Mitä kadut elämässäsi eniten?

Äitini eli 97v, ravintona perunat ja kalat.

Itselle tuli syöpä liharuoat ruokana 48v iässä.

Kadun yliopisto-opintojani. Hain sen perusteella mitä kohtaan tunsin paloa enkä sen perusteella mikä olisi ollut järkevää. Palo loppui ja nyt olen ollut vuosikausia jumissa opintojeni ja elämäni kanssa.

kadun sitä etten osallistunut kimppalottoon  ja päävoitto jäi saamatta, juuri olin lopettanut kuukausi ennen kimpassa olon, mielenterveys meni vähäksi aikaa ja loppuiän vitutus jäi

Vierailija kirjoitti:

en kadu mitään kun miettii päätöksiä jotka lopulta osoittautui huonoiksi oli tehty sellaisella hetkellä ja tilanteessa missä se oli paras vaihtoehto.

Tuo on hyvä asenne, mutta itse en vain osaa ajatella noin. Tein päätökset silloisilla tiedoilla parhaani mukaan, kyllä, mutta kun väärin meni, joidenkin isojen asioiden osalta siis, niin voi vain todeta että harmin paikka. Ei minulle ole väliä olenko hyvä tai huono päätöksentekijänä sinänsä, joka on ainoa sy6s miksi voisin ajatella saavani lohtua tuosta tein parhaani -ajatuksesta, vaan että olisi vaikka e des sattumalta tullut väkisinkin tehtyä parempia valintoja, siitä hyvästä olisi minua saanut sanoa joka päivä idioo tiksi ja hölmö ksi pauka pääksi, lol

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kadun väärää miesvalintaa, että jäin suhteeseen. Kadun kiltteyttä. Olen kiltti ja avulias. Tässä maailmassa pärjää kovat, jotka tavoittelevat vain omaa etuansa. Kadun, että en ollut työelämässä pomojen perseenuolija. Heillä on vieläkin työpaikka, mulla ei.

Kyllä kiltit ja avuliaatkin pärjäävät, kunhan osaavat asettaa rajat sille. Se vaatii sisäistä balanssia ja kykyä kestää välillä huonoa omatuntoa, mutta kyllä se ajan kanssa siitä. Itseään tulee arvostaa, siitä lähtee myös kyky asettaa oma itse välillä etusijalle. Tai lähtökohtaisesti aina etusijalle, koska jos itse ei ole kunnossa niin ei sitten paljoa auttele (ainakaan terveellä tavalla) muitakaan.

Omat katumukset... Tekona ehkä se, että en uskaltanut irrottautua eksästä vaan roikuin suhteen jälkeen hänessä epämääräisesti ja sitten työnsin erään hyvin kiinnostavan ihmisen sillä pois. En tietenkään voi tietää mitä olisi tapahtunut, jos olisin toiminut toisin, mutta psykologisesti sillä oli minulle iso merkitys. En ole ollut ehkä uhrautuja, mutta olen ohittanut omat tunteet ihan tyystin ja tämä on näkynyt myös parisuhteissa. Olen päätynyt olemaan heidän kanssaan, joiden kanssa olen kokenut olevani turvassa eli en ole tuntenut mitään rakkautta, koska silloin ei ole myöskään ollut pelkoa, joskin paradoksaalisesti olen kuitenkin jäänyt heihin kiinni koska olen kokenut etten pärjää yksin.

Voisin sanoa että olen katunut myös sitä etten mennyt terapiaa aiemmin, olisin ehdottomasti tarvinnut sitä jo nuorena vaikean ja haitallisen kasvuympäristön takia. Ongelmani olivat sellaisia, että ne peittyivät ja piiloutuivat ja tulivat näkyville vasta myöhemmin vaikka ne kyllä siellä alla olivatkin. Mutta minut kasvatettiin niin etten kyennyt niitä tunnistamaan ja ymmärtämään, joten en tiedä voinko katua sellaista asiaa, missä minulla ei selkeästi ole ollut valinnanmahdollisuutta.

Tämä se on ollut itsellänikin.

Kun on ollut huono itsetunto, on vain ottanut sen mitä on saanut.

Toinen on se, että moni tuntuu harmittelevan sitä, kun on valinnut väärin. Ymmärrettävää, mutta ajatelkaapa sitä kautta, että se toinen vaihtoehto olisi voinut viedä teidät pyörätuoliin jne. Ihmismielellä tuppaa vain olemaan tämä ajatusmalli, että toteutumaton vaihtoehto olisi ollut parempi, mutta emme oikeasti voi tietää, olisiko se ollut niin. Ehkä toteutunut onkin ollut parempi.

Liityin joskus pelkkää yksinäisyyttäni erääseen uskonnolliseen lahkoon. Ojasta allikkoon siis, kun en oikein sopinut porukkaan niin minusta tuli jos mahdollista vielä yksinäisempi. Onneksi jätin sen sakin aika pian.

Että päästin kotiini pahoja ihmisiä. Siis en vastustellut kun tunkivat. Esittivät kaveria saatanat.

Vierailija kirjoitti:

Avioeroa. Ei se ruoho ollutkaan vihreämpää aidan takana. Päin vastoin.

Minä taas sitä etten eronnut aiemmin, tuli menetettyä monta vuotta laimeassa liitossa. Onneksi ruoho oli vihreämpää aidan takana ja löysin ihanan miehen, jonka kanssa ollut yhteistä taivalta yli 28v.

Etten muuttanut nuorena ulkomaille.

Ainoa asia, mitä elämässäni kadun on se, että opiskelin sairaanhoitajaksi. Nyt olen sen vuoksi jumissa p****lla alalla ja surkealla palkalla. En ole koskaan kokenut intohimoa tälle alalle, mutta jotain oli lähdettävä opiskelemaan välivuoden jälkeen. Nyt olen jo liian vanha alanvaihtajasi...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En nyt eniten, mutta tämä painaa tällä hetkellä mieltä ja asia on arka, vaikea sanoa ääneen vaikuttamalta ihan kamalalta ihmiseltä.

Se, että otin koiran, kaduttaa. Rakastan koiraa, se osaa parhaimmillaan olla todella ihana. Kuitenkin on nyt tullut ilmi, että onkin todella huonosti koulutettu. Koira räksyttää lähes kaikille pienillekin äänille mitä rapusta kuuluu. Ei tottele yksinkertaisiakaan käskyjä. On todella itseään täynnä (😀) eikä kestä yhtään sitä, jos huomio on jossain muualla kuin hänessä.

Koira ei tullut pentuna, vaan aikuisena. Ystävän entinen koira, jonka lupasin ottaa, jos tarvitsee. Hän ei kyennyt enää koiraa pitämään, terveyssyyt. Koira on ennen ollut minulla useastikin hoidossa, silloin kaikki sujui hyvin. On tottunut minuun ja kumppaniini, luottaa meihin. Koiran ollessa vielä ystävälläni, tapasimme usein ja koira ei vaikuttanut näin haastavalta. Nyt tuntuu kuin koiran luonne olisi jotenkin muuttunut.

Harmittaa ja inhottaa tuntea näin. En tahdo antaa koiraa enää eteenpäin, enkä tahdo luovuttaa sen suhteen. Olen luvannut ystävälleni ja tuntuisi hirveältä pettää tuo lupaus ja lisäksi aiheuttaa koiralle stressiä taas uudesta kodista. Yritän olla kärsivällinen, mutta välillä kyllä turhauttaa kovasti. Pelkään myös naapureiden näkevän tästä ongelman, jos koiran räksytys ärsyttää. 😔

Tuohon on kyllä saatavissa apua, googleta mistä saat paikkakunnallasi avun koiran käytösongelmiin.

Otathan huomioon että se koirakin on muutoksesta sekaisin ja todennäköisesti tosi stressaantunut.

Sillä vie aikaa rauhoittua ja tottua teidän tavoille.

Eivät koirat mitään robotteja ole, sinun täytyy ns kouluttaa / kasvattaa se uudelleen.
Älä oleta että se osaa jotain ilman että olet opettanut sille miten haluat sen käyttäytyvän.

Yksinkertainen istu käskykin voi olla sille liikaa stressitilassa.[/quote]

Tämä pätee erinomaisesti myös ihmisiin.

Kadun maisterin tutkintoa, kun en laiskuuteni ja tyhmyyteni vuoksi kuitenkaan työllistynyt alan hommiin. Toisaalta eipä niiden opintojen eteen kauheasti vaivaa tarvinnut nähdä. Olisi kuitenkin uran kannalta ollut parempi käydä AMK, niin olisi saanut paremman koulutuksen itselleni sopiviin hommiin. 

Vierailija kirjoitti:

Sitä että olen suostunut aina kaikkeen. En ole osannut sanoa ei.

Nykyään pystyn kieltäytymään asioista joita en halua tehdä.

Muiden auttaminen on aina välillä ok.

Mutta siihen ei tule kuluttaa kaikkea vapaa-aikaa.

yhdyn asiaan m36

Vierailija kirjoitti:

Sitä, että opiskelin taiteellisia lahjoja vaativassa oppilaitoksessa. Todellisuudessa leipä on tiukassa. Olen sanonut kaikille, että pitäkää taiteet harrastuksina ja opiskelkaa jokin tavallisempi ammatti. Itse en tajunnut nuorena sitä, että olisi kannattanut hakea myös sinne tavallisempaankin oppilaitokseen.

Kadun juuri päinvastaista. En opiskellut taiteellisia aloja, kuten lapsesta asti olisin tahtonut ja jotka olisivat lahjoilleni sopineet, vaan hankin käytännällisemmän koulutuksen "järkevyyttänI". Koko elämän ajan tuntunut, että suunnilleen kuolen, kun en ehdi toteuttaa itseäni ja paloani taiteen luomiseen tarpeeksi. Koen elämäni valuvan hukkaan, kykyjeni katoavan ja koko olemassaoloni olevan jotain valheellista teatteria. Mieluummin olisin köyhä kuin tässä työssä, jossa olen. Välillä olen yrittänyt heittäytyä takaisin taidepuolelle, mutta luotu elintaso on vaatinut enemmän rahaa. Nyt olen tarkoituksella laskenut elintasoni pikku hiljaa, muokannut asenteitani ja sopeuttanut itseni köyhyyteen. Säästän vimmaisena rahaa ja olen valmis olemaan turvaton. Palaan taidepuolelle. Lopulta vain sillä on väliä, että saa olla oma itsensä. Oli hinta mikä hyvänsä. 

Sitä etten nuorena ymmärtänyt että minäkin olen arvokas ja että minullakin on väliä. Etten uskaltanut lähteä esimerkiksi ulkomaille vaihtoon tai au pairiksi. Etten uskaltanut erota silloin nuorena parisuhteesta, ennen lapsia, kun tiesin, ettei siitä mitään pidemmän päälle tule. Etten ymmärtänyt säästää rahaa aikaisemmin, jotta minulla olisi nyt jonkinlainen turva. 

Kadun, etten jättänyt silloista elämääni taakse ja lähtenyt erään ulkomaisen muusikon matkaan, kun hän pyysi.

Sitä etten aloittanut sijoittamista jo teini-ikäisenä. Kiinnosti naiset ja viina liikaa...vasta nelikymppisenä havahduin siihen, että rahan voi "laittaa töihin". Mikä idiootti olinkaan?!

Sitä etten koskaan uskaltanut hankkia lasta yksin kun puolisoa ei löytynyt. Nyt on liian myöhäistä.

Vierailija kirjoitti:

Kadun yliopisto-opintojani. Hain sen perusteella mitä kohtaan tunsin paloa enkä sen perusteella mikä olisi ollut järkevää. Palo loppui ja nyt olen ollut vuosikausia jumissa opintojeni ja elämäni kanssa.

Tuskin olisit jaksanut sellaistakaan työtä, mihin ei ole oikeaa kiinnostusta. 

Kadun aivan järkyttävästi sitä, että en antanut minusta kiinnostuneelle hyvälle miehelle edes mahdollisuutta, koska olin korviani myöten ihastunut huonoon mieheen, jolle olin hetken huvia. Olin etäinen tuolle hyvälle miehelle ja vastasin viesteihin pitkällä viiveellä. Lopulta hän löysi hyvän naisen. Se paskajätkä taas unohti minut, joten jäin yksin. Häntä en enää kaipaa, mutta tuota hyvää miestä ajattelen yhä vuosien jälkeen lähes päivittäin. Saivat juuri toisen lapsen naisystävänsä kanssa, ja pakko myöntää että tekee vähän kipeää. Nainen sai hyvän, tasapainoisen ja luotettavan elämänkumppanin itselleen.