Mitä kadut elämässäsi eniten?

Vierailija kirjoitti:

Etten tempaissut niitä kiusaavia pissiksiä käkättimeen, seurauksista viis.

Sama. Minut oli kasvatettu olemaan kiltti, mutta todennäköisesti kiusaaja ei olisi jaksanut yhdeksää vuotta jos olisin lyönyt. Varmaan olisi lyönyt takaisin ja lujaa, kun oli minua isompi, mutta parempi sekin kuin koko peruskoulun kestänyt nöyryytys.

Käytin kouluun ja opiskeluun liian paljon aikaa. Yritin saada hyviä arvosanoja ja joskus siinä onnistuinkin. Niistä hyvistä arvosanoista ja kokeisiin lukuun käytetystä ajasta ei ole ollut mitään hyötyä työelämässä.

Olin myös kerho-ohjaajana minua nuoremmille, kun olin alle kaksikymppinen. Sen ajan minun olisi pitänyt olla oman ikäisteni kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Kadun vaimoani. Luottamusta ei ole enää jäljellä ollenkaan. Huomasin että hän pystyy valehtelemaan minulle ilman, että huomaan mitään.

Että uskoin puolisoni valheita pitkään kun hän suunnitteli jo täyttä päätä elämää uuden ihastuksensa kanssa. Olisi pitänyt laittaa pihalle heti kun tuli ilmi.

Vierailija kirjoitti:

Että en uskonut tätä palstaa silloin aikoinaan kun lasteni isä jäi ensimmäisen kerran kiinni pettämisestä.

Kirjoitin tänne ja kyselin kokemuksia, että kannattaako jatkaa ja yrittää avioliittoa ja yrittää pelastaa perhe, jossa pieniä lapsia. Suurin osa täällä sanoi että lähde, kerran pettäjä on aina pettäjä ja että ei se liitto enää korjaannu. Osa sanoi, että anna anteeksi, kyllä se siitä ja liitto voi muuttua paremmaksi.

Sydämeni sanoi, että ei se siitä korjaannu. Annoin miehelle mahdollisuuden.

Eikä liittomme koskaan palannut entiselleen, saatikka parantunut. En luottanut enää mieheen ja koko ajan oli sellainen vitutus ja halveksunta häntä kohtaan ihmisenä. Yritin ja yritin. Ei meillä riitoja ollut, mutta mun ei enää tehnyt mieli edes oma-aloitteisesti koskea miestä, toki meillä oli perusseksit pari kertaa viikossa.

Sain kahden vuoden kuluttua ekasta pettämisestä tietää, että mies petti taas, kun löysin hänen treffi-ilmot netistä. Siinä meni se pieni toivonkipinä, että jonain päivänä elämämme olisi parempaa.

Kun sain tietää miehen uusista pettämisistä, MIES laittoi avioeron vireille. Sanoi minulle, että ei ole rakastanut minua enää pitkään aikaan. Miksi sitten roikkui liitossa kanssani ja petti koko ajan? En edelleenkään tiedä.

Sisaret, jos se pettäminen alkaa niin lähtekää heti. Ei parisuhde korjaannu pettämisestä. Se tuhoaa jotain pysyvästi eikä sitä korjaa mikään. 

Ihan samaa mieltä. Kirjoitus kuin omasta elämästä, sillä erolla että vaimoni oli herkkä työpaikkaromansseille. Vuosia uskottelee itselleen ja uskoo pitkään pettäjän puheita. Voi mennä pitkään hyvin. Mutta lopulta kerran pettäjä on aina pettäjä ja jossain kohtaa pettää lopullisesti.

Kadun sitä että lähdin opiskelemaan vain sitä mitä minulle ehdotettiin ja mihin painostettiin enkä sitä mikä itseäni ihan oikeasti kiinnosti.

Itseluottamuksen ja motivaation puute opinnoissa läheisten menetysten ohella aiheuttivat masennuksen jota lääkitsin kaksi vuotta päihteillä.

Parin vuoden bkackoutin ja sekoilun jälkeen lopulta selvitin pääni ja havaitsin itse ajaneeni itseni tilanteeseen jossa olen lihonut 20kg, olen korviani myöten veloissa, erotettuna koulusta ja ilman asuntoa tai ystäviä ja perhettä.

Tuon vyyhdin selvittelyyn on minulla nyt mennyt viimeiset 11v ja vieläkin viinaan ja bentsoihin mällätty opintolaina odottelee ulosotossa aikaa parempaa ja säännöllisiä tuloja.

Kaduttaa ihan perkeleesti ja soimaan itseäni joka päivä. Nykyään kyllä onneksi oma katto pään päällä.

Sen kuitenkin opin "kerrasta" että mihinkää päihteisiin en ole enää ikinä puuttunut.

Parempaa aikaa tavoittelen pikkuhiljaa osa-aikatyöllä ja iltaopinnoilla.

Huumetaustaa.

Vierailija kirjoitti:

Sitä että olen auttanut ihmisiä.Sitä ei arvosteta vaan ihmisistä tulee ahneita ja halveksivat auttajaansa.Selän takana mustamaalaavat törkeästi.Tämän takia en tee enää vapaaehtoishommia.

Mitä enemmän auttaa sitä enemmän siitä tulee autetulle uusi normaali. Auttamisen lopettaminen koetaan selän kääntämiseksi vaikka mitään vastavuoroisuutta ei koskaan olisi ollutkaan.

itseä kaduttaa se ettei ole uskaltanut elää omannäköistä elämää.paskassa työssä roikkunut koko elämänsä.parisuhdetta ei ole liian introverttiyden takia.elämäkin alkaa oleen kohta jo ehtoopuolella että tuskinpa mitään muutostakaan enään saa elämäänsä.M51

Sitä, että en eronnut puolisostani aiemmin. Tai että ylipäätään menin naimisiin. Oma terveys ehti jo pettää kunnolla miehen temppujen takia, ja nyt henkisesti ja fyysisesti ihmisrauniona ja ilman turvaverkkoja onkin enää vaikeaa lähteä tästä helvetistä muuten kuin oman käden kautta. Vielä toivon, että löytyisi jokin muukin väylä, eikä minun tarvitsisi päätyä niin äärimmäisen ratkaisuun ko. tyypin takia.

Kadun sitä että olen ollut koko elämäni liian kiltti, suomeksi sanottuna nössö. Kaksi henkilöä on päässyt liikaa sanelemaan elämääni, mutta eivät sanele enää!

Nyt he hämmästelevät minussa tapahtunutta muutosta, toinen on sen sanonutkin. Hyvä minä! Älkää olko l i i a n kilttejä.

Vierailija kirjoitti:

itseä kaduttaa se ettei ole uskaltanut elää omannäköistä elämää.paskassa työssä roikkunut koko elämänsä.parisuhdetta ei ole liian introverttiyden takia.elämäkin alkaa oleen kohta jo ehtoopuolella että tuskinpa mitään muutostakaan enään saa elämäänsä.M51

Höpöhöpö, viiskymppinen on parhaassa iässä tekemään just mitä huvittaa

Otapa käsillä kiinni selkärangastasi ja nostat vaan sen kohdilleen, siitä se sitten lähtee, elämä

tsemppiä sivusta ja introvertti itsekin

Katuminen on turhaa. Lukekaa Wayne Dyeria.

Etten muuttanut ulkomaille kun sitä halusin ja olisi ollut mahdollisuus...

Ensimmäinen tutkinto ei johtanut töihin ja piti opiskella toinen.

En tiedä kadunko eniten, mutta monta kertaa olen miettinyt, että olisi pitänyt lähteä kotinurkilta opiskelemaan vaikka Rovaniemelle, Vaasaan tai Kuopioon. Olisi nähnyt Suomea toisesta näkökulmasta.

Toisaalla ei niissä ollut tarjolla sitä alaa, jota halusin opiskella, josta valmistuin ja sittemmin sillä työskennellyt. Lähes sama olisi löytynyt ja sitä kautta olisi voinut päätyä nykyisiin hommiin.

Harmittaa, että luin ylioppilaaksi ja opiskelin väärälle alalle turhan tutkinnon. Liian monta vuotta kulutin aikaa ikävissä ja stressaavissa töissä ict-alalla. 

Olisi pitänyt mennä peruskoulusta suoraan lyhyellä koulutuksella ammattiin, jossa nyt työskentelen. Olisin ehtinyt maksaa asuntolainat hyvissä ajoin ja rahaa olisi ehkä jäänyt säästöönkiin eläkepäivien varalle.

Nykyisessä työssäni nauttisin täysistä ikälisistä ja pitkistä lomista. Ammattinvaihtajana nekin jääväät haaveeksi vaan, koska ehdin eläköityä ennen kuin 15 vuotta tulee täyteen, jolloin pitkät lomat saisi.

Sitä etten mennyt peruskoulun jälkeen lukioon eikä minulla ollut mitään uraunelmia. Matkustelin vaan kymmenen vuotta ja tein pari lasta (no, sitä en todellakaan kyllä kadu). Vanhemmalla iällä olen vasta opiskellut vaikka ja mitä, enkä vieläkään tiedä mitä oikeasti haluaisin tehdä isona. Tällä hetkellä asiantuntijatehtävissä.

Etten muuttanut aiemmin ulkomaille

Kadun eniten sitä, etten hakenut opiskelemaan alaa, joka minua eniten kiinnosti. Kuvittelin, että alan työllistymismahdollisuudet olisivat olleet huonot.

sitä, että muutin yliopistoon venäjälle ja opiskelin sen pskakielen täydellisesti. olisinpa opiskellut ranskan tai italian edes, niin olis elämässä ollut jotain kulttuuria kielen osaamisen lisäksi. ihan hyödytön kieli osata.