Mitä kadut elämässäsi eniten?

En kadu oikeastaan mitään. Elämä ei ole mennyt ollenkaan normien mukaan, mutta mitä siitä? Katuminen ei hyödytä mitään. Olen tehnyt parhaani niillä eväillä. mitä olen saanut.

Jos olisin voinut valita, niin en olisi syntynyt ollenkaan.

Itse kadun sitä, että omalla päihteidenkäytöllä sain kumppanin lähtemään. Kaksi kuukautta erossa ja sydän ruvella päätin raitistua. Tulevaisuus näyttää mitä käy, mutta en kadu ainakaan päihteiden lopettamista.

Sitä, että en kertonut näille k-päille suoraan, mitä mieltä olen heidän toiminnastaan. Ovat nyt kuolleet ja kuolemassa joten nyt se ei enää hyövää. K-päitä ovat silti hautaan asti.

Lapsia.
Älkää ikinä tehkö lapsia. Kroppa pilalla, pissat valuu housuun, sinkkumarkkinoilla olet alhaisinta kastia eikä isokaan kalu tunnu miltään.

Masennuslääkkeiden syöminen, jotka määrättiin minulle lapsena turhaan.

Päätin etten kadu mitään ja lopetin työt kun olin 35. Lasten kanssa käytän kaiken aikani niin kauan ku se heitä kiinnostaa.

Tein abortin miehen mieliksi, eikä lopulta se mieskään siinä kauaa sen jälkeen ollut.

Se etten pitänyt kiinni naisesta jota rakastin yli kaiken. Voi jospa vielä voisin saada Railan.

Luovuin mökistä turhan aikaisin.  Toisaalta asumme nykyään rannalla, mikä lohduttaa. Kerrostalossa tosin.

Sitä että annoin kohdella itseäni huonosti. Liian pitkä aika sellaisessa suhteessa.

En yhtään mitään! N47

Sitä että ex-vaimon painostuksesta suostuin lapsen hankintaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kadun sitä, että muutin paikkakunnalle, jota inhoan mieheni vuoksi. Jätin taakseni koko elämäni, ystävät ja sukulaiset, kaiken. Olemme edelleen yhdessä, mutta huonosti menee. Tosin meillä on kaksi maailman ihaninta lasta ja siksipä ajattelen usein niin, että voinko katua muuttoa, kun sain nämä kaksi niin rakasta? Ikinä kun ei tiedä olisinko sitten löytänyt kotikaupungista ketään, jospa olisin nyt siellä onneton ja yksin, kuten yksi kaverini on ja ikää jo sen verran, ettei lapsia taida enää saada vaikka miehen löytäisikin. 
Kadun myös sitä, että annettiin miehen kanssa suhteemme repsahtaa. Menee huonosti, tosi huonosti. Sinnittelemme. En tiedä mihin tämä päättyy.

Jos yhtään lohduttaa, niin minä tein tämän saman tempun ja muutin sitten vielä takaisin kotipaikkakunnalleni, raahasin miehen ja lapset mukana. Luulin, että olisimme sitten onnellisia kun pääsisin pois tuosta inhoamastani kaupungista, mutta ei se muutto mitään korjannut. Itse asiassa kaikki alkoi mennä vielä entistä huonommin. Lopulta muutimme sieltäkin pois, ns. puolueettomalle maalle eli kaupunkiin joka ei ollut kummankaan kotikaupunki. Yritämme aloittaa täällä puhtaalta pöydältä ja paremmin alkaa mennä. Mutta toivon kyllä usein, että olisin tajunnut jo vuosia sitten, ettei muutto miehen kotipaikkakunnalta ole ratkaisu ongelmiin. Toivon, että olisin jäänyt sinne asumaan ja pyrkinyt kaupungin vihaamisen sijaan keskittymään omaan onnellisuuteen ja sisäisen rauhan ja tasapainon löytämiseen.

Ihana kuulla, että en ole ainoa! Nimittäin asun miehen takia paikkakunnalla, jota inhoan. Lapselle tietenkin se on kotipaikka. Olen yrittänyt korjata asennettani ja elämääni enkä enää vihaa paikkakuntaa, mutta se ei ole kotini.

Etten osannut pitää puoliani. Olin liian kiltti ja ajattelin aina muita. Jälkeenpäin tajunnut että se niiden vahingonilo oli tahallista. Miten sellaiset sietää itseään?

Tohtorikoulutukseen hakeutumista. Tässä jos missä, menettää kaiken jäljellä olevan mielenterveytensä. Kamala stressi koko ajan. Teet samaa artikkelia monta kertaa uudelleen, koska se hylätään vertaisarvioinnissa. Eikä koulutus loppujen lopuksi tuo todennäköisesti työmarkkinoilla mitään etua.

Jätin mieheni lähteäkseni toisen miehen matkaan 15 vuotta sitten ja vasta liian myöhään tajusin että se jättämäni mies oli minulle se ainoa oikea, elämäni paras kumppani mutta silloin oli jo liian myöhäistä saada hänet takaisin. Olin vielä jättänyt hänet todella kylmästi ja ilkeästi täysin yllättäen ilmoittaen vain että en enää rakasta häntä vaan olen löytänyt uuden rakkauden. Tekoni satutti rakkaintani niin paljon että siitä alkoi hänen alamäkensä. Hänellä oli ollut mielenterveysongelmia mitkä olivat kuitenkin erittäin lieväoireisia mutta tekoni jälkeen hän vaipui psykoosiin ja ennenkuin hän ehti saamaan apua niin hän teki itsemurhan. Hänen sukunsa oli hänet hylännyt kun hän oli kertonut olevansa homo eikä hänellä ollut ilman minua turvaverkkoa eli ihmisiä jotka olisivat auttaneet häntä. Itse asiassa hän oli ollut kuolleena monta viikkoa ennen kuin hänen katoamisensa huomattiin ja vasta useiden kuukausien jälkeen hänet löydettiin kuolleena koska hän oli piiloutunut niin hyvin.

Vierailija kirjoitti:

No minä olen hyväpalkkaisessa työssä uralla, joka ei kiinnosta pätkän vertaa. Kadun siis ehkä sitä, että en ikinä löytänyt itsestäni sisäistä paloa mihinkään. Ehkä sitä ei ikinä ollutkaan, tai ympäristö sammutti sen.

Tässä se tärkein tulikin, aloitus ja tämä. Kumpa jokaiselle nuorelle saisi nämä kaksi asiaa kaaliin. Olen kiitollinen vanhemmilleni siitä, että kannustivat sekä oman alan löytämiseen, että opiskeluun. Se, että tekee itselle merkityksellistä ja itseä kiinnostaa työtä, on tärkeintä. Oli sitten mikä koulutustaso tahansa.

97: kiitos, lohdutti kyllä :)

t. ap

En oikeastaan kadu suuresti mitään. Monia erilaisia valintoja olisi voinut tehdä ja joskus sitä miettiikin, mitä eri valinnoista olisi seurannut. Kannattaa muistaa, että ei ne toiset valinnat välttämättä parempaan lopputulokseen olisi johtanut. Se toinen ammatti tai parempi kumppani olisikin voinut olla iso virhe, mistä et nyt tiedä mitään. Ja ehkä jopa onneksi. Kannattaa katsoa eteenpäin.

avioliittoani