Väestöliiton mukaan lapsen saamisen katuminen on tavallista, mutta asiasta vaietaan edelleen. Aihe on tabu etenkin äitien kohdalla.

Vierailija kirjoitti:

Kuka noin sairaita juttuja kirjoittelee? Normaalia katua sitä, että on lapsia? Lapseton tutkija? Ja lapsettomat komppaa?

Jos se on joidenkin kohdalla totta täytyy lapset tehdä vasta kolmekymppisiä, ei lähellä teini-ikää. Muuta syytä en voi keksiä sille, että katuisi lapsia. Vaikka lasten kanssa on välillä jopa haasteita, kuten elämässä yleensäkin. Mutta enemmän kuitenkin hyvää. Lapset on siunaus.

"Vasta" kolmekymppisenä :DD

Ihminenhän on aivoistaan fyysisesti keskenkasvuinen vähintään 25-vuotiaaksi asti. Ei tosin ole sattumaa että ihminen on hedelmällisimmillään silloin kun on tyhmimmillään.

Täällä aina haukutaan jos joku avautuu lasten katumisesta anonyymisti netissä, vaikka pakkohan se johonkin on purkaa. Meidän emä päätti purkaa sen meihin pieniin lapsiin ja mylvi meille "kunpa ette olisi ikinä syntyneetkään!!"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko elämässä mitään sellaista, mitä ei katuisi? Moni katuu opiskelupaikkaa, kihlautumista, muuttoa, autonosta, teatterireissua jne. vaikka ei oikeastaan olisi mitään syytä. Miksi ihmeessä ei katuisi lapsen hankkimista tai panemista paljaalla tai kännisekoiluja? Katuuhan moni aborttiakin.

En ole koskaan kuullut, että joku katuisi teatterireissua tai aborttia. 

Tunnen ihmisen, joka on tehnyt painostuksesta abortin ja katuu, että suostui. Jos nyt saisi päättää niin olisi pitänyt lapsen ja jättänyt miehen, mutta silloin teki siis abortin että mies ei lähde (no lähti kuitenkin myöhemmin). Ei kaikki ihmiset kadu aborttia, mutta kyllä niitäkin on. Niistä vaan ei ole tapana puhua

Niistähän puhutaan hyvinkin kärkkäästi ja usein, jopa terveydenhuollon ammattilaisten suunnalta. Ei ole mitenkään harvinaista, että lääkäri alkaa moralisoida ja maalailla juuri noita piruja seinille, jos potilas toivoo sterilisaatiota tai raskaudenkeskeytystä. Suomessahan on edelleen muihin länsimaihin verrattuna huomattavan holhoava ja konservatiivinen käytäntö, että lain mukaan pelkkä odottajan tahto ei riitä syyksi abortille, vaan lähetteeseen pitää kirjata jotain muita syitä, joita lääkärillä on sitten oikeus tentata ja kommentoida, hyvinkin syyllistävään sävyyn. Näin tästä ihan hiljattainkin jutun ylellä, jossa nuorelle potilaalle oli ihan suututtu, kun kaikesta painostuksesta huolimatta halusi abortin.  

Ehkä lahkolaislääkärien pitäisi julkistaa sidonnaisuutensa, eikä heitä pitäisi päästää painostamaan ketään tässä asiassa. Itse asiassa minusta on petos, että lääkäri voi näin vahingollisen vakaumuksensa piilottaa kuin nyt on mahdollista. Ja hänet päästetään sorkkimaan surutta ihmisten elämän kenties raskaimpaan hetkeen.

Steriin liittyen, että olipa millainen lahkohihhuli tahansa, jos lääkäri kieltäytyy antamasta lähetettä steriin, kun asiakkaalla on 3 lasta tai ikää 30 vuotta, lääkäri rikkoo lakia. Piste. Siitä tulee valittaa Valviraan ja etsiä toinen lääkäri.

Ajatella, jos poliisikin alkaisi noudattaa lakia omien vakaumustensa mukaisesti, vaikka että naisia ei koskaan oteta poliisikuulusteluissa todesta ja miehiä ei saa sakottaa ylinopeussakoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin katumuksen tunteita ja kaipuuta entiseen voi tulla normaalia se on elämänmuutoksen jälkeen. Pätee kaikessa. Tuskin kukaan vanhempi kuitenkaan haluaisi tai pystyisi luopumaan lapsestaan. Elämä ok niin monin tavoin rikkaampaa lasten kanssa. En voi sille mitään että säälin yli 40 v sinkkukavereitani jotka elävät samoin kuin 20 v sitten,mietitään kesän festareita jne. Itse olen saanut kokea sen vaiheen ja nyt on aika muulle. Tämän jälkeen sitten taas jotain muuta. Nimenomaan lapsettomat pariskunnat ja sinkut ovat jotenkin jämähtäneet paikoilleen elämässään.

Saat toki ajatella noin, mutta todennäköisesti he eivät kaipaa sääliäsi. Saattavat tahoillaan ajatella, että luojan kiitos ei tullut tehtyä tuota virhettä. Ja sitten samaan syssyyn sekin huomio, että sinähän et voi varmuudella tietää, kuinka moni heistä olisi kipeästi halunnut lapsen, mutta ei sitä koskaan saanut, joten se vapaa-aika täytetään sitten muilla riennoilla kun kerran voidaan. 

Juu. Kun 45 vuotiaalla on suurin huoli se mitä laittaa päälle festareille, ei se elämänsisältö kovin kummoinen voi olla. Tuttavia on paljon jotka ovat omasta valinnastaan lapsettomia eivät siis niin että olisivat Lapsen.halunneet. Tämä on ihan yleistä Helsingissä varsinkin keikoilla ja festareilla käyvien keskuudessa. Täytyy kyllä sanoa etten viihtynyt ko paikoissa ennen lapsiakaan, paljon kivempi on mennä oman perheen kanssa mökille tai kylpylään.

Jos tuo on suurin huoli, elämässä on kieltämättä asiat erittäin hyvin. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi tuo tarkoittaisi automaattisesti sisällön puutetta. Ei kai elämän sisältö vain huolista ja ongelmista koostu?

Vierailija kirjoitti:

En vain ole ikinä pystynyt käsittämään miten jollekin voi tulla yllätyksenä miten sitova lapsi on? Sain aikoinaan esikoisen 18-vuotiaana, on nyt teini ja pari pikkusisarustakin löytyy, mutta ei minua edes nuorena esikoisen äitinä yllättänyt se että vauva tarvii minua 24/7, mitä muutakaan voi odottaa? Eikä meillä edes ollut mitään tukiverkkoja kun asuttiin satojen kilometrien päässä molempien suvuista.

Ehkä siinä oli se, että sä olit teini silloin vielä itsekin. Sopeutuvainen elämässäsi tulleisiin muutoksiin. Mä taas tunnustan vanhana äitinä, olin 36 kun lapsi syntyi (hiukan yllättäen sai alkunsa, oltiin oltu 5 v ilman ehkäisyä ja jotenkin oli jo tottunut ajatukseen, että lasta ei tule). Silloin sitä oli jo niin kaavoihinsa kangistunut, 15 v elämää avoliitossa takana, että kyllä lapsi muutti elämän täysin. Ja minä en ollut tajunnut, miten sitovaa se elämä pienen lapsen kanssa oli. Kärsin ihan oikeasti siitä, että joku oli täysin riippuvainen minusta. Kun en kolmeen vuoteen päässyt edes vessaan ilman että lapsi huusi oven takana. Rakastan sitä, enkä ikinä ananaksia pois. Mutta jos olisin tämän etukäteen ymmärtänyt, niin lasta ei olisi koskaan tullut. Se oli, ja on edelleen, klinikan rankkaa minulle, että olen joutunut luopumaan omasta ajastani ja itsestäni hänen vuokseen. Turha sanoa, että mikset ajatellut etukäteen. Luulin ajatelleeni ja ymmärtäneeni. Todellisuutta vaan ei pysty eikä osaa kuvitella etukäteen. Todellisuus selviää vasta kun sen kokee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin katumuksen tunteita ja kaipuuta entiseen voi tulla normaalia se on elämänmuutoksen jälkeen. Pätee kaikessa. Tuskin kukaan vanhempi kuitenkaan haluaisi tai pystyisi luopumaan lapsestaan. Elämä ok niin monin tavoin rikkaampaa lasten kanssa. En voi sille mitään että säälin yli 40 v sinkkukavereitani jotka elävät samoin kuin 20 v sitten,mietitään kesän festareita jne. Itse olen saanut kokea sen vaiheen ja nyt on aika muulle. Tämän jälkeen sitten taas jotain muuta. Nimenomaan lapsettomat pariskunnat ja sinkut ovat jotenkin jämähtäneet paikoilleen elämässään.

Ai jaa? Oletko niitä ihmisiä, joilla persoona ja kiinnostuksen kohteet muuttuu johonkin elämäntilanteeseen tai ikään "sopiviksi"? Muutaman sellaisen tuntenut, jotka muuttuivat täysin eri ihmisiksi kun täyttivät 18 -v, jokaisen tyttö-/poikakaverin kanssa aivan eri persoona, naimisiin mentyä, työpaikan vaihduttua, lasten synnyttyä jne... Mielestäni tällaisilla ihmisillä ei ole persoonaa oikeastaan ollenkaan. Eivät todellisuudessa ole kiinnostuneita mistään. Itse olen nelikymppinen perheenäiti ja käyn festareilla edelleen mieheni kanssa. Samat kiinnostukset on kuin nuorenakin, koska ne kiinnostivat oikeasti silloinkin eikä siksi, että olivat muotia. Meillä muuten käydään lasten kanssa koko perheen voimin festareilla. Hauskaa on! Olkoot se sitten vaikka jämähtäneisyyttä, vai onko  se jämähtäneisyyttä vain lapsettomien kohdalla?

No jaa. Ihminen voi olla hukassa niin monella tapaa. Lapsuudenystävä ei voinut käsittää etten juurikaan muistanut Pellen laulunsanoja nelikymppisenä. Miksi olisin muistanut, eivät ne puhuttele minua enää. Olen aikuistunut. Enkä pidä siitäkään, että aikuisuutta halveksitaan, vaikka jotkut ripustautuvatkin sen tunnusmerkkeihin pääsemättä kiinni sisältöön. Kulttuurille ei ole hyväksi, että lapsellisuutta ja keskenkasvuisuutta ihannoidaan. Sitä pitää sietää ja antaa aikaa ja tilaa, mutta palvomaan sitäkään ei pidä ruveta. 

Jos keski-ikäisenä on vaikeuksia muistaa laulunsanoja, sellaisia, jotka on osannut nuoruudessaan, on syytä hakeutua lääkäriin. Saattaa olla alkavan muistisairauden oireita, kuten ylipäänsä tylsistyminen ja se, ettei enää mikään kiinnosta. Toki iän myötä uuden oppiminen hankaloituu, eli vaikkapa tämän päivän uusien hittien lyriikoita voi olla mahdotonta oppia, mutta se minkä on nuorena oppinut ja osannut kun alkaa mielestä kadota, on syytä huoleen.
Musiikista voi pitää ja muusikkoja ihailla palvomatta. En ole itseasiassa palvonut koskaan ketään. Ihailen ammattitaitoa ja lahjakkuutta. Katsos, musiikki on ammatti monelle. Vaatii melkoista säntillisyyttä ja sinnikkyyttä kehittää taitonsa virtuoosimaiselle asteelle. Toki omat suosikit ovatkin jotain muuta kuin Pelle.

Oletko aina yhtä alentuva vaiko vain silloin kun halveksuntasi kohde diggasi väärää musaa? 
En ihan tarpeeksi digannut silloinkaan, ei ne sanat silloinkaan puhutelleet tarpeeksi että koko levy olisi mieleen painunut. 

Ja oma ensimmäinen kommenttisi, johon vastasin ei ollut yhtään alentuva ja halveksiva? Sinähän kerroit jopa sääliväsi kavereitasi, koska he eivät vastaa Sinun ajatustasi aikuisuudesta ja aikuismaisuudesta. Ikään kuin Sinä olisit joku, joka määrittelee aikuisuuden ja sen mikä on soveliasta missäkin iässä.

Enhän kertonut. Puhuin yhdestä ystävästä, ja kieltämättä suren häntä, koska hänellä on ollut valtavasti vaikeuksia matkallaan ja hän ei niitä välttämättä koskaan ylitä. En alennu enkä halveksi, päinvastoin olin vaikuttunut siitä miten paljon hän oli onnistunut saamaan päätään kuntoon silloin kun hänet tapasin. Kirjoitan suoraviivaisesti ja anteeksipyytelemättä, ja te luitte siihen omien ennakkoluulojenne mukaisen ylenkatseen. Muistutan, että ette tiedä minusta ihmisenä mitään. Toivoisin, että otatte kantaa itse asiaan. 
Se onkin sitten toinen kysymys, miten aikuisuus suhtautuu itse otsikkoon. Itse toivoisin, että päästäisiin ilmiantokulttuurista sellaiseen maailmaan, jossa ihmiset auttavat toisiaan ja tarvittaessa saavat siihen yhteiskunnalta apua, eikä näin päin, että viranomainen on ainoa omainen. Mutta tämä on aito ongelma, jos aikuiset alkavat avoimesti jutella suvulle lasten katumisesta. Tieto tulee valumaan lasten korviin. 

Sanot näin:
"En voi sille mitään että säälin yli 40 v sinkkukavereitani jotka elävät samoin kuin 20 v sitten,mietitään kesän festareita jne. Itse olen saanut kokea sen vaiheen ja nyt on aika muulle. Tämän jälkeen sitten taas jotain muuta. Nimenomaan lapsettomat pariskunnat ja sinkut ovat jotenkin jämähtäneet paikoilleen elämässään."
Puhut ihmisistä monikossa. Kavereistasi ja ilmeisesti sinkuista ja lapsettomista ylipäänsä. Jos tuo ei ole alentuvaa ja halveksuvaa tekstiä, en tiedä mikä on. Lisäksi halveksunta ystävääsi kohtaan, koska hän vieläkin kehtaa nelikymppisenä pitää samoista asioista, kuin on pitänyt nuoruudessaan. Se että sinä et ole nuorena löytänyt aihetta, joka sinua edelleen elämän ehtoopuolellakin jaksaisi kiinnostaa, ei tee siitä säälittävää ja halveksuttavaa, että joku muu on ne pysyvät kiinnostuksen kohteensa löytänyt jo nuoruudessaan. Minä en ole koskaan ymmärtänyt sitä, että muututaan eri ihmiseksi kun tulee joku "uusi vaihe" elämässä. Kiinnostuksen kohteet, mielipiteet ja ajatukset muuttuu. Onko silloin alunperinkään ollut yhtään mitään, vai pelkkää tyhjyyttä? Itse olen pohjimmiltani se sama ihminen, joka olin jo lapsena.
Mitä taas tulee lasten saamisen katumiseen. Itse en ole moista kokenut, mutta omat lapset ovatkin olleet ns. helppoja. Terveitä, fiksuja, menestyviä. Kaikki on mennyt aina helposti. Voin kuvitella, että kokemukseni saattaisi olla eri, jos lapset olisivat olleet vakavasti sairaita tai olisi ollut jotain muuta hankaluutta.
Ja jos jollain katumuksen tunteita joskus lasten saamisesta onkin, eihän sitä ole kukaan kehottanut kertomaan lapsilleen! Mutta jos joku ihan tosissaan katuu lasta, siis että tunne ei ole hetkellinen ja ohimenevä, johonkin vaikeaan asiaan tai aikakauteen liittyvä, vaan sellainen pakottava todellinen katumuksen tunne. Tunne siitä, että on tehnyt elämänsä suurimman virheen, eikä oikeasti haluaisi olla vanhempi - niin kyllä se lapsi sen tuntee, vaikkei sitä ääneen koskaan lausuttaisi. 

Ei ollut minun tekstiäni se. Ihmettelinkin, miksi minun kimppuuni käytiin niin rajusti kun tuota kommenttia vain vilkaisin. 

Kyllä minäkin löysin jo ennen teini-ikää valtaosan asioista, jotka minua elähdyttävät nykyisinkin. Silti olen jotain enemmän, mihin tuolloisen minuuteni säilyessä oleellisesti ennallaan en olisi kyennyt. Ihmiset kehittyvät ihan oikeasti, se on hieno asia, ja sitä olisi hyvä tavoitella vaikka pitäisi kiinni pitkäaikaisista kiinnostuksenkohteistaan. Minä koen nykyisin koko nuorisomusiikkikategorian ongelmallisena vaikka toisaalta arvostan sen hienoimpia ilmentymiä enemmän kuin ennen. Toivoisin, että nuoriso ei antautuisi me vastaan muut - meininkiin ihan niin syvästi kuin nykyisin tapahtuu. 

Vierailija kirjoitti:

Jos katuu lasta, niin eikö lapsi kannattaisi silloin antaa adoptioon jollekin vastentahtoisesti lapsettomalle?

Niinkö äitisi teki? On varmaan nyt tyytyväinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko elämässä mitään sellaista, mitä ei katuisi? Moni katuu opiskelupaikkaa, kihlautumista, muuttoa, autonosta, teatterireissua jne. vaikka ei oikeastaan olisi mitään syytä. Miksi ihmeessä ei katuisi lapsen hankkimista tai panemista paljaalla tai kännisekoiluja? Katuuhan moni aborttiakin.

En ole koskaan kuullut, että joku katuisi teatterireissua tai aborttia. 

Tunnen ihmisen, joka on tehnyt painostuksesta abortin ja katuu, että suostui. Jos nyt saisi päättää niin olisi pitänyt lapsen ja jättänyt miehen, mutta silloin teki siis abortin että mies ei lähde (no lähti kuitenkin myöhemmin). Ei kaikki ihmiset kadu aborttia, mutta kyllä niitäkin on. Niistä vaan ei ole tapana puhua

Niistähän puhutaan hyvinkin kärkkäästi ja usein, jopa terveydenhuollon ammattilaisten suunnalta. Ei ole mitenkään harvinaista, että lääkäri alkaa moralisoida ja maalailla juuri noita piruja seinille, jos potilas toivoo sterilisaatiota tai raskaudenkeskeytystä. Suomessahan on edelleen muihin länsimaihin verrattuna huomattavan holhoava ja konservatiivinen käytäntö, että lain mukaan pelkkä odottajan tahto ei riitä syyksi abortille, vaan lähetteeseen pitää kirjata jotain muita syitä, joita lääkärillä on sitten oikeus tentata ja kommentoida, hyvinkin syyllistävään sävyyn. Näin tästä ihan hiljattainkin jutun ylellä, jossa nuorelle potilaalle oli ihan suututtu, kun kaikesta painostuksesta huolimatta halusi abortin.  

Ehkä lahkolaislääkärien pitäisi julkistaa sidonnaisuutensa, eikä heitä pitäisi päästää painostamaan ketään tässä asiassa. Itse asiassa minusta on petos, että lääkäri voi näin vahingollisen vakaumuksensa piilottaa kuin nyt on mahdollista. Ja hänet päästetään sorkkimaan surutta ihmisten elämän kenties raskaimpaan hetkeen.

Steriin liittyen, että olipa millainen lahkohihhuli tahansa, jos lääkäri kieltäytyy antamasta lähetettä steriin, kun asiakkaalla on 3 lasta tai ikää 30 vuotta, lääkäri rikkoo lakia. Piste. Siitä tulee valittaa Valviraan ja etsiä toinen lääkäri.
Ajatella, jos poliisikin alkaisi noudattaa lakia omien vakaumustensa mukaisesti, vaikka että naisia ei koskaan oteta poliisikuulusteluissa todesta ja miehiä ei saa sakottaa ylinopeussakoista.

No mutta noinhan he suhtautuu ja on aina suhtautuneet naisen todistukseen! Suomessa mikään määrä miehiä ei riitä todistamaan naisen sanaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka noin sairaita juttuja kirjoittelee? Normaalia katua sitä, että on lapsia? Lapseton tutkija? Ja lapsettomat komppaa?
Jos se on joidenkin kohdalla totta täytyy lapset tehdä vasta kolmekymppisiä, ei lähellä teini-ikää. Muuta syytä en voi keksiä sille, että katuisi lapsia. Vaikka lasten kanssa on välillä jopa haasteita, kuten elämässä yleensäkin. Mutta enemmän kuitenkin hyvää. Lapset on siunaus.

Ja tässä näemmekin hyvän esimerkin siitä, miten iso tabu on kyseessä. Asiantuntijatieto aiheesta = sairaita juttuja. Jos ymmärtäisit jotain tutkimuksen tekemisen perusasioista, ymmärtäisit myös, että tutkijan lapsettomuus tai lapsellisuus ei vaikuta asiaan millään tavalla. Tässä teemassa mielenkiintoista on juuri tuo, minkälaisia kilarireaktiota se joka kerta tuottaa. 

Heh, vai en ymmärrä mitään tutkimuksen tekemisen perusasioista.
Reaktiosi kertoo enemmän halustasi liputtaa juuri tätä tutkimusta. Oletko edes vanhempi kenellekään?

Miksi sinua raivostuttaa noin paljon, että tästä aiheesta puhutaan? Jos aihe ahdistaa, kannattaa varmaan harrastaa vähän itsetutkiskelua ja pohtia, miksi näin on. Vaihtoehtoisesti voit myös olla lukematta keskusteluja, jotka triggeröivät tuolla tavalla. 

Raivostuttaa? Sanoiko hän muka, että häntä raivostuttaa? Mielestäni ei.
Täällä ei hyväksytä niitä, joita lasten saaminen ei ole koskaan kaduttanut. Miksi?

Vakavasti sairaan lapsen rinnalla lapsen saaminen ei kaduta. Kyse on elämää suuremmista asioista. Silloin lapsestaan ei halua luopua ja on kiitollinen jokaisesta päivästä!

Kypsymätön pinnallinen ihminen katunee jopa lasten saamista. Moni on kyosymätön ja pinnallinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka noin sairaita juttuja kirjoittelee? Normaalia katua sitä, että on lapsia? Lapseton tutkija? Ja lapsettomat komppaa?
Jos se on joidenkin kohdalla totta täytyy lapset tehdä vasta kolmekymppisiä, ei lähellä teini-ikää. Muuta syytä en voi keksiä sille, että katuisi lapsia. Vaikka lasten kanssa on välillä jopa haasteita, kuten elämässä yleensäkin. Mutta enemmän kuitenkin hyvää. Lapset on siunaus.

"Vasta" kolmekymppisenä :DD
Ihminenhän on aivoistaan fyysisesti keskenkasvuinen vähintään 25-vuotiaaksi asti. Ei tosin ole sattumaa että ihminen on hedelmällisimmillään silloin kun on tyhmimmillään.
Täällä aina haukutaan jos joku avautuu lasten katumisesta anonyymisti netissä, vaikka pakkohan se johonkin on purkaa. Meidän emä päätti purkaa sen meihin pieniin lapsiin ja mylvi meille "kunpa ette olisi ikinä syntyneetkään!!"

Enemmänhän täällä haukutaan niitä joiden on vaikea käsittää sitä, että lapsiaan voi katua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko elämässä mitään sellaista, mitä ei katuisi? Moni katuu opiskelupaikkaa, kihlautumista, muuttoa, autonosta, teatterireissua jne. vaikka ei oikeastaan olisi mitään syytä. Miksi ihmeessä ei katuisi lapsen hankkimista tai panemista paljaalla tai kännisekoiluja? Katuuhan moni aborttiakin.

En ole koskaan kuullut, että joku katuisi teatterireissua tai aborttia. 

Niin en minäkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen katunut lemmikin ottamistakin (koira), mutta tunne on aina hetkellinen. Sama lapsen kanssa. On hyviä ja huonoja päiviä. Mutta niitä en ymmärrä, jotka ottavat mielummin koiran, kun se ei mukamas sido niin paljon. Pötyä. Lapsen voi ottaa mukaan ulkomaita myöten ilman hässäkkää ja jättää teininä yksin kotiin, vaikka pariksi yöksikin. Koiraa ei koskaan.

Lapsiasiaa käsitellään muuten usein tuon ajallisen sitovuuden kannalta. Itse näen lapsettomana sen juurikin vastuun ja yhteiskunnan luomien raamien kannalta. Vastuulla en tarkoita huolehtimista vaan kasvattamista. Se toisesta elävästä huolehtiminen ei huoleta, vaan se mitä pystyy itse tarjoamaan ja mikä kaikki siihen vaikuttaa.
Minulla on koira ja riittää että se pärjää minun kanssani ympäristössä. Koiran ei tarvitse pystyä toimimaan milloinkaan itsenäisenä jäsenenä yhteiskunnassa. Minä huolehdin aina.
Lapselle pitäisi pystyä luomaan aivan erilaiset pärjäämisen edellytykset. Lapsen elämässä on paljon enemmän, mihin ei itse pysty vaikuttamaan. Toinen vanhempi, muut sosiaaliset suhteet jne. Koiran ei tarvitse itsenäistyä. Ei tarvitse olla resursseja, kykyä ja taitoa luoda koiralle siipiä itsenäiseen elämään. Vastuu on erilainen. Lapset tarvitsevat aivan eri tavalla tunneympäristön huomioimista, omia tunnetaitoja ja muitakin taitoja. Lapsiin vaikuttaa aivan eri mittakaavassa perheen ja vanhempien tilanne ihan arjesta talouteen asti. Koirat eivät vertaile itseään muihin koiriin, yhteiskunnan paine ja muutokset eivät vaikuta niihin. Lapseen vaikuttaa minun jaksaminen parisuhde, koulujärjestelmä, työtilanne, internet ja kaikki muu. Koira tarvitsee yksinkertaisempia asioita voidakseen hyvin kuin lapsi ja lapsesta kasvava aikuinen. Siinä mielessä myös vähemmän resursseja vaikka perustarpeista on huolehdittava aina.

Tuo voisi olla melkein minun kirjoittamani. Asuin parikymppisenä pienessä yhteisössä (ei uskonnollisessa, vaan eräällä saarella) josta käytännöllisesti katsoen savustettiin ulos lapsiperhe joka ei kuulunut kirkkoon. Itse en olisi halunnut lastani kastettavan jos sellaisen olisin synnyttänyt. Tämä aika sai minut miettimään sitä miten lapsen saaminen yleensäkin sitoo ihmisen yhteiskunnan valvontaan - lapseton aikuinen saa siihen verrattuna hyvin vapaasti tehdä valintoja lain puitteissa toimien.

Lapsettomana pysymiseeni on muitakin syitä, ekologisia ja filosofisiakin - kärsimyksen vähentäminen esimerkiksi. Siis sen potentiaalisen lapsen kärsimyksen. En ole myöskään ikinä tuntenut halua lapsen synnyttämiseen tai kasvattamiseen. Luulin joskus että sellainen halu tulisi aikanaan muttei näköjään tullut.

En ole käynyt festareilla paitsi parissa ensimmäisessä Ruis-Rockissa teininä, enimmäkseen haluan olla rauhassa, ajatella ja tehdä omia asioitani. Retkeillä ja matkustella. Olen kiinnostunut lähes kaikesta.

Minulla on ollut lemmikkejä melkein koko elämäni ajan, hoivaamis- ja suojeluviettini on voimakas ja tunnen hellyyttä kaikenlaisia olentoja kohtaan. Huomaan ahdingossa olevat ihmiset ja eläimet ja jopa kasvit, ja autan parhaani mukaan.

Olen jo kuusikymppinen enkä ole ikinä hetkeäkään katunut lapsettomuuttani.

Vierailija kirjoitti:

Vakavasti sairaan lapsen rinnalla lapsen saaminen ei kaduta. Kyse on elämää suuremmista asioista. Silloin lapsestaan ei halua luopua ja on kiitollinen jokaisesta päivästä!
Kypsymätön pinnallinen ihminen katunee jopa lasten saamista. Moni on kyosymätön ja pinnallinen.

On itsekästä kypsymättömyyttä kokea, että sairaan lapsen kärsimykset ovat "sen arvoisia", kunhan itse saat kokea olevasi tarpeellinen tms. 

Armeliaampaa olisi mennä terapiaan korjaamaan omia riittämättömyyden tunteitaan, kuin tehdä uusia, kärsiviä ihmisiä itsekkäisiin tarpeisiinsa. 

Vierailija kirjoitti:

Ja jos lukee jutunkin niin siinähän todetaan että nuo ajatukset ovat etenkin väsyneenä normaaleja ja ohimeneviä.

Ei ollut kyse mistään pysyvästä katumuksesta.

Mitä höpiset? On sitä pysyvääkin katumusta olemassa. Ihan pelkästään tällä palstalla löytyy avautumisia siitä, ja paljon lisää lapsiaan katuvia vanhempia on regretfulparents -subissa.