Lue keskustelun säännöt.
Mitä kadut elämässäsi eniten?
Itse kadun sitä että koulu ei kiinnostanut silloin kun sen olisi pitänyt kiinnostaa.Nyt ollaan sitten huonolla palkalla raatamassa.
Kommentit (1388)
Ylivoimaisesti eniten kadun sitä että en ala-asteella 5. tai 6. luokalla uskaltanut lähestyä tyttöä johon olin ihastunut. Tyttö kyllä tiesi ja sanoi kerran kesällä "hei" kun tuli pyörällä vastaan, mutta menin ihan kipsiin enkä pystynyt vastaamaan. Olisinpa osannut vaan tehdä U-käännöksen ja sanoa tytölle jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nyt eniten, mutta kadun että menin ennustajalle liian nuorena (ehkä n 14v), se tiesi monta asiaa juuri niin kuin on käynyt. Sekoittaen pitkään kortteja, pyöritellen niitä pöydällä ees taas, hän sanoi päätään pudistaen ja jotenkin hiljaa että tämä yksi kortti nousee sinun elämässäsi aivan kokoajan (en kerro siitä enempää).
Juuri näin on käynyt ja se on varmasti vaikuttanut elämäni kulkuun vaikka edes alitajuisesti. Jäin odottamaan turhaan....
Tai no, eihän sitä ikinä tiedä....
Kadun nyt sitä, että kokkelipäissäni panin Sanna Marinia. Ei ollut sen arvoista, ei todellakaan.
Kadun sitä että nuorena lankesin syntiin eli runkkaamaan 13 vuotiaana enkä sen jälkeen ole siitä irti päässyt vaikka pillujakin oon ison liudan jyystänyt
Vierailija wrote:
Lemmikin lopettaminen. Jälkeenpäin ajatellen tuntuu että en yrittänyt tarpeeksi kovasti vaan tein liian pian päätöksen lopettamisesta.
Erittäin todennäköisesti kadut turhaan. Olen eläinlääkäri ja työssäni näen jatkuvasti aivan liian pitkään venytettyjä lopetuksia. Eläimet ovat todella huonossa kunnossa ja ovat kärsineet kipujen kanssa aivan liian pitkään. Häpeäkseni joudun itse myöntämään katuvani myös oman kissani liian pitkään venytettyä lopetusta. Erikoisellille kesti kauan saada aika ja diagnoosi oli kuitenki sama johon itsekkin olin päätynyt. Tämä odotusaika oli turha ja tuskallinen kissalleni. Lopetus on usein hirveän raskas päätös ja lähes koskaan omistajat eivät tee sitä ainakaan liian aikaisin, ihminen tuppaa sokeutumaan oman lemmikin voinnille helposti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jatkanut pyrkimistä korkeakouluun ja töitä sain unelma-alaltani muutenkin. Nykyisin vaaditaan AMK/YAMK, ja no, alle 40 v. ikä myös, että ihan sama. No kadun myös että olen päästänyt itseni lihomaan. Sekin vaikuttaa töihin pääsyyn!
Kadun sitä, että kontrolloin pakkomielteisenä elämääni nuorena ja suoritin sitä. Ajattelin että vaikka taustani on vaikea, minun täytyy/on pakko elää tyypillistä keskiluokkaista elämää, muuten olen epäonnistunut.
Pää hajosi, sen myötä muukin terveys. Stressin takia narskutin useita hampaita rikki tai kuolioon. Syömishäiriö puhkesi. Autoimmuunisairaus.
Olen nyt nelikymppinen, näytän ikäistäni vanhemmalta. Työelämästä tai omasta talosta ei tarvitse haaveilla enää koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kadun sitä, että olen varmaa tappanut useita Suomalaisia olemalla ulosottoviranomainen.
On ihanaa saada palkkaa muiden kärsimyksellä, mutta kun tiedän kuinka monet ovat tappaneet itsensä niin vähän tuntuu pahalle. No saan palkka noin 12000 kk niin kyllä se vähän auttaa. Asun mukavasti
Olen varmaan murhannut useita Suomalaisia siksi, koska myin heidän omaisuutensa.
Jäin eläkkeelle vaikka olen vasta 42 vuotias :( No saan eläkettä vajaa 8000 €/kk, mutta tämä ei kerro kaikkea koska joudun juomaan joka päivä etten ajattele mitä olen tehnyt vanhoille ihmisille, jotka joutuivat kiinteistöistään ja omaisuudestaan eroon minun ulosmittaukseni takia.
Minun on pakko myydä asuntoni ja muuttaa ulkomaille. Olen pahoillani tappamilleni ihmisille
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitkin elämääni sanottuja ikäviä asioita, satuttavia ja/tai vähätteleviä sanoja (rakkaallenikin). Kärkkäitä kommentteja työpaikalla joista ei seuraa mitään hyvää, kolahtavat vain kerta toisensa jälkeen omaan nilkkaan.
Minä ja minun suuri suuni.....
Vierailija kirjoitti:
Kadun sitä, että kontrolloin pakkomielteisenä elämääni nuorena ja suoritin sitä. Ajattelin että vaikka taustani on vaikea, minun täytyy/on pakko elää tyypillistä keskiluokkaista elämää, muuten olen epäonnistunut.
Pää hajosi, sen myötä muukin terveys. Stressin takia narskutin useita hampaita rikki tai kuolioon. Syömishäiriö puhkesi. Autoimmuunisairaus.
Olen nyt nelikymppinen, näytän ikäistäni vanhemmalta. Työelämästä tai omasta talosta ei tarvitse haaveilla enää koskaan.
Samaistun täysin. Lapsesta asti ollut stressaaja ja suorittaja. Sairastuin syömishäiriöön josta kuitenkin selvisin. Minäkin narskuttelin hampaani pilalle ja pilasin ikenetkin sen päälle kun menin ostamaan liian tehokkaan hammasharjan. Se harmittaa eniten. Suorittaminen ja stressaaminen on aiheuttanut suurimman osan ongelmistani.
Elämänilo on kadonnut ja olen vaipunut masennukseen. Toivoa en itselläni enää nää. En osannut arvostaa sitä miten hyvin asiat olivat aiemmin, ja nyt on jo liian myöhäistä. Olen vasta alle 30 mutta en enää haaveile parisuhteesta tai muustakaan. Oikeastaan vaan odotan kuolemaa. En uskalla enää haaveilla mistään. Työelämässä olen, mutta en haluaisi olla kun voimat eivät siihen riitä enää.
Suren sitä mitä elämästäni olisi voinut tulla jos olisin tehnyt toisenlaisia valintoja, tai jos luonteeni ei olisi stressiin ja ahdistukseen taipuvainen. Minulla on ihan kauniit kasvot, ja lahjoja. Mutta kaikki se vaan kääntää veistä haavassa koska ei ole ketään jolle niistä olisi mitään iloa.
Itken joka päivä. Kadehdin niitä joilla on toisenlainen luonteenlaatu. On ihmisiä jotka ovat sairastuneet nuorella iällä vakavasti tai onnettomuuden takia menettäneet esim raajoja, mutta pystyvät silti iloitsemaan elämästä. Minä en kuulu niihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kadun, että olen vasta 50+ ikäisenä alkanut arvostaa itseäni.
Kadun sitä, että muutin nykyiseen kotikaupunkiini.
Muutin tänne aikanaan miehen perässä, joka oli täkäläisiä. Sitten meille tuli ero ja hän muutti ihan muualle Suomeen sen jälkeen, pois tältä synnyinpaikkakunnaltaan. Mutta minä jäin tänne ja menin yhteen uuden miehen kanssa. Hän taas muutti tänne toiselta paikkakunnalta. Mutta se suhde päättyi kuolemaan. Mutta minä jäin edelleenkin tänne.
Nyt olen ikään kuin jumissa täällä. Paikkunnalla, jonne aikanani muutin vain jonkun toisen perässä. Muuten olisin tuskin koskaan tänne päätynyt.
Mutta poismuutto tulee kalliiksi. Olisi ensin oltava uusi työpaikka toisella paikkakunnalla, varaa vuokratakuuseen ja muuttofirmaan, että voisi lähteä pois.
Koen tämän paikkakunnan avovankilaksi, jossa olen vankina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kadun, että olen vasta 50+ ikäisenä alkanut arvostaa itseäni.
Luultavasti ehdit vielä kymmeniä vuosia arvostamaan itseäsi tästä eteenpäin, joten turha muistella ja katua mennyttä. N56
Kadun ihmissuhteita, varsinkin parisuhteita.
Kadun että nuorena miehenä käytin rahaa holtittomasti.
Armeijan jälkeen töihin, hyvä palkka. Ei mitään järkeä tai ymmärrystä miten rahan kanssa olisi pitänyt elää.
"Kaikki heti ja nyt" vaikka sitten velaksi ja yleensä juuri velaksi. Köyhä lapsuus eikä ollut koskaan mitään muuta virikettä kun kotona leikkiminen ja kotityöt. Tai tällä tekosyyllä "palkitsin" itseäni.
Holtitonta rahan käyttöä kesti n.10 vuotta, oli lelut viimisen päälle ja baarissa olin tuttu kasvo.
Onneksi ikä toi viisautta ja krapulat paheni.
Nyt en juurikaan käytä alkoholia kuin sosiaalisissa tilanteissa ja silloinkin se on mitä tilanne edellyttää (alku malja, ruoka juomana, kahvin kanssa konjakki tms.) Krapulaa ei ole ollut kahteen vuoteen.
Edelleen hyvä palkkaisessa työssä. Onneksi löysin itselleni 7-vuotta sitten maanläheisen ja rahan käytön suhteen fiksun puolison. Nyt yhteinen asunto, taapero ikäinen tyttö ja toinen lapsi syntyy kesällä.
Mutta...niitä velkoja maksan edelleen ja se hävettää. Puoliso tietää asiasta jotain, mutta hävettää suuresti että ei tiedä ihan koko totuutta että kuinka paljon kuukaudessa maksan ihan turhaan otettuja lainoja pois.
Yksi työttömyys pari vuotta sitten ja silloin oli luottotietojen menetys liipasimella, onneksi siitä selvittiin.
Nyt eletään ihan mukavasti ja pystytään elämään normaalia elämää. Muutama vuosi vielä velkojen vyöryttämistä jäljellä (tämä oikeasti tehokkain tapa toimia velkojen kanssa)
Ja eniten tässä kaikessa hävettää se että lähes koko työhistorian ollut hyvä palkkaisessa työssä ja saanut kateellisia puheita siitä että kun on niin hyvä palkkainen työ. Mutta silti rahat eivät riitä velkojen maksun jälkeen kuin perus elämiseen. Ja tästä voi vaan syyttää vain itseään ja velaksi elämistä. Joka ei ollut muutakuin kulissien ylläpitoa.
Jos ja kun velat on saanut maksettua niin tästä toivottavasti oppineena, tuhlaajapoika olisi kuollut ja tilalle olisi vastuullinen fiksusti rahaa käyttävä aikuinen mies.
Vierailija kirjoitti:
Kadun ihmissuhteita, varsinkin parisuhteita.
Miksi? Niistähän voi ottaa opiksi, kääntää ne omaksi hyödykseen. Voi esim. muuttua ja kasvaa itse toisenlaiseksi kuin oli aikanaan niissä ihmissuhteissa.
Niin minä olen tehnyt. Olen teinistä asti ollut jossain parisuhteessa, muuttanut suoraan vanhempien helmoista miehen kanssa asumaan, asumatta missään välissä elämääni täysin yksin. Minusta kasvoi arka ihminen, joka ei osannut mitään arkisiakaan asioita, kun kerran aina oli ollut joku huolehtimassa asioistani ja minusta. Kun sitten jäin yksin keski-iässä, olen muuttunut sen myötä ihan huimasti. Nyt on jo yli 10 vuotta sinkkueloa takana ja olen yksinoloni aikana muuttunut niin, että olen ihan eri ihminen kuin silloin nuorempana, kun asuin jonkun kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Eniten kadun sitä etten ollut lukion jälkeen rohkeampi ja lähtenyt opiskelemaan yliopistoon sitä alaa, jota halusin toiselle puolelle Suomea. Sen sijaan halusin jäädä tuttuun kaupunkiin ja valita 2. vaihtoehdon opiskelussa. Poikakaverin sekä sen rohkeuden puutteen takia sen tein.
Nyt olen tehnyt yli 20 vuotta tätä työtä huonolla palkalla, joka ei anna minulle yhtään mitään.
Olisi pitänyt olla siis rohkeampi ja vaatia itseltäni enemmän eikä missään nimessä mennä sieltä mistä aita on matalin.
Lähde nyt opiskelemaan! Tavalla tai toisella. Ole rohkea!
Eniten kadun sitä etten ollut lukion jälkeen rohkeampi ja lähtenyt opiskelemaan yliopistoon sitä alaa, jota halusin toiselle puolelle Suomea. Sen sijaan halusin jäädä tuttuun kaupunkiin ja valita 2. vaihtoehdon opiskelussa. Poikakaverin sekä sen rohkeuden puutteen takia sen tein.
Nyt olen tehnyt yli 20 vuotta tätä työtä huonolla palkalla, joka ei anna minulle yhtään mitään.
Olisi pitänyt olla siis rohkeampi ja vaatia itseltäni enemmän eikä missään nimessä mennä sieltä mistä aita on matalin.