Mitä kadut elämässäsi eniten?

Sitä, etten suostunut yrittämään silloisen puolisoni kanssa lasta. Tiemme erosivat, ja minä olen edelleen yksin ja mietin, mitä olisi voinut olla. 

Että en kerran leikkinyt pikkutyttäreni kanssa kun oltiin pihalla, vaikka hän sitä pyysi. Jäi iäksi vaivaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaduttaa että en ottanut miestä sen vuoksi että hän oli persujen kannattaja. Myöhemmin sain tietää että oli hyvä ja kunnollinen mies. Ajattelin liikaa sitä mitä kaverit siitä sanoisivat.

Kaverit kannattaa pistää vaihtoon jos ei sen vertaa hyväksy! Tässä taas esimerkki vihervasemmiston suvaitsevaisuudesta. Itse en näe persuissa mitään vikaa, asiallista ja mukavaa porukkaa löytyy sieltäkin.

Totta, ja maailma ei ole mustavalkoinen niin kuin woket luulevat.

Syntymääni. 

Vierailija kirjoitti:

Kaljan ja viinan kittaamista. Olisin todella rikas, jos en olisi juoppo. Nyt 3kk ollut kuivilla. Kokeilen vielä viimeisen kerran, jos tästä vielä virkoaa. M36

Mä kanssa kadun menneisyyden juopottelua, vuosina 2003 - 2008. Monta asiaa, maine mukaan lukien, tuli munattua pelkällä juomisella. Fiksumminkin olisin voinut elää, mutta kun alkoholisti mikä alkoholisti, niin eihän sitä mitkään langat olleet omissa käsissä, kun sairaus vei kuin litran mittaa. Viinapirun marionettinukke olin. Semmonen mielen heikkous, missä vähäsen kaikki meni liikaa tunteisiin ja mitään asiaa ei osannut käsitellä muuten kuin vetämällä pään täyteen ja vintin pimeäksi. No, eihän ne asiat sillä juomisella tulleet käsitellyiksi.

Juominen loppui 8. 10. 2008, kun poliisit tulivat ovelle ja veivät 4,5 vuodeksi vankilaan. Vasta siellä rupesin tajuamaan asioita, että mikä se suhde siihen viinaan oikeasti oli. Mietin asioita moneen kertaan ja opettelin elämään siten, ettei siihen pulloon ole mitään syytä kajota. Selvinpäin menee paljon paremmin. Huonoinkin päivä raittiina on paljon parempi kuin paras päivä humalassa.

Viinapullo osoittautui niin kieroksi ja kaikin puolin paskaksi kaveriksi, että parasta oli hylätä sellasen kaverin seura kokonaan.

Valinnat tehty, pulinat pois.

Ex vaimoa ja lapsia kadun. Ex vaimo piti salasuhdetta, hajoitti perheemme ja lapsetkin kärsivät ihan turhaan.

Parempi ois ollut, etten ois tavannut koskaan koko naista, ei ois lapsistaan ollut erosta kärsimässä. Eroisän rooli on vastenmielinen. Minä olisin halunnut olla normaali, oikea perheenisä.

Rakastuin saavuttamattomaan mieheen.

Minä kadun sitä, että minulla oli lopultakin ihan liian optimistinen näkemys omista sisaruksistani. Luotin siihen, että heille vielä iskisi katumus kaikesta käytöksestään ja he ryhdistyisivät pahan paikan tullen eli äitimme kuoltua. Mutta eihän niin tietenkään tapahtunut, vaan kaikki meni aina vain pahemmaksi.

Minua kieltäydyttiin auttamasta missään yhteisissä asioissa, vaikka kuinka pyysin ja perustelin. Lisäksi minua yritettiin saada auttamaan heidän omiin henkilökohtaisiinkin perusasioihinsa yhä uudelleen painostamalla avuksi toiselta puolelta Suomea. Rahaakin pyydettiin yhä uudelleen, vaikka kerroin, ettei minulla ole tällaiseen varaa. Julkisen sektorin avusta kieltäydyttiin ihan niin kuin jo äitimme eläessä, koska onhan se nyt mukavampaa yrittää hyötyä sukulaisista kuin ottaa vastaan vaikka kotihoidon ja sossun ihmisten tarjottua apua. Tässä tapauksessa todellakin sitä apua tuotiin ihan oven taakse, mutta ei kun ei. Ainut auttaja, joka ovesta olisi saanut tulla, olin minä.

Lopuksi nämä kansaneläkeikää lähestyvät ihmiset vielä vetosivat suurin silmin ja viattomina suvun vanhuksiin, jotka muistivat heidät vuosikymmenten takaa pieninä mustikkasuina. Että onhan heillä nyt ilkeä ja ikävä, heitä huomattavasti nuorempi pikkusisko, joka ei heidän asioitaan hoida ja seurustele heidän kanssaan siinä sivussa iloisena. Kun kyllähän nyt sentään pitäisi. Ja tämä vetoomus upposi näihin vanhan kaartin uskovaisiin niin täysin, että minä sain vielä heiltäkin ryöpytyksen niskaani, että miksen nyt näitä viihdytä ja ole yhteyksissä, kun olen ihan "oma sisar" näille avuttomille. Minua peloteltiin helvetillä ja julistettiin, miten omat sisarukseni hyljättyäni joutuisin koko loppuelämäni olemaan yksinäinen. 

No, oppirahat on nyt maksettu ja jatkossa tiedän, että mitään luottamista ei ole kehenkään minulle lähempää sukua olevaan ihmiseen. Apua on turha pyytää kaikkein lähimmiltä ja normaalia ja kohteliasta käytöstä kaikilta. Se oli siinä. Onneksi tosiaan asunkin toisella puolella Suomea.

Vierailija kirjoitti:

Eräänä päivänä tajusin että rakensin kulisseja 15-vuotta luullen tulevani lopulta onneliseksi. Mies lähti ja jatkoin. Nyt on vain velkaa ja masennus.

Tämä on niin monen naisen ongelma. Lopussa se hyvä mies vierellä ei enää jaksa. Olisit keskittynyt siihen mieheen ja perheeseen.

Olisi pitänyt puuttua tähän aikaisemmin. Vaimo irtaantui liikaa halusi kaikkea muuta kuin minua ja samalla ajoi minut vaan kauemmaksi ja en tiedä saanko suhdetta enää korjattua.

En halua olla myöskään mikään eroisä niinkuin joku tuolla kertoi. Parhaat vuoteni meni hukkaan. Todella kaunis nainen, tomera ja urheilullinen, oli kiinnostunut minusta, kun vaimo oli narsistisessa minä-minä tilassa, mutta halusin olla uskollinen ja odotin vaimon palaamista luokseni. Olisi pitänyt olla itsekäs ja lähteä oman onneni perään.

Kadun sitä etten ole koskaan osannut pitää elämässä puoliani.

Mietin iltaisin minkälainen elämäni voisikaan olla jos olisin joskus uskaltanut sanoa mielipiteeni, puolustaa arvojani ja valita itse kulkemani reitin. Suurella todennäköisyydellä elämäni olisi ulkoisesti katastrofaalinen pettymys, mutta henkisesti olisin paremmassa kunnossa - onnellinen. Nyt elämäni on vain kulisseja ja pinnan alle haudattuja tunteita sekä kaipuuta takaisin lapsuuteen jolloin uskalsin elää täysin rinnoin elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Olen päästänyt itseni kamalaan kuntoon. Olen aina ollut vahva ja nopea, mutta masennus, muutama keskenmeno, muutama raskaus ja pikkulapsiarki on imeny musta kaiken. Minulla on tullut painosta ja heikkoudesta johtuvia kipuja ja sairauksia. Tiedän mitä pitäisi tehdä, mutta en vain jaksa.

Osta apteekista "vahva B-vitamiini" siis sellainen, joka sisältää +5 erityyppistä B-vitamiinia. Mulla se auttoi. Raskauden myötä lihoin, ferritiini ja hemoglobiini tippui viitteiden alle ja rautakuuri yksikään ei auttanut. B-vitamiini vähensi minulla näläntunnetta ja aivosumua. Tähän kylkeen vielä 50-100ug D-vitamiinia. Ota jonkun rasvapitoisen ruuan kanssa, kaukana kahvihetkestä (kahvi ja kahvin kanssa kättetty maito vaikuttaa imeytymiseen).

Minä sain jaksamisen takaisin ja pikkuhiljaa tiputellaan painoa takaisin alaspäin. Ihmettelin, kun ennen raskautta toimineet laihdutustapani eivät tuottaneet tulosta enää lapsen saamisen jälkeen. Mulla ilmeisesti vaan oli niin paha vitamiini- ja hivenainevajaus.

Ekan pikavipin ottoa. Siitä alkoi velkakierre. Nyt alkaa velkajärjestely, 3v vielä niin on yli 10v velkojen maksua takana eikä mitään omaisuutta. Sitten olen 32v. Voin kertoa että ikinä minulle ei sitten tule asumislainaa kummempaa, sen verran säästelijääksi tässä oppinut.

Vierailija kirjoitti:

Että en uskonut tätä palstaa silloin aikoinaan kun lasteni isä jäi ensimmäisen kerran kiinni pettämisestä.

Kirjoitin tänne ja kyselin kokemuksia, että kannattaako jatkaa ja yrittää avioliittoa ja yrittää pelastaa perhe, jossa pieniä lapsia. Suurin osa täällä sanoi että lähde, kerran pettäjä on aina pettäjä ja että ei se liitto enää korjaannu. Osa sanoi, että anna anteeksi, kyllä se siitä ja liitto voi muuttua paremmaksi.

Sydämeni sanoi, että ei se siitä korjaannu. Annoin miehelle mahdollisuuden.

Eikä liittomme koskaan palannut entiselleen, saatikka parantunut. En luottanut enää mieheen ja koko ajan oli sellainen vitutus ja halveksunta häntä kohtaan ihmisenä. Yritin ja yritin. Ei meillä riitoja ollut, mutta mun ei enää tehnyt mieli edes oma-aloitteisesti koskea miestä, toki meillä oli perusseksit pari kertaa viikossa.

Sain kahden vuoden kuluttua ekasta pettämisestä tietää, että mies petti taas, kun löysin hänen treffi-ilmot netistä. Siinä meni se pieni toivonkipinä, että jonain päivänä elämämme olisi parempaa.

Kun sain tietää miehen uusista pettämisistä, MIES laittoi avioeron vireille. Sanoi minulle, että ei ole rakastanut minua enää pitkään aikaan. Miksi sitten roikkui liitossa kanssani ja petti koko ajan? En edelleenkään tiedä.

Sisaret, jos se pettäminen alkaa niin lähtekää heti. Ei parisuhde korjaannu pettämisestä. Se tuhoaa jotain pysyvästi eikä sitä korjaa mikään. 

Siinä ei ole mitään pahaa että haluaa olla vain yhden kanssa kerrallaan. Oma porukkansa nämä avointen liittojen sun muun jännityksen ystävät. Suoraselkäistä on muuttaa vaikka erilleen ja ottaa aikalisä. Sellaista rehellisyyttä arvostaa. Kumppani idea ei ole olla vaihdettava esine, ei ainakaan ennen ollut.

Omalla kohdalla on vaikea katua sellaista, mihin ei pystynyt. Sairastuin psyykkisesti jo nuorena niin, että se on torpedoinut pahasti läheisyyttä ja luottamusta ihmissuhteissa. Ehkä olisin voinut yrittää valita naisystävien löytämisen muutaman miessuhteen sijaan, mutta sekin on jossittelua.

Tietyssä mielessä elämä meni roimasti alta riman (olen viisikymppinen), mutta syistä joihin en voinut vaikuttaa. Psyykkiset syyt voivat rampauttaa elämän selvitymistaisteluksi ja siinä olen päässyt nyt vahvoille. En silti ole varma pystynkö ikinä "normaaliin" parisuhteeseen. Sekoilua taas en halua enää päivääkään.

Vierailija kirjoitti:

Väärä ammatinvalinta ,mutta enää 10 vuotta työelämää jäljellä.

Toki silloin kun aloitin työelämän se oli kivaa mutta ei enää.

Jos se edes joskus oli kivaa, niin oliko väärä valinta?

Entä, jos sen kymmenen vuotta tekisit, mitä haluat? Sovella jotenkin.

Aborttia

Minäkään en osannut sanoa ei, oli aina ja joka paikassa auttamassa. Olen aivan lopussa ja yksin, eipä ole apua tarjolla mistään. 

Eniten kaduttaa avioliitto, joka kesti kunnes kuolema erotti, se näytti ulospäin täydelliseltä, mutta totuus oli aivan muuta. Nyt on tehtävä päätös lopusta, milloin se aiheuttaisi vähiten ongelmia ympäristölle

Vierailija kirjoitti:

Väärää miesvalintaa.

Vääriä miesvalintoja. Seurustelun aloittamista liian nuorena. Liikaa opiskelua... Nyt tekisin asioita toisin. En ole katkera.

Luottamista ihmisiin ja ihmisyyteen. Huonoja ihmissuhteita.

Vierailija kirjoitti:

Kadun sitä että joskus sanon asioita liian suoraan. Sanon myös asioita joita harva uskaltaa sanoa ääneen (enkä siis tarkoita mitään törkyjuttuja), vaan tosi asioita yleensäkin elämästä ja vaikka itsestäni, tekemisistäni, sanomisistani, ajatuksistani. Kaikki eivät ymmärrä ja joku pitää minua ilkeänä ihmisenä, vaikka sanon vaan niinkun asia on.

Jotkut ihmiset eivät siedä kuulla totuutta (vaikkei asia siis koske mitenkään heitä itseä). Asioita pitäisi aina kierrellä, kaarrella ja kaunistella.

Pitäisi vaan opetella olemaan hiljaa tai sanoa mitä kuulijat haluaa kuulla.

Ei, ei ja ei.

Jos sanomasi vain on totta ja ainoastaan epämiellyttävää kuulijoille, vika on kuulijoissa. Jotkut eivät siedä epämukavia aiheita, koska se on heille vieras, epämiellyttävä aihe tai sitten se liippaa liian läheltä jotakin heidän elämänsä kipupistettä, jota he eivät ole vielä valmiita käsittelemään.

Olisihan se kiva jutella vaan kukkasista ja auringosta, mutta aika monella meistä on kipupisteitä elämässä, jotka pitää käsitellä, jos haluaa joskus elää tasapainoista elämää.