Lue keskustelun säännöt.
Pelkääkö jotkut rakkautta oikeasti niin paljon että päästävät mielummin elämänsä rakkauden menemään kuin sitoutuvat?
23.04.2022 |
Olen itse törmännyt tähän selitykseen lähinnä miesten kohdalla, mutta en väitä etteikö kyseistä ilmiötä tapahtuisi naisillakin. Mitä olette mieltä, onko sellaisessa tilanteessa pohjimmiltaan kyse siitä, että ihminen ei vain ollut "se oikea" vai siitä että sitoutumiskammo ei katso rakkauden määrää? Jos jättää henkilön jota väittää rakastavansa, onko kyse siitä että ei oikeasti uskalla myöntää itselleen että ehkä rakkaus ei vain ollut aitoa?
Aihe tuli mieleen kun kävin taannoin melko syvällisen keskustelun tutun noin 40v. miehen kanssa, johon itselläni ei ole mitään suhdetta tai tunteita. Puhuttiin kuitenkin rakkaudesta ja kysyin häneltä, onko hän ollut koskaan aidosti rakastunut. Hän kertoi että on, mutta että erosi vuosia sitten elämänsä rakkaudesta koska ei halunnut/osannut sitoutua. Muutkin suhteet ovat päättyneet erot samasta syystä, mutta kuulemma heistä yksi nainen on ollut ylitse muiden. Väitti, että ajattelee exää edelleen rakkaudella eikä ole tavallaan koskaan päässyt yli... Kysyin sitten tietysti, miksi ei sitten häneen sitoutunut, jos hän oli kerran se oikea ja rakastaa edelleen noin paljon. Mies selitti, että nainen olisi halunnut perinteistä sitoutumista (haaveili suhteen vakavoitumisesta eli yhteenmuutosta, aikanaan ehkä naimisiin ja mahdollisesti lapsia) mutta se ei ollut miestä varten eikä vain voinut viedä suhdetta pidemmälle. Ei kuulemma vain pysty antamaan sellaista sitoutumista kenellekään. Tällaisia tarinoita kuulee toisinaan ja omakin viimeisin exäni on tällainen "yksinäinen susi" mutta hän on vielä suht nuori. Ikänsä vuoksi olen hänestä edelleen epävarma, oliko kyse todella siitä että hän ei vain ollut nuoruuttaan, kokemattomuuttaan ja yleistä epäkypsyyttään valmis sitoutumaan ja oikeaan suhteeseen. Vai oliko kyse siitä etten vain ollut hänelle TARPEEKSI tärkeä, kun kuitenkin päästi kaikesta huolimatta menemään. Tuntuu todella ristiriitaiselta saada tällainen palaute ihmiseltä, johon on täysin rakastunut. "Rakastan sinua yli kaiken, mutta en ole valmis" kuulostaa siis itsestäni vieraalta koska eihän täällä kukaan ole elämän isoimpiin asioihin koskaan valmis, mutta silti on elettävä ja otettava riskejä. Toisaalta itselleni on ollut aina luontaista hypätä tunteiden mukaan ja olen uskaltanut aina rakastaa, vaikka turpaan on tullut. On petetty ja kohdeltu huonosti menneisyydessä, mutta silti en osaisi kuvitella elämääni ilman rakkautta. Otan mielummin ne suhteen haasteet ja mahdolliset sydänsurut, kuin ikävöin vuosia ihmistä jota todella rakastan ja kaipaan.
Vai onko kyse myös kiintymyssuhteista? Välttelevästi kiintynyt pelkää muita enemmän aitoja tunteita? Ollaanko me ihmiset tässä vain todella erilaisia, vai ovatko jotkut itselleen epärehellisiä ja ymmärtävät asian vasta kun se oikea astuu kohdalle? Vai onko kyse ajoituksesta: Ihminen voi olla oikea, aika väärä? Pelkäävätkö jotkut vain enemmän kuin rakastavat, ja sitä on turha yrittää analysoida liikaa?
Ymmärrän myös että käsitys rakkaudesta muuttuu elämän myötä kun ikää tulee lisää. Voi ajatella, että rakkautta oli riittävästi, mutta ihminen ei ollut muuten itselle sopiva tai elämäntilanteet ovat liian erilaiset. Tiedän että nämä ovat isoja kysymyksiä mutta toivottavasti joku innostuu pohtimaan tätä kanssani... Tällä ei ole tarkoitus myöskään loukata ketään, haluaisin vain oppia ymmärtämään tuota pelkoa paremmin. Kertokaa omia kokemuksia!
Kommentit (93)
En tiedä, mutta tulin juuri jätetyksi miehen toimesta, joka ei ole koskaan ennen minua rakastanut aidosti ketään. Myös minä rakastin ja rakastan edelleen häntä erittäin syvästi. Olin valmis sitoutumaan ja tekemään vaaditun työn suhteemme eteen, mutta mies ei ollut valmis vielä "aikuisuuteen" (minulla on lapsia). Suru on kova ja ikävä varmasti kalvaa pitkään, jos aina, kumpaakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naisia on niin hiton helppo vedättää...
Vierailija kirjoitti:
Ei tuossa ole kyse sen enempää rakkaudesta kuin pelkäämisestäkään. Halutaan vaan pitää ovet auki.
Näin olen ymmärtänyt ja että tuo vapauden kaipuu on joillekin vain niin vahva. Mutta kummallista miten jotkut silti jäävät ns. sydämeen asumaan ja valitsee mielummin sen vuosikausia kestävän ikävän toista kohtaan. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Naisia on niin hiton helppo vedättää...
Mielestäni kylläkin ne levottomat vedättäjät ovat säälittävän eksyksissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tuossa ole kyse sen enempää rakkaudesta kuin pelkäämisestäkään. Halutaan vaan pitää ovet auki.
Näin olen ymmärtänyt ja että tuo vapauden kaipuu on joillekin vain niin vahva. Mutta kummallista miten jotkut silti jäävät ns. sydämeen asumaan ja valitsee mielummin sen vuosikausia kestävän ikävän toista kohtaan. AP
Se että ne jää sun sydämeen asumaan ei kylläkään tarkoita että niillä on ikävä sua. Niitä ei siis kannata jättää sinne sydämeen loisimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tällainen nainen. Takana paljon perheväkivaltaa. Välttelen kiintymyssuhteita, koska olen aina saanut niissä turpiini, lapsesta saakka. Mieluummin rakastan kauempaa, ja olen yksin turvassa. Seksiä voin harrastaa miesten kanssa, joista en välitä. Rakastamani ihmisen kanssa en pysty, koska se menettämisen tai epäonnistumisen pelko on niin lamaava.
Vierailija kirjoitti:
Naisia on niin hiton helppo vedättää...
Varmasti tämäkin. Olen itsekin kyynistynyt matkan varrella, mutta täytyy myöntää että vilpittömästi sai ajattelemaan toiseltakin kantilta kun katsoin miten ex itkien (en nähnyt hänen itkevän suhteessa kuin kerran aikaisemmin) kertoo että rakastaa niin paljon mutta kokee että hänen täytyy olla yksin ja käsitellä tunteitaan ennen kuin kykenee suhteeseen kenenkään kanssa. Toisaalta näytti niin monilla teoilla rakkautensa, toisaalta luovutti kuitenkin lopulta. Ehkä aika näyttää, oliko tosissaan. Jos kuulen että on uusi suhde löytynyt nopeasti, ei vain rakastanut minua. Jos on oikeasti yksin ja ottaa myöhemmin yhteyttä, hmm, en tiedä. Ei sekään toisaalta tunnu miltään rakkaudelta, jos palaa toisen luokse vain siksi ettei lopulta mistään löytynyt parempaakaan. Toisaalta olen itsekin nuoruudessani ollut niin sekaisin itseni kanssa ettei minusta oikein olisi ollut rakastamaan ketään. Luulin että rakastin mutta... Tosi vaikeaa. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni kuvittelee ja vannoo rakkautta, vaikka suurin tunne on pelko yksinjäämisestä. Sen takia vaikka valehdellaan.
Ehkä juuri sillä hetkellä ei tajuta, että elämän rakkaus on siinä ja lähdetään eteenpäin, etsimään parempaa. Myöhemmin asia tajutaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen tällainen nainen. Takana paljon perheväkivaltaa. Välttelen kiintymyssuhteita, koska olen aina saanut niissä turpiini, lapsesta saakka. Mieluummin rakastan kauempaa, ja olen yksin turvassa. Seksiä voin harrastaa miesten kanssa, joista en välitä. Rakastamani ihmisen kanssa en pysty, koska se menettämisen tai epäonnistumisen pelko on niin lamaava.
Kiitos kun jaoit ja olen pahoillani että olet joutunut kokemaan mitään sellaista. Itsekin mietin tätä, voiko syvästi traumatisoituneet vältellä siksi rakkautta. Väkivalta ja hylkäämisen kokemukset varmaan ne yleisimmt ja ns. pahimmat? Oma exäni on lapsena hylätty ihan konkreettisesti, varmasti myös osittain emotionaalisesti. Kyllähän siinä joutuu jotakin itsestään kovettamaan ja muurit saattaa kasvaa ympärille. Meille vain kerrotaan romantiikasta, että se oikea ihminen jotenkin luontaisesti vain osaisi murtaa meistä kaikki muurit... Ehkä ei aina osaa, jos ihminen ei itsekin uskalla murtaa muurejaan? Kaikkea hyvää sinulle, toivoisin että saisit ja uskaltaisit kokea vielä rakkauden. <3 AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, mutta tulin juuri jätetyksi miehen toimesta, joka ei ole koskaan ennen minua rakastanut aidosti ketään. Myös minä rakastin ja rakastan edelleen häntä erittäin syvästi. Olin valmis sitoutumaan ja tekemään vaaditun työn suhteemme eteen, mutta mies ei ollut valmis vielä "aikuisuuteen" (minulla on lapsia). Suru on kova ja ikävä varmasti kalvaa pitkään, jos aina, kumpaakin.
Onko se aitoa rakkautta jos ei halua olla toisen rinnalla ja tukena hyvinä ja pahoina aikoina? Rakkaus antaa toisen mennä, mutta haluaako mennä jos rakastaa "aidosti"? En tiedä. Pohdin vain.
Ymmärtäisin jos olisi joku oikea syy, mutta ettei ole valmis aikuisuuteen? Sanahelinää.
Vierailija kirjoitti:
Liikaa tekstiä.
Näillä kommenteilla ihminen ei paljasta itsestään ikinä mitään muuta, kuin että ei ole elämässään opiskellut eikä harrastanut koskaan lukemista. Se ei sinänsä ole mikään kehumisen arvoinen asia. Kokeile Jodelia, jos täällä tuo sallittu merkkimäärä on liikaa?
Mielestäni mikään määrä rakkautta ei riitä siihen että pitäisi muuttaa yhteen, mennä naimisiin tai tehdä lapsia, jollei sitä itse halua.
Eli nämä eivät käy mittariksi mielestäni.
Mitä se sitten on se sitoutuminen... itse olin lähdössä kävelemään kun mies puhui ettei aio sitoutua enää. Myöhemmin kävi ilmi että hänelle sitoutuminen oli kihlaus ja avioliitto.
Minä kun vain odotin että seurustellaan vakavissaan, yksinoikeudella, asuen omissa kodeissamme.
Se on kyllä jännä että sitten tilanne muuttui, ja olemme olleet viimeisen 5 kk aikana vain muutaman viikon erillämme. Yhteenmuutostakin hän jo puhui...
Minä en voi kuin miettiä että onko laskenut hyötyvänsä rahallisesti.
Minä rakastan vilpittömästi, mutta en silti halua sitoutua kovin pitkäksi aikaa. Kyse ei ole pelosta tai menneisyyden traumoista, vaan ihan puhtaasta uteliaisuudesta. En halua jumahtaa yhteen asiaan, vaan nähdä mitä nurkan takana on. Ja tämä ei koske vain ihmissuhteitani, vaan koko elämääni.
En usko, että sellaiset henkilöt pystyvät rakastamaan syvästi, jotka jatkuvasti haluavat vain panna eri ihmisiä ja seurustella eri ihmisten kanssa, koskaan sitoutumatta. Joku repaleinen kiintymysuhde estää tuollaisen syvällisen rakastamisen ja siksi ei mihinkään jää.
Ja onhan se itsekästä noiden ihmisten seurustella sitten toisten ihmisten kanssa ja hukata niiden muiden ihmisten aikaa, kun kuitenkin tietävät etteivät aio sitoutua. Olisivat ikisinkkuja jos tietävät, etteivät ikinä aio sitoutua toiseen henkilöön.
Minut on aina hylätty niin kaveriporukoissa kuin parisuhteessakin. En enää halua kiintyä kehenkään, tunnen kyllä rakkautta mutta en kerro siitä kellekään. Elän yksin ja luultavasti elän koko lopun elämääni yksin.
Ei tuossa ole kyse sen enempää rakkaudesta kuin pelkäämisestäkään. Halutaan vaan pitää ovet auki.