Miksi nykypäivän parikymppiset ovat saaneet jo useita burnoutteja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä ainakin yliopisto on järkyttävän rankkaa. Ja kaverit sanoo samaa.

Miten ajattelit pärjätä töissä jos p*ska valahtaa lahkeeseen jo opiskeluaikana?

Kivasti sanottu. Mutta en tiedä pärjäänkö. Toivon, että töissä ei ole niin rankkaa, ainakaan parin vuoden päästä. Kun useat asiat alkaisi tulla enemmän rutiinilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä ainakin yliopisto on järkyttävän rankkaa. Ja kaverit sanoo samaa.

Mun yliopistoaika oli oikein kivaa ja hauskaa. Nautin! Kait se on vähän miten asennoituu asioihin ja ihmisiin.

Riippuu varmasti alasta ja ihmisestä. Ei mistään asennoitumisesta. Ihmiset on erilaisia.

Olin vaativassa asiakaspalvelutyössä terveydenhoitoalalla kymmeniä vuosia. Työ meillä saman ammatin omaavilla oli kaikilla sanalaista ja siis olosuhteet juuri samat. Oli kollegoita nuoriakin ,jotka olivat nimenomaan burout ja itkeskelivät ja itse samaan aikaan iloitsin työstäni.

Olivatko väärällä alalla vai olettivatko ,että työn pitää olla ns ” ruusuilla tanssimista”.

Meitä on niin monenlaisia ihmisiä. Työ on työtä ja vapaa-ajalla + lomilla nautitaan sit siitä ,mitä on tullut tienattua.

Vierailija kirjoitti:

Syynä voi olla myös se, että burnoutin oireet huomataan useammin ja ihmiset ovat avoimempia omasta jaksamisestaan.

Ennen ollut pakko jaksaa jotta on saanut vatsan täyteen ja katon pään päälle. Nykyisin keksitään joku diagnoosi, jonka perusteella ei tarvitse sitten tehdä mitään. Minun äitini yksi suositummista elämänohjeista oli "tartu härkää sarvista" ja se pätee edelleen. Ei semmoinen turha ruikuttaminen vie asioita eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Yhä harvempi saa töitä ja ne jotka saavat joutuvat tekemään niiden työttömienkin osuuden.

Alle kaksikymppiset harvemmin ovat vielä työelämässä. Sen ikäisenä opiskellaan.

koska nykyään niistä uutisoidaan, sai ne ennenkin, sitä vain ei ilmiönä tunnettu

Suorittaminen ja kilpailu vihreästä oksasta alkaa jo vauvasta. Viedään muskariin, satujumppaan, kielikylpyyn.

Sitten homma jatkuu erityispainotteisilla päiväkoti- ja kouluryhmillä. Lisänä vielä muutama harrastus, että illat ja viikonloput varmasti tulee täyteen ilman hengähdystaukoa. Samalla kisojen välissä pitää tehdä läksyt, esseet, pakolliset kokeet hyvin ellei erinomaisilla arvosanoilla.

Jo yläkoulussa pitää hakea hyvää kesätyöpaikkaa ja verkostoitua. Kesälomat menee töitä paiskiessa, leireillä ja harrastuksissa, joissa pyritään nyt tosissaan SM- ja MM-tasolle, heikot karsiutuu.

Sitten onkin jo valittava ja mieluusti tiedettävä ammatillinen suuntaus, lukioon ei pääse Helsingissä alle 9,3 keskiarvolla ainakaan keskustan kouluihin. Lukiossa tulee edelleen omaehtoista itseopiskelua, isot määrät työtä, omalla vastuulla. Ja ne harrasteet siinä sivussa. Pitää tietää ja suunnitella, mitä kannattaa opiskella ja missä järjestyksessä, että maksimoi parhaat mahdolliset kirjoitustulokset, että pääsee hakemaan yliopistoon.

Ja sitten valmennuskurssien kautta hakemaan pääsykokeisiin, että pääset opiskelemaan yliopistoon, joissa niissäkin on maine-eroja. Tai sitten maksat että pääset ulkomaisiin yliopistoihin. Opiskelu taas yksin, omalla vastuulla.

Samalla sun pitää olla komea, kaunis, ulospäinsuuntautunut, hyvä tyyppi ja verkostoitua joka suuntaan. Lisäksi sun pitää löytää samanlainen puoliso itsellesi. Ja löytää oman alan kesätöitä ja töitä. Ja vakuuttaa työnantaja.

Elämä on kiinalaista kamppailua ja koko ajan koet jääväsi oravanpyörästä. Sairastua ei saa, välivuosia tai tyhjäkäyntiä ei saa pitää. Koko ajan vanhenet ja sekin on huono.

Mikään ei ole kivaa.

Vierailija kirjoitti:

Olin vaativassa asiakaspalvelutyössä terveydenhoitoalalla kymmeniä vuosia. Työ meillä saman ammatin omaavilla oli kaikilla sanalaista ja siis olosuhteet juuri samat. Oli kollegoita nuoriakin ,jotka olivat nimenomaan burout ja itkeskelivät ja itse samaan aikaan iloitsin työstäni.

Olivatko väärällä alalla vai olettivatko ,että työn pitää olla ns ” ruusuilla tanssimista”.

Meitä on niin monenlaisia ihmisiä. Työ on työtä ja vapaa-ajalla + lomilla nautitaan sit siitä ,mitä on tullut tienattua.

Miten teillä vanhemmilla ihmisillä on niin usein huono tuo kielellinen taso? Luulisi, että vuosikymmenien aikana olisi kerennyt peruskoulut jo moneen kertaan kertaamaan ja ylppäreihinkin työn ohessa lukemaan.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä ainakin yliopisto on järkyttävän rankkaa. Ja kaverit sanoo samaa.

Minä viihdyin erittäin hyvin yliopistolla ollen 7 vuotta päätoimisena opiskelijana. Vielä maisteriksi valmistumisen jälkeenkin yliopiston kuppila oli suosittu tapaamispaikka kavereitten kanssa. Pääsin suoraan opiskelemaan juuri sitä oppiainetta mistä pidin ja missä tiesin olevani hyvä eli historiaa ja sain siitä erinomaiset tiedot. Opiskelin myös sivuaineina kansantaloustiedettä ja filosofiaa, niin että tutkintoni käsitti yli 200 opintoviikkoa mikä vastaisi yli 300 opintopistettä. Gradun tekeminen voi vähän enemmän aikaa, mutta siinä olikin 160 sivua tiukkaa tieteellistä tekstiä.

Asuin koko opiskeluajan 3 hengen soluhuoneistossa, jossa minulla oli 2 varsin pitkäaikaista kämppäkaveria. Toisella heistä oli tyttökaveri, jonka vanhempien maatilan kautta saan itselleni hyvin pitkäaikaisen kissan,

Muuten minulla on varsin tiivis ystävä- ja tuttavapiiri, joka muodostui muista yliopisto-opiskelijoista. Kokoonnuimme välillä toistemme luona pitämään yhteisiä kortti-iltoja, joihin tarvittiin tavallisesti 4-5 pelaajaa. Ennen kaikkea tapasimme kuivahenkisesti yliopiston kuppilaan "parantamaan maailmaa" tai  pikemmin käymään loputtomia keskusteluja ja väittelyitä asiasta kuin asiasta. Vuosien varrella olen saanut uusia kavereita usein jonkun vanhan tutun kautta.

Harrastin myös aktiivisesti kestävyysjuoksua käyden lenkillä keskimäärin 3 kertaa viikkossa, mikä tarkoitti yhdellä kertää noin 45-60 minuutin yhtäjaksoista juoksemista. Se auttoi naisten aiheuttamiin turhautumiin mitä Freud kutsuisi sublimaatioksi eli viettienergian suuntaamiseen sosiaalisesti hyväksyttyihin tarkoituksiin.

Kuka parikymppiset on kasvattanut ja kuka on tehnyt päätökset jotka vaikuttavat heidän elämään nyt aikuisena? Niimpä.

Vierailija kirjoitti:

koska nykyään niistä uutisoidaan, sai ne ennenkin, sitä vain ei ilmiönä tunnettu

Klassikkoteos "Heikot sortuu jo koulutiellä" julkaistiin jo vuonna 1972.

https://www.finlandiakirja.fi/fi/catalog/product/view/id/46859

Vierailija kirjoitti:

Olen pari vuotta tehnyt duunarihommia valmistumisen jälkeen ja olin silloin samaa mieltä, että nykynuoret ovat vain päässeet liian helpolla. Viime syksynä aloitin lukion ja oivalsin, että ainakin tässä koulutusjärjestelmässä on paljon vikaa.

Kun pitäisi opiskella matematiikkaa ja äidinkieltä, kaikki energia meneekin siihen, että pitää opiskella käyttämään classroomia, teamsia, studeota, moodlea, otavan opiskelijan maailmaa, sanomapron kampusta... jne. jne. Jokaisella opettajalla on omat alustansa (varsinkin etäkursseilla) ja joillain vielä useita eri alustoja kurssilla. Lisäksi digikirjat ovat pakollisia joillain kursseilla ja niissäkin on aina omat hankaluutensa. Siinä pitäisi sitten niiden kanssa kamppailun lomassa yrittää vielä oppia jotain samalla kun puhelin kilkattaa vieressä jatkuvasti työ- ja kouluasioita.

Olen myös ystävien kanssa jutellut aiheesta ja heillä on sama tilanne. Opettajat ja muut aikuiset luulevat että nykynuoret ovat syntyneet älylaitteet käsissään ja osaavat heti käyttää uusia ohjelmia sen kummemmin perehtymättä.

Sen lisäksi koulusta tuputetaan ahdistavaa tietoa ilmastonmuutoksesta yms uhkakuvista. Se on tietysti tärkeä ja hyvä asia, mutta kyllä se myös pistää ahdistumaan ja stressaantumaan tulevaisuudesta.

t. Duunarina onnellinen, lukiolaisena ahdistunut 21-vuotias

Tämä! Olen valmistunut lukiosta vuonna 2008 ja opiskelen nyt AMK-tutkintoa töiden ohella. Melkein joka päivä mietin kuinka ihanaa oli kun ei omistanut läppäriä tai älypuhelinta. Kun tein läksyjä, mulla oli vain kirja ja vihko, eikä tarvinnut välittää mistään muusta. Kävin netissä ehkä kerran päivässä jotain 15 min ajan. Älylaitteet ei todellakaan tee meistä fiksumpia!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin vaativassa asiakaspalvelutyössä terveydenhoitoalalla kymmeniä vuosia. Työ meillä saman ammatin omaavilla oli kaikilla sanalaista ja siis olosuhteet juuri samat. Oli kollegoita nuoriakin ,jotka olivat nimenomaan burout ja itkeskelivät ja itse samaan aikaan iloitsin työstäni.

Olivatko väärällä alalla vai olettivatko ,että työn pitää olla ns ” ruusuilla tanssimista”.

Meitä on niin monenlaisia ihmisiä. Työ on työtä ja vapaa-ajalla + lomilla nautitaan sit siitä ,mitä on tullut tienattua.

Miten teillä vanhemmilla ihmisillä on niin usein huono tuo kielellinen taso? Luulisi, että vuosikymmenien aikana olisi kerennyt peruskoulut jo moneen kertaan kertaamaan ja ylppäreihinkin työn ohessa lukemaan.

Sentään just ja just ymmärsit teksini, vai oliko luetunymmätämisvaikeuksia?🤓

Nykylapset kasvatetaan niin pumpulissa, että sitten kun on aika lähteä sieltä pumpulista, tosielämän karuus ja raakuus on shokki heille.

Kokoomus edistyy tavoitteissaan. Lapset kasvatetaan 2-vuotiaasta lähtien siihen, että olet isona työtön tai matelet työpaikalla ja teet 70 h viikkoja. Apua apua elintaso laskee!

Työelämä vaatii nykyään paljon henkisesti. Ihmiset ovat korkeasti koulutettuja ja pysyviä työpaikkoja on vähän. Keskinkertainen ei riitä, niin tulee suorituspaineita. Sitten jos vielä töitä on liikaa ja tulostavoitteet kovat, johtaminen huonoa eikä osaa pitää rajoistaan huolta niin on helppo palaa loppuun.

Oletetaan, että elämän tulee aina olla kivaa ja helppoa. Ihmiset antavat liian helposti periksi, eivätkä kestä vähääkään pahaa oloa. Sitten kun vähän ahdistaa ja masentaa haetaan diagnoosit ja jäädään työkyvyttömyyseläkkeelle ennen 30-v.

Ilmiötä lisää entisestään, kun möyritään samanmielisten kanssa someyhteisöissä ja kaveripiireissä, joissa saa tsemppausta ja huomiota mt-oireilulla tai burnouteilla ja oikein kannustetaan täysipäiväiseen lusmuiluun ja mt-identiteettiin. Eittämättä jotkut ovat ihan oikeasti sairaita ja uupuneita, mutta ei siinä määrin missä kuntoutus ja työkyvyttömyyseläkkeitä nykyään myönnetään ja miten iso ilmiö tuo oikein somessa on. .

Vierailija kirjoitti:

Mietin iltistä tänään lukiessani että miten joku saa burnoutin pikaruokapaikassa tai vaatemyyjänä.

Et ole koskaan tainnut työskennellä asiakaspalvelussa. Kannattaa kokeilla, niin et ihmettele enää.

Pullamössösukupolvia, joiden vaikeuksien sietokyky on naurettavan surkea.,

Vierailija kirjoitti:

Itketään heti terapiassa jos töissä ”asiakas katsoi pahasti”. V i t u n lumihiutaleet.

Ai jaa. Mä sanoisin, että asiakkaat itkevät ja laittavat negatiivisen palautteen, kun "myyjä katsoi pahasti". Ja tämä ihan kokemuksen perusteella. V i t u n lumihiutaleet.