Mitä on henkinen pettäminen?

Se että kumppani rakastuu toiseen on tietenkin todella, todella ikävää, muttei se ole mitään pettämistä. Selän takana tapailu ja sopimaton viestittely jne nyt on varmaan about kaikkien mielestä väärin ellei ole sovittu toisin, eikä tolkun ihminen tarvitse sille erillistä kategoriaa henkisenä pettämisenä.

Eikä tolkun ihminen muutenkaan tarvitse moista konseptia. Se että flirttailee toiselle kumppanin selän takana ei ole henkistä, se on ihan oikeaa toimintaa. Se, että on ihastunut siihen on henkistä, eikä se ihastuminen ole väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkissä parisuhteissa voi helposti kokea ihastumisen tunteita myös toiseen ihmiseen kuin omaan puolisoon. Tärkeintä on tällöin keskustella oman puolison kanssa asiasta, kertoa omista tunteistaan, ja yhdessä pohtia miten yhteistä parisuhdetta voisi korjata, jotta suhde korjaantuisi. Pitkäaikaisessa parisuhteissa on tärkeintä luottaa toiseen ja yhteiseen tahtotilaan hoitaa suhdetta. Henkinen pettäminen on myös sitä, että etäännyttää itsensä toisesta ihmisestä, eikä kuuntele toisen tunteita. Terve suhde kestää monenlaisia tunnemyrskyjä ja olosuhteita. Miettikää vaikka sodankäynyttä sukupolvea, moni pääsi sodan kauhuista yli yhdessä ja rakensi yhdessä uuden tulevaisuuden.

En ihan ymmärrä, miksi ihastumisista pitäisi keskustella. On parempi pitää sellaiset tunteet omana tietona ja antaa niiden mennä ohi. Miksi aiheuttaa toiselle pahaa mieltä turhan takia?

Eli perustuuko parisuhde mielestäsi aina pieneen valehteluun, kun ei kerro niin kaikki on hyvin? 

Haluaisitko itse olla tuollaisen kohteena? 

Kaikkee ei todellakaan tarvitse kertoa edes parisuhteessa. Jotkut ihastuvat toisiin ihmisiin useasti vuodessa, muttei se johda mihinkään. Jos kaiken kertoo on itse syypää toisen pahaanoloon, kun sen voi välttääkin.

Eli pahaa oloa aiheuttaa kertominen, eikä se asia mitä kertoo? Just. 

Oletko kertonut kumppanillesi että ihastut tämän tästä toisiin? Olisiko se kumppanisi jos tietäisi tällaisesta? Haluatko itse että kumppanisi päättää mitkä asiat jätetään sanomatta mutta niitä tehdään silti? 

Oletteko sopineet että ihastua saa silloin tällöin? 

Kun niitä ihastumisia (pieniä, joskus ehkä isompiakin) saattaa tulla ja mennä. Itse ajattelisin, että niistä ihastumisen tunteista on parempi jättää kertomatta. Miksi mutkistaa asioita turhaan, jos parisuhde kuitenkin on hyvä ja toimiva?

Kysyit, onko kertominen pahempi juttu kuin itse ihastus. En tiedä, ehkä. Kun ihastuminenhan on pitkälti hallitsematonta ja tahatonta - kertominen puolestaan olisi tahattoman asian tunnustamista, joka saattaisi aiheuttaa toisessa huolta ja tunnemyrskyä ihan turhaan.

En ole tuo, jolta kysyit.

Kiitos selkeästä vastauksestasi, tavallaan tajuan. Itse en vain haluaisi itseäni kohdeltavan noin, että joku muu päättää mikä on mulle oleellista tietoa. Tavallaan haluan tietää millaisen ihmisen kanssa olen suhteessa, että miten hän toimii. 

Mutta ethän sinä voi koskaan olla täysin varma siitä, kertooko toinen sinulle kaiken. Toista ihmistä ei voi ikinä tuntea täysin. Kuva toisesta rakentuu vähitellen vuosien myötä.

Mielestäni rehellisyys riippuu ihmisen teoista, ei mistään ajatuksista tai niiden tunnustamisesta.

Ja siitä, että haluaa avata omaa ajatusmaailmaansa sille tärkeimmälle ihmiselleen. Itse ainakin kokisin olevani vähän yksin suhteessa, jossa en tuntisi sitä toisen tapaa ajatella. 

Ei siis ole kysymys yksittäisestä ajatuksesta, vaan siitä mallista. Ja todellakin ihmettelen että tällaista kuviota ei halua avata kumppanilleen? Onko suhteessa sitten mihinkään aitoon perustuvaa luottamusta, vai mennäänkö vain mielikuvilla ja käytännön teoilla? 

Minulla ainakaan ihastukset eivät ole mikään ainoa ajattelumalli, jonka salaamalla jäljellä olisi vain mielikuvat ja käytännön teot.

Mutta ne ovat kuitenkin osa sinua, ja pelkäätkö että tuollaisesta kertominen tekisi omasta suhteestasi vaikeamman? Kunnioitus toista kohtaan mielestäni on suurempi asia kuin oma halu olla suhteessa ja salailla jotain piirrettä itsessään. 

Mielestäni ei ole salailua se, että minulla on sama normaali piirre joka on kaikilla muillakin. Eli siis tässä tapauksessa se piirre on se kyky ihastua. On nimenomaan kunnioitusta toista kohtaan olla tuottamatta toiselle turhaa mielipahaa.

Jos se on normaalia, niin sen varmasti voi sitten sanoakin ääneen, mitä se haittaa? 

Ei kaikkia normaaleja asioita ole hyväksi sanoa ääneen. Itse en halua kuulla esimerkiksi puolison paskallakäynneistä sen enempää kuin ihastuksistakaan, niin normaaleja juttuja kuin molemmat ovatkin. Joku toinen voi toki haluta kuulla molemmista, enkä sitä tuomitse. Olennaista on tuntea puolisonsa. Minä ja minun puolisoni olemme sellaisia, että jos ihastukselle ei aio mitään tehdä niin puolisolle kertomisesta tulisi vain turhaa mielipahaa.

Minulle henkilökohtaisesti ihastuksesta kuuleminen puolison suusta on samaa sarjaa kuin ”Oletpas rupsahtanut!” Normaali asia, mutta ei siitä tarvitse minulle sanoa.

Eli sä voit hyvin kun et ihan kaikkea tiedä, aika vieras ajattelumalli. Itsellä se kaiken sanominen on juuri se mikä lähentää aidosti. Enkä tarkoita paskallakäymisistä raportointia, kaikki vessassa käyvät. Mutta ajattelepa niin, että hänestä on normaalia ihastumisen jatkaminen hieman pidemmälle kuin mitä itse pitäisit hyväksyttävänä. Mitäs jos puolisosi haluaa raja menee siinä, että halaamista pidemmälle ihastumista ei saa viedä, ja ei saa jatkua vuotta pidempään se tunne? 

Olen eri, mutta mä lähettäisin ihmisen joka yrittää asettaa rajoja tunteilleni etsimään seuraavaa uhria.

"Ei saa jatkua vuotta pidempään" no kun tunteita ei voi käskeä,

Mutta jos tiedät toisen ajattelevan näin ja teet toisin, niin miksi sä olet tämän kumppanisi kanssa sitten? Tai missä on sun kunnioituksesi häntä kohtaan? Aika moraalitonta mielestäni: "en voinut sille mitään, mutta silti haluan jatkaa kanssasi, en halunnut vain pahoittaa mieltäsi" 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkissä parisuhteissa voi helposti kokea ihastumisen tunteita myös toiseen ihmiseen kuin omaan puolisoon. Tärkeintä on tällöin keskustella oman puolison kanssa asiasta, kertoa omista tunteistaan, ja yhdessä pohtia miten yhteistä parisuhdetta voisi korjata, jotta suhde korjaantuisi. Pitkäaikaisessa parisuhteissa on tärkeintä luottaa toiseen ja yhteiseen tahtotilaan hoitaa suhdetta. Henkinen pettäminen on myös sitä, että etäännyttää itsensä toisesta ihmisestä, eikä kuuntele toisen tunteita. Terve suhde kestää monenlaisia tunnemyrskyjä ja olosuhteita. Miettikää vaikka sodankäynyttä sukupolvea, moni pääsi sodan kauhuista yli yhdessä ja rakensi yhdessä uuden tulevaisuuden.

En ihan ymmärrä, miksi ihastumisista pitäisi keskustella. On parempi pitää sellaiset tunteet omana tietona ja antaa niiden mennä ohi. Miksi aiheuttaa toiselle pahaa mieltä turhan takia?

Eli perustuuko parisuhde mielestäsi aina pieneen valehteluun, kun ei kerro niin kaikki on hyvin? 

Haluaisitko itse olla tuollaisen kohteena? 

Kaikkee ei todellakaan tarvitse kertoa edes parisuhteessa. Jotkut ihastuvat toisiin ihmisiin useasti vuodessa, muttei se johda mihinkään. Jos kaiken kertoo on itse syypää toisen pahaanoloon, kun sen voi välttääkin.

Eli pahaa oloa aiheuttaa kertominen, eikä se asia mitä kertoo? Just. 

Oletko kertonut kumppanillesi että ihastut tämän tästä toisiin? Olisiko se kumppanisi jos tietäisi tällaisesta? Haluatko itse että kumppanisi päättää mitkä asiat jätetään sanomatta mutta niitä tehdään silti? 

Oletteko sopineet että ihastua saa silloin tällöin? 

Kun niitä ihastumisia (pieniä, joskus ehkä isompiakin) saattaa tulla ja mennä. Itse ajattelisin, että niistä ihastumisen tunteista on parempi jättää kertomatta. Miksi mutkistaa asioita turhaan, jos parisuhde kuitenkin on hyvä ja toimiva?

Kysyit, onko kertominen pahempi juttu kuin itse ihastus. En tiedä, ehkä. Kun ihastuminenhan on pitkälti hallitsematonta ja tahatonta - kertominen puolestaan olisi tahattoman asian tunnustamista, joka saattaisi aiheuttaa toisessa huolta ja tunnemyrskyä ihan turhaan.

En ole tuo, jolta kysyit.

Kiitos selkeästä vastauksestasi, tavallaan tajuan. Itse en vain haluaisi itseäni kohdeltavan noin, että joku muu päättää mikä on mulle oleellista tietoa. Tavallaan haluan tietää millaisen ihmisen kanssa olen suhteessa, että miten hän toimii. 

Mutta ethän sinä voi koskaan olla täysin varma siitä, kertooko toinen sinulle kaiken. Toista ihmistä ei voi ikinä tuntea täysin. Kuva toisesta rakentuu vähitellen vuosien myötä.

Mielestäni rehellisyys riippuu ihmisen teoista, ei mistään ajatuksista tai niiden tunnustamisesta.

Ja siitä, että haluaa avata omaa ajatusmaailmaansa sille tärkeimmälle ihmiselleen. Itse ainakin kokisin olevani vähän yksin suhteessa, jossa en tuntisi sitä toisen tapaa ajatella. 

Ei siis ole kysymys yksittäisestä ajatuksesta, vaan siitä mallista. Ja todellakin ihmettelen että tällaista kuviota ei halua avata kumppanilleen? Onko suhteessa sitten mihinkään aitoon perustuvaa luottamusta, vai mennäänkö vain mielikuvilla ja käytännön teoilla? 

Minulla ainakaan ihastukset eivät ole mikään ainoa ajattelumalli, jonka salaamalla jäljellä olisi vain mielikuvat ja käytännön teot.

Mutta ne ovat kuitenkin osa sinua, ja pelkäätkö että tuollaisesta kertominen tekisi omasta suhteestasi vaikeamman? Kunnioitus toista kohtaan mielestäni on suurempi asia kuin oma halu olla suhteessa ja salailla jotain piirrettä itsessään. 

Mielestäni ei ole salailua se, että minulla on sama normaali piirre joka on kaikilla muillakin. Eli siis tässä tapauksessa se piirre on se kyky ihastua. On nimenomaan kunnioitusta toista kohtaan olla tuottamatta toiselle turhaa mielipahaa.

Jos se on normaalia, niin sen varmasti voi sitten sanoakin ääneen, mitä se haittaa? 

Ei kaikkia normaaleja asioita ole hyväksi sanoa ääneen. Itse en halua kuulla esimerkiksi puolison paskallakäynneistä sen enempää kuin ihastuksistakaan, niin normaaleja juttuja kuin molemmat ovatkin. Joku toinen voi toki haluta kuulla molemmista, enkä sitä tuomitse. Olennaista on tuntea puolisonsa. Minä ja minun puolisoni olemme sellaisia, että jos ihastukselle ei aio mitään tehdä niin puolisolle kertomisesta tulisi vain turhaa mielipahaa.

Minulle henkilökohtaisesti ihastuksesta kuuleminen puolison suusta on samaa sarjaa kuin ”Oletpas rupsahtanut!” Normaali asia, mutta ei siitä tarvitse minulle sanoa.

Eli sä voit hyvin kun et ihan kaikkea tiedä, aika vieras ajattelumalli. Itsellä se kaiken sanominen on juuri se mikä lähentää aidosti. Enkä tarkoita paskallakäymisistä raportointia, kaikki vessassa käyvät. Mutta ajattelepa niin, että hänestä on normaalia ihastumisen jatkaminen hieman pidemmälle kuin mitä itse pitäisit hyväksyttävänä. Mitäs jos puolisosi haluaa raja menee siinä, että halaamista pidemmälle ihastumista ei saa viedä, ja ei saa jatkua vuotta pidempään se tunne? 

Kyllä, voin hyvin kun en ihan kaikkea tiedä. Esimerkiksi maailman tapahtumista valitsen olla lukematta kaikkein karmeimpia yksityiskohtia, koska tiedän että kestokyvylläni on rajat ja tunnen ne. Tunnen myös puolisoni rajat.

Jos puolisoni haluaisi keskustella esittämistäsi rajoista, niin toki kävisin sen keskustelun hänen kanssaan loppuun asti. ”halaamista pidemmälle ihastumista ei saa viedä” olisi minulle ok jos hän niin haluaisi. ”ei saa jatkua vuotta pidempään se tunne” olisi täysin absurdi vaatimus, koska eihän kukaan voi tunteitaan hallita, vaan tekoja.

Entäs jos vaatimus olisikin, että hän haluaa tietää jos ihastus jatkuu paria päivää pidempään? 

Mä oon ihan pihalla tästä keskustelusta. Osa puhuu valehtelusta, s*ksiviestittelystä ja suorastaan kuivap*nemisesta, osa satunnaisesta pikkuihastuksesta. Eihän noi ole ollenkaan sama asia eikä mene samaan kategoriaan. Eli mikä nyt sitten on sitä henkistä pettämistä? Tämän ketjun mukaan ihan mikä vaan, vaikka ohimenevä tunne tai ajatus.

Ihastuksia sattuu useimmille. Ei niitä ole tarve alkaa puolisolle tilittämään jos asiaan ei liity muuta kuin se ihastuksen tunne. Sitä voi olla hankala käsittää, jos on sellainen ihminen, joka ei ihastu koskaan. (Miten on sitten ylipäätään päätynyt parisuhteeseen, mene ja tiedä…) Me tavalliset kuolevaiset toisinaan ihastutaan. Ne tunteet tulee ja menee eikä ne vaikuta omaan parisuhteeseen. Eri asia sitten, jos alkavat vaikuttaa. Mutta pelkät tunteet ei ole mitään pettämistä.

Vai käsittääkö jotkut ihastus-sanan tarkoittavan samaa kuin jalat alta vievä rakastuminen? Se selittäisi joitain kommentteja.

Vierailija kirjoitti:

Minulle on herännyt huonossa parisuhteessa tunteita toista ihmistä kohtaan. Oli pieni siirtymävaihe missä halusin antaa suhteelle vielä mahdollisuuden, mutta samanaikaisesti lähennyin toisen kanssa. Kun tunteet toista kohtaan vahvistuivat, lopetin suhteen - ennen kuin mitään oli oikeasti tapahtunut.

En suostu hyväksymään, että olisin "henkisesti pettänyt" kumppania, joka oli osittain omalla käytöksellään ajamassa minua pois. Enkä minä ihastunut tahallani. Se, että ihastuin toiseen ja jatkoin tutustumista ei ole pettämistä.

Olisiko minun pitänyt katkaista suhde joko vanhaan tai uuteen kumppaniin sillä samalla sekunnilla, kun huomasin minulla olevan jotain pienen pieniä tunteita, ettei se olisi pettämistä? Älytöntä.

Jos sänkyyn asti mennään niin se on tietty pettämistä, mutta aivan alkuun ne tunteet tuli itsellenikin yllätyksenä. En todellakaan ole pettänyt kumppaniani enkä mielestäni toiminut väärin, kun lähdin vähän tunteitani tutkailemaan, että olenko onnellinen tässä suhteessa, ja haluanko olla ennemmin ehkä tuon toisen kanssa.

Samaa mieltä. Ihmisiä on joutuneet terapiaan ja pullon pohjalle siitä, että heille on iskostettu kokemus siitä, että on olemassa kiellettyjä tunteita mitä ei saisi tuntea.

Toiseen rakastuminen ei ole tietoista eikä tahallista. Tunteet eivät ole oikeita tai vääriä, ne vain on. Todella vahingollista, että tunteistaan pitäisi kokea syyllisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkissä parisuhteissa voi helposti kokea ihastumisen tunteita myös toiseen ihmiseen kuin omaan puolisoon. Tärkeintä on tällöin keskustella oman puolison kanssa asiasta, kertoa omista tunteistaan, ja yhdessä pohtia miten yhteistä parisuhdetta voisi korjata, jotta suhde korjaantuisi. Pitkäaikaisessa parisuhteissa on tärkeintä luottaa toiseen ja yhteiseen tahtotilaan hoitaa suhdetta. Henkinen pettäminen on myös sitä, että etäännyttää itsensä toisesta ihmisestä, eikä kuuntele toisen tunteita. Terve suhde kestää monenlaisia tunnemyrskyjä ja olosuhteita. Miettikää vaikka sodankäynyttä sukupolvea, moni pääsi sodan kauhuista yli yhdessä ja rakensi yhdessä uuden tulevaisuuden.

En ihan ymmärrä, miksi ihastumisista pitäisi keskustella. On parempi pitää sellaiset tunteet omana tietona ja antaa niiden mennä ohi. Miksi aiheuttaa toiselle pahaa mieltä turhan takia?

Eli perustuuko parisuhde mielestäsi aina pieneen valehteluun, kun ei kerro niin kaikki on hyvin? 

Haluaisitko itse olla tuollaisen kohteena? 

Kaikkee ei todellakaan tarvitse kertoa edes parisuhteessa. Jotkut ihastuvat toisiin ihmisiin useasti vuodessa, muttei se johda mihinkään. Jos kaiken kertoo on itse syypää toisen pahaanoloon, kun sen voi välttääkin.

Eli pahaa oloa aiheuttaa kertominen, eikä se asia mitä kertoo? Just. 

Oletko kertonut kumppanillesi että ihastut tämän tästä toisiin? Olisiko se kumppanisi jos tietäisi tällaisesta? Haluatko itse että kumppanisi päättää mitkä asiat jätetään sanomatta mutta niitä tehdään silti? 

Oletteko sopineet että ihastua saa silloin tällöin? 

Kun niitä ihastumisia (pieniä, joskus ehkä isompiakin) saattaa tulla ja mennä. Itse ajattelisin, että niistä ihastumisen tunteista on parempi jättää kertomatta. Miksi mutkistaa asioita turhaan, jos parisuhde kuitenkin on hyvä ja toimiva?

Kysyit, onko kertominen pahempi juttu kuin itse ihastus. En tiedä, ehkä. Kun ihastuminenhan on pitkälti hallitsematonta ja tahatonta - kertominen puolestaan olisi tahattoman asian tunnustamista, joka saattaisi aiheuttaa toisessa huolta ja tunnemyrskyä ihan turhaan.

En ole tuo, jolta kysyit.

Kiitos selkeästä vastauksestasi, tavallaan tajuan. Itse en vain haluaisi itseäni kohdeltavan noin, että joku muu päättää mikä on mulle oleellista tietoa. Tavallaan haluan tietää millaisen ihmisen kanssa olen suhteessa, että miten hän toimii. 

Mutta ethän sinä voi koskaan olla täysin varma siitä, kertooko toinen sinulle kaiken. Toista ihmistä ei voi ikinä tuntea täysin. Kuva toisesta rakentuu vähitellen vuosien myötä.

Mielestäni rehellisyys riippuu ihmisen teoista, ei mistään ajatuksista tai niiden tunnustamisesta.

Ja siitä, että haluaa avata omaa ajatusmaailmaansa sille tärkeimmälle ihmiselleen. Itse ainakin kokisin olevani vähän yksin suhteessa, jossa en tuntisi sitä toisen tapaa ajatella. 

Ei siis ole kysymys yksittäisestä ajatuksesta, vaan siitä mallista. Ja todellakin ihmettelen että tällaista kuviota ei halua avata kumppanilleen? Onko suhteessa sitten mihinkään aitoon perustuvaa luottamusta, vai mennäänkö vain mielikuvilla ja käytännön teoilla? 

Minulla ainakaan ihastukset eivät ole mikään ainoa ajattelumalli, jonka salaamalla jäljellä olisi vain mielikuvat ja käytännön teot.

Mutta ne ovat kuitenkin osa sinua, ja pelkäätkö että tuollaisesta kertominen tekisi omasta suhteestasi vaikeamman? Kunnioitus toista kohtaan mielestäni on suurempi asia kuin oma halu olla suhteessa ja salailla jotain piirrettä itsessään. 

Mielestäni ei ole salailua se, että minulla on sama normaali piirre joka on kaikilla muillakin. Eli siis tässä tapauksessa se piirre on se kyky ihastua. On nimenomaan kunnioitusta toista kohtaan olla tuottamatta toiselle turhaa mielipahaa.

Jos se on normaalia, niin sen varmasti voi sitten sanoakin ääneen, mitä se haittaa? 

Ei kaikkia normaaleja asioita ole hyväksi sanoa ääneen. Itse en halua kuulla esimerkiksi puolison paskallakäynneistä sen enempää kuin ihastuksistakaan, niin normaaleja juttuja kuin molemmat ovatkin. Joku toinen voi toki haluta kuulla molemmista, enkä sitä tuomitse. Olennaista on tuntea puolisonsa. Minä ja minun puolisoni olemme sellaisia, että jos ihastukselle ei aio mitään tehdä niin puolisolle kertomisesta tulisi vain turhaa mielipahaa.

Minulle henkilökohtaisesti ihastuksesta kuuleminen puolison suusta on samaa sarjaa kuin ”Oletpas rupsahtanut!” Normaali asia, mutta ei siitä tarvitse minulle sanoa.

Eli sä voit hyvin kun et ihan kaikkea tiedä, aika vieras ajattelumalli. Itsellä se kaiken sanominen on juuri se mikä lähentää aidosti. Enkä tarkoita paskallakäymisistä raportointia, kaikki vessassa käyvät. Mutta ajattelepa niin, että hänestä on normaalia ihastumisen jatkaminen hieman pidemmälle kuin mitä itse pitäisit hyväksyttävänä. Mitäs jos puolisosi haluaa raja menee siinä, että halaamista pidemmälle ihastumista ei saa viedä, ja ei saa jatkua vuotta pidempään se tunne? 

Kyllä, voin hyvin kun en ihan kaikkea tiedä. Esimerkiksi maailman tapahtumista valitsen olla lukematta kaikkein karmeimpia yksityiskohtia, koska tiedän että kestokyvylläni on rajat ja tunnen ne. Tunnen myös puolisoni rajat.

Jos puolisoni haluaisi keskustella esittämistäsi rajoista, niin toki kävisin sen keskustelun hänen kanssaan loppuun asti. ”halaamista pidemmälle ihastumista ei saa viedä” olisi minulle ok jos hän niin haluaisi. ”ei saa jatkua vuotta pidempään se tunne” olisi täysin absurdi vaatimus, koska eihän kukaan voi tunteitaan hallita, vaan tekoja.

Entäs jos vaatimus olisikin, että hän haluaa tietää jos ihastus jatkuu paria päivää pidempään? 

Olen eri, mutta mä varmaan sanoisin että OK, jos tosiaan haluat, mut sit sanoisin että mä en ole vastuussa sun tunteista siinä tapauksessa, ja ymmärrän jos harmittaa mutta mitään kiukuttelua asiasta en jäisi kuuntelemaan. Jos ihastun, en ole tehnyt mitään väärää. En ole itse asiassa tehnyt mitään piste.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle on herännyt huonossa parisuhteessa tunteita toista ihmistä kohtaan. Oli pieni siirtymävaihe missä halusin antaa suhteelle vielä mahdollisuuden, mutta samanaikaisesti lähennyin toisen kanssa. Kun tunteet toista kohtaan vahvistuivat, lopetin suhteen - ennen kuin mitään oli oikeasti tapahtunut.

En suostu hyväksymään, että olisin "henkisesti pettänyt" kumppania, joka oli osittain omalla käytöksellään ajamassa minua pois. Enkä minä ihastunut tahallani. Se, että ihastuin toiseen ja jatkoin tutustumista ei ole pettämistä.

Olisiko minun pitänyt katkaista suhde joko vanhaan tai uuteen kumppaniin sillä samalla sekunnilla, kun huomasin minulla olevan jotain pienen pieniä tunteita, ettei se olisi pettämistä? Älytöntä.

Jos sänkyyn asti mennään niin se on tietty pettämistä, mutta aivan alkuun ne tunteet tuli itsellenikin yllätyksenä. En todellakaan ole pettänyt kumppaniani enkä mielestäni toiminut väärin, kun lähdin vähän tunteitani tutkailemaan, että olenko onnellinen tässä suhteessa, ja haluanko olla ennemmin ehkä tuon toisen kanssa.

Samaa mieltä. Ihmisiä on joutuneet terapiaan ja pullon pohjalle siitä, että heille on iskostettu kokemus siitä, että on olemassa kiellettyjä tunteita mitä ei saisi tuntea.

Toiseen rakastuminen ei ole tietoista eikä tahallista. Tunteet eivät ole oikeita tai vääriä, ne vain on. Todella vahingollista, että tunteistaan pitäisi kokea syyllisyyttä.

Tunteista tekoihin, niinhän tuossakin kävi. Alettiin tutustua, eikä varmaankaan ihan kaverimielessä, kun kerran oltiin ihastuttu. Ihmisiä on joutunut terapiaan ja pullon pohjalle siitä, että kumppani on selän takana alkanut harrastaa sitä "henkistä pettämistä" kertomatta toiselle yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle on herännyt huonossa parisuhteessa tunteita toista ihmistä kohtaan. Oli pieni siirtymävaihe missä halusin antaa suhteelle vielä mahdollisuuden, mutta samanaikaisesti lähennyin toisen kanssa. Kun tunteet toista kohtaan vahvistuivat, lopetin suhteen - ennen kuin mitään oli oikeasti tapahtunut.

En suostu hyväksymään, että olisin "henkisesti pettänyt" kumppania, joka oli osittain omalla käytöksellään ajamassa minua pois. Enkä minä ihastunut tahallani. Se, että ihastuin toiseen ja jatkoin tutustumista ei ole pettämistä.

Olisiko minun pitänyt katkaista suhde joko vanhaan tai uuteen kumppaniin sillä samalla sekunnilla, kun huomasin minulla olevan jotain pienen pieniä tunteita, ettei se olisi pettämistä? Älytöntä.

Jos sänkyyn asti mennään niin se on tietty pettämistä, mutta aivan alkuun ne tunteet tuli itsellenikin yllätyksenä. En todellakaan ole pettänyt kumppaniani enkä mielestäni toiminut väärin, kun lähdin vähän tunteitani tutkailemaan, että olenko onnellinen tässä suhteessa, ja haluanko olla ennemmin ehkä tuon toisen kanssa.

Samaa mieltä. Ihmisiä on joutuneet terapiaan ja pullon pohjalle siitä, että heille on iskostettu kokemus siitä, että on olemassa kiellettyjä tunteita mitä ei saisi tuntea.

Toiseen rakastuminen ei ole tietoista eikä tahallista. Tunteet eivät ole oikeita tai vääriä, ne vain on. Todella vahingollista, että tunteistaan pitäisi kokea syyllisyyttä.

Miksi helvetissä olette vääristelleet ketjun keskustelua, kun ajat sitten on jo todettu, että ihastumista ei voi valita, MUTTA VALINTA RUOKKIIKO SITÄ on jo eri asia. Kannattais lukea keskustelua ennen kuin alkaa turhaa pilata sitä asiaankuulumattomilla väitteillä besserwisseröiden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkissä parisuhteissa voi helposti kokea ihastumisen tunteita myös toiseen ihmiseen kuin omaan puolisoon. Tärkeintä on tällöin keskustella oman puolison kanssa asiasta, kertoa omista tunteistaan, ja yhdessä pohtia miten yhteistä parisuhdetta voisi korjata, jotta suhde korjaantuisi. Pitkäaikaisessa parisuhteissa on tärkeintä luottaa toiseen ja yhteiseen tahtotilaan hoitaa suhdetta. Henkinen pettäminen on myös sitä, että etäännyttää itsensä toisesta ihmisestä, eikä kuuntele toisen tunteita. Terve suhde kestää monenlaisia tunnemyrskyjä ja olosuhteita. Miettikää vaikka sodankäynyttä sukupolvea, moni pääsi sodan kauhuista yli yhdessä ja rakensi yhdessä uuden tulevaisuuden.

En ihan ymmärrä, miksi ihastumisista pitäisi keskustella. On parempi pitää sellaiset tunteet omana tietona ja antaa niiden mennä ohi. Miksi aiheuttaa toiselle pahaa mieltä turhan takia?

Eli perustuuko parisuhde mielestäsi aina pieneen valehteluun, kun ei kerro niin kaikki on hyvin? 

Haluaisitko itse olla tuollaisen kohteena? 

Kaikkee ei todellakaan tarvitse kertoa edes parisuhteessa. Jotkut ihastuvat toisiin ihmisiin useasti vuodessa, muttei se johda mihinkään. Jos kaiken kertoo on itse syypää toisen pahaanoloon, kun sen voi välttääkin.

Eli pahaa oloa aiheuttaa kertominen, eikä se asia mitä kertoo? Just. 

Oletko kertonut kumppanillesi että ihastut tämän tästä toisiin? Olisiko se kumppanisi jos tietäisi tällaisesta? Haluatko itse että kumppanisi päättää mitkä asiat jätetään sanomatta mutta niitä tehdään silti? 

Oletteko sopineet että ihastua saa silloin tällöin? 

Kun niitä ihastumisia (pieniä, joskus ehkä isompiakin) saattaa tulla ja mennä. Itse ajattelisin, että niistä ihastumisen tunteista on parempi jättää kertomatta. Miksi mutkistaa asioita turhaan, jos parisuhde kuitenkin on hyvä ja toimiva?

Kysyit, onko kertominen pahempi juttu kuin itse ihastus. En tiedä, ehkä. Kun ihastuminenhan on pitkälti hallitsematonta ja tahatonta - kertominen puolestaan olisi tahattoman asian tunnustamista, joka saattaisi aiheuttaa toisessa huolta ja tunnemyrskyä ihan turhaan.

En ole tuo, jolta kysyit.

Kiitos selkeästä vastauksestasi, tavallaan tajuan. Itse en vain haluaisi itseäni kohdeltavan noin, että joku muu päättää mikä on mulle oleellista tietoa. Tavallaan haluan tietää millaisen ihmisen kanssa olen suhteessa, että miten hän toimii. 

Mutta ethän sinä voi koskaan olla täysin varma siitä, kertooko toinen sinulle kaiken. Toista ihmistä ei voi ikinä tuntea täysin. Kuva toisesta rakentuu vähitellen vuosien myötä.

Mielestäni rehellisyys riippuu ihmisen teoista, ei mistään ajatuksista tai niiden tunnustamisesta.

Ja siitä, että haluaa avata omaa ajatusmaailmaansa sille tärkeimmälle ihmiselleen. Itse ainakin kokisin olevani vähän yksin suhteessa, jossa en tuntisi sitä toisen tapaa ajatella. 

Ei siis ole kysymys yksittäisestä ajatuksesta, vaan siitä mallista. Ja todellakin ihmettelen että tällaista kuviota ei halua avata kumppanilleen? Onko suhteessa sitten mihinkään aitoon perustuvaa luottamusta, vai mennäänkö vain mielikuvilla ja käytännön teoilla? 

Minulla ainakaan ihastukset eivät ole mikään ainoa ajattelumalli, jonka salaamalla jäljellä olisi vain mielikuvat ja käytännön teot.

Mutta ne ovat kuitenkin osa sinua, ja pelkäätkö että tuollaisesta kertominen tekisi omasta suhteestasi vaikeamman? Kunnioitus toista kohtaan mielestäni on suurempi asia kuin oma halu olla suhteessa ja salailla jotain piirrettä itsessään. 

Mielestäni ei ole salailua se, että minulla on sama normaali piirre joka on kaikilla muillakin. Eli siis tässä tapauksessa se piirre on se kyky ihastua. On nimenomaan kunnioitusta toista kohtaan olla tuottamatta toiselle turhaa mielipahaa.

Jos se on normaalia, niin sen varmasti voi sitten sanoakin ääneen, mitä se haittaa? 

Ei kaikkia normaaleja asioita ole hyväksi sanoa ääneen. Itse en halua kuulla esimerkiksi puolison paskallakäynneistä sen enempää kuin ihastuksistakaan, niin normaaleja juttuja kuin molemmat ovatkin. Joku toinen voi toki haluta kuulla molemmista, enkä sitä tuomitse. Olennaista on tuntea puolisonsa. Minä ja minun puolisoni olemme sellaisia, että jos ihastukselle ei aio mitään tehdä niin puolisolle kertomisesta tulisi vain turhaa mielipahaa.

Minulle henkilökohtaisesti ihastuksesta kuuleminen puolison suusta on samaa sarjaa kuin ”Oletpas rupsahtanut!” Normaali asia, mutta ei siitä tarvitse minulle sanoa.

Eli sä voit hyvin kun et ihan kaikkea tiedä, aika vieras ajattelumalli. Itsellä se kaiken sanominen on juuri se mikä lähentää aidosti. Enkä tarkoita paskallakäymisistä raportointia, kaikki vessassa käyvät. Mutta ajattelepa niin, että hänestä on normaalia ihastumisen jatkaminen hieman pidemmälle kuin mitä itse pitäisit hyväksyttävänä. Mitäs jos puolisosi haluaa raja menee siinä, että halaamista pidemmälle ihastumista ei saa viedä, ja ei saa jatkua vuotta pidempään se tunne? 

Olen eri, mutta mä lähettäisin ihmisen joka yrittää asettaa rajoja tunteilleni etsimään seuraavaa uhria.

"Ei saa jatkua vuotta pidempään" no kun tunteita ei voi käskeä,

Mutta jos tiedät toisen ajattelevan näin ja teet toisin, niin miksi sä olet tämän kumppanisi kanssa sitten? Tai missä on sun kunnioituksesi häntä kohtaan? Aika moraalitonta mielestäni: "en voinut sille mitään, mutta silti haluan jatkaa kanssasi, en halunnut vain pahoittaa mieltäsi" 

En mä olisikaan tällaisen kumppanin kanssa, joka vaatisi saada tietää ja loukkaantuisi siitä aina sitten. Tai ehkä jos hoitaisi sen loukkaantumisensa terapiassa eikä laittaisi minua kärsimään siitä.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon ihan pihalla tästä keskustelusta. Osa puhuu valehtelusta, s*ksiviestittelystä ja suorastaan kuivap*nemisesta, osa satunnaisesta pikkuihastuksesta. Eihän noi ole ollenkaan sama asia eikä mene samaan kategoriaan. Eli mikä nyt sitten on sitä henkistä pettämistä? Tämän ketjun mukaan ihan mikä vaan, vaikka ohimenevä tunne tai ajatus.

Ihastuksia sattuu useimmille. Ei niitä ole tarve alkaa puolisolle tilittämään jos asiaan ei liity muuta kuin se ihastuksen tunne. Sitä voi olla hankala käsittää, jos on sellainen ihminen, joka ei ihastu koskaan. (Miten on sitten ylipäätään päätynyt parisuhteeseen, mene ja tiedä…) Me tavalliset kuolevaiset toisinaan ihastutaan. Ne tunteet tulee ja menee eikä ne vaikuta omaan parisuhteeseen. Eri asia sitten, jos alkavat vaikuttaa. Mutta pelkät tunteet ei ole mitään pettämistä.

Vai käsittääkö jotkut ihastus-sanan tarkoittavan samaa kuin jalat alta vievä rakastuminen? Se selittäisi joitain kommentteja.

"Useimmille" ei pidä ees paikkaansa. Ei kaikki ihmiset ihastu todellakaan helposti. Jotkut vain erittäin harvoin, jos suhteen aikana ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle on herännyt huonossa parisuhteessa tunteita toista ihmistä kohtaan. Oli pieni siirtymävaihe missä halusin antaa suhteelle vielä mahdollisuuden, mutta samanaikaisesti lähennyin toisen kanssa. Kun tunteet toista kohtaan vahvistuivat, lopetin suhteen - ennen kuin mitään oli oikeasti tapahtunut.

En suostu hyväksymään, että olisin "henkisesti pettänyt" kumppania, joka oli osittain omalla käytöksellään ajamassa minua pois. Enkä minä ihastunut tahallani. Se, että ihastuin toiseen ja jatkoin tutustumista ei ole pettämistä.

Olisiko minun pitänyt katkaista suhde joko vanhaan tai uuteen kumppaniin sillä samalla sekunnilla, kun huomasin minulla olevan jotain pienen pieniä tunteita, ettei se olisi pettämistä? Älytöntä.

Jos sänkyyn asti mennään niin se on tietty pettämistä, mutta aivan alkuun ne tunteet tuli itsellenikin yllätyksenä. En todellakaan ole pettänyt kumppaniani enkä mielestäni toiminut väärin, kun lähdin vähän tunteitani tutkailemaan, että olenko onnellinen tässä suhteessa, ja haluanko olla ennemmin ehkä tuon toisen kanssa.

Samaa mieltä. Ihmisiä on joutuneet terapiaan ja pullon pohjalle siitä, että heille on iskostettu kokemus siitä, että on olemassa kiellettyjä tunteita mitä ei saisi tuntea.

Toiseen rakastuminen ei ole tietoista eikä tahallista. Tunteet eivät ole oikeita tai vääriä, ne vain on. Todella vahingollista, että tunteistaan pitäisi kokea syyllisyyttä.

Tunteista tekoihin, niinhän tuossakin kävi. Alettiin tutustua, eikä varmaankaan ihan kaverimielessä, kun kerran oltiin ihastuttu. Ihmisiä on joutunut terapiaan ja pullon pohjalle siitä, että kumppani on selän takana alkanut harrastaa sitä "henkistä pettämistä" kertomatta toiselle yhtään mitään.

No uittu daa.

Kaikki asiat mitkä eivät ole refleksejä alkavat tunteesta/ajatuksesta ja siirtyvät sitten toimintaan. Se ei ole peruste yrittää kieltää ajatuksia, kun läheskään aina ne eivät etene toimintaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle on herännyt huonossa parisuhteessa tunteita toista ihmistä kohtaan. Oli pieni siirtymävaihe missä halusin antaa suhteelle vielä mahdollisuuden, mutta samanaikaisesti lähennyin toisen kanssa. Kun tunteet toista kohtaan vahvistuivat, lopetin suhteen - ennen kuin mitään oli oikeasti tapahtunut.

En suostu hyväksymään, että olisin "henkisesti pettänyt" kumppania, joka oli osittain omalla käytöksellään ajamassa minua pois. Enkä minä ihastunut tahallani. Se, että ihastuin toiseen ja jatkoin tutustumista ei ole pettämistä.

Olisiko minun pitänyt katkaista suhde joko vanhaan tai uuteen kumppaniin sillä samalla sekunnilla, kun huomasin minulla olevan jotain pienen pieniä tunteita, ettei se olisi pettämistä? Älytöntä.

Jos sänkyyn asti mennään niin se on tietty pettämistä, mutta aivan alkuun ne tunteet tuli itsellenikin yllätyksenä. En todellakaan ole pettänyt kumppaniani enkä mielestäni toiminut väärin, kun lähdin vähän tunteitani tutkailemaan, että olenko onnellinen tässä suhteessa, ja haluanko olla ennemmin ehkä tuon toisen kanssa.

Samaa mieltä. Ihmisiä on joutuneet terapiaan ja pullon pohjalle siitä, että heille on iskostettu kokemus siitä, että on olemassa kiellettyjä tunteita mitä ei saisi tuntea.

Toiseen rakastuminen ei ole tietoista eikä tahallista. Tunteet eivät ole oikeita tai vääriä, ne vain on. Todella vahingollista, että tunteistaan pitäisi kokea syyllisyyttä.

Miksi helvetissä olette vääristelleet ketjun keskustelua, kun ajat sitten on jo todettu, että ihastumista ei voi valita, MUTTA VALINTA RUOKKIIKO SITÄ on jo eri asia. Kannattais lukea keskustelua ennen kuin alkaa turhaa pilata sitä asiaankuulumattomilla väitteillä besserwisseröiden.

Tuo nyt on itsestäänselvä asia järkeville, mutta ei kaikki täällä ole samaa mieltä. Ei ole siis asiaan kuulumaton väite.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon ihan pihalla tästä keskustelusta. Osa puhuu valehtelusta, s*ksiviestittelystä ja suorastaan kuivap*nemisesta, osa satunnaisesta pikkuihastuksesta. Eihän noi ole ollenkaan sama asia eikä mene samaan kategoriaan. Eli mikä nyt sitten on sitä henkistä pettämistä? Tämän ketjun mukaan ihan mikä vaan, vaikka ohimenevä tunne tai ajatus.

Ihastuksia sattuu useimmille. Ei niitä ole tarve alkaa puolisolle tilittämään jos asiaan ei liity muuta kuin se ihastuksen tunne. Sitä voi olla hankala käsittää, jos on sellainen ihminen, joka ei ihastu koskaan. (Miten on sitten ylipäätään päätynyt parisuhteeseen, mene ja tiedä…) Me tavalliset kuolevaiset toisinaan ihastutaan. Ne tunteet tulee ja menee eikä ne vaikuta omaan parisuhteeseen. Eri asia sitten, jos alkavat vaikuttaa. Mutta pelkät tunteet ei ole mitään pettämistä.

Vai käsittääkö jotkut ihastus-sanan tarkoittavan samaa kuin jalat alta vievä rakastuminen? Se selittäisi joitain kommentteja.

"Useimmille" ei pidä ees paikkaansa. Ei kaikki ihmiset ihastu todellakaan helposti. Jotkut vain erittäin harvoin, jos suhteen aikana ollenkaan.

En puhunut mitään _helposti_ ja jatkuvasti ihastumisesta. Vain ihastumisesta. En myöskään väittänyt, että kaikki ihastuisivat. Mutta kyllä uskallan väittää, että useimmat meistä ihastuvat ainakin kerran elämässä johonkin ulkopuoliseen henkilöön.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän ketjun pettäjäpersoonat eivät kykene omien sanojensa mukaan tajuamaan mitä on henkinen pettäminen. Miksi?

Siksi, että eivöt halua myöntää olevansa pettäjiä kaikilla tasoilla: salailusta valehteluun, kertomatta jättämisen kautta petollisiin tekoihin saakka.

Ja henkinen pettäminen on nimenomaan kaikki se, mikä ei kestä päivänvaloa ja josta puoliso ei todellakaan saisi tietää.

Pahinta on, että nämä pettäjät pettävöt eniten itseänsä - jokin psyykkinen häiriö, koska eivät tätä tajua valehdellessaan ja salaillessaan, miten tuhoavat itseään, toista ihmistä/ puolisoaan, lapsiaan, sukuaan, työpaikkaansa… aina, ja lopulta.

Kaikki mitä TEKEE mikä ei kestä päivänvaloa on epärehellistä ja väärin, mutta ei ole mitään henkistä pettämistä. Valehtelu on väärin, ei sitä tarvitse luokitella pettämiseksi.

Kertoohan se termikin "HENKINEN" pettäminen että se ei koske tekoja tai puhetta, vaan tunteita ja ajatuksia.

Ja ajatus että ne voisivat olla pettämistä on aivan älytön. Ja tällaisesta puhuvat ovat niitä, joilla on joku persoonallisuushäiriö.

Puurot ja vellit sekaisin. Petos on aina petos. Petos alkaa ajatuksen tasolta. Petos etenee pienemmiksi salaisiksi teoiksi, kuten viestittely, stalkkaus. Petos vahvistuu fyysiselle tasolle: tapailut. Ja etenee syvempiin petollisiin tekoihin: salassa tapaamiset seksin merkeissä.

Näin karkeasti.

Missä vaiheessa henkinen pettäminen ei ole mukana kuviossa??

Ei mene lainkaan sekaisin. Puurot ja vellit eli ajatukset ja teot on selkeästi erillään.

Pankkiryöstö alkaa myös ajatuksen tasolta, mutta sen pelkkä ajattelu ei ole kiellettyä. Rikollista siitä tulee vasta, kun aloitetaan konkreettinen valmistelu.

Just tämä ainainen selittely, ei muka ymmärretä mitä henkinen pettäminen on! Kasvakaa jo aikuisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän ketjun pettäjäpersoonat eivät kykene omien sanojensa mukaan tajuamaan mitä on henkinen pettäminen. Miksi?

Siksi, että eivöt halua myöntää olevansa pettäjiä kaikilla tasoilla: salailusta valehteluun, kertomatta jättämisen kautta petollisiin tekoihin saakka.

Ja henkinen pettäminen on nimenomaan kaikki se, mikä ei kestä päivänvaloa ja josta puoliso ei todellakaan saisi tietää.

Pahinta on, että nämä pettäjät pettävöt eniten itseänsä - jokin psyykkinen häiriö, koska eivät tätä tajua valehdellessaan ja salaillessaan, miten tuhoavat itseään, toista ihmistä/ puolisoaan, lapsiaan, sukuaan, työpaikkaansa… aina, ja lopulta.

Kaikki mitä TEKEE mikä ei kestä päivänvaloa on epärehellistä ja väärin, mutta ei ole mitään henkistä pettämistä. Valehtelu on väärin, ei sitä tarvitse luokitella pettämiseksi.

Kertoohan se termikin "HENKINEN" pettäminen että se ei koske tekoja tai puhetta, vaan tunteita ja ajatuksia.

Ja ajatus että ne voisivat olla pettämistä on aivan älytön. Ja tällaisesta puhuvat ovat niitä, joilla on joku persoonallisuushäiriö.

Nää henkisestä pettämisestä öyhöttävät vaan monesti sekoittavat nämä asiat siten, että se ihastuminen on kuitenkin oma vika; kun ihastuu, se on oma vika koska ihastumisen olisi voinut välttää jos ei olisi koskaan puhunut esim työkaverille. Vaikka työkaverille puhuminen on alkuun ollut vilpitöntä, niin siinä vaiheedda kun tunteet herää niin koko prosessista tulee takautuvasti vilpillinen ja se ihastuminen on "itse aiheutettua", lähes tahallista. Koska sen olisi voinut välttää.

Sakeeta sakkia. Toisten tunteiden kontrolli ja kieltäminen on henkistä väkivaltaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon ihan pihalla tästä keskustelusta. Osa puhuu valehtelusta, s*ksiviestittelystä ja suorastaan kuivap*nemisesta, osa satunnaisesta pikkuihastuksesta. Eihän noi ole ollenkaan sama asia eikä mene samaan kategoriaan. Eli mikä nyt sitten on sitä henkistä pettämistä? Tämän ketjun mukaan ihan mikä vaan, vaikka ohimenevä tunne tai ajatus.

Ihastuksia sattuu useimmille. Ei niitä ole tarve alkaa puolisolle tilittämään jos asiaan ei liity muuta kuin se ihastuksen tunne. Sitä voi olla hankala käsittää, jos on sellainen ihminen, joka ei ihastu koskaan. (Miten on sitten ylipäätään päätynyt parisuhteeseen, mene ja tiedä…) Me tavalliset kuolevaiset toisinaan ihastutaan. Ne tunteet tulee ja menee eikä ne vaikuta omaan parisuhteeseen. Eri asia sitten, jos alkavat vaikuttaa. Mutta pelkät tunteet ei ole mitään pettämistä.

Vai käsittääkö jotkut ihastus-sanan tarkoittavan samaa kuin jalat alta vievä rakastuminen? Se selittäisi joitain kommentteja.

"Useimmille" ei pidä ees paikkaansa. Ei kaikki ihmiset ihastu todellakaan helposti. Jotkut vain erittäin harvoin, jos suhteen aikana ollenkaan.

En puhunut mitään _helposti_ ja jatkuvasti ihastumisesta. Vain ihastumisesta. En myöskään väittänyt, että kaikki ihastuisivat. Mutta kyllä uskallan väittää, että useimmat meistä ihastuvat ainakin kerran elämässä johonkin ulkopuoliseen henkilöön.

Niin, sellaiset joilla impulssikontrolli ei toimi. Lukekaa netistä selitys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän ketjun pettäjäpersoonat eivät kykene omien sanojensa mukaan tajuamaan mitä on henkinen pettäminen. Miksi?

Siksi, että eivöt halua myöntää olevansa pettäjiä kaikilla tasoilla: salailusta valehteluun, kertomatta jättämisen kautta petollisiin tekoihin saakka.

Ja henkinen pettäminen on nimenomaan kaikki se, mikä ei kestä päivänvaloa ja josta puoliso ei todellakaan saisi tietää.

Pahinta on, että nämä pettäjät pettävöt eniten itseänsä - jokin psyykkinen häiriö, koska eivät tätä tajua valehdellessaan ja salaillessaan, miten tuhoavat itseään, toista ihmistä/ puolisoaan, lapsiaan, sukuaan, työpaikkaansa… aina, ja lopulta.

Kaikki mitä TEKEE mikä ei kestä päivänvaloa on epärehellistä ja väärin, mutta ei ole mitään henkistä pettämistä. Valehtelu on väärin, ei sitä tarvitse luokitella pettämiseksi.

Kertoohan se termikin "HENKINEN" pettäminen että se ei koske tekoja tai puhetta, vaan tunteita ja ajatuksia.

Ja ajatus että ne voisivat olla pettämistä on aivan älytön. Ja tällaisesta puhuvat ovat niitä, joilla on joku persoonallisuushäiriö.

Puurot ja vellit sekaisin. Petos on aina petos. Petos alkaa ajatuksen tasolta. Petos etenee pienemmiksi salaisiksi teoiksi, kuten viestittely, stalkkaus. Petos vahvistuu fyysiselle tasolle: tapailut. Ja etenee syvempiin petollisiin tekoihin: salassa tapaamiset seksin merkeissä.

Näin karkeasti.

Missä vaiheessa henkinen pettäminen ei ole mukana kuviossa??

Ei mene lainkaan sekaisin. Puurot ja vellit eli ajatukset ja teot on selkeästi erillään.

Pankkiryöstö alkaa myös ajatuksen tasolta, mutta sen pelkkä ajattelu ei ole kiellettyä. Rikollista siitä tulee vasta, kun aloitetaan konkreettinen valmistelu.

Just tämä ainainen selittely, ei muka ymmärretä mitä henkinen pettäminen on! Kasvakaa jo aikuisiksi.

Kyllä mä ymmärrän mitä se mukamas on. Sen sijaan pidän sitä täysin älyttömänä.

Tuo taas on typeryydessään lapsentasoista, että ajatukset voisivat olla väärin koska "ajatuksesta se aina alkaa".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän ketjun pettäjäpersoonat eivät kykene omien sanojensa mukaan tajuamaan mitä on henkinen pettäminen. Miksi?

Siksi, että eivöt halua myöntää olevansa pettäjiä kaikilla tasoilla: salailusta valehteluun, kertomatta jättämisen kautta petollisiin tekoihin saakka.

Ja henkinen pettäminen on nimenomaan kaikki se, mikä ei kestä päivänvaloa ja josta puoliso ei todellakaan saisi tietää.

Pahinta on, että nämä pettäjät pettävöt eniten itseänsä - jokin psyykkinen häiriö, koska eivät tätä tajua valehdellessaan ja salaillessaan, miten tuhoavat itseään, toista ihmistä/ puolisoaan, lapsiaan, sukuaan, työpaikkaansa… aina, ja lopulta.

Kaikki mitä TEKEE mikä ei kestä päivänvaloa on epärehellistä ja väärin, mutta ei ole mitään henkistä pettämistä. Valehtelu on väärin, ei sitä tarvitse luokitella pettämiseksi.

Kertoohan se termikin "HENKINEN" pettäminen että se ei koske tekoja tai puhetta, vaan tunteita ja ajatuksia.

Ja ajatus että ne voisivat olla pettämistä on aivan älytön. Ja tällaisesta puhuvat ovat niitä, joilla on joku persoonallisuushäiriö.

Puurot ja vellit sekaisin. Petos on aina petos. Petos alkaa ajatuksen tasolta. Petos etenee pienemmiksi salaisiksi teoiksi, kuten viestittely, stalkkaus. Petos vahvistuu fyysiselle tasolle: tapailut. Ja etenee syvempiin petollisiin tekoihin: salassa tapaamiset seksin merkeissä.

Näin karkeasti.

Missä vaiheessa henkinen pettäminen ei ole mukana kuviossa??

Ei mene lainkaan sekaisin. Puurot ja vellit eli ajatukset ja teot on selkeästi erillään.

Pankkiryöstö alkaa myös ajatuksen tasolta, mutta sen pelkkä ajattelu ei ole kiellettyä. Rikollista siitä tulee vasta, kun aloitetaan konkreettinen valmistelu.

Just tämä ainainen selittely, ei muka ymmärretä mitä henkinen pettäminen on! Kasvakaa jo aikuisiksi.

Kyllä mä ymmärrän mitä se mukamas on. Sen sijaan pidän sitä täysin älyttömänä.

Tuo taas on typeryydessään lapsentasoista, että ajatukset voisivat olla väärin koska "ajatuksesta se aina alkaa".

Et näköjään ymmärtänyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon ihan pihalla tästä keskustelusta. Osa puhuu valehtelusta, s*ksiviestittelystä ja suorastaan kuivap*nemisesta, osa satunnaisesta pikkuihastuksesta. Eihän noi ole ollenkaan sama asia eikä mene samaan kategoriaan. Eli mikä nyt sitten on sitä henkistä pettämistä? Tämän ketjun mukaan ihan mikä vaan, vaikka ohimenevä tunne tai ajatus.

Ihastuksia sattuu useimmille. Ei niitä ole tarve alkaa puolisolle tilittämään jos asiaan ei liity muuta kuin se ihastuksen tunne. Sitä voi olla hankala käsittää, jos on sellainen ihminen, joka ei ihastu koskaan. (Miten on sitten ylipäätään päätynyt parisuhteeseen, mene ja tiedä…) Me tavalliset kuolevaiset toisinaan ihastutaan. Ne tunteet tulee ja menee eikä ne vaikuta omaan parisuhteeseen. Eri asia sitten, jos alkavat vaikuttaa. Mutta pelkät tunteet ei ole mitään pettämistä.

Vai käsittääkö jotkut ihastus-sanan tarkoittavan samaa kuin jalat alta vievä rakastuminen? Se selittäisi joitain kommentteja.

"Useimmille" ei pidä ees paikkaansa. Ei kaikki ihmiset ihastu todellakaan helposti. Jotkut vain erittäin harvoin, jos suhteen aikana ollenkaan.

En puhunut mitään _helposti_ ja jatkuvasti ihastumisesta. Vain ihastumisesta. En myöskään väittänyt, että kaikki ihastuisivat. Mutta kyllä uskallan väittää, että useimmat meistä ihastuvat ainakin kerran elämässä johonkin ulkopuoliseen henkilöön.

Niin, sellaiset joilla impulssikontrolli ei toimi. Lukekaa netistä selitys.

Ei, ihastuminen on tunne. Pettäminen on se, mihin toimii impulssikontrolli. Googlaa itse, saatat oppia jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän ketjun pettäjäpersoonat eivät kykene omien sanojensa mukaan tajuamaan mitä on henkinen pettäminen. Miksi?

Siksi, että eivöt halua myöntää olevansa pettäjiä kaikilla tasoilla: salailusta valehteluun, kertomatta jättämisen kautta petollisiin tekoihin saakka.

Ja henkinen pettäminen on nimenomaan kaikki se, mikä ei kestä päivänvaloa ja josta puoliso ei todellakaan saisi tietää.

Pahinta on, että nämä pettäjät pettävöt eniten itseänsä - jokin psyykkinen häiriö, koska eivät tätä tajua valehdellessaan ja salaillessaan, miten tuhoavat itseään, toista ihmistä/ puolisoaan, lapsiaan, sukuaan, työpaikkaansa… aina, ja lopulta.

Kaikki mitä TEKEE mikä ei kestä päivänvaloa on epärehellistä ja väärin, mutta ei ole mitään henkistä pettämistä. Valehtelu on väärin, ei sitä tarvitse luokitella pettämiseksi.

Kertoohan se termikin "HENKINEN" pettäminen että se ei koske tekoja tai puhetta, vaan tunteita ja ajatuksia.

Ja ajatus että ne voisivat olla pettämistä on aivan älytön. Ja tällaisesta puhuvat ovat niitä, joilla on joku persoonallisuushäiriö.

Nää henkisestä pettämisestä öyhöttävät vaan monesti sekoittavat nämä asiat siten, että se ihastuminen on kuitenkin oma vika; kun ihastuu, se on oma vika koska ihastumisen olisi voinut välttää jos ei olisi koskaan puhunut esim työkaverille. Vaikka työkaverille puhuminen on alkuun ollut vilpitöntä, niin siinä vaiheedda kun tunteet herää niin koko prosessista tulee takautuvasti vilpillinen ja se ihastuminen on "itse aiheutettua", lähes tahallista. Koska sen olisi voinut välttää.

Sakeeta sakkia. Toisten tunteiden kontrolli ja kieltäminen on henkistä väkivaltaa.

Ei vaan juuri se, että SINÄ ET KYKENE KONTROLLOIMAAN ITSEÄSI, siitä kyse. Sinulla on pettäjänä ongelmia impulssikontrollin kanssa!