Lue keskustelun säännöt.
Väestöliiton mukaan lapsen saamisen katuminen on tavallista, mutta asiasta vaietaan edelleen. Aihe on tabu etenkin äitien kohdalla.
Kommentit (154)
"Rokhzad kannustaa kaikkia puhumaan asioista ääneen, jos katuu lapsen saamista tai kokee muuten kielteisiä tunteita."
Sitten ihmetellään kun nuoriso voi huonosti, kun jouttuu kuuntelemaan vanhempien ulinaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Rokhzad kannustaa kaikkia puhumaan asioista ääneen, jos katuu lapsen saamista tai kokee muuten kielteisiä tunteita."
Sitten ihmetellään kun nuoriso voi huonosti, kun jouttuu kuuntelemaan vanhempien ulinaa.
Ei kai niitä vanhempien vaikeita tunteita ole muutenkaan tarpeen kaataa lasten päälle, oli mikä vaan ongelma. Mutta niitä voi käsitellä muiden aikuisten ja tahojen kanssa. Auttaa yleensä niitä lapsiakin epäsuorasti kun vanhemmat voivat paremmin ja yksinäiset huolet eivät vie voimavaroja. Tämä siis vaihtoehtona sille että negatiivia tunteita on, mutta niitä ei käsitellä. Usein tunteet helpottuvat ja selkeytyvät kun niitä käsittelee ja jakaa, ei ole vääriä tunteita vaan ne johtuvat aina jostain. Tunteiden työntäminen syrjään voi jopa edesauttaa virhearvioita ja vaikkapa pettymys muiden suunnitelmien toteutumiseen näyttäätyykin katumuksena perheen perustamiseen, vaikka kyse olisi esim. voimavaroista, parisuhteesta tmv.
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin katumuksen tunteita ja kaipuuta entiseen voi tulla normaalia se on elämänmuutoksen jälkeen. Pätee kaikessa. Tuskin kukaan vanhempi kuitenkaan haluaisi tai pystyisi luopumaan lapsestaan. Elämä ok niin monin tavoin rikkaampaa lasten kanssa. En voi sille mitään että säälin yli 40 v sinkkukavereitani jotka elävät samoin kuin 20 v sitten,mietitään kesän festareita jne. Itse olen saanut kokea sen vaiheen ja nyt on aika muulle. Tämän jälkeen sitten taas jotain muuta. Nimenomaan lapsettomat pariskunnat ja sinkut ovat jotenkin jämähtäneet paikoilleen elämässään.
Ai jaa? Oletko niitä ihmisiä, joilla persoona ja kiinnostuksen kohteet muuttuu johonkin elämäntilanteeseen tai ikään "sopiviksi"? Muutaman sellaisen tuntenut, jotka muuttuivat täysin eri ihmisiksi kun täyttivät 18 -v, jokaisen tyttö-/poikakaverin kanssa aivan eri persoona, naimisiin mentyä, työpaikan vaihduttua, lasten synnyttyä jne... Mielestäni tällaisilla ihmisillä ei ole persoonaa oikeastaan ollenkaan. Eivät todellisuudessa ole kiinnostuneita mistään. Itse olen nelikymppinen perheenäiti ja käyn festareilla edelleen mieheni kanssa. Samat kiinnostukset on kuin nuorenakin, koska ne kiinnostivat oikeasti silloinkin eikä siksi, että olivat muotia. Meillä muuten käydään lasten kanssa koko perheen voimin festareilla. Hauskaa on! Olkoot se sitten vaikka jämähtäneisyyttä, vai onko se jämähtäneisyyttä vain lapsettomien kohdalla?
Vierailija kirjoitti:
Ihan ymmärrettävää, jos vanhempani ovat katuneet minua. Siinä on kaksi henkilöä noiden ei olisi pitänyt lisääntyä keskenään ja sen he tietävät. Sen lisäksi minä olin lapsena ja olen nykyään aikuisenakin kaikkea muuta kuin mitä vanhemmat yleensä lapsestaan toivovat. Lapsuudessa tein paljon pahaa ja nykyään en tee yhtään mitään.
Vielä sulla on aikaa tehdä jatkossa hyvääkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin katumuksen tunteita ja kaipuuta entiseen voi tulla normaalia se on elämänmuutoksen jälkeen. Pätee kaikessa. Tuskin kukaan vanhempi kuitenkaan haluaisi tai pystyisi luopumaan lapsestaan. Elämä ok niin monin tavoin rikkaampaa lasten kanssa. En voi sille mitään että säälin yli 40 v sinkkukavereitani jotka elävät samoin kuin 20 v sitten,mietitään kesän festareita jne. Itse olen saanut kokea sen vaiheen ja nyt on aika muulle. Tämän jälkeen sitten taas jotain muuta. Nimenomaan lapsettomat pariskunnat ja sinkut ovat jotenkin jämähtäneet paikoilleen elämässään.
Ai jaa? Oletko niitä ihmisiä, joilla persoona ja kiinnostuksen kohteet muuttuu johonkin elämäntilanteeseen tai ikään "sopiviksi"? Muutaman sellaisen tuntenut, jotka muuttuivat täysin eri ihmisiksi kun täyttivät 18 -v, jokaisen tyttö-/poikakaverin kanssa aivan eri persoona, naimisiin mentyä, työpaikan vaihduttua, lasten synnyttyä jne... Mielestäni tällaisilla ihmisillä ei ole persoonaa oikeastaan ollenkaan. Eivät todellisuudessa ole kiinnostuneita mistään. Itse olen nelikymppinen perheenäiti ja käyn festareilla edelleen mieheni kanssa. Samat kiinnostukset on kuin nuorenakin, koska ne kiinnostivat oikeasti silloinkin eikä siksi, että olivat muotia. Meillä muuten käydään lasten kanssa koko perheen voimin festareilla. Hauskaa on! Olkoot se sitten vaikka jämähtäneisyyttä, vai onko se jämähtäneisyyttä vain lapsettomien kohdalla?
No jaa. Ihminen voi olla hukassa niin monella tapaa. Lapsuudenystävä ei voinut käsittää etten juurikaan muistanut Pellen laulunsanoja nelikymppisenä. Miksi olisin muistanut, eivät ne puhuttele minua enää. Olen aikuistunut. Enkä pidä siitäkään, että aikuisuutta halveksitaan, vaikka jotkut ripustautuvatkin sen tunnusmerkkeihin pääsemättä kiinni sisältöön. Kulttuurille ei ole hyväksi, että lapsellisuutta ja keskenkasvuisuutta ihannoidaan. Sitä pitää sietää ja antaa aikaa ja tilaa, mutta palvomaan sitäkään ei pidä ruveta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkin hassua, miten tämä aihe on niin kuuma peruna. Joka ikinen kerta, jos edes vihjaisee, että naista - äitiä voi kaduttaa lapsen saanti, tulee jotkut super-mammat mekastamaan, kuinka heitä ei ainakaan ole koskaan kaduttanut ja lapsettomat on säälittäviä! Miksi aiheeseen vedetään mukaan lapsettomat, kun heistä ei nyt puhe ollut alkuunkaan?
Kyllä minua kadutti toisen lapsen synnyttyä, kun ensimmäisellä oli pahin uhma-ikä päällä ja toinen hyvin sairaalloinen vauva, jolla koliikki ja korvatulehduskierre. Mies opiskeli ja kävi töissä samaan aikaan, joten ei paljoa pystynyt osallistumaan. Meidän molempien vanhemmat, suvut, ystävät - ihan kaikki läheiset toisella puolen Suomea. Univelkaisena lähes yksin vastuussa melkein ympäri vuorokauden kipeänä huutavasta vauvasta ja vauvalle kateellisesta, uhma-ikäisestä, ei ollut herkkua. Kävi monta kertaa mielessä, että olisi voinut päättää toisinkin. Silti rakastin ja rakastan lapsiani, enkä pois antaisi. Ymmärsin noina pimeimpinä hetkinäkin, että kyllä tämä vaihe helpottaa...
Tai no yleensä helpottaa. On tutuissa niitäkin, joiden lapset aiheuttaa vanhemmilleen harmaita hiuksia ja jatkuvaa huolta vielä kolmikymppisinä, ja luultavasti tulevat aiheuttamaan loppuelämän. On diagnosoimatonta nepsyä, huumeisiin koukkuun jääneitä, rikoskierteessä olevia jne... Sitä kun ei voi tietää millainen "paketti" sieltä tulee, kun lapsen saa ja aina ne tarinat eivät ole onnellisia. Aina ne vaikeat ajat eivät pääty vauva-ajan loputtua, vaan ovat vasta edessäpäin. On myös pariskuntia, joille tulee ero. Silloin se toinen osapuoli voi käydä todella vaikeaksi ja käyttää lapsia lyömäaseena ja koston välikappaleena. Kyllä varmasti kaduttaa, että meni lisääntymään juuri sen ihmisen kanssa. Vanhemmuus voi kaduttaa kovin monesta syystä. Yleensä lie väliaikaista se katumus, joillakin harvoilla ehkä lopullista. Suurin osa kuitenkin rakastaa lapsiaan kaikesta huolimatta, eikä pois antaisi mistään hinnasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin katumuksen tunteita ja kaipuuta entiseen voi tulla normaalia se on elämänmuutoksen jälkeen. Pätee kaikessa. Tuskin kukaan vanhempi kuitenkaan haluaisi tai pystyisi luopumaan lapsestaan. Elämä ok niin monin tavoin rikkaampaa lasten kanssa. En voi sille mitään että säälin yli 40 v sinkkukavereitani jotka elävät samoin kuin 20 v sitten,mietitään kesän festareita jne. Itse olen saanut kokea sen vaiheen ja nyt on aika muulle. Tämän jälkeen sitten taas jotain muuta. Nimenomaan lapsettomat pariskunnat ja sinkut ovat jotenkin jämähtäneet paikoilleen elämässään.
Ai jaa? Oletko niitä ihmisiä, joilla persoona ja kiinnostuksen kohteet muuttuu johonkin elämäntilanteeseen tai ikään "sopiviksi"? Muutaman sellaisen tuntenut, jotka muuttuivat täysin eri ihmisiksi kun täyttivät 18 -v, jokaisen tyttö-/poikakaverin kanssa aivan eri persoona, naimisiin mentyä, työpaikan vaihduttua, lasten synnyttyä jne... Mielestäni tällaisilla ihmisillä ei ole persoonaa oikeastaan ollenkaan. Eivät todellisuudessa ole kiinnostuneita mistään. Itse olen nelikymppinen perheenäiti ja käyn festareilla edelleen mieheni kanssa. Samat kiinnostukset on kuin nuorenakin, koska ne kiinnostivat oikeasti silloinkin eikä siksi, että olivat muotia. Meillä muuten käydään lasten kanssa koko perheen voimin festareilla. Hauskaa on! Olkoot se sitten vaikka jämähtäneisyyttä, vai onko se jämähtäneisyyttä vain lapsettomien kohdalla?
No jaa. Ihminen voi olla hukassa niin monella tapaa. Lapsuudenystävä ei voinut käsittää etten juurikaan muistanut Pellen laulunsanoja nelikymppisenä. Miksi olisin muistanut, eivät ne puhuttele minua enää. Olen aikuistunut. Enkä pidä siitäkään, että aikuisuutta halveksitaan, vaikka jotkut ripustautuvatkin sen tunnusmerkkeihin pääsemättä kiinni sisältöön. Kulttuurille ei ole hyväksi, että lapsellisuutta ja keskenkasvuisuutta ihannoidaan. Sitä pitää sietää ja antaa aikaa ja tilaa, mutta palvomaan sitäkään ei pidä ruveta.
Hyvin kapea, yksioikoinen ja ankea tuo ajatus, että aikuisuutta on vain tietynlaista. Minä olen yksiselitteisesti aikuinen useimmilla mittareilla, joita tähän määreeseen tavataan liittää, mutta herra varjele minua siltä kohtalolta, että menettäisin tuolla tavalla kaiken leikillisyyden, uteliaisuuden ja ymmärryksen siitä, että kaikkien elämän ei tarvitse kulkea yhden ja saman kaavan mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin katumuksen tunteita ja kaipuuta entiseen voi tulla normaalia se on elämänmuutoksen jälkeen. Pätee kaikessa. Tuskin kukaan vanhempi kuitenkaan haluaisi tai pystyisi luopumaan lapsestaan. Elämä ok niin monin tavoin rikkaampaa lasten kanssa. En voi sille mitään että säälin yli 40 v sinkkukavereitani jotka elävät samoin kuin 20 v sitten,mietitään kesän festareita jne. Itse olen saanut kokea sen vaiheen ja nyt on aika muulle. Tämän jälkeen sitten taas jotain muuta. Nimenomaan lapsettomat pariskunnat ja sinkut ovat jotenkin jämähtäneet paikoilleen elämässään.
Ai jaa? Oletko niitä ihmisiä, joilla persoona ja kiinnostuksen kohteet muuttuu johonkin elämäntilanteeseen tai ikään "sopiviksi"? Muutaman sellaisen tuntenut, jotka muuttuivat täysin eri ihmisiksi kun täyttivät 18 -v, jokaisen tyttö-/poikakaverin kanssa aivan eri persoona, naimisiin mentyä, työpaikan vaihduttua, lasten synnyttyä jne... Mielestäni tällaisilla ihmisillä ei ole persoonaa oikeastaan ollenkaan. Eivät todellisuudessa ole kiinnostuneita mistään. Itse olen nelikymppinen perheenäiti ja käyn festareilla edelleen mieheni kanssa. Samat kiinnostukset on kuin nuorenakin, koska ne kiinnostivat oikeasti silloinkin eikä siksi, että olivat muotia. Meillä muuten käydään lasten kanssa koko perheen voimin festareilla. Hauskaa on! Olkoot se sitten vaikka jämähtäneisyyttä, vai onko se jämähtäneisyyttä vain lapsettomien kohdalla?
No jaa. Ihminen voi olla hukassa niin monella tapaa. Lapsuudenystävä ei voinut käsittää etten juurikaan muistanut Pellen laulunsanoja nelikymppisenä. Miksi olisin muistanut, eivät ne puhuttele minua enää. Olen aikuistunut. Enkä pidä siitäkään, että aikuisuutta halveksitaan, vaikka jotkut ripustautuvatkin sen tunnusmerkkeihin pääsemättä kiinni sisältöön. Kulttuurille ei ole hyväksi, että lapsellisuutta ja keskenkasvuisuutta ihannoidaan. Sitä pitää sietää ja antaa aikaa ja tilaa, mutta palvomaan sitäkään ei pidä ruveta.
Jos keski-ikäisenä on vaikeuksia muistaa laulunsanoja, sellaisia, jotka on osannut nuoruudessaan, on syytä hakeutua lääkäriin. Saattaa olla alkavan muistisairauden oireita, kuten ylipäänsä tylsistyminen ja se, ettei enää mikään kiinnosta. Toki iän myötä uuden oppiminen hankaloituu, eli vaikkapa tämän päivän uusien hittien lyriikoita voi olla mahdotonta oppia, mutta se minkä on nuorena oppinut ja osannut kun alkaa mielestä kadota, on syytä huoleen.
Musiikista voi pitää ja muusikkoja ihailla palvomatta. En ole itseasiassa palvonut koskaan ketään. Ihailen ammattitaitoa ja lahjakkuutta. Katsos, musiikki on ammatti monelle. Vaatii melkoista säntillisyyttä ja sinnikkyyttä kehittää taitonsa virtuoosimaiselle asteelle. Toki omat suosikit ovatkin jotain muuta kuin Pelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin katumuksen tunteita ja kaipuuta entiseen voi tulla normaalia se on elämänmuutoksen jälkeen. Pätee kaikessa. Tuskin kukaan vanhempi kuitenkaan haluaisi tai pystyisi luopumaan lapsestaan. Elämä ok niin monin tavoin rikkaampaa lasten kanssa. En voi sille mitään että säälin yli 40 v sinkkukavereitani jotka elävät samoin kuin 20 v sitten,mietitään kesän festareita jne. Itse olen saanut kokea sen vaiheen ja nyt on aika muulle. Tämän jälkeen sitten taas jotain muuta. Nimenomaan lapsettomat pariskunnat ja sinkut ovat jotenkin jämähtäneet paikoilleen elämässään.
Ai jaa? Oletko niitä ihmisiä, joilla persoona ja kiinnostuksen kohteet muuttuu johonkin elämäntilanteeseen tai ikään "sopiviksi"? Muutaman sellaisen tuntenut, jotka muuttuivat täysin eri ihmisiksi kun täyttivät 18 -v, jokaisen tyttö-/poikakaverin kanssa aivan eri persoona, naimisiin mentyä, työpaikan vaihduttua, lasten synnyttyä jne... Mielestäni tällaisilla ihmisillä ei ole persoonaa oikeastaan ollenkaan. Eivät todellisuudessa ole kiinnostuneita mistään. Itse olen nelikymppinen perheenäiti ja käyn festareilla edelleen mieheni kanssa. Samat kiinnostukset on kuin nuorenakin, koska ne kiinnostivat oikeasti silloinkin eikä siksi, että olivat muotia. Meillä muuten käydään lasten kanssa koko perheen voimin festareilla. Hauskaa on! Olkoot se sitten vaikka jämähtäneisyyttä, vai onko se jämähtäneisyyttä vain lapsettomien kohdalla?
No jaa. Ihminen voi olla hukassa niin monella tapaa. Lapsuudenystävä ei voinut käsittää etten juurikaan muistanut Pellen laulunsanoja nelikymppisenä. Miksi olisin muistanut, eivät ne puhuttele minua enää. Olen aikuistunut. Enkä pidä siitäkään, että aikuisuutta halveksitaan, vaikka jotkut ripustautuvatkin sen tunnusmerkkeihin pääsemättä kiinni sisältöön. Kulttuurille ei ole hyväksi, että lapsellisuutta ja keskenkasvuisuutta ihannoidaan. Sitä pitää sietää ja antaa aikaa ja tilaa, mutta palvomaan sitäkään ei pidä ruveta.
Mikä on tuo aikuisuuden sisältö? Itse näen hyvin lapsellisena asioiden typistämisen ja kärjistämisen. Mustavalkoisuus kuuluu enemmän lapsuuteen ja nuoruuteen koska suhteellisuudentaju ei ole vielä kehittynyt.
Jollain biisien sanojen muistamisella ei ole niin mitään tekemistä aikuisuuden tai lapsellisuuden kanssa. Ja silti aikuiset jankkaavat jostain tällaisesta ja toinen on niin aikuista kun ei enää viitsi välittää, "mä oon jo yli tosta" :D Ihan oikeasti nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen katunut lemmikin ottamistakin (koira), mutta tunne on aina hetkellinen. Sama lapsen kanssa. On hyviä ja huonoja päiviä. Mutta niitä en ymmärrä, jotka ottavat mielummin koiran, kun se ei mukamas sido niin paljon. Pötyä. Lapsen voi ottaa mukaan ulkomaita myöten ilman hässäkkää ja jättää teininä yksin kotiin, vaikka pariksi yöksikin. Koiraa ei koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No naisille puhuminen asiasta on ok, mutta menepä miehenä kertomaan, että kyllä se oli mukavampaa ottaa Raipen kanssa kaljaa ja pelata bilistä kuin kuunnella raivohullun univelkaisen naisen ja yltäpäältä paskassa olevan lapsen huutoa :D
Uutisessa todetaan juuri päinvastoin, mutta mitäpä sitä suotta lukemaan juttuja, joita kommentoi.
Ei haittaa tässä tapauksessa koska kommentti oli täyttä timanttia. kiitos nauruista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No jaa. Ihminen voi olla hukassa niin monella tapaa. Lapsuudenystävä ei voinut käsittää etten juurikaan muistanut Pellen laulunsanoja nelikymppisenä. Miksi olisin muistanut, eivät ne puhuttele minua enää. Olen aikuistunut. Enkä pidä siitäkään, että aikuisuutta halveksitaan, vaikka jotkut ripustautuvatkin sen tunnusmerkkeihin pääsemättä kiinni sisältöön. Kulttuurille ei ole hyväksi, että lapsellisuutta ja keskenkasvuisuutta ihannoidaan. Sitä pitää sietää ja antaa aikaa ja tilaa, mutta palvomaan sitäkään ei pidä ruveta.
"Pääsemättä kiinni itse sisältöön"? :D Mitä ihmeen sanapuuroa tämä on? Missä kertakaikkisen oleellisessa sisällössä nämä ihmiset nyt sitten eivät ole kiinni, ja laulun sanojen muistamisestako sinä sen pystyt päättelemään?
Toinen tabu on se, että ei saa sanoa ääneen, että jos odottaisin kehitysvammaista lasta, tekisin abortin. Tai että kehitysvammaisilla ei pitäisi olla oikeutta lisääntyä. En puhu tässä sellaisista kehitysvammoista, jotka eivät vaikuta ykislön kykyyn pitää itse huolta itsestään, siis heistä, joilla älykkyysosamäärä on normaalin rajoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Höpöhöpö. Samaa agenda-paskaa tämäkin ns. tutkimus. Aniharva katuu, mutta toki niitäkin on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin katumuksen tunteita ja kaipuuta entiseen voi tulla normaalia se on elämänmuutoksen jälkeen. Pätee kaikessa. Tuskin kukaan vanhempi kuitenkaan haluaisi tai pystyisi luopumaan lapsestaan. Elämä ok niin monin tavoin rikkaampaa lasten kanssa. En voi sille mitään että säälin yli 40 v sinkkukavereitani jotka elävät samoin kuin 20 v sitten,mietitään kesän festareita jne. Itse olen saanut kokea sen vaiheen ja nyt on aika muulle. Tämän jälkeen sitten taas jotain muuta. Nimenomaan lapsettomat pariskunnat ja sinkut ovat jotenkin jämähtäneet paikoilleen elämässään.
Saat toki ajatella noin, mutta todennäköisesti he eivät kaipaa sääliäsi. Saattavat tahoillaan ajatella, että luojan kiitos ei tullut tehtyä tuota virhettä. Ja sitten samaan syssyyn sekin huomio, että sinähän et voi varmuudella tietää, kuinka moni heistä olisi kipeästi halunnut lapsen, mutta ei sitä koskaan saanut, joten se vapaa-aika täytetään sitten muilla riennoilla kun kerran voidaan.
Juu. Kun 45 vuotiaalla on suurin huoli se mitä laittaa päälle festareille, ei se elämänsisältö kovin kummoinen voi olla. Tuttavia on paljon jotka ovat omasta valinnastaan lapsettomia eivät siis niin että olisivat Lapsen.halunneet. Tämä on ihan yleistä Helsingissä varsinkin keikoilla ja festareilla käyvien keskuudessa. Täytyy kyllä sanoa etten viihtynyt ko paikoissa ennen lapsiakaan, paljon kivempi on mennä oman perheen kanssa mökille tai kylpylään.
Jotenkin koomista tuo pakkomielteenomainen jankkaaminen muiden festareilla käymisestä. Tälleen biologisista ja sosiaalisista syistä lapsettomaksi jääneenä vähän säälittäää tuo ajatuksenjuoksun ahtaus, että ilmeisesti minun pitäisi vaan pysyä kotona sirottelemassa tuhkaa päälleni sen sijaan, että menisin ja hyödyntäisin sitä vapautta (ja kaikkea sitä ylimääräistä rahaa) jota minulla lapsettomana on. Olen ihan kykenevä nauttimaan livemusiikista ja kokemaan ja ajattelemaan silti aika paljon kaikenlaista muutakin.
Itse en halua jäädä asioihin kiinni vaan kokea uusia asioita ja elää elämää. Festarit olivat vain esimerkki,sama voisi olla vaikka kaljalla käyminen tms. Se varmaan veloista eniten erottaakin ettei samaa jaksa vuosikymmeniä toiseen, kiva kokea erilaisia elämänvaiheita. En olisi pelkkää lapsiarkeakaan jaksanut nuoresta asti. Pointti on se että uudet elämänvaiheet voivat hetkittäin kaduttaa ja vanhaan voi haikailla mutta kun on sen uuden vaiheen jo ottanut vastaan se onkin jo osa itseä ja uusi kerros ja ulottuvuus omassa elämässä eikä siitä halua luopua. Toivottavasti kukaan ei jätä lapsia tekemättä pelon takia. Sitä vanhaa ei menetä, päälle tulee uusia kerroksia elämään vanhemmuuden myötä. Jos vanhaa elämää haluaa jatkaa voi lapsen jättää hoitoon tai antaa toisen vanhemman huolehtia kun menee vaikka sinne festareille. Yleensä vain ei enää halua kun elämässä on jotain uutta ja hienoa. Ja tuo itsensä kadottaminen on naurettava ilmaisu, mitä jos ihminen muuttuukin kun saa lapsia ja toiveet ja tarpeet ovat erilaisia? Ei se oma itse ole kadonnut jos vaikka baarissa istuminen ei enää innosta vaan nauttiikin metsälenkeistä.
Mä olen vapaaehtoisesti lapseton. En ole ikinä käynyt festareilla tai käyttänyt alkoholia. Olen aina nauttinut mökkeilystä ja luonnonhelmassa liikkumisesta, käsitöistä, lukemisesta, museoissa käymisestä jne. "aikuismaisesta". Mikä ihmeen ajatus tuo on, että lapsettomat vain ryyppää ja rellestää? Itse jäin lapsettomaksi, koska siinä iässä kun lasten saaminen olisi ollut ajankohtaista, ei ollut puolisoa, eikä vakituista työpaikkaa. Mielestäni tilanne oli liian epävakaa, että olisin siihen tuonut uutta elämänalkua. En halunnut lasta keneltä vaan, vain tullakseni äidiksi. Ajattelin asiaa lapsen kannalta. Minusta lapsi olisi ansainnut syntyä haluttuna kahden rakastavan vanhemman talouteen, joilla jo koulut käytynä ja vakituinen työpaikka, eli taloudellisesti turvattu elämä. Olisi ollut itsekästä alkaa pykäämään tenavaa maailmaan "koska mä haluun". Myöhemmin toki astui elämään hyvä puoliso ja sain hyväpalkkaisen vakituisen työnkin. Siinä vaiheessa me molemmat koimme itsemme liian vanhoiksi vanhemmuuteen. Olisi ollut itsekästä pykätä lapsi lääketieteen avittamana maailmaan "koska mä haluun", välittämättä siitä, että lapsi olisi mahdollisesti jäänyt nippa-nappa aikuisena omilleen iäkkäiden vanhempiensa menehtymisen vuoksi, tai menettänyt nuoruutensa iäkkäiden vanhempiensa omaishoitajana. Olen kuitenkin onnellinen. Me molemmat olemme. Elämä voi olla ihan hyvää ilman lastakin.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen katunut lemmikin ottamistakin (koira), mutta tunne on aina hetkellinen. Sama lapsen kanssa. On hyviä ja huonoja päiviä. Mutta niitä en ymmärrä, jotka ottavat mielummin koiran, kun se ei mukamas sido niin paljon. Pötyä. Lapsen voi ottaa mukaan ulkomaita myöten ilman hässäkkää ja jättää teininä yksin kotiin, vaikka pariksi yöksikin. Koiraa ei koskaan.
Lapsiasiaa käsitellään muuten usein tuon ajallisen sitovuuden kannalta. Itse näen lapsettomana sen juurikin vastuun ja yhteiskunnan luomien raamien kannalta. Vastuulla en tarkoita huolehtimista vaan kasvattamista. Se toisesta elävästä huolehtiminen ei huoleta, vaan se mitä pystyy itse tarjoamaan ja mikä kaikki siihen vaikuttaa.
Minulla on koira ja riittää että se pärjää minun kanssani ympäristössä. Koiran ei tarvitse pystyä toimimaan milloinkaan itsenäisenä jäsenenä yhteiskunnassa. Minä huolehdin aina.
Lapselle pitäisi pystyä luomaan aivan erilaiset pärjäämisen edellytykset. Lapsen elämässä on paljon enemmän, mihin ei itse pysty vaikuttamaan. Toinen vanhempi, muut sosiaaliset suhteet jne. Koiran ei tarvitse itsenäistyä. Ei tarvitse olla resursseja, kykyä ja taitoa luoda koiralle siipiä itsenäiseen elämään. Vastuu on erilainen. Lapset tarvitsevat aivan eri tavalla tunneympäristön huomioimista, omia tunnetaitoja ja muitakin taitoja. Lapsiin vaikuttaa aivan eri mittakaavassa perheen ja vanhempien tilanne ihan arjesta talouteen asti. Koirat eivät vertaile itseään muihin koiriin, yhteiskunnan paine ja muutokset eivät vaikuta niihin. Lapseen vaikuttaa minun jaksaminen parisuhde, koulujärjestelmä, työtilanne, internet ja kaikki muu. Koira tarvitsee yksinkertaisempia asioita voidakseen hyvin kuin lapsi ja lapsesta kasvava aikuinen. Siinä mielessä myös vähemmän resursseja vaikka perustarpeista on huolehdittava aina.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen katunut lemmikin ottamistakin (koira), mutta tunne on aina hetkellinen. Sama lapsen kanssa. On hyviä ja huonoja päiviä. Mutta niitä en ymmärrä, jotka ottavat mielummin koiran, kun se ei mukamas sido niin paljon. Pötyä. Lapsen voi ottaa mukaan ulkomaita myöten ilman hässäkkää ja jättää teininä yksin kotiin, vaikka pariksi yöksikin. Koiraa ei koskaan.
Koira sitoo huomattavasti enemmän. Koira ei myöskään koskaan itsenäisty. Siksi onkin ihmeellistä lukea lapsettomien koiranomistajien kauhistelua lasten sitovuudesta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen katunut lemmikin ottamistakin (koira), mutta tunne on aina hetkellinen. Sama lapsen kanssa. On hyviä ja huonoja päiviä. Mutta niitä en ymmärrä, jotka ottavat mielummin koiran, kun se ei mukamas sido niin paljon. Pötyä. Lapsen voi ottaa mukaan ulkomaita myöten ilman hässäkkää ja jättää teininä yksin kotiin, vaikka pariksi yöksikin. Koiraa ei koskaan.
Koira sitoo huomattavasti enemmän. Koira ei myöskään koskaan itsenäisty. Siksi onkin ihmeellistä lukea lapsettomien koiranomistajien kauhistelua lasten sitovuudesta
Kts. yllä ^ Kyllä näitä pohditaan usein syvällisemmän ymmärryksen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko elämässä mitään sellaista, mitä ei katuisi? Moni katuu opiskelupaikkaa, kihlautumista, muuttoa, autonosta, teatterireissua jne. vaikka ei oikeastaan olisi mitään syytä. Miksi ihmeessä ei katuisi lapsen hankkimista tai panemista paljaalla tai kännisekoiluja? Katuuhan moni aborttiakin.
En ole koskaan kuullut, että joku katuisi teatterireissua tai aborttia.
Tunnen ihmisen, joka on tehnyt painostuksesta abortin ja katuu, että suostui. Jos nyt saisi päättää niin olisi pitänyt lapsen ja jättänyt miehen, mutta silloin teki siis abortin että mies ei lähde (no lähti kuitenkin myöhemmin). Ei kaikki ihmiset kadu aborttia, mutta kyllä niitäkin on. Niistä vaan ei ole tapana puhua
Niistähän puhutaan hyvinkin kärkkäästi ja usein, jopa terveydenhuollon ammattilaisten suunnalta. Ei ole mitenkään harvinaista, että lääkäri alkaa moralisoida ja maalailla juuri noita piruja seinille, jos potilas toivoo sterilisaatiota tai raskaudenkeskeytystä. Suomessahan on edelleen muihin länsimaihin verrattuna huomattavan holhoava ja konservatiivinen käytäntö, että lain mukaan pelkkä odottajan tahto ei riitä syyksi abortille, vaan lähetteeseen pitää kirjata jotain muita syitä, joita lääkärillä on sitten oikeus tentata ja kommentoida, hyvinkin syyllistävään sävyyn. Näin tästä ihan hiljattainkin jutun ylellä, jossa nuorelle potilaalle oli ihan suututtu, kun kaikesta painostuksesta huolimatta halusi abortin.
Ehkä lahkolaislääkärien pitäisi julkistaa sidonnaisuutensa, eikä heitä pitäisi päästää painostamaan ketään tässä asiassa. Itse asiassa minusta on petos, että lääkäri voi näin vahingollisen vakaumuksensa piilottaa kuin nyt on mahdollista. Ja hänet päästetään sorkkimaan surutta ihmisten elämän kenties raskaimpaan hetkeen.
No miksi pitäisi elää ikuisesti? Mitä sitten, jos asiat päättyvät? Lasten hankkimisessakin käydään näitä kysymyksiä läpi, koska on vaikea hyväksyä että oma elämä päättyy, haetaan lohtua jatkuvuudesta. Se on lopulta aika vaikea kysymys pohtia, mitä minusta jää, onko millään väliä jne. Tuntuu, että lapsettomilla on enemmän hyväksymistä asian suhteen. Vaikka itse koemme itsemme oman maailmamme keskipisteeksi, oikeasti olemme aika pieniä tekijöitä ja vielä ihmiskuntakaan ei ole universumin keskipiste, muuta kuin meidän mielissämme.