Miksi nykypäivän parikymppiset ovat saaneet jo useita burnoutteja?

Vierailija kirjoitti:

Mietin iltistä tänään lukiessani että miten joku saa burnoutin pikaruokapaikassa tai vaatemyyjänä.

Huono työilmapiiri?

Eikös tässä ihan vasta ollut kohu siitä, kuinka huonosti esimerkiksi Hesburger kohteli henkilökuntaansa?

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut sen verran, että kyse varmaan siitä, että missään kohtaa aivot eivät saa levähtää.

Älykännykkä jatkuvasti piippaa viestiä on sitten töissä tai kotona, katkaissen jatkuvasti ajatukset tai rentoutumisen. Jatkuvasti pitää jotain tehdä, joko olla töissä, kouluttautua, kavereita tavata, somea päivittää, seurata muita, olla yhteyksissä jne... 

Luulen, että suurin syy tähän on se älypuhelin. Aina pitää olla tavoiteltavissa ja kaikkeen pitää vastata nopeasti. 

Tämähän on selvä juttu, että älypuhelimet ja some ovat lisänneet pahoinvointia ja kaikenlaisia keskittymis- ja tarkkaavaisuushäiriöitä. Keskittymiskyky on minuutin parin tiktok -videoiden mittainen. Ja näiden kanssa kasvanut sukupolvi on nyt vasta aikuistumassa, joten kaikki vaikutukset tullaan näkemään vasta 5-10 vuoden sisällä. Kyllä minä oikeasti ihmettelen, että mitä niin kiinnostavaa siellä puhelimessa on, että esim. salilla laitteiden välillä kulkiessa pitää olla pää alaspäin puhelinta tuijottaen. Tai että ei voi edes syödä ilman sitä laitetta.

^ Ja somen kehittäjäthän ovat myöntäneet, että ovat tehneet niistä ihan tahallaan mahdollisimman koukuttavia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syynä voi olla myös se, että burnoutin oireet huomataan useammin ja ihmiset ovat avoimempia omasta jaksamisestaan.

Tai sitten nykyisin pidetään burnoutina sitä, kun ei olekaan ihan kaiken aikaa kivaa.

Kyllä, lääkäri antaa saikkua ja burnout diagnoosin kun joku valittaa että ”ei ole kivaa”. Tässäkin keskustelussa näkee, etteivät ihmiset ymmärrä tilastotieteitä. Oli ihmiselläkin ennen burnoutteja, niitä ei vaan raportoitu tai diagnosoitu.

Itselläni (keski-ikäisenä) on ollut voimakkaita työstä aiheutuvia ahdistustiloja, mutten ole koskaan saanut "burn-out-diagnoosia". Kuinkahan sen saisi?

Et mitenkään, koska burn-out ei ole virallinen diagnoosi. Se kirjataan usein masennuksena, koska joku koodi pitää papereihin laittaa.

Jos lukee jo työpaikkailmoituksia, niin ei tarvitse ihmetellä.

Pitää olla supliikki sanataituri, joka hauskuuttaa muita, mutta saa samalla hommat tehokkaasti hoidetuksi. Ei saa mennä sormi suuhun vaikeissakaan tilanteissa. Rakastat asiakaspalvelua (jollain paskapalkalla), nautit kolmivuorotyöstä etkä pelkää haasteita ja sanavarastoosi ei kuulu ei (myöskään ylitöille.)

Sitten näihin pilipalihommiin pitää tehdä 10 videota itsestään, jotta rekrytoija näkee, millainen huikea timantti juuri sä olet. Jos on ihan tavallinen Matti tai Maiju, niin ei pääse edes haastattelukierroksella jatkoon, jos sinusta ei heti oikein huokumalla huo’u oma erinomaisuutesi ja valovoimainen lavakarismasi.

Kun siellä jyskissä tai veromodassa ei ilmeisesti enää pärjää introvertti ja vähän pidättyväisempi ihminen.

Elämässä koettu kaikenlaista paskaa, joista pahin oli sisaren itsemurha jolloin koulut jäi kesken. En yksinkertaisesti ole päässyt siitä yli. Sori.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vain kuvittelevat saaneensa. Parikymppiset eivät tiedä vielä mitään todellisista ongelmista. Elämä on!

Mun lähipiirissä ja tutuilla on parikymppisillä on esim. potkujen saamista useamman kerran, pitkää työttömyyttä, vakavia mt-ongelmia (epävakaata, ahdistuneisuushäiriötä, OCD.).

On lapsen huostaanottoa, väkivaltainen puoliso, kova velkaantuminen, terveysongelmia, jopa yksi syöpä. Muun muassa.

Olisi kiva tietää, mitä ne nelikymppisten oikeat ongelmat on? Avioero?

Itse täytin 40 vuotta viime vuonna ja omat ongelmani tällä hetkellä ovat seuraavanlaiset: 

- molemmat vanhempani ovat leikkauksessa tänä vuonna, toinen joutuu varmaankin hakeutumaan kohta kotisairaanhoidon piiriin (kyllä, vanhempani olivat yli 40 v kun synnyin)

- minulla on kolme kroonista sairautta, aviomiehelläni yksi 

- teen kahta työtä, mieheni yhtä. Yhteenlasketut työtunnit viikossa työmatkoineen ovat n. 110 h

Olen selvinnyt menneisyydessäni avioerosta, kaksista potkuista, hometalosta, lapsuuden aikaisesta vaikeasta sairaudesta,  yhdestä kroonisesta sairaudestani johtuneesta 6 kk sairaslomasta ja monesta leikkauksesta, myöhäisestä keskenmenosta, vesivahingosta omassa kodissani, hengellisestä väkivallasta lapsuudenperheessäni jne. Lisäksi olen tukenut toista vanhempaani taloudellisesti 10 vuotta. 

Ja yhtään burnoutia en ole kokenut, olen opiskellut kaksi korkeakoulututkintoa työn ohessa enkä ole ollut päivääkään työttömänä. Esimiestehtävissä olen ollut 10 vuotta. Aivan älyttömän hankalaa on välillä ollut, mutta sellaistahan se ihmisen elämä on. Minut pitää pystyssä ajatus siitä, että minulla on paljon helpompaa kuin esivanhemmillani, kukaan ei ole koskaan luvannut minulle tai kenellekään muulle helppoa elämää eikä kenelläkään ole siihen lähtökohtaisesti oikeutta ja tieto siitä, että ihmisen elämä on aina yhden hetken päässä kuolemasta. Länsimäisten ihmisten ajatus siitä, että yhteiskunta on heille jotain velkaa, että rauha, turvallisuus ja helppo elämä on itsestäänselvyys on mielestäni valheellinen ajatuskuva. Suurin osa maailman ihmisistä menee nukkumaan miettien mistä saa huomiseksi ruokaa itselleen ja lapsilleen, murehtien sairautta tai sotaa. 

Joten teen joka päivä parhaani, en tavoittele taivaita ja olen kiitollinen siitä mitä minulla ja perheelläni on. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vertailu lisääntynyt. Somessa kerrotaan vain onnistumisista eikä siitä että ei onnistunut.

Elämä on enemmän 24:7 ja on vähemmän aikaa palautumiselle ja unelle, älylaitteet on sängyssäkin.

Työelämässä mitataan enemmän ja voi olla aika minuuttiaikataulu.

Selfhelp-kirjoista ja lehdistä opittu että syöminen, suhteet, palautuminen ja muukin on suorituksia mistä voi suoriutua eri tavoilla.

Tämä. Kaikki on suorittamista. Kuinka moni pysähtyy enää lainkaan makaamaan vaikka sohvalla ja "syleksimään kattoon"? Meille on jostain syystä iskostunut ajatus, että kaiken tekemisen pitää olla jotenkin hyödyllistä, että kaikki aika pitää käyttää hyödyksi. Elämässä pitää pyrkiä jatkuvasti eteenpäin ja itseään pitää koko ajan kehittää. Kuinka moni tekee asioita ihan vaan tekemisen ilosta riippumatta siitä, mikä se lopputulos on?

Nuoret on enemmän yksinäisiä ja osa heistä kokee, ettei synny yhteyttä toisiin ihmisiin.

Hyvinkin moni pysähtyy makoilemaan sohvalla ja "syleksimään kattoon"! Eihän nyt sentään suurin osa ole 25-v. burn-outissa. Ilmiö on toki lisääntynyt, mutta lähinnä koskee kaupungissa asuvia, yleensä yliopistossa opiskelevia, "luovaa" työtä tekeviä naisia. Suurin osa sellaisia Eeva Kolu -tyylisiä suorittajia, joiden pitää tietää kaikki ja olla tosi sivistyneitä. Töitä on ihan hirveästi, mutta yleensä se on jotain höpöhöpöä (sori vaan) eli mediajuttuja, joita ilmankin maailma pyörisi. 

Miesten suosimat alat, esim. insinööritieteet, ovat verrattain helppoja: työ vaatii vankkaa osaamista, mutta voi keskittyä yhteen osa-alueseen, joka hallitaan hyvin. Naiset taas opiskelevat enemmän jotain viestintä ja mediaa, yhteiskuntatieteitä, markkinointia ym. ja yrittävät opetella kaiken historiasta, psykologiasta, yhteiskuntatieteistä, lukea kaikki klassikkokirjat ja uutuudet, puhua ainakin viittä kieltä, jopa TV-sarjoja pitää seurata jotta tietää mistä puhutaan (tämäkin mainittu muuten Eeva Kolun kirjassa). Siihen päälle vapaa-ajan ja syömisen suorittaminen.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se osin on ihan itsestäkin kiinni uupuuko heti kaikesta. Liika kiltteys ja tunnollisuus väsyy herkemmin. Jos ei osaa asettaa rajoja jaksamiselle ja tavoittelee aina täydellisyyttä. Niin ei siitä hyvää seuraa. Pitäisi osata olla armollisempi. Ei kaiken tarvitse olla aina niin täydellistä.

Ja mitä tuo nyt sitten tarkoittaa? Sun täydellinen voi olla jonkun toisen keskinkertainen tai toisinpäin.

Jostain kumman syystä oletetaan, että ihmiset on kaikki samasta muotista ja pystytään samoihin asioihin. Joku on aina se "heikoin lenkki", eli vaikka työyhteisön hitain, taitamattomin tms. vaikka antaa parastaan, eikä sille oikein voi mitään. Se on vain hyväksyttävä, että meidän ihmisten resurssit on erilaiset ja mentävä sen mukaan.

Stressi töiden saamisesta ja työpaikan pitämisestä on valtava. Tiedossa on, että sosiaalituet tullaan pikku hiljaa ajas. Jos olet hetkenkään työtön, muutut myös sosiaalisten piirien silmissä kelvottomammaksi ja alat pikku hiljaa jäädä pois yhteisistä ajanvietoista. Nuorten keskuudessa on voimakas oikeistolainen ajattelu vallalla, ja ääripäät ovat todella voimakkaita. Sitten jos on pieniä vaikeuksia, niin leimakirves asettaa ihan hyvin vielä pärjäävän nuoren samaan kategoriaan kuin syrjäytyneet päihderiippuvaiset. Siitä on vaikea nousta ylös, joten sen pelossa revitään itsestä kaikki irti, ettei putoaisi.

Ja päälle se, että somessa ja haastatteluissa näkyy vain menestyminen ja onnistumiset. Epäonnistumisetkaan eivät saa olla epäonnistumisia, vaan niistä voi kertoa vasta kun on keksinyt, että millä tavalla sen on saanut käännettyä suuremmaksi onnistumiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vertailu lisääntynyt. Somessa kerrotaan vain onnistumisista eikä siitä että ei onnistunut.

Elämä on enemmän 24:7 ja on vähemmän aikaa palautumiselle ja unelle, älylaitteet on sängyssäkin.

Työelämässä mitataan enemmän ja voi olla aika minuuttiaikataulu.

Selfhelp-kirjoista ja lehdistä opittu että syöminen, suhteet, palautuminen ja muukin on suorituksia mistä voi suoriutua eri tavoilla.

Tämä. Kaikki on suorittamista. Kuinka moni pysähtyy enää lainkaan makaamaan vaikka sohvalla ja "syleksimään kattoon"? Meille on jostain syystä iskostunut ajatus, että kaiken tekemisen pitää olla jotenkin hyödyllistä, että kaikki aika pitää käyttää hyödyksi. Elämässä pitää pyrkiä jatkuvasti eteenpäin ja itseään pitää koko ajan kehittää. Kuinka moni tekee asioita ihan vaan tekemisen ilosta riippumatta siitä, mikä se lopputulos on?

Nuoret on enemmän yksinäisiä ja osa heistä kokee, ettei synny yhteyttä toisiin ihmisiin.

Hyvinkin moni pysähtyy makoilemaan sohvalla ja "syleksimään kattoon"! Eihän nyt sentään suurin osa ole 25-v. burn-outissa. Ilmiö on toki lisääntynyt, mutta lähinnä koskee kaupungissa asuvia, yleensä yliopistossa opiskelevia, "luovaa" työtä tekeviä naisia. Suurin osa sellaisia Eeva Kolu -tyylisiä suorittajia, joiden pitää tietää kaikki ja olla tosi sivistyneitä. Töitä on ihan hirveästi, mutta yleensä se on jotain höpöhöpöä (sori vaan) eli mediajuttuja, joita ilmankin maailma pyörisi. 

Miesten suosimat alat, esim. insinööritieteet, ovat verrattain helppoja: työ vaatii vankkaa osaamista, mutta voi keskittyä yhteen osa-alueseen, joka hallitaan hyvin. Naiset taas opiskelevat enemmän jotain viestintä ja mediaa, yhteiskuntatieteitä, markkinointia ym. ja yrittävät opetella kaiken historiasta, psykologiasta, yhteiskuntatieteistä, lukea kaikki klassikkokirjat ja uutuudet, puhua ainakin viittä kieltä, jopa TV-sarjoja pitää seurata jotta tietää mistä puhutaan (tämäkin mainittu muuten Eeva Kolun kirjassa). Siihen päälle vapaa-ajan ja syömisen suorittaminen.

Kyllä insinööritieteissä ja niihin liittyvissä työpaikoissakin vaaditaan nykyään muutakin, kuin yhden osa-alueen hallitsemista hyvin. Monissa firmoissaoli muotia kierrättää työtehtäviä, eli vaihtaa hommaa noin 5 vuoden välein riippumatta siitä, että kiinnostaako työntekijää itseään vaihtaa. Paljon on vallalla ajatusta, että sen sijaan, että tekijä hallitsisi pari juttua hyvin, pitäisi tietää vähän siitä sun tästä ja osata eri ohjelmistoja. On naiivia kuvitella, etteikö miehetkin väsyisi työssään, mutta miehet tutkitusti hakevat huonosti apua ongelmiinsa.

Luonne vaikuttaa paljon siihen, millaista työtä ja vaihtelua siihen kaipaa. Jotkut haluavat syventyä johonkin tiettyyn osa-alueeseen ja kasvaa asiantuntijoiksi siinä ja osa mielellään kokeilee jotain uutta säännöllisin väliajoin.

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut sen verran, että kyse varmaan siitä, että missään kohtaa aivot eivät saa levähtää.

Älykännykkä jatkuvasti piippaa viestiä on sitten töissä tai kotona, katkaissen jatkuvasti ajatukset tai rentoutumisen. Jatkuvasti pitää jotain tehdä, joko olla töissä, kouluttautua, kavereita tavata, somea päivittää, seurata muita, olla yhteyksissä jne... 

Luulen, että suurin syy tähän on se älypuhelin. Aina pitää olla tavoiteltavissa ja kaikkeen pitää vastata nopeasti. 

Burnoutia aiheuttaa nykyajan  jatkuva, loppumaton tietotulva. Ihminen ei ole kone.  Aivot tarvitsevat lepoa. Työntekijä saa koko ajan lisää ohjeita, käskyjä, muutoksia, vaatimuksia. Kaikki tuo pitää muistaa ja hallita, mutta samalla kun hän yrittää omaksua erilaiset toimintatavat,  tulee jo uusia ohjeita.  Kuka sitä jaksaa? Alainen yrittää kaiken keskellä parjätä, mutta joku päivä hän huomaa, ettei se onnistu.   Twitterit, sähköposti ja instagram syytävät yhteydenottoja ja dataa.  Ei hyvä. Asiakaspalvelutyössä voi olla kohtuuttomia vaatimuksia. Yksi työntekijä ei pysty jakautumaan neljäksi, kun suuri määrä asiakkaita odottaa palvelua.  Jos vielä vapaa-ajallakin on stressiä tai työpaikka tunkeutuu myös sinne viesteineen,  niin henkilön on mahdotonta palautua henkisesti.  Suuri työttömyys aiheuttaa sen, että työntekijä tietää miten helppoa on korvata hänet toisella henkilöllä. Yhdellä lomamatkalla juttelin aasialaisen kolmekymmpisen miehen kanssa. Hän kertoi olevansa IT-alalla ja sanoi sen olevan niin stressaavaa, että hän ei uskonut jaksavansa työssä enää monta vuotta. 

Liika pään silitys ja ymmärtäminen.

Entisistä luonteenpiirteistä on medikalisoitu sairauksia. Tästä hyötyy rahallisesti moni taho. Lääkärit, lääkeyhtiöt, terapeutit ja kaikenmaailman sosiaalityöntekijät. 

Ongelmat eivät synny yhdessä yössä vaan vuosien aikana. Osalla vanhemmuuden taidot ovat hukassa. Ennen koululuokassa oli muutama ns. huonomman perheen lapsi, joka ei pärjännyt muiden tahdissa. Nyt niitä isompi prosentti, eikä vanhemmat ymmärrä jeesata lapsiaan, vaan pommittavat opettajia, joiden aika menee enenevissä määrin, näiden ongelmalasten ja heidän vanhempiensa kanssa. Opettajalla on luokassa paljon lapsia, ehkä vanhemmat voisivat vähän miettiä kannattaako joka asiasta laittaa viestiä. Vastuu synnytetystä lapsesta on vanhenmmilla, ei yhteiskunnalla. Eikä niitä ole pakko hankkia, eikä ainakaan montaa, jos ei osaa, eikä jaksa. 

Jo ennen raskautta, pitää keskittyä terveelliseen elämään ja raskauden aikana etenkin. Näin voidaan välttää osa kehitysongelmista.

Tarkkailuluokat takaisin tai Suomessa on kohta kahden kerroksen kouluja. 

Yhteiskunta voi auttaa näitä nuoria, palkkaamalla heidän töihin / työpajoihin. Siellä tarjottaisiin ruokaan raaka-aineet ja nuoret kokkaisivat itse. Kotona makaaminen lääkepakkauksen kanssa, kerran pari terapian pääsilityksiä kuunnellen ei auta ketään, päinvastoin.

Naurettavaa että ketju menee siitä kiukutteluun ja kilpailuun millä sukupolvella on ollut vaikeinta. Jokaisella on ikään katsomatta omat haasteensa mutta jos mietitään keskustelun aiheen mukaisesti syitä nykyisten nuorten aikuisten ahdingolle, on mielestäni yksi suurin syy nykyisen länsimaalaisen elämäntavan stressaavuus. Kaikki on optimoitua ja suorituskeskeistä ja vaikka miten yrität downshiftata ja laittaa puhelimen pois niinkuin täälläkin neuvotaan, et pääse pakoon oikeasti pakoon suoritusyhteiskuntaa.

Yksi isoin suuren kerrannaisvaikutuksen omaava ongelma on se että työpaikkoja on siirtynyt suurella volyymilla halvempien tuotantokustannusten maihin. Olen syntynyt -90 -luvulla ja jo lapsena kokenut toisen vanhemman työttömyyden sekä siitä seuranneen taloudellisen epävarmuuden joka oli läsnä koko lapsuusaikani. Emme olleet köyhiä siinä määrin että näimme nälkää, mutta koin stressiä esimerkiksi suihkussa käymisestä koska ajattelin sen maksavan rahaa jota perheellämme ei ollut. Vanhemmat riitelivät ja päivittelivät rahan puutetta käytännössä kokoajan ja maailma oli paljon kapeampi vähävaraisen perheen lapselle. Useampi sisar nukkui samassa huoneessa, vaatteet olivat usein nuhjuisia ja uusia leluja tai tavaroita ei kehdannut edes pyytää. En ole materialisti, mutta lapsiperheköyhyys on jättänyt tietynlaisen huonommuuden ja alemmuuden tunnon pitkälle aikuisikään. Köyhyys oli stressaavaa ja häpeällistä.

Tienaan näin aikuisena yli keskiverron eli tulojen perusteella olen päässyt köyhyydestä. Olen silti käytännössä köyhä ja varaton sillä minulla on opintolainaa enemmän kuin säästöjä. En ole saanut vanhemmiltani pesämunaa joten mahdolliseen omistusasuntoon on varaa ties milloin. Asuntojen hinnat ovat myös niin korkeat tällä hetkellä joten en usko minulla olevan varaa asuntoon joka olisi jokin kovin kummoinen tulevaisuuden sijoituskohde. Korkeiden asumis- ja elinkustannusten vuoksi omaisuuden kartuttaminen on vaikeaa.

Summa summarum, moni elämän perusasia on nykyään vaikeammin tavoitettavissa ja elämä on osin pelaamista hard modella. Aiemmin mainittu työpaikkojen ulkoistuminen koskettaa enenevissä määrin myös meitä valkokaulustyöntekijöitä. Koulutuksesta huolimatta työnsaanti on vaikeaa ja jos onnistut työllistymään, elät käytännössä kokoajan sen uhan alla että ulkoistaminen, organisaatiomuutos tai tuotannolliset ja taloudelliset syyt vievät työpaikkasi. Uudelleentyöllistyminen ei ole itsestäänselvyys mutta se on välttämättömyys. Asuntolainaa on pakko ottaa paljon (suurissa kaupungeissa) ja ostovoima on kaikkien pakollisten menojen jälkeen melko heikko joten virhemarginaali on melko pieni sen suhteen että elämässä jokin asia menee pieleen ja taloutesi on yhtäkkiä koetuksella oli se sitten työttömyyden, sairauden tai äitiysvapaan tai vaikka eron vuoksi.

Johtuu varmaan siitä, että työpaikan systeemeihin pitää olla viisi eri vahvaa salasanaa ja vaihtaa niitä kuukauden välein eikä niitä saa kirjoittaa tietenkään mihinkään muistiin. Johan kaikki aivokapasiteetti menee salasanojen muistamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Olen pari vuotta tehnyt duunarihommia valmistumisen jälkeen ja olin silloin samaa mieltä, että nykynuoret ovat vain päässeet liian helpolla. Viime syksynä aloitin lukion ja oivalsin, että ainakin tässä koulutusjärjestelmässä on paljon vikaa.

Kun pitäisi opiskella matematiikkaa ja äidinkieltä, kaikki energia meneekin siihen, että pitää opiskella käyttämään classroomia, teamsia, studeota, moodlea, otavan opiskelijan maailmaa, sanomapron kampusta... jne. jne. Jokaisella opettajalla on omat alustansa (varsinkin etäkursseilla) ja joillain vielä useita eri alustoja kurssilla. Lisäksi digikirjat ovat pakollisia joillain kursseilla ja niissäkin on aina omat hankaluutensa. Siinä pitäisi sitten niiden kanssa kamppailun lomassa yrittää vielä oppia jotain samalla kun puhelin kilkattaa vieressä jatkuvasti työ- ja kouluasioita.

Olen myös ystävien kanssa jutellut aiheesta ja heillä on sama tilanne. Opettajat ja muut aikuiset luulevat että nykynuoret ovat syntyneet älylaitteet käsissään ja osaavat heti käyttää uusia ohjelmia sen kummemmin perehtymättä.

Sen lisäksi koulusta tuputetaan ahdistavaa tietoa ilmastonmuutoksesta yms uhkakuvista. Se on tietysti tärkeä ja hyvä asia, mutta kyllä se myös pistää ahdistumaan ja stressaantumaan tulevaisuudesta.

t. Duunarina onnellinen, lukiolaisena ahdistunut 21-vuotias

Tämän päivän maailmaa hallitsee  epäjumala, joka tuhoaa ihmisten luonnollisen elämän ja toiminnan, nimittäin digitaalinen maailma, IT ja some. Tietotekniikka on hyvä juttu, sillä sitä tarvitaan suuren tietomäärän käsittelyyn ja nopeaan tiedonsiirtoon. Mutta nyt on tultu siihen, että ihminen palvelee tietotekniikkaa eikä toisinpäin.

Olen itse alle 30 ja useampi burnout takana. Ensimmäinen saatu jo teini-iässä, kun koko lapsuuden perheen pyörittäminen jäi vuosiksi vastuulleni. Sen jälkeen olen palanut loppuun ylisuorittaessa töitä ja sairastamalla samalla useampaa eri sairautta, jotka vaativat jatkuvaa lääkärissä ramppaamista sekä päivittäistä hoitamista. Ainakin itsellä on ollut liian paljon jatkuvaa kuormitusta suhteessa omiin voimavaroihin ja siksi sitä on palanut loppuun kerta toisensa jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vertailu lisääntynyt. Somessa kerrotaan vain onnistumisista eikä siitä että ei onnistunut.

Elämä on enemmän 24:7 ja on vähemmän aikaa palautumiselle ja unelle, älylaitteet on sängyssäkin.

Työelämässä mitataan enemmän ja voi olla aika minuuttiaikataulu.

Selfhelp-kirjoista ja lehdistä opittu että syöminen, suhteet, palautuminen ja muukin on suorituksia mistä voi suoriutua eri tavoilla.

Tässä herääkin aiheellinen kysymys. Kannattaako somessa olla, jos se aiheuttaa ongelmia? Onko siellä instassa tai vastaavissa oikeasti niin tärkeää ja välttämätöntä tietoa?

No jos nykyään sosiaalinen kanssakäyminen hoidetaan noiden kanssa, niin kukapa nuori haluaisi eristäytyä ikätovereistaan, heidän kuulumisistaan ja muista asioista, jotka yhdistävät ihmisiä. Harva haluaa olla niin erilainen ja irrottaa itsensä muista ihmisistä, varsinkin ystävistä. Eihän siellä mitään elintärkeää tietoa ole, mutta ei se ole tässä olennaista. Teininä ja parikymppisenä tuollaiset asiat on todella tärkeä osa elämää.

Lapsille/nuorille voi opettaa ettei tarvitse olla saatavilla välittömästi. Sovellusten viestit ja merkkiäänet voi ottaa pois päältä. Jos on oikeasti kaipuu keskustella vilkkaasti niin sopii tapaamisen kasvotusten tai yhteisen somehetken päivässä tiettyyn aikaan. Ei niin että viestejä tulee satunnaisesti pitkin päivää. Voi keskustella siitä mitä haittoja on jos sallii koko ajan kaverien roskaviestinnän keskeyttää omat ajatukset ja tekemiset.

Oletteko miettineet millaista meidän elämä on ollut vuosituhannet?

On opittu paljon käytännön taitoja. On eletty keskellä luontoa. On ollut sosiaalinen verkosto. Työtä on ollut paljon mutta se on ollut yksinkertaista.

Mietitäänpä nykyaikaa:

Ensin pitää opiskella valtava määrä tietoa, sellaistakin mitä ei tarvitse. Sitten kilpaillaan työpaikoista. Jos vapaa aikaa on, osa nuorista käyttää sen hyvin palautuakseen stressistä. Esim. urheilee ja harrastaa rentouttavia asioita. Näkee ystäviä.

Osalla nuorista aika menee siihen että koitetaan unohtaa työkiireet. Ollaan somessa. Käydään viihteellä ja ehkä juhlitaankin liikaa. Ei löydy tarpeeksi palauttavia asioita arkeen, ja stressi pääsee kasvamaan.

Myös sosiaaliset verkostot on hajanaisempia kuin ennen. Monilla omat vanhemmat on eronneet. Monet nuoret muuttaa pois toiselle paikkakunnalle, ja siellä on hankkittava kokonaan uusi tuttavaverkosto.

Voisin summata kaiken niin, että meidän elämissämme henkisesti kuormittavia tekijöitä on enemmän kuin ennen. Jatkuvasti yhteiskuntaa uudistetaan ja tulee erilaisia muutoksia. Ne kuormittavat aivoja.

Monet 40- ja 50-kymppisetkin ovat kokeneet burnoutteja nimenomaan työelämässä, jossa on paljon muutosta.

Minun ehdotukseni on että jokainen kuuluisi ammattiliitton, ja siellä järjestettäisiin säännöllisesti kokouksia joissa kehitetään työoloja ja työn mielekkyyttä. Terve ja hyvinvoiva työntekijä on yrityksen tuottavuuden paras lisääjä ja kannattelee yrityksen kestävyyttä.

Olen laman lapsi vm.1981. En saanut lapsena kuin rakkautta, ruokaa ja yhden harrastuksen kerralla. Muistan, että esim. oli huippua kun sain kesäksi uudet kesäkengät. Niillä yksillä kengillä painettiin koko kesä. Kouluun kävelin talvisin ja silloin kun ei ollut lunta menin pyörällä. Ala-asteella luokallani ehkä yhtä kiusattiin ja tähän koulussa puututtiin. Pari meni tarkkikselle. Ei silloin lapset olleet mielenterveysongelmaisia. Sain elää lapsuutta pitkään, kuudesluokkalaiset leikkivät heppaleikkejä koulun pihalla ja se oli normaalia. Pukeuduttiin pastellivärisiin college asuihin ja lappuhaalareihin.

Työpaikan sain alaikäisenä puhelinmyynnistä ja täysi-ikäisenä lukiolaisena menin toimistotöihin. Kaikille halukkaille oli töitä. Opiskelupaikan sain vasta kahden välivuoden jälkeen, mutta sain paljon hyvää työkokemusta ja ehdin matkustamaan ja elämään huoletonta elämää. En kokenut paineita lukiossa enkä myöhemminkään. Töissä tein sen minkä pystyin, en stressannut.

Kun vertaan tätä nykyajan lapsiin niin heillä on harrastuksia pienestä asti joka ilta. Wilma laulaa. 80-luvulla oli reissuvihko, joka ei laulanut kuin läksyt silloin kun oli kipeänä ja poissa koulusta. Elämästä on tullut ylisuorittamista.