Mitä kadut elämässäsi eniten?

Joka yö tässä ruumissa

istun elinkautista

siitä mitä en ole tehnyt

- Marja Mattlar Elinkautinen

Hetero avioliittoani joka venyi yli 20-vuotiseksi, lapsiani en kadu.

Nuoruuden huonoa itsetuntoa, naisiin ei saanut kontaktia kuin 2 promillen humalassa.  Olin arka ja paria naista olen jäänyt harmittelemaan, että jos olisin ollut rohkeampi, niin mitä olisi tapahtunut.  Koulukiusaaminen vaikutti itsetuntooni. No, onneksi toinen kiusaaja kasvaa koiranputkea, joi itsensä hautaan.

Nykyinen parisuhde ei ole sitä mitä haluan, tässäkin tein väärän valinnan. Lapsien takia yritän vielä, kunhan lähtevät omille teilleen, niin minäkin teen samoin.   Huonoja valintoja, mutta näillä mennään.

Sitä etten lähtenyt lätkimään ulkomaille kun paljastui minkälaisia hirviöitä vanhempani olivat olleet seläntakana.

Rakastumista ja sitä etten päässyt irti on-off suhteesta ajoissa vaan sain suhteesta psyykkisiä ongelmia. Olisimpa ollut vahvempi, olisinpa osannut pysyä kauempana ko. miehestä.

Monia valintoja kadun. Olen ollut luonteeltani kiltti ja muut ihmiset itseni edelle laittava. Se on lapsuudessa saamani kasvatuksen hedelmää, minut poljettiin, haukuttiin ja tuomittiin. Opin, että olen aina väärässä ja muut oikeassa.

Tämän takia sitten huomattava määrä vääriä valintoja, kaikki parisuhteeni, yksi avioliittoni ja työ"ura", joka on mitäänsanomattomalla ja huonosti palkatulla alalla.

Väärää naisvalintaa. Ihan käsittämättömät seuraukset voi olla, jos sattuu rakastumaan väärään ihmiseen. Kymmeniä vuosia on mennyt toipuessa.

Tehty mikä tehty. Käynyt niinkuin on käynyt. Katuminen on turhaa.

Leikkausta, joka toi pysyvät hermokivut eikä edes auttanut alkuperäiseen ongelmaan

Sitä, että kuvittelin voivani pystyä elämässäni yhtään mihinkään niillä lähtökohdilla, jotka sain. 

Olen kahden alkkiksen, joista toinen muuttui myöhemmin narkkariksi, lapsi ja joutunut laiminlyödyksi jo vauvasta asti. Minun ei olisi alunperinkään pitänyt syntyä, olin vahinkoraskaus ja synnyin keskosena. Kukaan ei uskonut että selviän tehohoidosta, selvisin kuitenkin. Pienenä jäin jatkuvasti vaille ruokaa (tästä kehittyi syömishäiriö nuoruusvuosina), huolenpitoa (jouduin kiusatuksi muiden lasten toimesta) ja rakkautta. Kun ruokatilanne parani, aloin syömään pohjattomasti, jonka myötä lihoin ja koulussa kiusattiin rankasti. Olin paljon yksin, vanhemmat jatkoivat juomista ja toinen heistä kuoli huumeisiin kun olin 9-vuotias. 

Muu elämä sujui suht samaa linjaa nuoruusvuosiin saakka, jolloin pääsin irti kaikesta kun muutin pois kotoa- tai niin ainakin luulin. Sairastuin psyykkisesti, ja sairauteni ovat hyvin tyypillisiä traumataustaisilla ihmisillä (persoonallisuushäiriö, masennus, syömishäiriö, ahdistuneisuushäiriö, stressihäiriö, pakko-oireinen häiriö). Toisin kuin vanhempani, en lääkinnyt itseäni päihteillä vaan hain aktiivisesti apua ja sainkin onneksi ajan kanssa toimivan lääkityksen sekä terapiaa. En kuitenkaan ns. parantunut, vaan vielä vajaa keski-ikäisenä olen samalla polulla, aivan rikkirevittynä ja tavanomaisen arjen uuvuttama. 

Minua satuttaa suuresti se, että koskaan kuvittelinkaan voivani elää tavallista, keskiluokkaisen tylsää elämää. Haaveilin nuorempana omasta talosta, perheestä, autosta...omasta ammatista. Mitään näistä en saanut. Asun kaupungin yksiössä talossa, jossa kaikki naapurini ovat melskaavia juoppoja- en siis pääse karkuun lapsuudenkotini äänimaailmaa vieläkään. Olen yrittänyt opiskella, tehdä töitä jne. mutta mistään ei ole tullut mitään. En vaan jaksa, romahdan joka kerta. Olisi pitänyt tietää.  

Kunpa kuolisin pian pois.

Sitä luulisi että katuisi montaakin asiaa. Ehkä kadun jotain pahoja sanoja joita on tullut tiuskaistua läheisilleni. Mutta en niitä varsinaisia elämänvalintoja. Ne on johdattaneet minut tähän pisteeseen. 

Olen elänyt ison osan elämästäni narsistin kanssa ja ne vuodet olivat välillä painajaismaisia. Mutta jos niitä ei olisi ollut, en olisi nyt niin henkisesti ehyt kuin olen. Ilman niitä olisin jäänyt rikkonaiseksi. En olisi oppinut kokoamaan itseäni tyhjästä. Enkä olisi koskaan tullut tavanneeksi rakasta miestäni. 

Sitä hukkaan heitettyä aikaa mitä vietin n. 3 vuotta alkoholistin kanssa!

Nuoruuden "kiltti poika"-elämää kadun. Luulin että ennemmin tai myöhemmin löydän kiltin tytön jonka kanssa eletään onnellisena loppuelämä. Kieltäydyin tuhmien tyttöjen tarjouksista. Tai oikeammin sanottuna en ymmärtänyt heidän tarkoitusperiään. Lopulta löysin sen kiltin mutta en ollutkaan onnellinen. Ei ollut se tyttökään. Molempien vanhemmat olivat kyllä mutta mitä ne mistään ymmärsivät. Nyt ymmärtäisin tuhmien tarkoitusperät mutta tarjoukset on iän myötä vähentyneet hälyttävälle tasolle.

En nyt eniten, mutta tämä painaa tällä hetkellä mieltä ja asia on arka, vaikea sanoa ääneen vaikuttamalta ihan kamalalta ihmiseltä.

Se, että otin koiran, kaduttaa. Rakastan koiraa, se osaa parhaimmillaan olla todella ihana. Kuitenkin on nyt tullut ilmi, että onkin todella huonosti koulutettu. Koira räksyttää lähes kaikille pienillekin äänille mitä rapusta kuuluu. Ei tottele yksinkertaisiakaan käskyjä. On todella itseään täynnä (😀) eikä kestä yhtään sitä, jos huomio on jossain muualla kuin hänessä.

Koira ei tullut pentuna, vaan aikuisena. Ystävän entinen koira, jonka lupasin ottaa, jos tarvitsee. Hän ei kyennyt enää koiraa pitämään, terveyssyyt. Koira on ennen ollut minulla useastikin hoidossa, silloin kaikki sujui hyvin. On tottunut minuun ja kumppaniini, luottaa meihin. Koiran ollessa vielä ystävälläni, tapasimme usein ja koira ei vaikuttanut näin haastavalta. Nyt tuntuu kuin koiran luonne olisi jotenkin muuttunut.

Harmittaa ja inhottaa tuntea näin. En tahdo antaa koiraa enää eteenpäin, enkä tahdo luovuttaa sen suhteen. Olen luvannut ystävälleni ja tuntuisi hirveältä pettää tuo lupaus ja lisäksi aiheuttaa koiralle stressiä taas uudesta kodista. Yritän olla kärsivällinen, mutta välillä kyllä turhauttaa kovasti. Pelkään myös naapureiden näkevän tästä ongelman, jos koiran räksytys ärsyttää. 😔

Se, että loukkasin hyvää ystävää sanomalla ikävästi hänen miehestään. Ikinä en saa takaisin sanojani ja on vaikeaa hyväksyä moinen teko itseltäni. Mutta kaikki tekevät virheitä, toiset virheet voivat vaan maksaa ihmissuhteen.

Ennen olin nuori ja nätti, nyt yksin, masentunut ja väsynyt. Silloin olisi ollut vientiä, olisi kannattanut paneskella varastoon, niin olisi edes jotain mitä muistella.

Sitä, että lähdin ulkomaille töihin.

Sitä, että perustin ison perheen. Minusta ei ole tähtenä kuin kuori....

Moni asia on sellanen, että no voi hitto, tulipa tehtyä tai ei olisi pitänyt tehdä tai sanoa noin.

Kaikista kaduttavin / musertavin liittyy tietysti parisuhteeseen, se mitä tein liikaa ja sitten myöhemmin en eenää tehnyt sitä millä olisin saanyt tilanteen korjattua ja rakastamani henkilön ehkä takaisin.

Sitä en ikinä unohda ja tästä on aikaa jo reipas parikymmentä vuotta.

Kadun sydämestäni muuttoa ulkomaille.

Muutin Suomesta ja jotenkin elämä alkoi pikku hiljaa mennä päin p*rsettä niin huomaamatta etten edes tajunnut kuin vasta muutamia vuosia sitten. Nyt elän pienipalkkaisena, yksinäisenä ja masentuneena täällä ulkomailla. Suomessa ei jäljellä ystäviä kun en tajunnut pitää heihin yhteyttä, ja vanhemmat ovat jo kuolleet, joten ei ole mitään syytä palata sinnekään. Ei olisi pitänyt koskaan muuttaa tänne vaan jäädä nauttimaan Suomeen jossa elämä on kuitenkin parempaa kuin täällä.