Mitä kadut elämässäsi eniten?

Suomalaisten paskakasojen keskellä oleminen lienee monelle asia, mikä kaduttaa. Tämä maahan olisi hieno paikka ilman kateellisia mulkkuja, joita tämä palstakin täynnä.

Hankkikaa elämä, typerykset!

Kadun ettei kuunnellut vanhempiani, kun he sanoivat, että opiskelemallani alalla on huono palkka. Palkkakehityksessä tulee vaan nihkeät ikälisät. Mieheni on samalla koulutusasteella ja alussa palkkamme oli sama. Nyt joidenkin vuosien jälkeen hän on saanut palkankorotuksia, ja saa säännöllisesti yli 1000 euron bonuksia. Minä naisvaltaisella alalla saan bonukseksi leffalipun tai suklaapatukan. Kyllä sillä rahallakin on väliä, etenkin kun on lainat ym. maksettavana. Rahalla myös saa ostettua vapautta, esim voi tehdä lyhyempää työaikaa.

Loppujen lopuksi kadun sitä, että olen ollut koko nuoruuteni hyvin sulkeutunut enkä ole osannut kommunikoida koskaan esimerkiksi vaikeuksiani toisille ihmisille. Paljon voisi olla toisin jos olisin osannut nojata toisiin ihmisiin myönteisissä ja kielteisistä asioissa, enkä yrittänyt aina selvitä kaikesta yksin. Toisaalta en voi sille mitään, että pohja jonka sain sosiaaliseen elämään oli heikko ja en oppinut tällaisia tärkeitä taitoja.

Että uskoin muiden puheita siitä että en kuitenkaan pärjäisi maalla asuen. En tykkäisi. Tulisin maitojunalla kotiin. En kumminkaan osaisi. Kyllästyisin, pelkäisin, rasittuisin. Kukaan täysjärkinen ei haaveile sellaisesta. Ja maalaismiehet, kuka sellaista jaksaa katsella muka? Sivistymättömiä ja epäsiistejä.

Toteutin unelmani vasta yli nelikymppisenä. Elän unelmaani. Joka päivä harmittelen, että en tehnyt tätä nuorempana. Olisin ehtinyt enemmän mielekkäitä asioita. Mulla voisi olla jopa oma perhe?

Tulen stadilaisesta "kulttuurisuvusta" ja kävin koulut suvun paineen alla. Täysin turhaan. Aikuisempana onneksi kouluttauduin mieleni mukaan ja aloin vasta kolmekymppisenä yhä enemmän kuuntelemaan itseäni, ja uskomaan sitä, mitä "minä itse" minulle sanoo. Olisi pitänyt kuunnella aiemmin.

Vierailija kirjoitti:

Väärää miesvalintaa.

Join the club, samaa mieltä olevia riittää. Vanhemmat naiset voivat joukolla päivitellä, miten nuorena tulee joustettava ja ymmärrettyä ja mentyä tuhannen mutkallehmisen takia joka kohtelee huonosti, koska nuoruus.

Kadun eniten sitä, että v -96 minulla olisi ollut (ehkä) pienen ohikiitävän hetken tilaisuus saada takaisin se mies ketä rakastin ja kenet olisin loppuelämäkseni halunnut.

Kadun etten tarttunut hetkeen, olin vielä silloin liian loukkaantunut hänelle ja liian ylpeä näyttämään todelliset tunteeni häntä kohtaan ja kertomaan kuinka minäkin olen kaivannut häntä.

Eli minäkin kadun sitä mitä EN TEHNYT!

Kadun monia asioita, mutta viimeisin on se että en osannut pitää suutani kiinni edellisessä työpaikassa, puhuin sivu suuni sellaiselle henkilölle joka inhosi minua ja näin pääsi puukottamaan minua oikein kunnolla selkään.
Kadun sitä että luotin työkavereihini ja kolleegoihini - älkää tehkö samaa virhettä!

Sitä etten rakkauden sokaisemana nähnyt mitenkä manipuloiva ex-puoliso oli. Nyt vasta suhteen päätyttyä huomaan kuinka hän käytti hyväksi sitä että olen kiltti ja hyväntahtoinen. Nyt hänellä uusi mies jota voi vedättää.

Eipä juuri mitään

Jotkut muutot olisi saaneet jäädä tekemättä, jotkut ihmissuhteet ja kuinka ne päättyivät. Muistot ovat tuskallisia ja voivat yllättää vuosienkin päästä. Elämä opettaa?

Sitä että vuosina 22-28 en käynyt ulkona ja yrittänyt tapailla miehiä enemmän kun olin vielä nuori ja nätti. Olisi myös pitänyt heittäytyä enemmän asioihin ja poistua mukavuusalueelta.
Kolmekymppisenä sinkkuna deittailu on vaikeampaa ja ikä tulee kohta vastaan kun haluaisin lapsiakin.
28-v löysin tinderistä suhteen josta luulin että tulisi se "lopullinen" mutta metsään meni.
Sitä kadun että annoin tuon suhteen vaikuttaa tekemisiini liikaa, esimerkiksi siten että en hakenut töitä kauempaa kotipaikkakunnasta että olisin saanut uran alkuun, myöhemmin olisi voinut yrittää saada alan töitä täältä kokemuksen kanssa. Kilpailua on siis omalla paikkakunnalla paljon koska alueella on alan kouluja ja paljon ammattilaisia. Lisäksi annoin miespuolisiin kivoihin tyyppeihin välien viiletä koska mies oli mustasukkainen ilman syytä.
En voi sanoa että tuota suhdetta kokonaisuudessaan kadun mutta tein sen varjolla päätöksiä joita kadun.

Kadun sitä että en etsinyt itselleni kumppania vaikka väkisin vaan jättäydyin ( jäin) liian pitkäksi aikaa elämään sinkkuna, tukahdutin itseni työhön ja harrastuksiin ja jäin yksin.

Samoin kadun sitä että en uskaltanut ja osannut tuoda tunteitani esille sille henkilölle jonka oisin oikeasti halunnut. Ujous, ylpeys ja torjutuksi tulemisen pelko esti minua toimimasta ja hitto että se harmittaa 25 v jälkeenkin vielä.

Kadun kaaosmaagisia kokeilujani. Kadun liiallista päihteidenkäyttöä. Kadun skeittaus ja lasketteluharrastuksia joissa vammauduin. Kadun muuttoa viime vuokra-asuntooni minkä kuumottavalta vaikuttava vuokra-isäntä teki minusta paranoidisen. Kadun muuttoa vanhempieni taloon vuosia sitten kun sain sinne jo etäisyyttä. Kadun entisen työnanantajan roustaamista netissä kirjoituksessa josta mut saattaa tunnistaa. Kadun polttamiani röökejä/sikareita. Kadun etten hakenut apua mt-ongelmiini yläaste-ikäisenä vaan jäin sinnittelemään kouluun kiusattavana heittosäkkinä

Sitä että en onnistunut tekemään elämäntapamuutosta aikaisemmin. Parhaat nuoruuuden vuoteni menivät omaa ulkomuotoa ja kiloja hävetessä ja onnistuin sillä kehittämään itselleni sosiaalisten tilanteiden pelon. Nyt olen hoikka mutta pelkään edelleen muita ihmisiä

Sitä että annoin toisen vaan lähteä elämästäni. Siis oli minun ihastukseni, muutti muualle, en koskaan edes kertonut etten pitänyt hänestä

Kadun niin paljon lähes kaikkea, että vaikea valita, mitä katuisin eniten. Ensimmäinen suuri virheeni oli täysin väärä koulutusvalinta ja tämän yliopistokoulutuksen loppuunsaattaminen, vaikka lähes alusta asti tiesin tehneeni valtava virheen.

Kaadun eniten rappusissa.

Vierailija kirjoitti:

Että uskoin muiden puheita siitä että en kuitenkaan pärjäisi maalla asuen. En tykkäisi. Tulisin maitojunalla kotiin. En kumminkaan osaisi. Kyllästyisin, pelkäisin, rasittuisin. Kukaan täysjärkinen ei haaveile sellaisesta. Ja maalaismiehet, kuka sellaista jaksaa katsella muka? Sivistymättömiä ja epäsiistejä.
Toteutin unelmani vasta yli nelikymppisenä. Elän unelmaani. Joka päivä harmittelen, että en tehnyt tätä nuorempana. Olisin ehtinyt enemmän mielekkäitä asioita. Mulla voisi olla jopa oma perhe?
Tulen stadilaisesta "kulttuurisuvusta" ja kävin koulut suvun paineen alla. Täysin turhaan. Aikuisempana onneksi kouluttauduin mieleni mukaan ja aloin vasta kolmekymppisenä yhä enemmän kuuntelemaan itseäni, ja uskomaan sitä, mitä "minä itse" minulle sanoo. Olisi pitänyt kuunnella aiemmin.

Kiintoisaa. Tulen maalta, asuin pitkään kaupungissa ja nyt taas maaseudulla. Loppujen lopuksi sillä ei ole niin suurta väliä minulle, mutta kyllähän se sosiaaliseen elämään vahvasti vaikuttaa. Eli asuinpaikkaa en katuisi kumminkaan, en osaa oikein katua mitään koska olen sen verran erikoinen, että kaikki muut valinnat elämässä *tällaisella taustalla ja näillä henkilökohtaisilla ominaisuuksilla* olisivat todennäköisesti johtaneet huonompaan tulokseen. En sano vielä "lopputulokseen".

Olen varmaan päässyt helpolla, sillä en oikeastaan kadu mitään. Toki jälkiviisaana on helppo huomata asioita, joita tekisi toisin, mutta siinä hetkessä ja sillä tiedolla ne olivat ihan ymmärrettäviä päätöksiä. Toisaalta en ole ihan tyytyväinen nykyiseen elämääni, mutta se ei niinkään ole menneisyyden syy, vaan enemmänkin oman luonteen turvallisuudenhakuisuutta ja isommat irtiotot ovat minulle vaikeita. Uskon kuitenkin, että jossain vaiheessa ajatusprosessi on valmis muutokseen ja sen tietää sitten.

Sitä että pelasin ja menetin sielunkumppanin, ainoan naisen jota olen rakastanut. Opin että vain rehellisyydellä ja aitoudella voi saada niin arvokkaan asian kun rakkauden. Se on oikeesti elämässä tärkeintä. Olen murtunut.