Lue keskustelun säännöt.
Pelkääkö jotkut rakkautta oikeasti niin paljon että päästävät mielummin elämänsä rakkauden menemään kuin sitoutuvat?
23.04.2022 |
Olen itse törmännyt tähän selitykseen lähinnä miesten kohdalla, mutta en väitä etteikö kyseistä ilmiötä tapahtuisi naisillakin. Mitä olette mieltä, onko sellaisessa tilanteessa pohjimmiltaan kyse siitä, että ihminen ei vain ollut "se oikea" vai siitä että sitoutumiskammo ei katso rakkauden määrää? Jos jättää henkilön jota väittää rakastavansa, onko kyse siitä että ei oikeasti uskalla myöntää itselleen että ehkä rakkaus ei vain ollut aitoa?
Aihe tuli mieleen kun kävin taannoin melko syvällisen keskustelun tutun noin 40v. miehen kanssa, johon itselläni ei ole mitään suhdetta tai tunteita. Puhuttiin kuitenkin rakkaudesta ja kysyin häneltä, onko hän ollut koskaan aidosti rakastunut. Hän kertoi että on, mutta että erosi vuosia sitten elämänsä rakkaudesta koska ei halunnut/osannut sitoutua. Muutkin suhteet ovat päättyneet erot samasta syystä, mutta kuulemma heistä yksi nainen on ollut ylitse muiden. Väitti, että ajattelee exää edelleen rakkaudella eikä ole tavallaan koskaan päässyt yli... Kysyin sitten tietysti, miksi ei sitten häneen sitoutunut, jos hän oli kerran se oikea ja rakastaa edelleen noin paljon. Mies selitti, että nainen olisi halunnut perinteistä sitoutumista (haaveili suhteen vakavoitumisesta eli yhteenmuutosta, aikanaan ehkä naimisiin ja mahdollisesti lapsia) mutta se ei ollut miestä varten eikä vain voinut viedä suhdetta pidemmälle. Ei kuulemma vain pysty antamaan sellaista sitoutumista kenellekään. Tällaisia tarinoita kuulee toisinaan ja omakin viimeisin exäni on tällainen "yksinäinen susi" mutta hän on vielä suht nuori. Ikänsä vuoksi olen hänestä edelleen epävarma, oliko kyse todella siitä että hän ei vain ollut nuoruuttaan, kokemattomuuttaan ja yleistä epäkypsyyttään valmis sitoutumaan ja oikeaan suhteeseen. Vai oliko kyse siitä etten vain ollut hänelle TARPEEKSI tärkeä, kun kuitenkin päästi kaikesta huolimatta menemään. Tuntuu todella ristiriitaiselta saada tällainen palaute ihmiseltä, johon on täysin rakastunut. "Rakastan sinua yli kaiken, mutta en ole valmis" kuulostaa siis itsestäni vieraalta koska eihän täällä kukaan ole elämän isoimpiin asioihin koskaan valmis, mutta silti on elettävä ja otettava riskejä. Toisaalta itselleni on ollut aina luontaista hypätä tunteiden mukaan ja olen uskaltanut aina rakastaa, vaikka turpaan on tullut. On petetty ja kohdeltu huonosti menneisyydessä, mutta silti en osaisi kuvitella elämääni ilman rakkautta. Otan mielummin ne suhteen haasteet ja mahdolliset sydänsurut, kuin ikävöin vuosia ihmistä jota todella rakastan ja kaipaan.
Vai onko kyse myös kiintymyssuhteista? Välttelevästi kiintynyt pelkää muita enemmän aitoja tunteita? Ollaanko me ihmiset tässä vain todella erilaisia, vai ovatko jotkut itselleen epärehellisiä ja ymmärtävät asian vasta kun se oikea astuu kohdalle? Vai onko kyse ajoituksesta: Ihminen voi olla oikea, aika väärä? Pelkäävätkö jotkut vain enemmän kuin rakastavat, ja sitä on turha yrittää analysoida liikaa?
Ymmärrän myös että käsitys rakkaudesta muuttuu elämän myötä kun ikää tulee lisää. Voi ajatella, että rakkautta oli riittävästi, mutta ihminen ei ollut muuten itselle sopiva tai elämäntilanteet ovat liian erilaiset. Tiedän että nämä ovat isoja kysymyksiä mutta toivottavasti joku innostuu pohtimaan tätä kanssani... Tällä ei ole tarkoitus myöskään loukata ketään, haluaisin vain oppia ymmärtämään tuota pelkoa paremmin. Kertokaa omia kokemuksia!
Kommentit (93)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä juuri sillä hetkellä ei tajuta, että elämän rakkaus on siinä ja lähdetään eteenpäin, etsimään parempaa. Myöhemmin asia tajutaan.
Asia tajutaan siinä kohtaa kun todellisuus iskee vasten kasvoja ja tajutaan, ettei parempaan ole mahdollisuuksia tai ettei parempaa ole ehkä olemassakaan. Onko se sitten rakkautta, minun mielestäni ei.
Realiteetteja se on. Tai myöhästymistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä rakastan vilpittömästi, mutta en silti halua sitoutua kovin pitkäksi aikaa. Kyse ei ole pelosta tai menneisyyden traumoista, vaan ihan puhtaasta uteliaisuudesta. En halua jumahtaa yhteen asiaan, vaan nähdä mitä nurkan takana on. Ja tämä ei koske vain ihmissuhteitani, vaan koko elämääni.
Vaihdatko ystäväsikin tietyn väliajoin? Lapsia varmaan et aio hankkia, niitä ei voi noin vain vaihtaa.
Vierailija kirjoitti:
Onhan tuo mahdollista.
Itselläni on ainakin mahdotonta päästää ketään liian lähelle vaikka olisin miten kiinnostunut. En ole siis myöskään ikinä aloittanut seurustelua vaikka olisin saanut vastakaikua.Minulla on diagnosoitu estynyt persoonallisuus häiriö ja ilmeisesti tuo ihmisten välttely kuuluu taudin kuvaan. Varmasti on vaikuttanut myös sekin, että olen todella erakkoluonne, enkä jaksa olla ihmisten kanssa tekemisissä joka päivä.
Tuossa aloituksessa pistää silmään tuo, että jotain seurustelua on kuitenkin silti aloitettu? Joten en ihan oikein pysty tuohon samaistumaan.
Oletko saanut/onko tuohon estyneisyyteen olemassa mitään hoitoa? Lääkkeitä tai terapiaa jotka olisivat auttaneet esim sinulla? Epäilen itselläni jotain tuollaista.
On sellaisia ihmisiä olemassa ja syynä on usein tällöin traumaattista elämänkokemuksista johtuva hylätyksi tulemisen pelko. Se voi olla jotain niin totaalisen lamaannuttavaa, että voi olla helpompi olla yksin omasta tahdostaan kuin pelätä yksin jäämistä.
Usein tällaisten ihmisten mielessä on ajatus itsestä hylättävänä ihmisenä, minkä vuoksi he uskovat joka tapauksessa tulevansa hylätyksi ennemmin tai myöhemmin. Läheisyys voi laukaista traumamuistoja esimerkiksi turvattomasta kiintymyssuhteesta ja tehdä lähelle päästämisestä vaikeaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan tuo mahdollista.
Itselläni on ainakin mahdotonta päästää ketään liian lähelle vaikka olisin miten kiinnostunut. En ole siis myöskään ikinä aloittanut seurustelua vaikka olisin saanut vastakaikua.Minulla on diagnosoitu estynyt persoonallisuus häiriö ja ilmeisesti tuo ihmisten välttely kuuluu taudin kuvaan. Varmasti on vaikuttanut myös sekin, että olen todella erakkoluonne, enkä jaksa olla ihmisten kanssa tekemisissä joka päivä.
Tuossa aloituksessa pistää silmään tuo, että jotain seurustelua on kuitenkin silti aloitettu? Joten en ihan oikein pysty tuohon samaistumaan.
Oletko saanut/onko tuohon estyneisyyteen olemassa mitään hoitoa? Lääkkeitä tai terapiaa jotka olisivat auttaneet esim sinulla? Epäilen itselläni jotain tuollaista.
Estynyttä persoonallisuutta voidaan hoitaa terapialla. Lääkitys itselläni on myös, mutta kun ongelma on persoonallisuuden rakenteessa, terapia on se ensisijainen apu. Itse siis olen myös estynyt, ja vasta aloittanut terapian, joten en osaa sanoa tuloksellisuudesta mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tuossa ole kyse sen enempää rakkaudesta kuin pelkäämisestäkään. Halutaan vaan pitää ovet auki.
Näin olen ymmärtänyt ja että tuo vapauden kaipuu on joillekin vain niin vahva. Mutta kummallista miten jotkut silti jäävät ns. sydämeen asumaan ja valitsee mielummin sen vuosikausia kestävän ikävän toista kohtaan. AP
"Mä vaan olen tällainen, pelkään rakkautta" = Haluan vaan panna sinua.
Sydämeen jäät asumaan sinä naisena, johon kannattaa ehkä myöhemminkin koettaa ottaa yhteyttä, kun ei ole ketään parempaa tarjolla ja pitäis saada.
Miksi olisi sitten halunnut muuttaa yhteen? Miksi esitteli vanhemmilleen? Miksi halusi tutustua perheeseeni, viettää aikaa yhdessä? Miksi sitten teki kaikenlaista muutakin kuin kävi harrastamassa seksiä? Miksi seksi ei tuntunut olevan se suhteen ainut liima? Tuo on yksi mahdollinen näkökulma, mutta joissain tapauksissa liian yksipuolinen. Tai ehkä nämä ovat elämänkatsomuksestakin kiinni. Toiset ovat ikuisia romantikoita ja toiset kyynisempiä.
Miksi te ette sitten asu yhdessä, jos hän kerran halusi sitä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tällainen nainen. Takana paljon perheväkivaltaa. Välttelen kiintymyssuhteita, koska olen aina saanut niissä turpiini, lapsesta saakka. Mieluummin rakastan kauempaa, ja olen yksin turvassa. Seksiä voin harrastaa miesten kanssa, joista en välitä. Rakastamani ihmisen kanssa en pysty, koska se menettämisen tai epäonnistumisen pelko on niin lamaava.
Kiitos kun jaoit ja olen pahoillani että olet joutunut kokemaan mitään sellaista. Itsekin mietin tätä, voiko syvästi traumatisoituneet vältellä siksi rakkautta. Väkivalta ja hylkäämisen kokemukset varmaan ne yleisimmt ja ns. pahimmat? Oma exäni on lapsena hylätty ihan konkreettisesti, varmasti myös osittain emotionaalisesti. Kyllähän siinä joutuu jotakin itsestään kovettamaan ja muurit saattaa kasvaa ympärille. Meille vain kerrotaan romantiikasta, että se oikea ihminen jotenkin luontaisesti vain osaisi murtaa meistä kaikki muurit... Ehkä ei aina osaa, jos ihminen ei itsekin uskalla murtaa muurejaan? Kaikkea hyvää sinulle, toivoisin että saisit ja uskaltaisit kokea vielä rakkauden. <3 AP
Puhut viisaasti 🙂❤
- eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mä olen nainen. Olen aina ahdistunut suhteissa. Tosin oli tuossa pitkä ja huono suhde, ennenkuin sitten lopullisesti erottiin. Sekin on kenties jättänyt jonkinlaista traumaa.
Menin kuitenkin naimisiin kolme vuotta sitten. Ja olen taas ollut hirveän ahdistunut ja vaikka mies rakastaa ja näyttää rakkauttaan mua kohtaan, en oikein osaa itse.
Pelkään asioita, pelkään rakkautta, koska on niin monesti satutettu.
Mies ei halua satuttaa, olen alkanut sen uskoa pikkuhiljaa. Mutta olen hirveän vaikea ihminen välillä.
Hän ei suostu myöskään eroamaan vaikka olen pyytänyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Liikaa tekstiä.
Näillä kommenteilla ihminen ei paljasta itsestään ikinä mitään muuta, kuin että ei ole elämässään opiskellut eikä harrastanut koskaan lukemista. Se ei sinänsä ole mikään kehumisen arvoinen asia. Kokeile Jodelia, jos täällä tuo sallittu merkkimäärä on liikaa?
Ei, vaan että on äärimmäisen ärsyttävää lukea pitkä kirjoitus asiasta, jonka voi tiivistää lyhyempäänkin tekstiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tuossa ole kyse sen enempää rakkaudesta kuin pelkäämisestäkään. Halutaan vaan pitää ovet auki.
Näin olen ymmärtänyt ja että tuo vapauden kaipuu on joillekin vain niin vahva. Mutta kummallista miten jotkut silti jäävät ns. sydämeen asumaan ja valitsee mielummin sen vuosikausia kestävän ikävän toista kohtaan. AP
"Mä vaan olen tällainen, pelkään rakkautta" = Haluan vaan panna sinua.
Sydämeen jäät asumaan sinä naisena, johon kannattaa ehkä myöhemminkin koettaa ottaa yhteyttä, kun ei ole ketään parempaa tarjolla ja pitäis saada.
Miksi olisi sitten halunnut muuttaa yhteen? Miksi esitteli vanhemmilleen? Miksi halusi tutustua perheeseeni, viettää aikaa yhdessä? Miksi sitten teki kaikenlaista muutakin kuin kävi harrastamassa seksiä? Miksi seksi ei tuntunut olevan se suhteen ainut liima? Tuo on yksi mahdollinen näkökulma, mutta joissain tapauksissa liian yksipuolinen. Tai ehkä nämä ovat elämänkatsomuksestakin kiinni. Toiset ovat ikuisia romantikoita ja toiset kyynisempiä.
Mutta ei kuitenkaan muuttanut? Tiesi ettei seksiäkään tule, jossei larppaa kiinnostunutta ja tee asioita, joita seurustelevan pariskunnan kuuluu tehdä. Simple as that.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Liikaa tekstiä.
Näillä kommenteilla ihminen ei paljasta itsestään ikinä mitään muuta, kuin että ei ole elämässään opiskellut eikä harrastanut koskaan lukemista. Se ei sinänsä ole mikään kehumisen arvoinen asia. Kokeile Jodelia, jos täällä tuo sallittu merkkimäärä on liikaa?
Ei, vaan että on äärimmäisen ärsyttävää lukea pitkä kirjoitus asiasta, jonka voi tiivistää lyhyempäänkin tekstiin.
Lopeta jo tuo turha rutina, kukaan ei pakota lukemaan täällä mitään sellaista mitä ei jaksa lukea. Tuossa ajassa kun olet kolmesti valittanut itsellesi liian pitkästä tekstistä, olisit jo lukenut aloituksen moneen kertaan. Sinulle liian pitkä ja selvästi väärä aihe, aiheesta kiinnostuneelle nopealle lukijalle ei ongelmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika yksinkertaista sanoa, että syy olisi aina se sama kaikilla. Minä en ainakaan pidä ovia auki tai odottele mitään parempaa. Olen tähän keski-ikään saakka onnistunut kuitenkin välttymään sen syvemmiltä sutinoinneilta. Miehenä melkoisen helppoa, kun ei kukaan tule kädestä taluttamaan parisuhteeseen ja olen heikkoitsetuntoinen ja arka. Muutamia treffailuyrityksiä nuoruudessa joista kaikki meni pieleen ja jäi varmaankin sitten jonkinlaiset estot. Kuitenkin joku typerä parisuhteen kaipuu on vaivannut ja pääsinkin tässä sitten ekakerran maistamaan miltä sellainen tuntuisi. Huumaavaa ja samalla myös hemmetin pelottavaa. Alkoi puntti tutisemaan kun sitten tuli ekoja kupruja, olin varma että nyt saan kenkää. Riidat kuuluivat naisen mielestä suhteeseen, mutta minä revin lähes hiukseni päästä jatkuvasti stressatessani että koska tulee se viimeinen riitely ja mitään en tuntunut osaavan tehdä oikein. Samalla kuitenkin pidin naisesta hyvin paljon. Lopulta en enää kestänyt sitä ja murenin heikkoine itsetuntoineni niin, että mielestäni naisen oli parempi etsiä joku parempi mies. Vuoden päivät haavojani nuoleskeltuani päätin vielä kerran kokeilla ja yllättäen tärppäsikin toisen naisen kanssa. Lähennyttiin taas ja pidin paljon naisesta, mutta taas alkoi ahdistamaan, vaikkei edes pahemmin riideltykään. Ei tuntunut auttavan yhtään sama miten nainen kehui ja ylisteli että olisin nyt taas se maailman erikoisin mies hänelle. Joku ongelma selvästikin on, en suostu hyväksymään että minulle kuuluisi jotain tuollaista hyvää. Kolmatta kertaa ei enää tule ja olen sitten ankeissa sopissani yksin loppuelämäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tuossa ole kyse sen enempää rakkaudesta kuin pelkäämisestäkään. Halutaan vaan pitää ovet auki.
Näin olen ymmärtänyt ja että tuo vapauden kaipuu on joillekin vain niin vahva. Mutta kummallista miten jotkut silti jäävät ns. sydämeen asumaan ja valitsee mielummin sen vuosikausia kestävän ikävän toista kohtaan. AP
"Mä vaan olen tällainen, pelkään rakkautta" = Haluan vaan panna sinua.
Sydämeen jäät asumaan sinä naisena, johon kannattaa ehkä myöhemminkin koettaa ottaa yhteyttä, kun ei ole ketään parempaa tarjolla ja pitäis saada.
Miksi olisi sitten halunnut muuttaa yhteen? Miksi esitteli vanhemmilleen? Miksi halusi tutustua perheeseeni, viettää aikaa yhdessä? Miksi sitten teki kaikenlaista muutakin kuin kävi harrastamassa seksiä? Miksi seksi ei tuntunut olevan se suhteen ainut liima? Tuo on yksi mahdollinen näkökulma, mutta joissain tapauksissa liian yksipuolinen. Tai ehkä nämä ovat elämänkatsomuksestakin kiinni. Toiset ovat ikuisia romantikoita ja toiset kyynisempiä.
Mutta ei kuitenkaan muuttanut? Tiesi ettei seksiäkään tule, jossei larppaa kiinnostunutta ja tee asioita, joita seurustelevan pariskunnan kuuluu tehdä. Simple as that.
Muutti kyllä, mutta sitten selvisi että olisi pitänyt ryhtyä miehelle ennemminkin äitihahmoksi kuin tasavertaiseksi kumppaniksi. Ei siinä ollut sitten onnellinen kumpikaan, mies ei tietenkään olisi halunnut muuttaa poiskaan. Oli lisäksi ihan tuuliviiri ja mielialat muuttui toisesta ääripäästä toiseen jo vuorokaudessa. Edellisenä päivänä saattoi vannoa ikuista rakkautta, rakasteltiin useita kertoja päivässä ja puhui tulevien lasten ja lemmikkien nimestä, seuraavana päivänä oli etäinen ja yhtäkkiä kaikki minussa ärsytti. Yhtäkkiä puhuin väärällä voimakkuudella ja jos läheistyin miestä, olin "tukahduttava" jne. vaikka pari tuntia sitten olisi itse tullut kiihkeästi suutelemaan. Tai puhui yhteisestä kodista ja seuraavana päivänä yhtäkkiä ulkomaille muutosta tms., oli jotenkin levoton koko ajan. Jos kaikki oli liian pitkään liian hyvin, mies ahdistui ja alkoi käyttäytymään oudosti, haastamaan riitaa, puhumaan töykeästi ja testaamaan minua jotta suhteessa olisi draamaa ja tunnetta? Ei osannut olla siinä tasaisen onnellisessa tilassa, aina vuoristorataa tai etäisyyttä. Tuossa ei pysynyt mitenkään perässä, ikinä ei tiennyt mikä vaivaa. Lopulta oli pakko sanoa että vaikka ymmärrän miehellä olevan omia ongelmia ja rakastan häntä koko sydämestäni, en jaksa arvailla ja elää noin kuluttavassa tunneilmapiirissä. Halusin keskittyä niihin hyviin hetkiin ja uskoa niitä tasapainoisissa hetkissä sanottuja sanoja, mutta olisin tehnyt itsestäni pellen jäämällä. Sanoin miehelle että vaikka rakastan häntä, rakastan ennen kaikkea itseäni vetämällä hänelle rajat sillä en voi sallia tuollaista käytöstä keneltäkään. Painotin että toivon hänen olevan onnellinen, vaikka se tarkoittaisi että emme ole yhdessä. Mies itki ja selitti ettei ymmärrä mikä häntä vaivaa, ei haluaisi olla tuollainen. Ei tule koskaan pääsemään minusta yli jne. sitten alkoi vakuuttelu. Mutta en voi luottaa tuohonkaan, koska miehen mieli muuttuu joka tapauksessa. Varmasti tuleekin ikävöimään minua mutta osaako hän kuitenkaan ketään rakastaa terveellä tavalla, en tiedä. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tuossa ole kyse sen enempää rakkaudesta kuin pelkäämisestäkään. Halutaan vaan pitää ovet auki.
Näin olen ymmärtänyt ja että tuo vapauden kaipuu on joillekin vain niin vahva. Mutta kummallista miten jotkut silti jäävät ns. sydämeen asumaan ja valitsee mielummin sen vuosikausia kestävän ikävän toista kohtaan. AP
Jäävät sydämeen asumaan siksi, että ovat olleet parasta mitä kohdalle on sattunut. Ei siinä mistään oikeista tunteista tai ikävästä ole kyse. Kun parempi löytyy, äkkiä se aiemmin sydämessä ollut unohtuu. Eri asia sitten löytyykö sitä koskaan. Loppujen lopuksi, onko kukaan tällaiselle ihmiselle tarpeeksi hyvä?
Miksi olette niin varmoja tästä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan tuo mahdollista.
Itselläni on ainakin mahdotonta päästää ketään liian lähelle vaikka olisin miten kiinnostunut. En ole siis myöskään ikinä aloittanut seurustelua vaikka olisin saanut vastakaikua.Minulla on diagnosoitu estynyt persoonallisuus häiriö ja ilmeisesti tuo ihmisten välttely kuuluu taudin kuvaan. Varmasti on vaikuttanut myös sekin, että olen todella erakkoluonne, enkä jaksa olla ihmisten kanssa tekemisissä joka päivä.
Tuossa aloituksessa pistää silmään tuo, että jotain seurustelua on kuitenkin silti aloitettu? Joten en ihan oikein pysty tuohon samaistumaan.
Oletko saanut/onko tuohon estyneisyyteen olemassa mitään hoitoa? Lääkkeitä tai terapiaa jotka olisivat auttaneet esim sinulla? Epäilen itselläni jotain tuollaista.
Minulla tuota ei ole hoidettu juuri mitenkään. Teini-iässä söin seronilia ja mirtatsapiinia.
Tuo diagnoosi ilmestyi papereihini kun olin n.20 v. Ei ole oikeastaan koskaan edes ollut puhetta tuosta diagnoosista psykiatrin kanssa.
Nykyään en ole missään hoidon piirissäkään. Sain jo eläkepaperit.
Mä en naisena halua avioliittoa tai lapsia. Jos mies sellaista haluaa niin eihän se oo sopiva mies mulle. Ei tollakaan mikään ”elämäni rakkaus”. Voihan sitä silti ikävöidä.
On olemassa ihmisiä jotka ei edes koe tunteita. Siksi ei haluta vakiintua. Usein tällaiset vakiintuu hyödyn tai statuksen takia. Löytyy kumppani johon ei ole edes tunteita.
Luonnevikaiset on yleensä näitä, jotka eivät pysty tuntemaan tunteita eikä vakiintumaan.
No onhan rakkaus yksi pelottavimpia asioita maailmassa.
Jos rakastaa toista ihmistä ei pysty näkemään elämäänsä ilman tätä. Jos ei pysty näkemään tulevaisuutta rakastamaksi väittämänsä ihmisen kanssa niin kyse ei ole rakkaudesta. Moni pelkää olla yksin, mutta vielä enemmän sitä että on saman ihmisen kanssa lopun elämäänsä.