Lue keskustelun säännöt.
Väestöliiton mukaan lapsen saamisen katuminen on tavallista, mutta asiasta vaietaan edelleen. Aihe on tabu etenkin äitien kohdalla.
Kommentit (154)
Olen sanonut sen ennenkin ja sanon sen taas:
mieluummin kadun lasten tekemättä jättämistä kuin niiden saamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin katumuksen tunteita ja kaipuuta entiseen voi tulla normaalia se on elämänmuutoksen jälkeen. Pätee kaikessa. Tuskin kukaan vanhempi kuitenkaan haluaisi tai pystyisi luopumaan lapsestaan. Elämä ok niin monin tavoin rikkaampaa lasten kanssa. En voi sille mitään että säälin yli 40 v sinkkukavereitani jotka elävät samoin kuin 20 v sitten,mietitään kesän festareita jne. Itse olen saanut kokea sen vaiheen ja nyt on aika muulle. Tämän jälkeen sitten taas jotain muuta. Nimenomaan lapsettomat pariskunnat ja sinkut ovat jotenkin jämähtäneet paikoilleen elämässään.
Ai jaa? Oletko niitä ihmisiä, joilla persoona ja kiinnostuksen kohteet muuttuu johonkin elämäntilanteeseen tai ikään "sopiviksi"? Muutaman sellaisen tuntenut, jotka muuttuivat täysin eri ihmisiksi kun täyttivät 18 -v, jokaisen tyttö-/poikakaverin kanssa aivan eri persoona, naimisiin mentyä, työpaikan vaihduttua, lasten synnyttyä jne... Mielestäni tällaisilla ihmisillä ei ole persoonaa oikeastaan ollenkaan. Eivät todellisuudessa ole kiinnostuneita mistään. Itse olen nelikymppinen perheenäiti ja käyn festareilla edelleen mieheni kanssa. Samat kiinnostukset on kuin nuorenakin, koska ne kiinnostivat oikeasti silloinkin eikä siksi, että olivat muotia. Meillä muuten käydään lasten kanssa koko perheen voimin festareilla. Hauskaa on! Olkoot se sitten vaikka jämähtäneisyyttä, vai onko se jämähtäneisyyttä vain lapsettomien kohdalla?
No jaa. Ihminen voi olla hukassa niin monella tapaa. Lapsuudenystävä ei voinut käsittää etten juurikaan muistanut Pellen laulunsanoja nelikymppisenä. Miksi olisin muistanut, eivät ne puhuttele minua enää. Olen aikuistunut. Enkä pidä siitäkään, että aikuisuutta halveksitaan, vaikka jotkut ripustautuvatkin sen tunnusmerkkeihin pääsemättä kiinni sisältöön. Kulttuurille ei ole hyväksi, että lapsellisuutta ja keskenkasvuisuutta ihannoidaan. Sitä pitää sietää ja antaa aikaa ja tilaa, mutta palvomaan sitäkään ei pidä ruveta.
Jos keski-ikäisenä on vaikeuksia muistaa laulunsanoja, sellaisia, jotka on osannut nuoruudessaan, on syytä hakeutua lääkäriin. Saattaa olla alkavan muistisairauden oireita, kuten ylipäänsä tylsistyminen ja se, ettei enää mikään kiinnosta. Toki iän myötä uuden oppiminen hankaloituu, eli vaikkapa tämän päivän uusien hittien lyriikoita voi olla mahdotonta oppia, mutta se minkä on nuorena oppinut ja osannut kun alkaa mielestä kadota, on syytä huoleen.
Musiikista voi pitää ja muusikkoja ihailla palvomatta. En ole itseasiassa palvonut koskaan ketään. Ihailen ammattitaitoa ja lahjakkuutta. Katsos, musiikki on ammatti monelle. Vaatii melkoista säntillisyyttä ja sinnikkyyttä kehittää taitonsa virtuoosimaiselle asteelle. Toki omat suosikit ovatkin jotain muuta kuin Pelle.
Oletko aina yhtä alentuva vaiko vain silloin kun halveksuntasi kohde diggasi väärää musaa?
En ihan tarpeeksi digannut silloinkaan, ei ne sanat silloinkaan puhutelleet tarpeeksi että koko levy olisi mieleen painunut.
Katumus on yksi niistä lukuisista tunteista, joita äitiys on itselleni aiheuttanut.
Suurimmat itkut, pelot ja primitiivisen raivon, mutta myös parhaimmat naurut olen kokenut äitinä, ja ylpeyden ja onnen hetket myös.
Jos minusta ei olisi tullut äitiä, olisi elämä varmasti ollut tasaisempaa, rahaa olisi enemmän itselle käyttöön ja jäänyt aikaa nautiskeluun.
Ei lasten katumista pidä hävetä, jos tunne vaan menee ohi, ei hätää ole.
Mulla on kuopus nyt 3kk ja voi luoja, mitkä univelat päällä. Mutta tänä aamuna se jokellus ja hymy, ei niitä vaan voi kuvailla, miltä ne tuntuu
Olkaa armollisia itsellenne, värikäs tunneskaala kuuluu vanhemmuuteen. Helppoa ja kivaa tää ei ole, mutten sitä odottanutkaan😅
Sen voi myöhemmin antaa adoptoitavaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin katumuksen tunteita ja kaipuuta entiseen voi tulla normaalia se on elämänmuutoksen jälkeen. Pätee kaikessa. Tuskin kukaan vanhempi kuitenkaan haluaisi tai pystyisi luopumaan lapsestaan. Elämä ok niin monin tavoin rikkaampaa lasten kanssa. En voi sille mitään että säälin yli 40 v sinkkukavereitani jotka elävät samoin kuin 20 v sitten,mietitään kesän festareita jne. Itse olen saanut kokea sen vaiheen ja nyt on aika muulle. Tämän jälkeen sitten taas jotain muuta. Nimenomaan lapsettomat pariskunnat ja sinkut ovat jotenkin jämähtäneet paikoilleen elämässään.
Ai jaa? Oletko niitä ihmisiä, joilla persoona ja kiinnostuksen kohteet muuttuu johonkin elämäntilanteeseen tai ikään "sopiviksi"? Muutaman sellaisen tuntenut, jotka muuttuivat täysin eri ihmisiksi kun täyttivät 18 -v, jokaisen tyttö-/poikakaverin kanssa aivan eri persoona, naimisiin mentyä, työpaikan vaihduttua, lasten synnyttyä jne... Mielestäni tällaisilla ihmisillä ei ole persoonaa oikeastaan ollenkaan. Eivät todellisuudessa ole kiinnostuneita mistään. Itse olen nelikymppinen perheenäiti ja käyn festareilla edelleen mieheni kanssa. Samat kiinnostukset on kuin nuorenakin, koska ne kiinnostivat oikeasti silloinkin eikä siksi, että olivat muotia. Meillä muuten käydään lasten kanssa koko perheen voimin festareilla. Hauskaa on! Olkoot se sitten vaikka jämähtäneisyyttä, vai onko se jämähtäneisyyttä vain lapsettomien kohdalla?
No jaa. Ihminen voi olla hukassa niin monella tapaa. Lapsuudenystävä ei voinut käsittää etten juurikaan muistanut Pellen laulunsanoja nelikymppisenä. Miksi olisin muistanut, eivät ne puhuttele minua enää. Olen aikuistunut. Enkä pidä siitäkään, että aikuisuutta halveksitaan, vaikka jotkut ripustautuvatkin sen tunnusmerkkeihin pääsemättä kiinni sisältöön. Kulttuurille ei ole hyväksi, että lapsellisuutta ja keskenkasvuisuutta ihannoidaan. Sitä pitää sietää ja antaa aikaa ja tilaa, mutta palvomaan sitäkään ei pidä ruveta.
Jos keski-ikäisenä on vaikeuksia muistaa laulunsanoja, sellaisia, jotka on osannut nuoruudessaan, on syytä hakeutua lääkäriin. Saattaa olla alkavan muistisairauden oireita, kuten ylipäänsä tylsistyminen ja se, ettei enää mikään kiinnosta. Toki iän myötä uuden oppiminen hankaloituu, eli vaikkapa tämän päivän uusien hittien lyriikoita voi olla mahdotonta oppia, mutta se minkä on nuorena oppinut ja osannut kun alkaa mielestä kadota, on syytä huoleen.
Musiikista voi pitää ja muusikkoja ihailla palvomatta. En ole itseasiassa palvonut koskaan ketään. Ihailen ammattitaitoa ja lahjakkuutta. Katsos, musiikki on ammatti monelle. Vaatii melkoista säntillisyyttä ja sinnikkyyttä kehittää taitonsa virtuoosimaiselle asteelle. Toki omat suosikit ovatkin jotain muuta kuin Pelle.Oletko aina yhtä alentuva vaiko vain silloin kun halveksuntasi kohde diggasi väärää musaa?
En ihan tarpeeksi digannut silloinkaan, ei ne sanat silloinkaan puhutelleet tarpeeksi että koko levy olisi mieleen painunut.
Ja oma ensimmäinen kommenttisi, johon vastasin ei ollut yhtään alentuva ja halveksiva? Sinähän kerroit jopa sääliväsi kavereitasi, koska he eivät vastaa Sinun ajatustasi aikuisuudesta ja aikuismaisuudesta. Ikään kuin Sinä olisit joku, joka määrittelee aikuisuuden ja sen mikä on soveliasta missäkin iässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen katunut lemmikin ottamistakin (koira), mutta tunne on aina hetkellinen. Sama lapsen kanssa. On hyviä ja huonoja päiviä. Mutta niitä en ymmärrä, jotka ottavat mielummin koiran, kun se ei mukamas sido niin paljon. Pötyä. Lapsen voi ottaa mukaan ulkomaita myöten ilman hässäkkää ja jättää teininä yksin kotiin, vaikka pariksi yöksikin. Koiraa ei koskaan.
Koira sitoo huomattavasti enemmän. Koira ei myöskään koskaan itsenäisty. Siksi onkin ihmeellistä lukea lapsettomien koiranomistajien kauhistelua lasten sitovuudesta
Mun koira ei putsaa mumminsa kämppää ja vedä tältä nenää nurin. Serkun pentu kasvo tuommoiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jaa. Ihminen voi olla hukassa niin monella tapaa. Lapsuudenystävä ei voinut käsittää etten juurikaan muistanut Pellen laulunsanoja nelikymppisenä. Miksi olisin muistanut, eivät ne puhuttele minua enää. Olen aikuistunut. Enkä pidä siitäkään, että aikuisuutta halveksitaan, vaikka jotkut ripustautuvatkin sen tunnusmerkkeihin pääsemättä kiinni sisältöön. Kulttuurille ei ole hyväksi, että lapsellisuutta ja keskenkasvuisuutta ihannoidaan. Sitä pitää sietää ja antaa aikaa ja tilaa, mutta palvomaan sitäkään ei pidä ruveta.
"Pääsemättä kiinni itse sisältöön"? :D Mitä ihmeen sanapuuroa tämä on? Missä kertakaikkisen oleellisessa sisällössä nämä ihmiset nyt sitten eivät ole kiinni, ja laulun sanojen muistamisestako sinä sen pystyt päättelemään?
Aikuisuuden sisältönä ajattelisin olevan sen, että ihminen pystyy hyväksymään ikänsä ja vastuunsa sellaisella tavalla, jonka kanssa pystyy olemaan sinut. Kaikki eivät sitä tietysti koskaan tavoita, ja sitä harvempi mitä heikompi on aikuisuuden arvostus ja mitä enemmän siihen liitetään tympeitä mielikuvia. Muistutan, että määritelmä ei ole tyhjentävä eikä mitenkään mietitty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin katumuksen tunteita ja kaipuuta entiseen voi tulla normaalia se on elämänmuutoksen jälkeen. Pätee kaikessa. Tuskin kukaan vanhempi kuitenkaan haluaisi tai pystyisi luopumaan lapsestaan. Elämä ok niin monin tavoin rikkaampaa lasten kanssa. En voi sille mitään että säälin yli 40 v sinkkukavereitani jotka elävät samoin kuin 20 v sitten,mietitään kesän festareita jne. Itse olen saanut kokea sen vaiheen ja nyt on aika muulle. Tämän jälkeen sitten taas jotain muuta. Nimenomaan lapsettomat pariskunnat ja sinkut ovat jotenkin jämähtäneet paikoilleen elämässään.
Ai jaa? Oletko niitä ihmisiä, joilla persoona ja kiinnostuksen kohteet muuttuu johonkin elämäntilanteeseen tai ikään "sopiviksi"? Muutaman sellaisen tuntenut, jotka muuttuivat täysin eri ihmisiksi kun täyttivät 18 -v, jokaisen tyttö-/poikakaverin kanssa aivan eri persoona, naimisiin mentyä, työpaikan vaihduttua, lasten synnyttyä jne... Mielestäni tällaisilla ihmisillä ei ole persoonaa oikeastaan ollenkaan. Eivät todellisuudessa ole kiinnostuneita mistään. Itse olen nelikymppinen perheenäiti ja käyn festareilla edelleen mieheni kanssa. Samat kiinnostukset on kuin nuorenakin, koska ne kiinnostivat oikeasti silloinkin eikä siksi, että olivat muotia. Meillä muuten käydään lasten kanssa koko perheen voimin festareilla. Hauskaa on! Olkoot se sitten vaikka jämähtäneisyyttä, vai onko se jämähtäneisyyttä vain lapsettomien kohdalla?
No jaa. Ihminen voi olla hukassa niin monella tapaa. Lapsuudenystävä ei voinut käsittää etten juurikaan muistanut Pellen laulunsanoja nelikymppisenä. Miksi olisin muistanut, eivät ne puhuttele minua enää. Olen aikuistunut. Enkä pidä siitäkään, että aikuisuutta halveksitaan, vaikka jotkut ripustautuvatkin sen tunnusmerkkeihin pääsemättä kiinni sisältöön. Kulttuurille ei ole hyväksi, että lapsellisuutta ja keskenkasvuisuutta ihannoidaan. Sitä pitää sietää ja antaa aikaa ja tilaa, mutta palvomaan sitäkään ei pidä ruveta.
Jos keski-ikäisenä on vaikeuksia muistaa laulunsanoja, sellaisia, jotka on osannut nuoruudessaan, on syytä hakeutua lääkäriin. Saattaa olla alkavan muistisairauden oireita, kuten ylipäänsä tylsistyminen ja se, ettei enää mikään kiinnosta. Toki iän myötä uuden oppiminen hankaloituu, eli vaikkapa tämän päivän uusien hittien lyriikoita voi olla mahdotonta oppia, mutta se minkä on nuorena oppinut ja osannut kun alkaa mielestä kadota, on syytä huoleen.
Musiikista voi pitää ja muusikkoja ihailla palvomatta. En ole itseasiassa palvonut koskaan ketään. Ihailen ammattitaitoa ja lahjakkuutta. Katsos, musiikki on ammatti monelle. Vaatii melkoista säntillisyyttä ja sinnikkyyttä kehittää taitonsa virtuoosimaiselle asteelle. Toki omat suosikit ovatkin jotain muuta kuin Pelle.Oletko aina yhtä alentuva vaiko vain silloin kun halveksuntasi kohde diggasi väärää musaa?
En ihan tarpeeksi digannut silloinkaan, ei ne sanat silloinkaan puhutelleet tarpeeksi että koko levy olisi mieleen painunut.Ja oma ensimmäinen kommenttisi, johon vastasin ei ollut yhtään alentuva ja halveksiva? Sinähän kerroit jopa sääliväsi kavereitasi, koska he eivät vastaa Sinun ajatustasi aikuisuudesta ja aikuismaisuudesta. Ikään kuin Sinä olisit joku, joka määrittelee aikuisuuden ja sen mikä on soveliasta missäkin iässä.
Enhän kertonut. Puhuin yhdestä ystävästä, ja kieltämättä suren häntä, koska hänellä on ollut valtavasti vaikeuksia matkallaan ja hän ei niitä välttämättä koskaan ylitä. En alennu enkä halveksi, päinvastoin olin vaikuttunut siitä miten paljon hän oli onnistunut saamaan päätään kuntoon silloin kun hänet tapasin. Kirjoitan suoraviivaisesti ja anteeksipyytelemättä, ja te luitte siihen omien ennakkoluulojenne mukaisen ylenkatseen. Muistutan, että ette tiedä minusta ihmisenä mitään. Toivoisin, että otatte kantaa itse asiaan.
Se onkin sitten toinen kysymys, miten aikuisuus suhtautuu itse otsikkoon. Itse toivoisin, että päästäisiin ilmiantokulttuurista sellaiseen maailmaan, jossa ihmiset auttavat toisiaan ja tarvittaessa saavat siihen yhteiskunnalta apua, eikä näin päin, että viranomainen on ainoa omainen. Mutta tämä on aito ongelma, jos aikuiset alkavat avoimesti jutella suvulle lasten katumisesta. Tieto tulee valumaan lasten korviin.
Ihan kun joku aikuisuus olisi joku itseisarvo jota pitää tavoitella mistään välittämättä ja kun siihen pääsee kiinni niin sitten tulee glooriaa ja hallelujaa. Ei hyvää päivää taas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En vain ole ikinä pystynyt käsittämään miten jollekin voi tulla yllätyksenä miten sitova lapsi on? Sain aikoinaan esikoisen 18-vuotiaana, on nyt teini ja pari pikkusisarustakin löytyy, mutta ei minua edes nuorena esikoisen äitinä yllättänyt se että vauva tarvii minua 24/7, mitä muutakaan voi odottaa? Eikä meillä edes ollut mitään tukiverkkoja kun asuttiin satojen kilometrien päässä molempien suvuista.
Ei kai se katuminen aina johdu sitovuudesta. Etukäteen ei voi tietää millainen ihminen lapsesta tulee, ja sitten voi olla että kemiat eivät sovi yhteen lainkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin katumuksen tunteita ja kaipuuta entiseen voi tulla normaalia se on elämänmuutoksen jälkeen. Pätee kaikessa. Tuskin kukaan vanhempi kuitenkaan haluaisi tai pystyisi luopumaan lapsestaan. Elämä ok niin monin tavoin rikkaampaa lasten kanssa. En voi sille mitään että säälin yli 40 v sinkkukavereitani jotka elävät samoin kuin 20 v sitten,mietitään kesän festareita jne. Itse olen saanut kokea sen vaiheen ja nyt on aika muulle. Tämän jälkeen sitten taas jotain muuta. Nimenomaan lapsettomat pariskunnat ja sinkut ovat jotenkin jämähtäneet paikoilleen elämässään.
Ai jaa? Oletko niitä ihmisiä, joilla persoona ja kiinnostuksen kohteet muuttuu johonkin elämäntilanteeseen tai ikään "sopiviksi"? Muutaman sellaisen tuntenut, jotka muuttuivat täysin eri ihmisiksi kun täyttivät 18 -v, jokaisen tyttö-/poikakaverin kanssa aivan eri persoona, naimisiin mentyä, työpaikan vaihduttua, lasten synnyttyä jne... Mielestäni tällaisilla ihmisillä ei ole persoonaa oikeastaan ollenkaan. Eivät todellisuudessa ole kiinnostuneita mistään. Itse olen nelikymppinen perheenäiti ja käyn festareilla edelleen mieheni kanssa. Samat kiinnostukset on kuin nuorenakin, koska ne kiinnostivat oikeasti silloinkin eikä siksi, että olivat muotia. Meillä muuten käydään lasten kanssa koko perheen voimin festareilla. Hauskaa on! Olkoot se sitten vaikka jämähtäneisyyttä, vai onko se jämähtäneisyyttä vain lapsettomien kohdalla?
No jaa. Ihminen voi olla hukassa niin monella tapaa. Lapsuudenystävä ei voinut käsittää etten juurikaan muistanut Pellen laulunsanoja nelikymppisenä. Miksi olisin muistanut, eivät ne puhuttele minua enää. Olen aikuistunut. Enkä pidä siitäkään, että aikuisuutta halveksitaan, vaikka jotkut ripustautuvatkin sen tunnusmerkkeihin pääsemättä kiinni sisältöön. Kulttuurille ei ole hyväksi, että lapsellisuutta ja keskenkasvuisuutta ihannoidaan. Sitä pitää sietää ja antaa aikaa ja tilaa, mutta palvomaan sitäkään ei pidä ruveta.
Mikä on tuo aikuisuuden sisältö? Itse näen hyvin lapsellisena asioiden typistämisen ja kärjistämisen. Mustavalkoisuus kuuluu enemmän lapsuuteen ja nuoruuteen koska suhteellisuudentaju ei ole vielä kehittynyt.
Jollain biisien sanojen muistamisella ei ole niin mitään tekemistä aikuisuuden tai lapsellisuuden kanssa. Ja silti aikuiset jankkaavat jostain tällaisesta ja toinen on niin aikuista kun ei enää viitsi välittää, "mä oon jo yli tosta" :D Ihan oikeasti nyt.
Ei olekaan, se oli esimerkki siitä, että joillekin sukupolvikokemus ja nuoruuteen ripustautuminen on kiinteästi positiivinen ilmiö ja muutos lähtökohtaisesti negatiivinen. Kun asiat tosiaan voivat olla mitenpäin vain. Jos joku on sanonut sinulle häijysti olevansa jo yli jostain, minä se en olisi. Ystäväni tapauksessa ripustautuminen kieli vakavammista asioista. Tai itse asiassa enemmän kiinnitti huomiota hänen tyrmistymisensä siitä ettei sukupolvikokemus ollutkaan niin jaettu. Mutta jos hänellä olisi ollut kaikki hyvin ja hän muuten vain olisi fanittanut nuoruutensa kohteita, enpä minäkään olisi katsonut sitä osoitukseksi mistään.
Paheksuntakulttuurin kimppuun minä käyn, myös silloin kun sitä harjoittaa mielestään edistyksellinen porukka. Asioihin kun voi ottaa kantaa asioina, ilman että tuomitsee ketään. Meidän aikamme vain elää uskossa, että mikä tahansa kannanotto on laiton vapaudenriisto. Paitsi tietysti se oma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan kun joku aikuisuus olisi joku itseisarvo jota pitää tavoitella mistään välittämättä ja kun siihen pääsee kiinni niin sitten tulee glooriaa ja hallelujaa. Ei hyvää päivää taas.
Eihän siinä olisi ongelmaa, jos ihminen voisi halutessaan jäädä lapseksi. Kun ei voi, niin sinustako se on tavoitetila, että aikuinen elää vihamielisessä suhteessa omaan ikäänsä ja sen realiteetteihin? Ei tässä ole kysymys siitä, mitä ulkopuolelta tulee tai on tulematta. Päin vastoin, tyydyttävä aikuisuus on itseohjautuvaa. Me vain olemme hukkaamassa koko käsitteen, niin että itseohjautuvuus tarkoittaa immuniteettia ulkomaailmalle. Maailmassa, joka perustuu vuorovaikutukseen.
Jotkut naiset katuvat äitiyttä, eivät lapsiaan.
Äitiys= oman itsensä kadottaminen vuosiksi, palvelijana työskentelyä vuosien ajan, x mittainen katkos eläkkeen kertymiseen, muiden arvostelun kohteena olemista.
Monet naiset päätyvät äitiyteen, koska valitettavasti vieläkin ajatellaan että äitiys olisi naisille luonnollista. Muotoilin tarkotuksella "päätyvät", koska tässä tapauksessa äitiys ei ole valinta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin katumuksen tunteita ja kaipuuta entiseen voi tulla normaalia se on elämänmuutoksen jälkeen. Pätee kaikessa. Tuskin kukaan vanhempi kuitenkaan haluaisi tai pystyisi luopumaan lapsestaan. Elämä ok niin monin tavoin rikkaampaa lasten kanssa. En voi sille mitään että säälin yli 40 v sinkkukavereitani jotka elävät samoin kuin 20 v sitten,mietitään kesän festareita jne. Itse olen saanut kokea sen vaiheen ja nyt on aika muulle. Tämän jälkeen sitten taas jotain muuta. Nimenomaan lapsettomat pariskunnat ja sinkut ovat jotenkin jämähtäneet paikoilleen elämässään.
Ai jaa? Oletko niitä ihmisiä, joilla persoona ja kiinnostuksen kohteet muuttuu johonkin elämäntilanteeseen tai ikään "sopiviksi"? Muutaman sellaisen tuntenut, jotka muuttuivat täysin eri ihmisiksi kun täyttivät 18 -v, jokaisen tyttö-/poikakaverin kanssa aivan eri persoona, naimisiin mentyä, työpaikan vaihduttua, lasten synnyttyä jne... Mielestäni tällaisilla ihmisillä ei ole persoonaa oikeastaan ollenkaan. Eivät todellisuudessa ole kiinnostuneita mistään. Itse olen nelikymppinen perheenäiti ja käyn festareilla edelleen mieheni kanssa. Samat kiinnostukset on kuin nuorenakin, koska ne kiinnostivat oikeasti silloinkin eikä siksi, että olivat muotia. Meillä muuten käydään lasten kanssa koko perheen voimin festareilla. Hauskaa on! Olkoot se sitten vaikka jämähtäneisyyttä, vai onko se jämähtäneisyyttä vain lapsettomien kohdalla?
No jaa. Ihminen voi olla hukassa niin monella tapaa. Lapsuudenystävä ei voinut käsittää etten juurikaan muistanut Pellen laulunsanoja nelikymppisenä. Miksi olisin muistanut, eivät ne puhuttele minua enää. Olen aikuistunut. Enkä pidä siitäkään, että aikuisuutta halveksitaan, vaikka jotkut ripustautuvatkin sen tunnusmerkkeihin pääsemättä kiinni sisältöön. Kulttuurille ei ole hyväksi, että lapsellisuutta ja keskenkasvuisuutta ihannoidaan. Sitä pitää sietää ja antaa aikaa ja tilaa, mutta palvomaan sitäkään ei pidä ruveta.
Jos keski-ikäisenä on vaikeuksia muistaa laulunsanoja, sellaisia, jotka on osannut nuoruudessaan, on syytä hakeutua lääkäriin. Saattaa olla alkavan muistisairauden oireita, kuten ylipäänsä tylsistyminen ja se, ettei enää mikään kiinnosta. Toki iän myötä uuden oppiminen hankaloituu, eli vaikkapa tämän päivän uusien hittien lyriikoita voi olla mahdotonta oppia, mutta se minkä on nuorena oppinut ja osannut kun alkaa mielestä kadota, on syytä huoleen.
Musiikista voi pitää ja muusikkoja ihailla palvomatta. En ole itseasiassa palvonut koskaan ketään. Ihailen ammattitaitoa ja lahjakkuutta. Katsos, musiikki on ammatti monelle. Vaatii melkoista säntillisyyttä ja sinnikkyyttä kehittää taitonsa virtuoosimaiselle asteelle. Toki omat suosikit ovatkin jotain muuta kuin Pelle.Oletko aina yhtä alentuva vaiko vain silloin kun halveksuntasi kohde diggasi väärää musaa?
En ihan tarpeeksi digannut silloinkaan, ei ne sanat silloinkaan puhutelleet tarpeeksi että koko levy olisi mieleen painunut.Ja oma ensimmäinen kommenttisi, johon vastasin ei ollut yhtään alentuva ja halveksiva? Sinähän kerroit jopa sääliväsi kavereitasi, koska he eivät vastaa Sinun ajatustasi aikuisuudesta ja aikuismaisuudesta. Ikään kuin Sinä olisit joku, joka määrittelee aikuisuuden ja sen mikä on soveliasta missäkin iässä.
Enhän kertonut. Puhuin yhdestä ystävästä, ja kieltämättä suren häntä, koska hänellä on ollut valtavasti vaikeuksia matkallaan ja hän ei niitä välttämättä koskaan ylitä. En alennu enkä halveksi, päinvastoin olin vaikuttunut siitä miten paljon hän oli onnistunut saamaan päätään kuntoon silloin kun hänet tapasin. Kirjoitan suoraviivaisesti ja anteeksipyytelemättä, ja te luitte siihen omien ennakkoluulojenne mukaisen ylenkatseen. Muistutan, että ette tiedä minusta ihmisenä mitään. Toivoisin, että otatte kantaa itse asiaan.
Se onkin sitten toinen kysymys, miten aikuisuus suhtautuu itse otsikkoon. Itse toivoisin, että päästäisiin ilmiantokulttuurista sellaiseen maailmaan, jossa ihmiset auttavat toisiaan ja tarvittaessa saavat siihen yhteiskunnalta apua, eikä näin päin, että viranomainen on ainoa omainen. Mutta tämä on aito ongelma, jos aikuiset alkavat avoimesti jutella suvulle lasten katumisesta. Tieto tulee valumaan lasten korviin.
Sanot näin:
"En voi sille mitään että säälin yli 40 v sinkkukavereitani jotka elävät samoin kuin 20 v sitten,mietitään kesän festareita jne. Itse olen saanut kokea sen vaiheen ja nyt on aika muulle. Tämän jälkeen sitten taas jotain muuta. Nimenomaan lapsettomat pariskunnat ja sinkut ovat jotenkin jämähtäneet paikoilleen elämässään."
Puhut ihmisistä monikossa. Kavereistasi ja ilmeisesti sinkuista ja lapsettomista ylipäänsä. Jos tuo ei ole alentuvaa ja halveksuvaa tekstiä, en tiedä mikä on. Lisäksi halveksunta ystävääsi kohtaan, koska hän vieläkin kehtaa nelikymppisenä pitää samoista asioista, kuin on pitänyt nuoruudessaan. Se että sinä et ole nuorena löytänyt aihetta, joka sinua edelleen elämän ehtoopuolellakin jaksaisi kiinnostaa, ei tee siitä säälittävää ja halveksuttavaa, että joku muu on ne pysyvät kiinnostuksen kohteensa löytänyt jo nuoruudessaan. Minä en ole koskaan ymmärtänyt sitä, että muututaan eri ihmiseksi kun tulee joku "uusi vaihe" elämässä. Kiinnostuksen kohteet, mielipiteet ja ajatukset muuttuu. Onko silloin alunperinkään ollut yhtään mitään, vai pelkkää tyhjyyttä? Itse olen pohjimmiltani se sama ihminen, joka olin jo lapsena.
Mitä taas tulee lasten saamisen katumiseen. Itse en ole moista kokenut, mutta omat lapset ovatkin olleet ns. helppoja. Terveitä, fiksuja, menestyviä. Kaikki on mennyt aina helposti. Voin kuvitella, että kokemukseni saattaisi olla eri, jos lapset olisivat olleet vakavasti sairaita tai olisi ollut jotain muuta hankaluutta.
Ja jos jollain katumuksen tunteita joskus lasten saamisesta onkin, eihän sitä ole kukaan kehottanut kertomaan lapsilleen! Mutta jos joku ihan tosissaan katuu lasta, siis että tunne ei ole hetkellinen ja ohimenevä, johonkin vaikeaan asiaan tai aikakauteen liittyvä, vaan sellainen pakottava todellinen katumuksen tunne. Tunne siitä, että on tehnyt elämänsä suurimman virheen, eikä oikeasti haluaisi olla vanhempi - niin kyllä se lapsi sen tuntee, vaikkei sitä ääneen koskaan lausuttaisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko elämässä mitään sellaista, mitä ei katuisi? Moni katuu opiskelupaikkaa, kihlautumista, muuttoa, autonosta, teatterireissua jne. vaikka ei oikeastaan olisi mitään syytä. Miksi ihmeessä ei katuisi lapsen hankkimista tai panemista paljaalla tai kännisekoiluja? Katuuhan moni aborttiakin.
En ole koskaan kuullut, että joku katuisi teatterireissua tai aborttia.
Tunnen ihmisen, joka on tehnyt painostuksesta abortin ja katuu, että suostui. Jos nyt saisi päättää niin olisi pitänyt lapsen ja jättänyt miehen, mutta silloin teki siis abortin että mies ei lähde (no lähti kuitenkin myöhemmin). Ei kaikki ihmiset kadu aborttia, mutta kyllä niitäkin on. Niistä vaan ei ole tapana puhua
Oma kokemus on että abortin katujat ovat kovaäänisempiä kui ne ketkä ovat tyytyväisiä ratkaisuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No naisille puhuminen asiasta on ok, mutta menepä miehenä kertomaan, että kyllä se oli mukavampaa ottaa Raipen kanssa kaljaa ja pelata bilistä kuin kuunnella raivohullun univelkaisen naisen ja yltäpäältä paskassa olevan lapsen huutoa :D
Sitä kun minun puolestani äijä on vapaa vetämään Raipen kanssa kaljaa ja tukehtua oksennukseensa katuojassa, minä sain lapset.
Et saanut. Ne eivät ole omaisuutta vaikka lähes kaikki vanhemmat niin käyttäytyvätkin.
Vierailija kirjoitti:
Huonoja äitejä on niin paljon että ei ole kenellekään yllätys.
Nämäkin pukevat mistään mitään tajuamattoman vauvan niihin "I 'sydän' mum" -vaatteisiin ja lapsen on väännettävä jotain "maailman paras äiti" -kortteja ja askarteluja kunnes omat aivot kehittyvät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonoja äitejä on niin paljon että ei ole kenellekään yllätys.
Sen määritelmää, että mikä on huonoa äitiyttä kiristetään koko ajan. Vaatimukset äideille lisääntyvät. Entinen hyvä äitiys on nyt lasuäitiyttä.
Tämä on erittäin hyvä. Meillä opetettiin että riitatilanteessa revitään toista päästä. Jos ollaan eri mieltä, silloin vain nälvitään ja piikitellään. Vanhemmat selittivät että niin heitäkin kasvatettiin, ja he pahoinpitelevät meitä henkisesti ja fyysisesti koska rakastavat meitä niin paljon. Ei sellaisilla eväillä kasva ihmissuhdetaitoiseksi. Ihan itse piti opetella vaikeimman kautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, olisiko palstalaisten vanhempien elämä ollut parempi, jos teitä ei olisi koskaan tänne syntynyt?
Ihmeellisistä asioista tehdään ongelma nykyään. Onko elämä jo niin vaikeaa, että me olemme viimeinen sukupolvi?Omien vanhempien kohdalla voin sanoa kyllä. Me lapset oltiin vahinkoja ja ensimmäisen vahingon kohdalla heidän oli pakko mennä naimisiin. Äiti on suoraan sanonut, että lapset pilasi hänen elämän. Sekä äidin että isän elämä meni pilalle, kun joutuivat elämään yhdessä, joskin vanhemmiten he alkoivat hieman sietää toisiaan.
Tismalleen sama tarina täällä. Abortti tai adoptio ei tullut kuuloonkaan, joten oli pakko mennä naimisiin ja antaa minun syntyä. Sen jälkeen pölvästit hankkivat vielä 2 lasta lisää, kun ilmeisesti minun kanssa se elämä ei ollut vielä tarpeeksi hirveää. Isäni manasi monta kertaa ääneen meille, että olisi lähtenyt jo lätkimään ilman lapsia parisuhteesta. Pitää itseään varmaan hirveän kunniallisena miehenä, kun jaksoi kärsiä lasten takia noin hirveästi.
Meidät kasvatettiin niin, että meitä siedettiin. Oli ruokaa, katto pään päällä, vaatteet niskassa ja siinäpä se.
En aio mennä kummankaan hautajaisiin, kun aika koittaa.
Mistä sinä minun leikillisyyteni ja uteliaisuuteni ja ymmärrykseni tiedät? Moni nyt älähti siihen sävyyn, että selvästi tässä asiassa ainakin vallitsee joku tabu. Oletteko te noin epävarmoja, vihamielisiä te ainakin olette. Ei sillä, tämä alleviivaa sitä mitä olin sanomassa. Kulttuurissa tällä hetkellä todellakin ihannoidaan keskenkasvuisuutta, ja vaikka avarakatseisuutta vaaditaankin, niin aina toisilta. Vaaditko sinä nyt, että ainoa kaava aikuisuuteen on leikkisyyden ylläpitävä versio? Minulla kun on sellainen käsitys, että moni oikeasti aikuistuu vasta rämmittyään hirvittävän ahdistuksen läpi, jossa todellakin kadottaa pentumaisuutensa ja alkaa vihata sitä muissakin. Toivottavasti se menee ohi, mutta realismia olisi todeta, että moni nääntyy löytämättä helpotusta. Mutta näitä taakkansa alle uupujia sitten härkitään, koska se on oikein - miksi? Ei ole, apua he tarvitsevat, eivät ivaa ja tönimistä. Omaa leikkisyyttä ei tarvitse puolustaa paheksumalla niitä, jotka ovat omansa hukanneet.