei tarvitse kotiinsa omaa vaki-naista. Niin alkukantaiselta kuin tämä kuulostaakin, siinä saattaa olla vinha perä.

Näinhän se taitaa olla.

Joskus saattaa olla hauska tapailla jotakuta naista, mutta ei enää edes viikottain.

Joku FWB -suhde omanikäiseen naiseen olisi paras vaihtoehto, jos nyt ero tulisi. Voisi tavata ehkä pari kertaa kuussa, viettää hauska ilta yhdessä, jonka jälkeen hyvää seksiä. Nukkuisimme sylikkäin. Aamukahvien jälkeen yhteisen ajan viettoa lounaaseen asti; vaikkapa kävelylenkki, piipahdus taidemuseossa tai -galleriassa, tai jotakin muuta virkistävää, jonka jälkeen kävisimme lounaalla jossakin kivassa paikassa. Iltapäivällä molemmilla alkaisi olla jo jotakin omaa tekemistä, joten lähtisimme eri teille.

Tuollainen suhde sopisi itsellenikin, mutta miksi sen pitää olla "FWB"? Miksi ei voi nimittää sitä vaikka seurusteluksi? FWB:stä tulee juuri se vaikutelma, että haluaa pidättää itsellään oikeuden tapailla muitakin, koska "mehän ollaan vaan ystäviä". Itse haluaisin sellaisen suhteen, jossa kummallakaan ei ole ketään muita kierroksessa, vaikka suhde ei muuten niin tiivis olisikaan.

N46

Moni mies tietää täsmälleen, miten mielenkiintoista on luovuttaa seksuaalisuutensa yhden naisen käyttöön vuosikausiksi. Nainen kehuu ystävilleen, miten seksi paranee vaan vuosien myötä ja mies pyörittelee henkisesti tuskasta päätään, ettei mikään voisi olla puuduttavampaa, kuin syödä samaa ruokaa joka päivä.

A) Naiset eivät ole kiinnostuneita kehuskelemaan miehensä sängytaidoilla ystävilleen - me puhutaan aivan muista asioista. Miehet eivät ole elämän keskipiste.

B) oikeastiko luulet, etteivät naiset kyllästy niihin sinun samoihin kuvioihisi tai vielä typerämpään "netissä näin, kokeillaanko" -vonkaukseen (viikon vinkki: ne netin naiset vain näyttelee nauttivansa....)

Vierailija kirjoitti:

Ei naisissa ole muuta tavoiteltavaa kuin reikä. Feminismillä pilattu, valitettavasti.

M32

Onhan se reikä linnunpöntössäkin, mihin sä mitään naista ansaitsisitkaan?

Mietipä tätä mielipidettäsi oikein ajatuksella seuraavan kerran kun taas palaat yöelämästä yksin apaattiseen elämääsi - vain sinä ja sun hanska, jälkeen kerran.

Vierailija kirjoitti:

Ei naisissa ole muuta tavoiteltavaa kuin reikä. Feminismillä pilattu, valitettavasti.

M32

Valitettavasti. Eikä se reikäkään ole mitenkään ihmeellinen, terve kätinen mies ei sitä tarvitse lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei naisissa ole muuta tavoiteltavaa kuin reikä. Feminismillä pilattu, valitettavasti.

M32

Onhan se reikä linnunpöntössäkin, mihin sä mitään naista ansaitsisitkaan?

Mietipä tätä mielipidettäsi oikein ajatuksella seuraavan kerran kun taas palaat yöelämästä yksin apaattiseen elämääsi - vain sinä ja sun hanska, jälkeen kerran.

Tuttu ja turvallinen, eikä ole feministi.

Vierailija kirjoitti:

*Tapailimme 10 vuotta." :D

Mikä siinä huvittaa? Itse tapailin vuosia. Oikeastaan aluksi oli seurustelua, mutta se hyytyi hiljalleen pelkäksi tapailuksi silloin tällöin, kesti kaiken kaikkiaan kai tuon kymmenisen vuotta. Erottu ei koskaan varsinaisesti, tapailu oli vain tavallaan tauolla pari viimeistä vuotta. Meidän piti tavata taas, mutta mies kuoli.

Näin miehenä (47v) voin sanoa, että en minä ymmärrä miksi pitäisi parisuhteeseen ryhtyä? Kauheasti vaivaa pitää naisen eteen tehdä, paljon enemmästä joutuu luopumaan kuin mitä siitä saa. Palvelijaksi sitä parisuhteessa joutuu, jos naisen seurassa asuu ja elää.