Mitä kadut elämässäsi eniten?

Kyllä se suhde ensirakkauteni kanssa olisi toteutunut, jos niin olisi ollut tarkoitus käydä. Tällä ajatuksella asiasta voi päästä yli ja hyväksyä tapahtuneen.

Piti kirjoittaa yleisel tasolla eli ensirakkauteni=ensirakkauteni

T. 404

Ensirakkauden! Prkl tekstinsyöttö😡

Vierailija kirjoitti:

Kadun sitä, että seurustelin nuorena pikkurikollisen kanssa. Siitä ei jäänyt jälkikäteen ajatellen mitään hyvää käteen.

Ehkä siitä jäi käteen varovaisuus. Et päätynyt vahingossakaan isomman rikollisen matkaan, koska opit vaaran merkit...?

Minä olen kompuroinut koko elämäni, mutta mitään en kadu. Välillä mietin, "mitäs jos olisin siinä kohtaa tehnyt niin ja näin" ja päätynyt mietteissäni silti aina samaan lopputulokseen, koska olisi tullut vastaan joka tapauksessa. Vähän eri muodossa kuin nyt tapahtui, mutta oppirahat olisi pitänyt maksaa sitten vähän eri muodossa. Edelleen painin samojen ongelmien kanssa kuin 30 vuotta sitten, koska suurin ongelma on yhä ratkaisematta. Nyt sentään tiedän, mikä se on, joten vähän on edistytty.

Kadun miesvalintaa. Vaikutti turvalliselta ja ok vaihtoehdolta nuorena. En ole koskaan varsinaisesti ollut rakastunut, kiintynyt vain. Vuosien myötä tuntui liian rasittavalta ajatukselta alkaa vaihtaakaan, etsiä uutta asuntoa jne. Olin arka, turvallisuushakuinen ja pelkäsin yli kaiken yksin jäämistä. No nyt on lapsia, en halua heiltä rikkoa kotia. Mies ei kuitenkaan ole väkivaltainen, ei juo, ei velkoja jne. On vain tylsä ja no, tyhmä. Koko miehen suku on useassa sukupolvessa yhtä umpityhmää kouluttamatonta tallukkaa ja henkisesti aivan järkyttävän raskasta porukkaa. Nuorena en kiinnittänyt asiaan niin huomiota, mutta lasten myötä häiritsee kun joutuu enemmän olemaan väkisin tekemisissä.

Erään toisen kiinnostuneen miehen nuoruudessani jätin "kokeilematta", vaikka houkutus suuri olikin. Oli pitkään kiinnostunut ja itse olisin ollut myös. Mutta en lopultakaan lähtenyt rikkomaan parisuhdettani. Tiedän myös hänen lapsuudenperheen, aivan ihania ovat. Ystävällisiä, sivistyneitä, fiksuja, perhekeskeisiä, koulutettuja, myös erittäin varakkaita. Mies vaimoineen ja lapsineen elää nyt ihanaa elämää. Siihen kuuluu suvun kanssa matkustelua, mökit, purjehtiminen, hulppea talo, hyvä työ jne. Miehen vanhempia näen välillä edelleen, hirmu mukavia ovat. Yritän pitää katkerat ajatukset kurissa, itsepähän valintani tein. Olisi silti ollut ihana kuulua tähän sukuun! Tuo hulppea elämä tottakai olisi ollut mukavaa, mutta eniten merkitsisi se, että olisi hyvän miehen/lasten isän lisäksi anoppi ja appi, joiden kanssa aidosti mielellään viettäisi aikaa ja suku ei olisi mikään pakollinen velvollisuus.

en ollut nuoruudessani rohkea, pelkäsin mutta mitä? elämää? en tiedä.

Jäin aivan liian pitkäksi aikaa kiinni huonoihin ja tuhoisiin ihmissuhteisiin, yhteisöihin, asioihin ja toimintatapoihin. En osannut irrottautua ajoissa.

Opiskeluaikoina tapailimme samaa ihastustusta kaverini kanssa ja harrastimme seksiä usein yhtäaikaa. Ero oli siinä että en koskaan lauennut tämän sisään, toisin kuin kaverini.

Hän siis tuli raskaaksi kaverilleni ja perusti hänen kanssaan perheen. Myöhemmin totesi että olisi ottanut minut mielummin, jos olisin tehnyt hänet raskaaksi.

Tarinan opetus on että laukokaa sisään kun on tilaisuus.

Sitä että menin nuorena pelaamaan pelikonetta ja jäin heti koukkuun. Vielä näin 12v myöhemmin riippuvainen mutta en pelikoneita oo pelannu vuosikausiin.. sitäki enemmän kyllä upotan rahaa nettikasinoille. Tämän myötä sitten luottotietojen menetys ja ulosottovelat on ja pysyy. Ahistus ja masennus tästä sitten seurauksena. Eikä kukaan uskoisi jos tietäisi. Olen ns normaali ihminen muiden silmissä. Pääsispä tästä eroon!

Moccamasterin ostoa. Meni rahat ihan hukkaan. Tippalukko vuotaa aina, oli uusi tai käytetty. P*ska kallis tuote.

Etten mennyt junan alle silloin 17-vuotiaana.

Alkoholilla korjattua heikkoa itsetuntoa ja rääkkäämisen sietoa. Sitä, että ylipäänsä löysin alkoholin 14 vuotiaana.

Siinäpä se vierähti 25 vuotta. Toki sain tehtyä tuona aikana paljon asioita, parit korkeakoulut ja kehitettyä esimerkiksi tuottavia liiketoimintoja, mutta ilman kotoa saatua tarpeetonta häpeän tunnetta ja koulussa tapahtunutta rääkkäämistä tiedän, että olisin räjäyttänyt parikin pottia.

Olen ollut aivan spurguasteella aivan päivän valossa ja vain harva lopulta edes tajunnut asiaa.

Olisi pitänyt erota pari vuotta aiemmin. 

Vierailija kirjoitti:

Kadun miesvalintaa. Vaikutti turvalliselta ja ok vaihtoehdolta nuorena. En ole koskaan varsinaisesti ollut rakastunut, kiintynyt vain. Vuosien myötä tuntui liian rasittavalta ajatukselta alkaa vaihtaakaan, etsiä uutta asuntoa jne. Olin arka, turvallisuushakuinen ja pelkäsin yli kaiken yksin jäämistä. No nyt on lapsia, en halua heiltä rikkoa kotia. Mies ei kuitenkaan ole väkivaltainen, ei juo, ei velkoja jne. On vain tylsä ja no, tyhmä. Koko miehen suku on useassa sukupolvessa yhtä umpityhmää kouluttamatonta tallukkaa ja henkisesti aivan järkyttävän raskasta porukkaa. Nuorena en kiinnittänyt asiaan niin huomiota, mutta lasten myötä häiritsee kun joutuu enemmän olemaan väkisin tekemisissä.

Erään toisen kiinnostuneen miehen nuoruudessani jätin "kokeilematta", vaikka houkutus suuri olikin. Oli pitkään kiinnostunut ja itse olisin ollut myös. Mutta en lopultakaan lähtenyt rikkomaan parisuhdettani. Tiedän myös hänen lapsuudenperheen, aivan ihania ovat. Ystävällisiä, sivistyneitä, fiksuja, perhekeskeisiä, koulutettuja, myös erittäin varakkaita. Mies vaimoineen ja lapsineen elää nyt ihanaa elämää. Siihen kuuluu suvun kanssa matkustelua, mökit, purjehtiminen, hulppea talo, hyvä työ jne. Miehen vanhempia näen välillä edelleen, hirmu mukavia ovat. Yritän pitää katkerat ajatukset kurissa, itsepähän valintani tein. Olisi silti ollut ihana kuulua tähän sukuun! Tuo hulppea elämä tottakai olisi ollut mukavaa, mutta eniten merkitsisi se, että olisi hyvän miehen/lasten isän lisäksi anoppi ja appi, joiden kanssa aidosti mielellään viettäisi aikaa ja suku ei olisi mikään pakollinen velvollisuus.

Mitä arvelisit kumppanisi katuvan eniten elämässään? Entä mitä sitten jos hän tietäisi kuinka ajattelet? Yritän päästä yli inhostani kirjoituksestasi kumpuavaa materialistisuutta kohtaan, kun haluaisin ystävällisesti muistuttaa, että vaikka toista ei rakastakaan eikä arvosta, voi silti yrittää käyttäytyä ja toimia kunnioittavasti. Kumppanisi, tai perheensä, eivät kai ole tehneet mitään erityisesti väärin, jotta olet ajanut itsesi elämään joka on sinulle noin suuri pettymys.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä minkä ikäinen ap on, mutta itse olen ikuisuusopiskelija, vaikka en ole äskettäin täysi-ikäistynyt enää. Kyllä se joskus hävettää, mutta en minä valinnut kaikkia ongelmiani. Unettomuus, paniikkihäiriö, vanhempien riitelyt aikoinaan ---> vaikuttivat koulunkäyntiin ---> vaikutti jatko-opintoihin jne. Kyllä ne syyt ovat hyvin pitkälti muualla kuin minussa, itse olen aina arvostanut koulutusta.

Olen yrittänyt ottaa asenteen, että ihan sama minkä ikäinen olen, minä kuitenkin teen jatkuvasti jotain elämäni eteen. Enkä minä pidä muita aikuisopiskelijoita luusereina, itselleni olen vain asettanut kauheat paineet ja aikarajat milloin milläkin asialle.

Minä katuisin, jos raataisin p a s k a t y ö s s ä eläkeikään asti siksi, etten kehdannut opiskella enää.

En jaksa nyt kertoa mitä kadun. En halua muistella niitä asioita, alkaa vain v i t u t t a m a a n.

Jos olisit saanut tutkinnon tehtyä ja menestyisit nyt työelämässä, se ei olisi vanhempiesi ansiota vaan omaasi?

Olen huomannut, että he jotka eivät edisty omassa elämässään, ovat usein juuttuneet syyttelemään tilanteestaan muita. Mutta sillä ei ole lopulta edes väliä, kenen syytä mikäkin on. Sinulla on silti edelleen mahdollisuudet tehdä elämästäsi niin hyvää kuin voit. Jossain vaiheessa vanhempiesi vastuu loppuu, et voi vielä keski-ikäisenäkin heitä syyttää.

Kylläpä kaduttaa kun en ole tehnyt samoja "virheitä" useammin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä minkä ikäinen ap on, mutta itse olen ikuisuusopiskelija, vaikka en ole äskettäin täysi-ikäistynyt enää. Kyllä se joskus hävettää, mutta en minä valinnut kaikkia ongelmiani. Unettomuus, paniikkihäiriö, vanhempien riitelyt aikoinaan ---> vaikuttivat koulunkäyntiin ---> vaikutti jatko-opintoihin jne. Kyllä ne syyt ovat hyvin pitkälti muualla kuin minussa, itse olen aina arvostanut koulutusta.

Olen yrittänyt ottaa asenteen, että ihan sama minkä ikäinen olen, minä kuitenkin teen jatkuvasti jotain elämäni eteen. Enkä minä pidä muita aikuisopiskelijoita luusereina, itselleni olen vain asettanut kauheat paineet ja aikarajat milloin milläkin asialle.

Minä katuisin, jos raataisin p a s k a t y ö s s ä eläkeikään asti siksi, etten kehdannut opiskella enää.

En jaksa nyt kertoa mitä kadun. En halua muistella niitä asioita, alkaa vain v i t u t t a m a a n.

Jos olisit saanut tutkinnon tehtyä ja menestyisit nyt työelämässä, se ei olisi vanhempiesi ansiota vaan omaasi?

Olen huomannut, että he jotka eivät edisty omassa elämässään, ovat usein juuttuneet syyttelemään tilanteestaan muita. Mutta sillä ei ole lopulta edes väliä, kenen syytä mikäkin on. Sinulla on silti edelleen mahdollisuudet tehdä elämästäsi niin hyvää kuin voit. Jossain vaiheessa vanhempiesi vastuu loppuu, et voi vielä keski-ikäisenäkin heitä syyttää.

Ei mielestäni ylemmän korkeakoulututkinnon tasolla olevia talousopintoja edes tarvitse käydä alle 40 vuotiaana. Tottakai ne asiat ymmärtää teorian tasolla, mutta tässä on eletty jo neljällä vuosikymmenellä näiden asioiden keskiössä yrittäjänä ja siksi nämä opinnotkin menevät tässä kevyesti työn ohella vähän naputellen. Perusasiat ovat jo valmiiksi selvillä, ainoastaan katsantokantoja ja sivistystä laajentaen!

Toisin sanoen, ei todellakaan hävetä. Hävettää jos jotakuta hävettää! Tai no, ei hävetä sekään, evvk!

Alkoholistin kanssa perheen perustamista. Olin hyvin nuori ja turvaton, traumatisoitunut itsekkin. Nyt jo aikuistuneissa lapsissamme näkyy seuraukset. Elämässä lie kaikkein raskainta: omien virheiden seurausten näkeminen rakkaitten elämässä.

Sitä että suojelin ja puolustin ex-naisystävää Turkissa. Istuin sen vuoksi 3 vuotta turkkilaisessa vankilassa.