Miten parisuhteen muodostamisesta aikuisena tuli näin vaikeaa?

Omalla kohdalla olin jossain kohtaa keski ikää tinderissä ja täytyy sanoa että ihan nättejä naisia mutta kun lukee tekstejä niin ei kiitos. Monella luki etteivät tarvitse ketään eikä ole aikaa mutta silti etsivät parisuhdetta? Miksi? Kuka mies laittaa itsensä sellaiseen jossa ei ole aikaa toisille eikä sinua oikeastaan tarvita mitenkään? Todella epätoivoinen pitää olla. Materialismi ja pinnallisuus on minulle myös ei. Omaperäisyys ja persoonallisuus puuttuu monelta kaikki toistensa kopioita.

Jos seksiä ei ole lainkaan sekään ei toimi. Missä on nainen joka ajattelee että se ihmissuhde on kärkipaikalla elämässä työn ym tärkeiden asioiden ohella? Missä on älykäs rakkautta haluava nainen joka haluaa olla uskollinen ja rehellinen rakastava ja rakkautta vastaanottava joka ei roiku 10 vuotta sitten loppuneessa parisuhteessa? Tiedän että teitä on missä olette?

Mulla (40+) on aika erilainen kokemus. Että tässä ikäryhmässä nimenomaan on miehiä, jotka tarpeeksi aikuisia parisuhteeseen. Lapset ovat tuoneet kypsyyttä ja elämänkokemus viisautta ja myös kunnioitusta HYVÄÄ parisuhdetta kohtaan. Tottahan toki appit on täynnä vonkaajia, ne pitää ohittaa samantien eikä jäädä ihmettelemään. Olen siis tavannut nykyisen mieheni yli 40-vuotiaana. Itselläni ei ollut mitään kiirettä tai painetta löytää parisuhdetta, olin ja olen todella tyytyväinen omaan elämääni, se on täyttä ilman parisuhdettakin plus minulla ei ole lapsia, joten ehkäpä tämä on myös vaikuttanut asiaan.

Vierailija kirjoitti:

M-52 kirjoitti:

Sellaisessa hypoteettisessa tilanteessa, että päätyisin avioliitto n:o 2:n jälkeen uusiosinkuksi, en taitaisi enää haluta uuteen, tiiviiseen parisuhteeseen. Tuskin sillä olisi enää minulle tarpeeksi annettavaa. Mukavaa olisi varmasti tapailla, käydä kulttuuririennoissa, yhteisillä lomamatkoilla tai ihan vain lenkillä jonkun läheisen naisystävän kanssa, mutta olisiko yhteinen koti, yhteinen talous, yhteiset ystävät, yhteiset harrastukset ja koko helahoito enää yli viisikymppiselle sopiva elämänmalli alusta aloitettavaksi?

Jos molemmilla on oma koti, omat lapset perheineen, oma ystäväpiiri, omat sukulaiset ja omat harrastukset, uuden puolison integroiminen näihin kaikkiin kuvioihin on melkoinen projekti - eikä onnistu ihan parissa vuodessa. Ehkä miesnäkökulmasta kiinnostusta vähentää sekin, että naiset usein ovat näissä sosiaalisissa suhteissa aktiivisempia, ja aktiivisuudellaan alkavat helposti hallita yhteistä elämää. Todennäköistä on että muutaman vuoden kuluttua koti näyttää naisen kodilta, yhteydet naisen lapsiin ovat keskiössä ja ystäväpiirikin koostuu lähinnä naisen ystävistä.

Vaikka rahan ei tietenkään pitäisi olla merkityksellistä, en ole nähnyt enkä itsekään kokenut parisuhteita, joissa nainen olisi taloudellisesti antavana osapuolena. Yhteisessä elämässä yhteisesti rahoitettavien asioiden määrä kasvaa vähitellen, ja se tarkoittaa että mies maksaa. Näin ikävuosien karttuessa sitä jo alkaa miettiä, että voisin mieluummin vaikka rahoittaa lasten perheiden elämään jotain mukavaa kuin maksaa uusien vaimojen sisustussuunnitelmia tai vaatekaapin päivityksiä.

Vähän inhorealistiselta tämä kuulostaa, mutta näin 52-vuotiaana miehenä ymmärrän hyvin, etteivät ikäiseni miehet välttämättä enää halua aloittaa uutta yhteisen pesän ja elämän rakennusprojektia.

Mitäs sitten, kun lapset on jo lentäneet pesästä ja perustaneet perheet. Ja itse olet eläkkeellä. Yksinkö vaan olla möllötät kodissasi? Laitatko lapset huolehtimaan sinusta, kun olet vanha, vaikka voisitte kumppanin kanssa huolehtia toisistanne?

Ihan käsittämätön kommentti!!!! Tai no  jos itse et voi koskaan poistua kodistasi muuta kuin puolisosi kanssa, niin ymmärrän. Mä erosin 30-vuotiaana, lapset olivat silloin pieniä. Nyt olen 60-vuotias enkä ole eroni jälkeen edes seurustellut. Odotan jo kovasti eläkepäiviä. Kenen kanssa aion silloin viettää aikaani? No ihan niiden samojen ihmisten kanssa kuin viimeiset 30 vuottakin. Enkä tarvitse puolisoa minusta huolehtimaan. En edes eläkkeellä. Ja voisihan siinä käydä niinkin, että puoliso saisi vaikka aivohalvauksen, Parkinsonin taudin tai jotain muuta ja minä itseni lisäksi huolehtisin myös toisesta. Siihen sitten kaatuisi kaikki toiveet ja suunnitelmat mukavista eläkepäivistä, kun joutuisikin olemaan vain kotona omaishoitajana. Ei kiitos. 

N60

Vierailija kirjoitti:

Olin 51-vuotias, kun tapasin nykyisen puolisoni, hän muutaman vuoden vanhempi. Tunnistan tuon, mistä puhut. Ennen tapaamistamme olin ollut sinkkuna reilut seitsemän vuotta. Tinderiä ei silloin vielä ollut mutta nettideittailukokeilu osoitti alle kahdessa viikossa, että se ei kannata. Eräässä sinkkuyhteisössä olin jonkin aikaa mukana, mutta siellä me 40+ naiset olimme lapsemme jo tehneitä yksinhuoltajia ja ikäisemme miehet vasta ensimmäisellä kierroksella etsimässä äitiä mahdollisille tuleville lapsilleen, joten eipä sieltä jäänyt mitään käteen kummallekaan sukupuolelle. Baareissa en enää juuri jaksanut käydä, korkeintaan pari kertaa vuodessa. Matkustelin kyllä paljon, mutta en ollut kiinnostunut kaukosuhteesta.

Puolisooni en luultavasti olisi törmännyt missään ellei meillä olisi ollut yhteistä ystävää, jonka kautta tapasimme. Hänkään ei tietääkseni käyttänyt mitään nettideittejä eikä käynyt baareissa ja lisäksi asuimme eri paikkakunnilla.

Kun mietin puolisoni ystäviä, niin kyllä heistä lähes kaikki ovat parisuhteissa ja osa pariutunut nykyisen kumppaninsa kanssa vasta 50+ ikäisenä. Eli en usko, etteivätkö miehetkin kaipaisi parisuhdetta. Ehkä se on vain Tinder- ja nettideittikulttuuri, joka saa heidät kuvittelemaan, että he ovat karkkikaupassa ja kaikki naiset, jotka he sovelluksissa näkyvät, ovat tarjolla.

Minä luulen että Tinerit ja muut on lähinnä masentaneet suurimman osan miehistä. Pitää olla todella poikkeuksellinen 40+ mies, että siellä naisilta positiivista huomiota ja treffiseuraa. Ei tuon ikäinen mies enää jaksa itseään jatkuvasti nöyryyttää vaan keskittyy muihin asioihin.

Erilaisia ovat myös elämäntilanteet, joissa palstan ns. aikuiset parisuhteita ovat muodostamassa. Vaikkapa 40+ lapseton sinkku, juuri eronnut 40+ kuskaamassa lapsia vielä päiväkotiin, murrosikäisten kanssa taisteleva 40+ tai viisikymppinen jo lapsenlapsista haaveileva, oikeasti itsenäistä elämää viettävä aikuinen tulevat aivan eri maailmasta parisuhteita kehittelemään.

Aikanaan uusioparisuhdemarkkinoilla itsellä ainakin oli vaikeuksia löytää mitään yhteistä itseni ikäisten lapsettomien ehdokkaiden kanssa, kun omat lapset oli kouluikäisiä, ja iso osa omaa elämää. Nyt puolestaan tuntuu, että en mitenkään jaksaisi enää päiväkotiaamuja tai murkkujen kiukutteluja omaan elämääni vaikuttamassa, kun omat lapset ovat aikuisia.

Irtonainen tapailu ja satunnainen seksi tietysti onnistuu, vaikka elämäntilanne olisikin erilainen.

mark kirjoitti:

Omalla kohdalla olin jossain kohtaa keski ikää tinderissä ja täytyy sanoa että ihan nättejä naisia mutta kun lukee tekstejä niin ei kiitos. Monella luki etteivät tarvitse ketään eikä ole aikaa mutta silti etsivät parisuhdetta? Miksi? Kuka mies laittaa itsensä sellaiseen jossa ei ole aikaa toisille eikä sinua oikeastaan tarvita mitenkään? Todella epätoivoinen pitää olla. Materialismi ja pinnallisuus on minulle myös ei. Omaperäisyys ja persoonallisuus puuttuu monelta kaikki toistensa kopioita.

Jos seksiä ei ole lainkaan sekään ei toimi. Missä on nainen joka ajattelee että se ihmissuhde on kärkipaikalla elämässä työn ym tärkeiden asioiden ohella? Missä on älykäs rakkautta haluava nainen joka haluaa olla uskollinen ja rehellinen rakastava ja rakkautta vastaanottava joka ei roiku 10 vuotta sitten loppuneessa parisuhteessa? Tiedän että teitä on missä olette?

Siellä Tinderissä niinkuin kaikki muutkin. N45

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AP-kysymykseen palatakseni:

Vanhempia miehiä ei enää paneta ihan koko ajan ja siksi ne ei tarvitse kotiinsa omaa vaki-naista. Niin alkukantaiselta kuin tämä kuulostaakin, siinä saattaa olla vinha perä.

Näinhän se taitaa olla.

Joskus saattaa olla hauska tapailla jotakuta naista, mutta ei enää edes viikottain.

Joku FWB -suhde omanikäiseen naiseen olisi paras vaihtoehto, jos nyt ero tulisi. Voisi tavata ehkä pari kertaa kuussa, viettää hauska ilta yhdessä, jonka jälkeen hyvää seksiä. Nukkuisimme sylikkäin. Aamukahvien jälkeen yhteisen ajan viettoa lounaaseen asti; vaikkapa kävelylenkki, piipahdus taidemuseossa tai -galleriassa, tai jotakin muuta virkistävää, jonka jälkeen kävisimme lounaalla jossakin kivassa paikassa. Iltapäivällä molemmilla alkaisi olla jo jotakin omaa tekemistä, joten lähtisimme eri teille.

Tuollainen suhde sopisi itsellenikin, mutta miksi sen pitää olla "FWB"? Miksi ei voi nimittää sitä vaikka seurusteluksi? FWB:stä tulee juuri se vaikutelma, että haluaa pidättää itsellään oikeuden tapailla muitakin, koska "mehän ollaan vaan ystäviä". Itse haluaisin sellaisen suhteen, jossa kummallakaan ei ole ketään muita kierroksessa, vaikka suhde ei muuten niin tiivis olisikaan.

N46

Tämänhän voi sopia jokainen omassa suhteessaan molempien toiveiden mukaan. Minusta tuntuu, että iso ongelma tässä on erilaiset määritelmät tai niiden pelko. Mä en oo koskaan nähnyt kovin tarpeelliseksi määritellä ihmissuhdetta onko se nyt sitten seurustelua, tapailua, parisuhde, FWB vai mikä. Mutta aikuisiällä tapaamalleni miehelle tämä oli ihan hirveän tärkeää, ja hänelle parisuhde tai seurustelu olivat jotain mitä halusi välttää viimeiseen asti.

Luulen, että tässä oli lähinnä se pointti ettei halua kasata itselleen mitään velvollisuuksia, ei se että haluaa paneskella muitakin (mies itse ehdotti että harrastetaan sitä vaan keskenämme, se oli jo ihan mukavuuskysymys että saattoi jättää ehkäisyn pois kokonaan ;) )

Hänen käsitys parisuhteesta ilmeisesti oli sitä, että sitten on velvollinen näkemään aina kun toinen tahtoo, vastaamaan viesteihin sekunnissa, menemään toisen tylsiin sukujuhliin, kuskaamaan ja auttamaan kaikessa, raportoimaan kaikki menonsa ja tekemisensä sekä järjestämään aikataulunsa toisen mukaan. Mulle pitkään sinkkuna olleena tuollainen ei ollut lainkaan luontevaa, enkä muutenkaan ajattele parisuhdetta tuollaisena. Ei siis ollut mitään aikomustakaan velvoittaa miestä yhtään mihinkään.

Viihdyttiin yhdessä, harrastettiin seksiä, käytiin reissuissa, luonnossa, tapahtumissa, syömässä, leffassa jne. Toisen elinympyrät tuli pikkuhiljaa tutuiksi. Jossain vaiheessa mies ilmoitti että on muuttanut mielipidettään parisuhteista ja haluaa että olemme parisuhteessa. Kyllä se minulle sopi, tosin en nähnyt hirveästi eroa suhteessamme ennen tuota ilmoitusta ja sen jälkeen. Vieläkään ei siis asuta yhdessä enkä vaadi mieheltä raporttia päivän päätteeksi mitä on tehnyt ja missä mennyt. Usein hän kuitenkin itse haluaa päivästään kertoa :)

Jollain tavalla tuo määrittely tuntui kuitenkin olevan tärkeää tehdä ja huonoja kokemuksia kerännyt mies suojasi itseään tarvitsemansa ajan sillä, ettei halunnut kutsua suhdettamme parisuhteeksi.

Tuo on monen miehen kokemus parisuhteesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M-52 kirjoitti:

Sellaisessa hypoteettisessa tilanteessa, että päätyisin avioliitto n:o 2:n jälkeen uusiosinkuksi, en taitaisi enää haluta uuteen, tiiviiseen parisuhteeseen. Tuskin sillä olisi enää minulle tarpeeksi annettavaa. Mukavaa olisi varmasti tapailla, käydä kulttuuririennoissa, yhteisillä lomamatkoilla tai ihan vain lenkillä jonkun läheisen naisystävän kanssa, mutta olisiko yhteinen koti, yhteinen talous, yhteiset ystävät, yhteiset harrastukset ja koko helahoito enää yli viisikymppiselle sopiva elämänmalli alusta aloitettavaksi?

Jos molemmilla on oma koti, omat lapset perheineen, oma ystäväpiiri, omat sukulaiset ja omat harrastukset, uuden puolison integroiminen näihin kaikkiin kuvioihin on melkoinen projekti - eikä onnistu ihan parissa vuodessa. Ehkä miesnäkökulmasta kiinnostusta vähentää sekin, että naiset usein ovat näissä sosiaalisissa suhteissa aktiivisempia, ja aktiivisuudellaan alkavat helposti hallita yhteistä elämää. Todennäköistä on että muutaman vuoden kuluttua koti näyttää naisen kodilta, yhteydet naisen lapsiin ovat keskiössä ja ystäväpiirikin koostuu lähinnä naisen ystävistä.

Vaikka rahan ei tietenkään pitäisi olla merkityksellistä, en ole nähnyt enkä itsekään kokenut parisuhteita, joissa nainen olisi taloudellisesti antavana osapuolena. Yhteisessä elämässä yhteisesti rahoitettavien asioiden määrä kasvaa vähitellen, ja se tarkoittaa että mies maksaa. Näin ikävuosien karttuessa sitä jo alkaa miettiä, että voisin mieluummin vaikka rahoittaa lasten perheiden elämään jotain mukavaa kuin maksaa uusien vaimojen sisustussuunnitelmia tai vaatekaapin päivityksiä.

Vähän inhorealistiselta tämä kuulostaa, mutta näin 52-vuotiaana miehenä ymmärrän hyvin, etteivät ikäiseni miehet välttämättä enää halua aloittaa uutta yhteisen pesän ja elämän rakennusprojektia.

Mitäs sitten, kun lapset on jo lentäneet pesästä ja perustaneet perheet. Ja itse olet eläkkeellä. Yksinkö vaan olla möllötät kodissasi? Laitatko lapset huolehtimaan sinusta, kun olet vanha, vaikka voisitte kumppanin kanssa huolehtia toisistanne?

Ihan käsittämätön kommentti!!!! Tai no  jos itse et voi koskaan poistua kodistasi muuta kuin puolisosi kanssa, niin ymmärrän. Mä erosin 30-vuotiaana, lapset olivat silloin pieniä. Nyt olen 60-vuotias enkä ole eroni jälkeen edes seurustellut. Odotan jo kovasti eläkepäiviä. Kenen kanssa aion silloin viettää aikaani? No ihan niiden samojen ihmisten kanssa kuin viimeiset 30 vuottakin. Enkä tarvitse puolisoa minusta huolehtimaan. En edes eläkkeellä. Ja voisihan siinä käydä niinkin, että puoliso saisi vaikka aivohalvauksen, Parkinsonin taudin tai jotain muuta ja minä itseni lisäksi huolehtisin myös toisesta. Siihen sitten kaatuisi kaikki toiveet ja suunnitelmat mukavista eläkepäivistä, kun joutuisikin olemaan vain kotona omaishoitajana. Ei kiitos. 

N60

Anoppi jäi leskeksi. (60+ ikäisenä).

Hän on tosi sosiaalinen ja mukava ihminen, ja ajan kuluessa hän myös löysi itselleen varsin sosiaalisen elämän, paljon harrastuksia ja paljon tuttuja.

Hänellä myös on ollut pari myöhempää miespuolista ystävää - mutta viisauden sanainen häneltä: tuossa iässä miehet etsii itselleen vanhuuden omaishoitajaa. Yksinäisyyden pelko on miehissä suuri, paljon suurempi kuin naisilla.

Hän kuulemma mielellään kokkaa ja laittaa kodeissa (ei aio enää muuttaa miehen kanssa yhteen) mutta hänen dealbreakerinsä on se, kun mies rupeaa kuvittelemaan, ettå se on hänen tehtävänsä silittää miehen vaatteet (minkä hän voi tehdä omatoimisesti, mutta ei siten, että ne on aina odottamassa koska mies on "unohtanut" miten siiitysrauta toimii). - toinen on se, jos mies rupeaa vähänkin vihjaamaan siivoamisesta "kun sinulta se sujuu niin paljon paremmin" -tyylisesti.

Viisaita neuvoja anopilta.

Vierailija kirjoitti:

Minkä ihmeen takia haet seurustelukumppania kun olet entisistä päässyt eroon? Hanki kissa. Huomattavasti vähemmän vaivaa

Mulla on jo kissa.

Yksin nyt jo 15 vuotta, olis kiva vielä kokea parisuhde.

Eri

Vierailija kirjoitti:

Erilaisia ovat myös elämäntilanteet, joissa palstan ns. aikuiset parisuhteita ovat muodostamassa. Vaikkapa 40+ lapseton sinkku, juuri eronnut 40+ kuskaamassa lapsia vielä päiväkotiin, murrosikäisten kanssa taisteleva 40+ tai viisikymppinen jo lapsenlapsista haaveileva, oikeasti itsenäistä elämää viettävä aikuinen tulevat aivan eri maailmasta parisuhteita kehittelemään.

Aikanaan uusioparisuhdemarkkinoilla itsellä ainakin oli vaikeuksia löytää mitään yhteistä itseni ikäisten lapsettomien ehdokkaiden kanssa, kun omat lapset oli kouluikäisiä, ja iso osa omaa elämää. Nyt puolestaan tuntuu, että en mitenkään jaksaisi enää päiväkotiaamuja tai murkkujen kiukutteluja omaan elämääni vaikuttamassa, kun omat lapset ovat aikuisia.

Irtonainen tapailu ja satunnainen seksi tietysti onnistuu, vaikka elämäntilanne olisikin erilainen.

Varmasti näinkin, mutta itse lapsettomana ja lapsellisen miehen kanssa parisuhteessa olevana en osaa kuvitella miten meidän suhde olisi ikinä voinut toimia tai edes käynnistyä alkuvuosina jos olisimme olleet samassa tilanteessa ja myös minulla olisi ollut kouluikäisiä lapsia tai teinejä. Aikataulujen yhteensovittaminen olisi ollut mahdotonta, ei siinä paljoa olisi auttanut se että ymmärtää toisen kaoottista elämäntilannetta kun itse elää ihan samanlaisessa.

Oma näkemys, kun tässä muutaman vuoden sinkkuna tullut oltua. Kun kummallakin on lapsia, niin lasten iästä riippuen lapsirytmit aiheuttavat jo oman juttunsa. Nuorempana oli helppo nähdä vaikka päivittäin, jos siltä tuntui. 

Mikäli yhteistä aikaa löytyy huonommin, niin vaikea siinä on suhdetta rakentaa. Kun lapset on tehty ja parisuhde-elämääkin ehditty kokemaan, niin ei ole enää sellaista pakkoa olla parisuhteessa. Kalenteri täyttyy erilaisista menoista ja on yhä vaikeampi sovitella suhdetta sinne sekaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AP-kysymykseen palatakseni:

Vanhempia miehiä ei enää paneta ihan koko ajan ja siksi ne ei tarvitse kotiinsa omaa vaki-naista. Niin alkukantaiselta kuin tämä kuulostaakin, siinä saattaa olla vinha perä.

Näinhän se taitaa olla.

Joskus saattaa olla hauska tapailla jotakuta naista, mutta ei enää edes viikottain.

Joku FWB -suhde omanikäiseen naiseen olisi paras vaihtoehto, jos nyt ero tulisi. Voisi tavata ehkä pari kertaa kuussa, viettää hauska ilta yhdessä, jonka jälkeen hyvää seksiä. Nukkuisimme sylikkäin. Aamukahvien jälkeen yhteisen ajan viettoa lounaaseen asti; vaikkapa kävelylenkki, piipahdus taidemuseossa tai -galleriassa, tai jotakin muuta virkistävää, jonka jälkeen kävisimme lounaalla jossakin kivassa paikassa. Iltapäivällä molemmilla alkaisi olla jo jotakin omaa tekemistä, joten lähtisimme eri teille.

Tuollainen suhde sopisi itsellenikin, mutta miksi sen pitää olla "FWB"? Miksi ei voi nimittää sitä vaikka seurusteluksi? FWB:stä tulee juuri se vaikutelma, että haluaa pidättää itsellään oikeuden tapailla muitakin, koska "mehän ollaan vaan ystäviä". Itse haluaisin sellaisen suhteen, jossa kummallakaan ei ole ketään muita kierroksessa, vaikka suhde ei muuten niin tiivis olisikaan.

N46

Tämänhän voi sopia jokainen omassa suhteessaan molempien toiveiden mukaan. Minusta tuntuu, että iso ongelma tässä on erilaiset määritelmät tai niiden pelko. Mä en oo koskaan nähnyt kovin tarpeelliseksi määritellä ihmissuhdetta onko se nyt sitten seurustelua, tapailua, parisuhde, FWB vai mikä. Mutta aikuisiällä tapaamalleni miehelle tämä oli ihan hirveän tärkeää, ja hänelle parisuhde tai seurustelu olivat jotain mitä halusi välttää viimeiseen asti.

Luulen, että tässä oli lähinnä se pointti ettei halua kasata itselleen mitään velvollisuuksia, ei se että haluaa paneskella muitakin (mies itse ehdotti että harrastetaan sitä vaan keskenämme, se oli jo ihan mukavuuskysymys että saattoi jättää ehkäisyn pois kokonaan ;) )

Hänen käsitys parisuhteesta ilmeisesti oli sitä, että sitten on velvollinen näkemään aina kun toinen tahtoo, vastaamaan viesteihin sekunnissa, menemään toisen tylsiin sukujuhliin, kuskaamaan ja auttamaan kaikessa, raportoimaan kaikki menonsa ja tekemisensä sekä järjestämään aikataulunsa toisen mukaan. Mulle pitkään sinkkuna olleena tuollainen ei ollut lainkaan luontevaa, enkä muutenkaan ajattele parisuhdetta tuollaisena. Ei siis ollut mitään aikomustakaan velvoittaa miestä yhtään mihinkään.

Viihdyttiin yhdessä, harrastettiin seksiä, käytiin reissuissa, luonnossa, tapahtumissa, syömässä, leffassa jne. Toisen elinympyrät tuli pikkuhiljaa tutuiksi. Jossain vaiheessa mies ilmoitti että on muuttanut mielipidettään parisuhteista ja haluaa että olemme parisuhteessa. Kyllä se minulle sopi, tosin en nähnyt hirveästi eroa suhteessamme ennen tuota ilmoitusta ja sen jälkeen. Vieläkään ei siis asuta yhdessä enkä vaadi mieheltä raporttia päivän päätteeksi mitä on tehnyt ja missä mennyt. Usein hän kuitenkin itse haluaa päivästään kertoa :)

Jollain tavalla tuo määrittely tuntui kuitenkin olevan tärkeää tehdä ja huonoja kokemuksia kerännyt mies suojasi itseään tarvitsemansa ajan sillä, ettei halunnut kutsua suhdettamme parisuhteeksi.

Tuo on monen miehen kokemus parisuhteesta.

No meillä se on mies joka jurottaa, kun minulla enemmän harrastuksia ja ystäviä ja hän "joutuu odottamaan kotona, eikä pääse mökille" (kun sinnehän ei yksin voi mennä...?)

Jurottakoon, muuten hyvä mies ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AP-kysymykseen palatakseni:

Vanhempia miehiä ei enää paneta ihan koko ajan ja siksi ne ei tarvitse kotiinsa omaa vaki-naista. Niin alkukantaiselta kuin tämä kuulostaakin, siinä saattaa olla vinha perä.

Näinhän se taitaa olla.

Joskus saattaa olla hauska tapailla jotakuta naista, mutta ei enää edes viikottain.

Joku FWB -suhde omanikäiseen naiseen olisi paras vaihtoehto, jos nyt ero tulisi. Voisi tavata ehkä pari kertaa kuussa, viettää hauska ilta yhdessä, jonka jälkeen hyvää seksiä. Nukkuisimme sylikkäin. Aamukahvien jälkeen yhteisen ajan viettoa lounaaseen asti; vaikkapa kävelylenkki, piipahdus taidemuseossa tai -galleriassa, tai jotakin muuta virkistävää, jonka jälkeen kävisimme lounaalla jossakin kivassa paikassa. Iltapäivällä molemmilla alkaisi olla jo jotakin omaa tekemistä, joten lähtisimme eri teille.

Tuollainen suhde sopisi itsellenikin, mutta miksi sen pitää olla "FWB"? Miksi ei voi nimittää sitä vaikka seurusteluksi? FWB:stä tulee juuri se vaikutelma, että haluaa pidättää itsellään oikeuden tapailla muitakin, koska "mehän ollaan vaan ystäviä". Itse haluaisin sellaisen suhteen, jossa kummallakaan ei ole ketään muita kierroksessa, vaikka suhde ei muuten niin tiivis olisikaan.

N46

Tämänhän voi sopia jokainen omassa suhteessaan molempien toiveiden mukaan. Minusta tuntuu, että iso ongelma tässä on erilaiset määritelmät tai niiden pelko. Mä en oo koskaan nähnyt kovin tarpeelliseksi määritellä ihmissuhdetta onko se nyt sitten seurustelua, tapailua, parisuhde, FWB vai mikä. Mutta aikuisiällä tapaamalleni miehelle tämä oli ihan hirveän tärkeää, ja hänelle parisuhde tai seurustelu olivat jotain mitä halusi välttää viimeiseen asti.

Luulen, että tässä oli lähinnä se pointti ettei halua kasata itselleen mitään velvollisuuksia, ei se että haluaa paneskella muitakin (mies itse ehdotti että harrastetaan sitä vaan keskenämme, se oli jo ihan mukavuuskysymys että saattoi jättää ehkäisyn pois kokonaan ;) )

Hänen käsitys parisuhteesta ilmeisesti oli sitä, että sitten on velvollinen näkemään aina kun toinen tahtoo, vastaamaan viesteihin sekunnissa, menemään toisen tylsiin sukujuhliin, kuskaamaan ja auttamaan kaikessa, raportoimaan kaikki menonsa ja tekemisensä sekä järjestämään aikataulunsa toisen mukaan. Mulle pitkään sinkkuna olleena tuollainen ei ollut lainkaan luontevaa, enkä muutenkaan ajattele parisuhdetta tuollaisena. Ei siis ollut mitään aikomustakaan velvoittaa miestä yhtään mihinkään.

Viihdyttiin yhdessä, harrastettiin seksiä, käytiin reissuissa, luonnossa, tapahtumissa, syömässä, leffassa jne. Toisen elinympyrät tuli pikkuhiljaa tutuiksi. Jossain vaiheessa mies ilmoitti että on muuttanut mielipidettään parisuhteista ja haluaa että olemme parisuhteessa. Kyllä se minulle sopi, tosin en nähnyt hirveästi eroa suhteessamme ennen tuota ilmoitusta ja sen jälkeen. Vieläkään ei siis asuta yhdessä enkä vaadi mieheltä raporttia päivän päätteeksi mitä on tehnyt ja missä mennyt. Usein hän kuitenkin itse haluaa päivästään kertoa :)

Jollain tavalla tuo määrittely tuntui kuitenkin olevan tärkeää tehdä ja huonoja kokemuksia kerännyt mies suojasi itseään tarvitsemansa ajan sillä, ettei halunnut kutsua suhdettamme parisuhteeksi.

Tuo on monen miehen kokemus parisuhteesta.

Ymmärrän kyllä tosi hyvin ettei tuollaista enää varsinkaan 50+ iässä halua. Itse en ole halunnut missään iässä.

Ikisinkku nainen

Nyt kun lapset tehty ja aikuisia, seurustelu on ihan parasta. Ei ole enää tarvetta perheen perustamiseen ym juttuihin, arki ei tule suhteeseen enää samalla tavalla. Piti vain löytää ikäsen mies, jolla sama perhetilanne. Tosi monella 50v miehellä on alakouluikäisiä lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Ajatukset ja toiveet parisuhteesta ei vaan näin yleisesti mene kenenkään naisen kanssa yhteen, niin parempi sitten vaan olla yksinään. Ne naiset kun aina hinkuaa saman katon alle muuttamista vähintään, ellei lapsia ja kirkkohäitäkin siihen päälle. Hyhh.

Jaa. Minä tahtoisin kyllä naimisiin, mutta en kirkkohäitä, enkä muuttaa saman katon alle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erilaisia ovat myös elämäntilanteet, joissa palstan ns. aikuiset parisuhteita ovat muodostamassa. Vaikkapa 40+ lapseton sinkku, juuri eronnut 40+ kuskaamassa lapsia vielä päiväkotiin, murrosikäisten kanssa taisteleva 40+ tai viisikymppinen jo lapsenlapsista haaveileva, oikeasti itsenäistä elämää viettävä aikuinen tulevat aivan eri maailmasta parisuhteita kehittelemään.

Aikanaan uusioparisuhdemarkkinoilla itsellä ainakin oli vaikeuksia löytää mitään yhteistä itseni ikäisten lapsettomien ehdokkaiden kanssa, kun omat lapset oli kouluikäisiä, ja iso osa omaa elämää. Nyt puolestaan tuntuu, että en mitenkään jaksaisi enää päiväkotiaamuja tai murkkujen kiukutteluja omaan elämääni vaikuttamassa, kun omat lapset ovat aikuisia.

Irtonainen tapailu ja satunnainen seksi tietysti onnistuu, vaikka elämäntilanne olisikin erilainen.

Varmasti näinkin, mutta itse lapsettomana ja lapsellisen miehen kanssa parisuhteessa olevana en osaa kuvitella miten meidän suhde olisi ikinä voinut toimia tai edes käynnistyä alkuvuosina jos olisimme olleet samassa tilanteessa ja myös minulla olisi ollut kouluikäisiä lapsia tai teinejä. Aikataulujen yhteensovittaminen olisi ollut mahdotonta, ei siinä paljoa olisi auttanut se että ymmärtää toisen kaoottista elämäntilannetta kun itse elää ihan samanlaisessa.

Lapsellisen elämään mukaan meneminen vaatii joustavuutta. Tuli flashback tilanteesta jossa rakastelun jälkeen oli nukahdettu alasti lähekkäin ja joskus keskellä yötä peiton alle könyää naisen lapset meidän väliin. Jotenkin tuntui sopimattomalta vaikka luonnollista se kai on. Tunsin kuitenkin tarvetta etsiä edes alushousut jalkaani.

Totuus on että miehet haluaa seksiä NIILTÄ naisilta, jotka ei heitä parisuhde mielessä kiinnosta. Silti heitä voi kiinnostaa nainen seksi mielessä ja usein kiinnostaakin. Mies kyllä useimmiten haluaa sen parisuhteen, mutta siihen pitää löytyä ihminen kenen kanssa semmoisen haluaa. Siksi moni nainen ajattelee että mies haluaa ja etsii VAIN seksiä. Siinä he ovat väärässä!

Asia ei ole kuitenkaan niin yksioikoinen. Yllä oleva tilanne voi olla alkuasetelma. Kun mies harrastaa hyvää seksiä naisen kanssa, on iso mahdollisuus ihastua ja rakastua. Eli seksillä on iso rooli siinä asiassa ja tilanne voi muuttua hyvin nopeasti.

Yhtälailla mies voi ihastua parisuhde mielessä ja kun suhde etenee seksin tasolle, innostus voi lopahtaa samantien. On siis merkitystä miten seksi heillä yhdessä sujuu.

Seksi on iso osa parisuhdetta. Se on parisuhteen liima. Tarvitaan seksiä ja tarvitaan muita yhteensopivia ominaisuuksia jotta suhde voi syntyä ja kehittyä.

Asia nähdään keskusteluissa hyvin yksioikoisena ja yleistettynä. Sama pätee myös naisiin. Asiat ei ole yksioikoisia koskaan!

Toista kertaa kun mentiin naimisiin , olin 52 , ja ihana mieheni vuoden nuorempi...

Minä vaihdoin siis nuorempaan.

Vierailija kirjoitti:

Toista kertaa kun mentiin naimisiin , olin 52 , ja ihana mieheni vuoden nuorempi...

Minä vaihdoin siis nuorempaan.

Riippuu toki täysin siitä, minkä ikäinen miehesi nro1 oli ?

Siinä neli-viisikymppisenä vapautuneet miehet voivat olla niin traumautuneita ettei uusi suhde kiinnosta välttämättä koskaan. Mies on saattanut olla toistakymmentä vuotta ilman seksielämää raivoavan pirttihirviön komenneltavana ja saanut ehkä suojeltua lapsia ettei käytösmallit periydy. Kerro sitten siinä että taas pitäisi alkaa kantamaan naisen kanssa tavaroita yhteen...