Mitä kadut elämässäsi eniten?

Kusipäistä äijää.

Olis Kriselle pitänyt sanoa Kyllä. Olisi Anjalle pitäyt sanoa Kyllä. Aila ilmeisesti myös. Minulla ei ole älyä pelata näitä naisjuttuja vai olenko täys pelkuri? Tyhmä kumminkin olen. Ja se MGTOW aika oli täyttä typeryyttä. 

Sitä etten huolehtinut kielitaidosta ja sanavaraston laajuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Kun en nuorena älynnyt siirtyä papuja ja herneitä sekä rasvaa syömään lihan sijaan.

Olisin miljoona euroa rikkaampi...

Paljonko oikein syöt?

Ainoa katumisen aiheeni on, että en antanut pahempia selkäsaunoja koulukiusaajilleni. Olisi pitänyt pieksää heidät sairaalakuntoon.

Sitä, ettei ole ollut silmää hyvälle ihmissuhteelle ja että päästin kuntoni rapautumaan ja etten viettänyt aikoinaan vielä vähän enemmän aikaa ulkomailla, mutta minkäs teet, loppuelämästä jos saisi kuitenkin jotain vielä irti.

En tiedä onko se mitä kadun eniten, mutta kadun että aloitin tupakan polton.

Sitä etten ole tehnyt "virheitäni" paljon useammin.

Sitä, että en ole ollut lapsilleni aina hyvä äiti. 

Kadun sitä, että aloin syödä masennuslääkkeitä, vaikka kyse oli elämäntilanteellisesta surusta päättyneen ihmissuhteen takia. Ne lääkkeet pilasivat aika monta vuotta elämästäni, vaikka niiden piti olla hyviä ja harmittomia. Kiltisti söin, vaikka eivät edes auttaneet, kamalia sivuoireita ja lopetusoireita.

Kadun sitä, että olen ollut liian työorientoitunut.

Nyt eläkkeen kynnyksellä olen havahtunut siihen, että olen vain keskittynyt näiden vuosien aikana liiaksi työntekoon.

Minulla on ollut kyllä hyviä työkavereita, mutta ystäviä minulla ei oikein ole.

En edes tiedä mitä eläkkeellä ollessani tekisin, kuulostaa varmaan tyhmältä, mutta kun ei ole mitään harrastustakaan.

Työnantaja varmaan ollut tyytyväinen, parissa pitkäaikaisessa työpaikassa minun on sanottu olevan työnarkomaani, itse en ole asiaa näin nähnyt, mutta ovat ilmeisesti olleet oikeassa, kaduttaa!

Vääriä valintoja. Olen tosi hajalla ja traumatisoitunut näistä ihmissuhteissa, työpaikkojen ja huonon taloudellisen tilanteen osalta. Pyrin tekemään nykyään jokaisen päätöksen huolellisesti, jotta kestän olla ja elää paremmin.

Sydänsärkynjt kirjoitti:

Koiramme lopettaminen, vaikka oli siis sairas. Koiramme oli 12v ja paras ystäväni, ainakin ennen vauvaa. Tuntuu että panikoin ja tein lopettamispäätöksen äkkiä, ja mieltäni kalvaa olisiko pitänyt vielä sittenkin tehdä jotain ja ottaa koepaloja ja kokeilla lääkityksiä ym. Lapsi myös "varasti" huomion koiran viimeisenä kahtena vuotena ja se jäi surettamaan, nyt jälkikäteen olen itkenyt miten olisi pitänyt huomioida enemmän häntäkin. Ikinä en enää takaisin häntä saa ja itken sitä edelleen usein, lopettamisesta nyt 4kk.

Aika paha tapaus koiran inhimillistämisestä. Jätä se lapsi adoptoitavaksi ja hanki suosista useampi koira...

Vierailija kirjoitti:

Äänestin joskus demareita. En ole koskaan kehdannut siitä kertoa kenellekään.

Kun katsoo noiden sekoiluja ja venäjämielisyyttä niin hävetää aikalailla.

Kun demarit tuomitsee Venäjän toimet ja Marin vielä pääministerinä niin se on venäjämielistä? Ok.

Kadun sitä että olen ollut liian kiltti. Ajattelen että kun on kiltti muille niin muut ovat kilttejä myös minulle. ex-vaimoni sanoi että kilttejä käytetään ja tullaan aina käyttämään hyväksi. Ja näinhän se valitettavasti on. Siltikään en osaa muuttua, en halua olla paskamainen muille, pahoissakin tilanteissa yritän löytää positiivisen ulospääsyn vaikka helpompaa varmaan olisi vain huutaa haista vittua ja antaa kaiken olla.

Kilttinä ihmisenä minun on helpompi olla itseni kanssa. Jos olen vittumainen muille, syytän siitä itseäni pitkään.

Kadun sitä, ettei minulla ollut luottamusta itseeni, kun olin tulossa aikuiseksi. (En tiedä voiko sitä katua.) Vanhempani eivät kannustaneet minua opiskeluun, vaikka olin lukiossa kympin oppilas.. pitkät matikat, fysiikat ym. Minulla oli suuria suunnitelmia. Päinvastoin ilmoittivat, että tukea ei tule, jos muutan toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. He olivat läheisriippuvaisia ja muutenkin moniongelmaisia. Osasivat pilata elämäni. Tein huonoja ratkaisuja ja etsin heidän hyväksyntäänsä. Olen koko aikuisuuteni kärsinyt siitä.

Ja vaikka olen kasvanut melko vahvaksi, on tosi vaikeaa päästä yli siitä että minuun ei koskaan luotettu. Jotenkin luulen, että jonkin narkkarin lapsena olisi helpompaa, kun jossain kohtaa itse tajuaa ja yhteiskunta ilmoittaa että on parempi kuin mitä vanhemmat antaa ymmärtää. Mutta kun koko lapsuus annetaan hyviä asioita, ja näennäistä turvaa, mutta kasvatetaan siihen ettei ole yhtään mitään, se on pahinta.

Kertokaa hyvät ihmiset lapsillenne missä ne ovat hyviä. Vaikka sulla olis ihan tyhmä lapsi niin kehu sitä siinä missä se on hyvä. Kaikki on hyviä jossain. Kehuminen on vanhemman velvollisuus.

Etten puuttunut aiemmin kiusaamiseen

Eksää.. ei olisi pitänyt ikinä alkaa seurustelemaan mielenterveydeltään vajaan ihmisen kanssa... mutta eipä sitä nuorena tiennyt että mitä tarkoittaa esimerkiksi paniikkikohtaus tai lievä psykoosi...

Observer kirjoitti:

Kadun sitä että olen ollut liian kiltti. Ajattelen että kun on kiltti muille niin muut ovat kilttejä myös minulle. ex-vaimoni sanoi että kilttejä käytetään ja tullaan aina käyttämään hyväksi. Ja näinhän se valitettavasti on. Siltikään en osaa muuttua, en halua olla paskamainen muille, pahoissakin tilanteissa yritän löytää positiivisen ulospääsyn vaikka helpompaa varmaan olisi vain huutaa haista vittua ja antaa kaiken olla.

Kilttinä ihmisenä minun on helpompi olla itseni kanssa. Jos olen vittumainen muille, syytän siitä itseäni pitkään.

Maailma tarvitsee enemmän kaltaisiasi waymondeja. Elokuvassa Everything Everywhere All  At Once esiteltiin hahmo Waymond, joka valitsi nähdä positiivisen ja olla kiltti, etenkin jos ei tiedä mitä on menossa. Hän kertoi että se oli hänen metodinsa taistella tässä maailmassa. Oma isäni on myös waymond, ja waymondit ovat sankareitani! <3

Tämä kiltteysasia on todella ongelmallinen. Neuvoin aina lapsenlapsiani, että kiltteys kannattaa aina. Olkaa kilttejä toisille. Toisaalta syvällä sisimmässä mietin, onko asia aina näin. Kannattaako kiltteys aina lopulta?