Lue keskustelun säännöt.
Pelkääkö jotkut rakkautta oikeasti niin paljon että päästävät mielummin elämänsä rakkauden menemään kuin sitoutuvat?
23.04.2022 |
Olen itse törmännyt tähän selitykseen lähinnä miesten kohdalla, mutta en väitä etteikö kyseistä ilmiötä tapahtuisi naisillakin. Mitä olette mieltä, onko sellaisessa tilanteessa pohjimmiltaan kyse siitä, että ihminen ei vain ollut "se oikea" vai siitä että sitoutumiskammo ei katso rakkauden määrää? Jos jättää henkilön jota väittää rakastavansa, onko kyse siitä että ei oikeasti uskalla myöntää itselleen että ehkä rakkaus ei vain ollut aitoa?
Aihe tuli mieleen kun kävin taannoin melko syvällisen keskustelun tutun noin 40v. miehen kanssa, johon itselläni ei ole mitään suhdetta tai tunteita. Puhuttiin kuitenkin rakkaudesta ja kysyin häneltä, onko hän ollut koskaan aidosti rakastunut. Hän kertoi että on, mutta että erosi vuosia sitten elämänsä rakkaudesta koska ei halunnut/osannut sitoutua. Muutkin suhteet ovat päättyneet erot samasta syystä, mutta kuulemma heistä yksi nainen on ollut ylitse muiden. Väitti, että ajattelee exää edelleen rakkaudella eikä ole tavallaan koskaan päässyt yli... Kysyin sitten tietysti, miksi ei sitten häneen sitoutunut, jos hän oli kerran se oikea ja rakastaa edelleen noin paljon. Mies selitti, että nainen olisi halunnut perinteistä sitoutumista (haaveili suhteen vakavoitumisesta eli yhteenmuutosta, aikanaan ehkä naimisiin ja mahdollisesti lapsia) mutta se ei ollut miestä varten eikä vain voinut viedä suhdetta pidemmälle. Ei kuulemma vain pysty antamaan sellaista sitoutumista kenellekään. Tällaisia tarinoita kuulee toisinaan ja omakin viimeisin exäni on tällainen "yksinäinen susi" mutta hän on vielä suht nuori. Ikänsä vuoksi olen hänestä edelleen epävarma, oliko kyse todella siitä että hän ei vain ollut nuoruuttaan, kokemattomuuttaan ja yleistä epäkypsyyttään valmis sitoutumaan ja oikeaan suhteeseen. Vai oliko kyse siitä etten vain ollut hänelle TARPEEKSI tärkeä, kun kuitenkin päästi kaikesta huolimatta menemään. Tuntuu todella ristiriitaiselta saada tällainen palaute ihmiseltä, johon on täysin rakastunut. "Rakastan sinua yli kaiken, mutta en ole valmis" kuulostaa siis itsestäni vieraalta koska eihän täällä kukaan ole elämän isoimpiin asioihin koskaan valmis, mutta silti on elettävä ja otettava riskejä. Toisaalta itselleni on ollut aina luontaista hypätä tunteiden mukaan ja olen uskaltanut aina rakastaa, vaikka turpaan on tullut. On petetty ja kohdeltu huonosti menneisyydessä, mutta silti en osaisi kuvitella elämääni ilman rakkautta. Otan mielummin ne suhteen haasteet ja mahdolliset sydänsurut, kuin ikävöin vuosia ihmistä jota todella rakastan ja kaipaan.
Vai onko kyse myös kiintymyssuhteista? Välttelevästi kiintynyt pelkää muita enemmän aitoja tunteita? Ollaanko me ihmiset tässä vain todella erilaisia, vai ovatko jotkut itselleen epärehellisiä ja ymmärtävät asian vasta kun se oikea astuu kohdalle? Vai onko kyse ajoituksesta: Ihminen voi olla oikea, aika väärä? Pelkäävätkö jotkut vain enemmän kuin rakastavat, ja sitä on turha yrittää analysoida liikaa?
Ymmärrän myös että käsitys rakkaudesta muuttuu elämän myötä kun ikää tulee lisää. Voi ajatella, että rakkautta oli riittävästi, mutta ihminen ei ollut muuten itselle sopiva tai elämäntilanteet ovat liian erilaiset. Tiedän että nämä ovat isoja kysymyksiä mutta toivottavasti joku innostuu pohtimaan tätä kanssani... Tällä ei ole tarkoitus myöskään loukata ketään, haluaisin vain oppia ymmärtämään tuota pelkoa paremmin. Kertokaa omia kokemuksia!
Kommentit (93)
Vierailija kirjoitti:
Mä en naisena halua avioliittoa tai lapsia. Jos mies sellaista haluaa niin eihän se oo sopiva mies mulle. Ei tollakaan mikään ”elämäni rakkaus”. Voihan sitä silti ikävöidä.
Ei tietenkään silloin ole sopiva. Mutta aloituksessa oli kyse tilanteesta, jossa ei halua sitoutua ylipäätään. Se voi eri pareille tarkoittaa eri asioita, ja yhdessä voi olla vakavasti vaikka ei ikinä edes asuisi yhdessä. Mutta jotkut miehet karsastavat jopa parisuhteen ”määritelmää” vaikka väittävät olevansa rakastuneita. Se kuulostaa kusetukselta.
Esim. itse olen miehelle sanonut että tärkeintä minulle on olla hänen kanssaan, lapset ei ole välttämätön asia ollenkaan eikä avioliittokaan ajankohtainen edes harkita. Toki se merkitsee paljon, jos mies jollain tavalla osoittaa että on kanssani tosissaan. Eihän kihlauskaan ole lopulta mitään muuta kuin sanallinen lupaus, ei se itselleni olisi muuta kuin symbolinen ele siitä sitoutumisesta. Mutta luulisi että jos ON kyseessä se ”elämänsä rakkaus”, olisi valmis myös jonkinasteiseen kompromissiin tai edes harkitsisi asioita uusiltakin kanteilta, jos vaarana on menettää toinen. Omista periaatteista ei tietenkään pidä luopua, mutta tunnen ihmisiä joita rakkaus on muuttanut. Joskus sitä voi myös ajatella siihen asti ettei esim ole ollenkaan avoliittotyyppiä, kunnes tapaa sen ihmisen jonka kanssa se yllätykseksi sujuukin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen löytänyt noihin logiikkaa kiintymyssuhdeteoriasta.
Riippuen ihmisten taustasta ja menneestä elämästä, joillekin se "normaali" on vain hieman vääristynyt siitä mitä se merkitsee jollekin toiselle, ja esim. onnellisuus ja huolettomuus voi tuntua omituiselta ja epämukavalta.
Itse noita kohdannut joilla on rankempi tausta, ja löytänyt noiden ihmisten käytöksestä ja toiminnasta tulea tolle kiintymyssuhdeteorialla.
Toki kaikkien oma valinta mihin uskoo ja mihin ei. Itse löytänyt tuolta pari kertaa vastauksen kysymykseen "miksi?".
Vierailija kirjoitti:
Itse olen löytänyt noihin logiikkaa kiintymyssuhdeteoriasta.
Riippuen ihmisten taustasta ja menneestä elämästä, joillekin se "normaali" on vain hieman vääristynyt siitä mitä se merkitsee jollekin toiselle, ja esim. onnellisuus ja huolettomuus voi tuntua omituiselta ja epämukavalta.
Itse noita kohdannut joilla on rankempi tausta, ja löytänyt noiden ihmisten käytöksestä ja toiminnasta tulea tolle kiintymyssuhdeteorialla.
Toki kaikkien oma valinta mihin uskoo ja mihin ei. Itse löytänyt tuolta pari kertaa vastauksen kysymykseen "miksi?".
Kyllä. Turvattomasti kiintyneet pelkäävät alitajuisesti tervettä rakkautta eli aitoa haavoittuvuutta, koska ovat traumatisoituneet siitä ja jääneet lapsena vaille turvaa. Turvallinen ihminen kumppanina tuntuu oudolta ja vieraalta, koska se ei muistuta sitä ensimmäistä käsitystä joka rakkaudesta on opetettu. Tuo kiintymyssuhdeteoria on psykologiassa ihan peruskauraa ja opetetaan lukiossa jo. Ei ole siis humpuukia vaan pidetään tieteellisenä teoriana.
Turvallisesti kiintyneet aikuiset harvoin ymmärtävät mikä toisia vetää näihin myrskyisiin suhteisiin, joiden dynamiikka vaikuttaa ulospäin siltä että vähintään toinen osapuoli ei oikeasti rakasta toista. Uskon että aina ei ole kyse mistään vedätyksestä, vaan siitä että ei osata olla haavoittuvia. Ihminen saattaa itse ajatella että ”tämä on voimakkain tunne mitä olen elämässäni koskaan kokenut” mutta vierestä toinen ajattelee että eihän tuo osaa rakastaa.
Tavallaan voi käydä näinkin. Itse jouduin jättämään elämäni rakkauden taakseni, koska en jaksanut alkaa pelastamaan häntä päihteiltä. Silti en koskaan häntä unohda ja toivon hänelle parasta. Sydämessä on ikuinen särö.
Joku voi pelätä petetyksi ja hylätyksi tulemista niin paljon, ettei ota riskiä ollenkaan. Taustalla voi olla hirveä kokemus, ja arvioi liian tuhoisaksi itselleen, että niin kävisi uudelleen.
Aidosta rakkaudesta vapaaehtoisesti luopumisen syynä voi olla myös se, että haluaa jotain muuta asiaa elämässä vielä enemmän. On huomattavan paljon ihmisiä, joille ammatillinen ja taloudellinen menestys on valtavan tärkeää. Jos rakastettu maalailee leppoisaa tulevaisuutta maaseudulla, niin se ei käy, jos itse on suunnitellut aktiivista elämää sosiaalisine verkostoineen ja cocktailkutsuineen.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun on tätä vuoristorataa eli syvän kiintymysjakson jälkeen toinen ottaa yhtäkkiä ilman mitään laukaisevaa tekijää etäisyyttä, niin kyse lienee menettämisen pelosta. Rakastetusta on tullut liian tärkeä. Alkaa pelottaa, ettei pian kestäisi olla yksin ja alkaa pelätä, että tulee jätetyksi. Kuten on todennäköisesti joskus elämänhistoriassaan tullut.
Tällaisen ihmisen kanssa parisuhde voi onnistua, jos pysytään omissa asunnoissa. Silloin etäisyyttä voi säädellä ja tuntuu siltä, että vaihtoehtoja on koko ajan ympärillä. Klassista parisuhdetta yhteisessä kodissa lasten kanssa on vaikea rakentaa. Kirjoitan kokemuksesta. Meillä on kolme (aikuista) lasta, mutta erilliset kodit on ollut jo 15 vuotta. Paljon olen kyyneleitä vuodattanut, mutta nyt on ihan hyvä olla.
et ollut tarpeeksi. mies pitää kiinni aika lujaan, kun löytää sopivan kaikinpuolin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
et ollut tarpeeksi. mies pitää kiinni aika lujaan, kun löytää sopivan kaikinpuolin.
Ehkä sitten niin, tekee vain niin uskomattoman kipeää hyväksyä tuo. En voi ymmärtää miksi sitten sanoo, ettei ole koskaan ketään niin rakastanut ja tuhlaa omastaankin elämästään vuosia väärän kanssa. Kai tämä elämä vain on todella julmaa välillä eikä kaikkeen saa vastauksia. Tosi kädetön olo, kun olisi itse hakenut toisen vaikka kuun taivaalta ja pitää vaan opetella hyväksymään, etten ollut tarpeeksi/sopiva. Ap
Kyllä, minä olen näin tehnyt. Torjuin elämäni rakkauden, kun hän teki aloitteen, koska olisin musertunut täysin jos olisin joutunut hänen jättämäkseen, enkä pystynyt avautumaan hänelle ollenkaan. Nyt en ole nähnyt viiteentoista vuoteen, mutta ajattelen häntä edelleen elämäni rakkautena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Läheisessä rakkaussuhteessa oma haavoittuvuus nousee pintaan. Varsinkin jos on taustalla traumaattisia kokemuksia ihmissuhteista ja turvattomista kinntymyssuhteista, voi oman haavoittuvuuden kohtaaminen tuntua sietämättömältä ja pelottavalta. Sokaisevq henkinen kipu nousee pintaan juuri silloin kun suhde on lähentymässä ja mietitään sitoutumista. Siinä on vaikea kestää mitään epävarmuutta, joten kaikkein helpoimmalta tuntuu vain tehdä nopeasti jokin varma ja selkeä päätös. Eli lopettaa suhde, se on ainakin selvä päätös, jonka voi toteuttaa konkreettisesti alkamalla siirtämällä tavaroita toiseen kotiin.
Sekin vielä, että jos on lapsuudessaan tottunut jatkuvaan draamaan, repivään riitelyyn ja turvattomuuteen, voi olla vaikea suhtautua tasapainoiseen, mukavaan ja rauhalliseen kumppaniin. Sitä alkaa kehittää riitaa ihan tyhjästä ja alkaa hakea rajua draamaa kun ei muuta osaa. On kokoajan sellainen pelko, että kohta tapahtuu jotakin pahaa, ja jos ei tapahdu, niin laitetaan itse tapahtumaan. Onneksi sain käsiteltyä näitä asioita ajoissa terapiassa, niin sain parisuhteeni pelastettua.
Minä en nuorena kestänyt sitä kun oli kaksikin sellaista fiksua, luotettavaa, iloista ja rehtiä normaaleissa ja onnellista perheissä kasvanutta poikaa, jotka olivat minusta ihan vakavissaan kiinnostuneita. Itselläni oli tosi rikkinäinen tausta. Olin ystävystynyt heidän kanssaan (eri aikaan) ja meillä synkkasi hyvin. Minua kosketti syvästi se kiintymys, se melkein mursi minut sisäisesti. En osannut kuitenkaan suhtautua siihen, joten lamaannuin ja pakenin. Peruskoulussa pojat olivat kiusanneet minua rankasti, joten minulla oli lähinnä huonoja kokemuksia pojista.
Molemmat nuoret miehet olivat sellaista uskollista tyyppiä, että sitoutuivat ensimmäisen tyttöystävänsä kanssa ja ovat olleet vuosikausia naimisissa. Minusta ei ollut silloin sitoutumaan kummankaan kanssa, vaikka suurin haaveeni oli löytää onnellinen ja pitkäaikainen parisuhde ja perustaa perhe. Onneksi sitten myöhemmin löysin hyvän ja luotettavan miehen. Oli hyvä, että olin niistä nuoruuden poikaystävistä saanut osviittaa hyvästä miehen mallista. Tosin terapiassa kun jouduin käymään, että sain oman parisuhteeni toimimaan, koska omat evääni parisuhteeseen olivat niin huonot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastaus otsikon kymykseen on valitettavasti kyllä. Jos ei sitä pelkoa kohtaa ja käsittele, ei oikein muuta voi kuin paeta. Jotkut pakenee ulkomaille asti.
Kyllä voi iskeä niin kova menettämisen pelko, että torjuu rakkauden. Voi kunpa ihmiset puhuivat näistä peloistaan ihan suoraan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pakenin kolme kertaa... Tosin kukaan heistä ei ollut minulle se oikea. Vähän kypsempänä löysin sen oikean, mutta omista traumoistani johtuen alku ei ollut helppo. Mutta siinä voi onnistua, jos haluaa ja hakee apua.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sitten niin, tekee vain niin uskomattoman kipeää hyväksyä tuo. En voi ymmärtää miksi sitten sanoo, ettei ole koskaan ketään niin rakastanut ja tuhlaa omastaankin elämästään vuosia väärän kanssa. Kai tämä elämä vain on todella julmaa välillä eikä kaikkeen saa vastauksia. Tosi kädetön olo, kun olisi itse hakenut toisen vaikka kuun taivaalta ja pitää vaan opetella hyväksymään, etten ollut tarpeeksi/sopiva. Ap
Tiedän tunteen, ja samaistun täysin noihin sun ajatuksiin.
Mut jätettiin juuri kuukausi sitten, ja koko ruljanssi selityksineen oli ihan järjetön. Tämä nainen omaa aika rikkonaisen taustan, ja uskon että kiintymyssuhteeltaan kokee onnellisuuden ja muut hyvät asiat huonoina ja epämukavina.
Enkä tarkoita tätä niin, että olisin itse täydellinen tai vastaavaa, mutta kun ei oikein kukaan ole muita järkiselityksiä tuohon keksinyt.
Mutta siis tiedän ja ymmärrän sun tuskan siitä, kun mieli hakee vastauksia kysymykseen "miksi?" ja sitä kuitenkin tietää ettei ikinä tule näitä vastauksia kuulemaan.
Lisäksi tunne omasta arvottomuudesta ja merkityksettömyydestä on murskaava, kun toinen on merkinnyt itselle lähes kaikkea, ja kun huomaa ettei olekaan itse merkinnyt toiselle mitään.
Vierailija kirjoitti:
Läheisessä rakkaussuhteessa oma haavoittuvuus nousee pintaan. Varsinkin jos on taustalla traumaattisia kokemuksia ihmissuhteista ja turvattomista kinntymyssuhteista, voi oman haavoittuvuuden kohtaaminen tuntua sietämättömältä ja pelottavalta. Sokaisevq henkinen kipu nousee pintaan juuri silloin kun suhde on lähentymässä ja mietitään sitoutumista. Siinä on vaikea kestää mitään epävarmuutta, joten kaikkein helpoimmalta tuntuu vain tehdä nopeasti jokin varma ja selkeä päätös. Eli lopettaa suhde, se on ainakin selvä päätös, jonka voi toteuttaa konkreettisesti alkamalla siirtämällä tavaroita toiseen kotiin.
Sekin vielä, että jos on lapsuudessaan tottunut jatkuvaan draamaan, repivään riitelyyn ja turvattomuuteen, voi olla vaikea suhtautua tasapainoiseen, mukavaan ja rauhalliseen kumppaniin. Sitä alkaa kehittää riitaa ihan tyhjästä ja alkaa hakea rajua draamaa kun ei muuta osaa. On kokoajan sellainen pelko, että kohta tapahtuu jotakin pahaa, ja jos ei tapahdu, niin laitetaan itse tapahtumaan. Onneksi sain käsiteltyä näitä asioita ajoissa terapiassa, niin sain parisuhteeni pelastettua.
Kuulostaa niin omalta suhteelta... Itse olisin ollut valmis pariterapiaan ja pureutumaan noihin kiintymyssuhteisiin todella syvästi, mutta toinen luovutti parin käynnin jälkeen koska koki sen liian vaikeana tehtävänä. Helpompi paeta ja olla kokonaan yksin, kuulemma. Silti olin kuulemma parasta mitä olen hänen elämässään tapahtunut, huoh. Ehkä tämä on kuitenkin hyvä jo oman tulevaisuuteni kannalta tulla mahdollisimman tietoiseksi näistä asioista ja omasta kiintymyssuhteesta, etten enää toistaisi samaa haitallista kuviota kenenkään uuden kanssa. Kyllä nämä koettelee käsitystä koko rakkaudesta, vaikka järjellä ymmärtää että turvallistakin rakkautta on olemassa. Se vain tuntuu siltä, että se ei ole itselle saatavilla. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sitten niin, tekee vain niin uskomattoman kipeää hyväksyä tuo. En voi ymmärtää miksi sitten sanoo, ettei ole koskaan ketään niin rakastanut ja tuhlaa omastaankin elämästään vuosia väärän kanssa. Kai tämä elämä vain on todella julmaa välillä eikä kaikkeen saa vastauksia. Tosi kädetön olo, kun olisi itse hakenut toisen vaikka kuun taivaalta ja pitää vaan opetella hyväksymään, etten ollut tarpeeksi/sopiva. Ap
Tiedän tunteen, ja samaistun täysin noihin sun ajatuksiin.
Mut jätettiin juuri kuukausi sitten, ja koko ruljanssi selityksineen oli ihan järjetön. Tämä nainen omaa aika rikkonaisen taustan, ja uskon että kiintymyssuhteeltaan kokee onnellisuuden ja muut hyvät asiat huonoina ja epämukavina.
Enkä tarkoita tätä niin, että olisin itse täydellinen tai vastaavaa, mutta kun ei oikein kukaan ole muita järkiselityksiä tuohon keksinyt.
Mutta siis tiedän ja ymmärrän sun tuskan siitä, kun mieli hakee vastauksia kysymykseen "miksi?" ja sitä kuitenkin tietää ettei ikinä tule näitä vastauksia kuulemaan.
Lisäksi tunne omasta arvottomuudesta ja merkityksettömyydestä on murskaava, kun toinen on merkinnyt itselle lähes kaikkea, ja kun huomaa ettei olekaan itse merkinnyt toiselle mitään.
Kiitos kun kirjoitit. Lohduttavaa kuulla, että joku osaa samaistua kysymyksiini vaikka en samaa repivää tunnetta toivoisikaan kenellekään. Voisiko olla että tämä exäsi oli välttelevästi ja sinä ristiriitaisesti kiintynyt? Itse samaistun ristiriitaiseen kiintymystyyliin. Ja voi tiedän niin tuon arvottomuuden tunteen... Ei kai tässä auta kuin hokea itselleen, että se on vain tunne eikä kestä ikuisesti. Tiedän myös tuon tunteen, ettei olekaan merkinnyt toiselle yhtikäs mitään. Mutta koitetaan siitäkin muistaa että sekään ei välttämättä ole mustavalkoinen totuus, vaikka oma mieli koittaa kääntää asian niin. Ollaan voitu olla merkittäviä ja tärkeitä, vaikka suhteet ovatkin päättyneet. Siksi kai tämän ketjun aloitinkin, että saisin muistutuksen siitä. Iso halaus sulle<3 Ap
Vierailija kirjoitti:
Kyllä voi iskeä niin kova menettämisen pelko, että torjuu rakkauden. Voi kunpa ihmiset puhuivat näistä peloistaan ihan suoraan.
Niinpä... Tällaisia tunnetaitoja voitaisiin opettaa vaikka ihan koulussa, tai jos olisi kaikille edes jokin turvallinen paikka puhua niistä peloista. Ei kaikki opi parisuhteisiin vaadittavia taitoja kotoa eikä kaikki uskalla puhua läheisilleen, valitettavasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä rakastan vilpittömästi, mutta en silti halua sitoutua kovin pitkäksi aikaa. Kyse ei ole pelosta tai menneisyyden traumoista, vaan ihan puhtaasta uteliaisuudesta. En halua jumahtaa yhteen asiaan, vaan nähdä mitä nurkan takana on. Ja tämä ei koske vain ihmissuhteitani, vaan koko elämääni.
Vaihdatko ystäväsikin tietyn väliajoin? Lapsia varmaan et aio hankkia, niitä ei voi noin vain vaihtaa.
En minä mitään vaihda. Joku vaihe elämässä päättyy, joku toinen alkaa, eikä sillä ole mitään tekemistä vaihtamisen kanssa.
En ole koskaan ollut erityisemmin ystävyyssuhteiden perään. Minulla on yksi pysyvä ihmissuhde ja se on tarpeeksi. Pidän ihmisistä, mutta viihdyn liian hyvin omissa oloissani. Työpaikalla kaverustun porukan kanssa ja tämä riittää minulle hyvin. Työkaverit luonnollisesti vaihtuvat työpaikan vaihdoksen myötä. Ja ei, lapset eivät kuulu tulevaisuuden suunnitelmiini.
Niinpä, mutta luulisi että jos on päässyt suhteeseen rakastamansa ihmisen kanssa ja saa rakkautta takaisin, siitä ei haluaisi luopua? Ymmärrän sen siinä vaiheessa, kun on vielä torjutuksi tulemisen pelko läsnä. Pelkääkö ihmiset enemmän sitä kyllästymistä kuin varsinaisesti rakastamista?