Miksi nykypäivän parikymppiset ovat saaneet jo useita burnoutteja?

liikaa työttömyyttä ja laiskuutta

Elintasoerot. Ne joilla menee hyvin menee tosi hyvin, ja huono-osaisill tosi huonosti.

Tätä voi olla jatkunut mont sukupolvea.

Hyväosaisilla on akateeminen koulutus ja huono-osaiset voivat olla työttömiä/köyhiä kolmannessa polvessa.

Osa nuorista on vaikeista lähtökohdista. Lapsia hankkivat huume/ päihdeongelmaiset, mielenterveysongelmaiset, huonoissa parisuhteissa tai rahavaikeuksissa olevat (monesti vielä useamman) tai jopa moniongelmaiset. Toisessa ääripäässä ovat suorittajavanhemmat, joilla ura on tärkein ja lapset päiväkodissa alle vuoden vanhoina. Ja pian alkaakin lasten kilpailuttaminen tähtäimenä menestyminen niin harrastuksissa kuin koulussa ("huippulukio", korkea koulutus). Saattaa siinä masennukset, ahdistukset ja burnoutit vaania.

Lapset ja nuoret tarvitsevat rakkautta, läsnäoloa, turvaa, rauhaa, terveellistä ravintoa, ulkoilua, tunnetaitoja ja tulevaisuuden uskoa. Pelit, somet ja uutiset vähemmälle, hyvät yöunet enemmälle. Siitä vois aloittaa ja ainakin kokeilla, helpottaako.

Vierailija kirjoitti:

Syynä voi olla myös se, että burnoutin oireet huomataan useammin ja ihmiset ovat avoimempia omasta jaksamisestaan.

Aika tervettä tuo menneiden sukupolvien raivosiivousmeininkikin kun lukee sitä yhtä ketjua...

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se osin on ihan itsestäkin kiinni uupuuko heti kaikesta. Liika kiltteys ja tunnollisuus väsyy herkemmin. Jos ei osaa asettaa rajoja jaksamiselle ja tavoittelee aina täydellisyyttä. Niin ei siitä hyvää seuraa. Pitäisi osata olla armollisempi. Ei kaiken tarvitse olla aina niin täydellistä.

Ongelma kai on, että moni kasvatetaan tällaiseksi. Sit haukutaan, kun uuvutaan, eikä olla itsekkäitä boomereita. Itse opin itsekkääksi iän mukana ja siihen loppui myös uupuminen. Se on tosin helpompi olla itsekäs, kun on vakituinen virka, perhe tehtynä ja Mersut tallissa. Lomailla voi haluamallaan tavalla omassa aikataulussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liian helppo nuoruus ja on saatu kaikki. Ei kestetä vastoinkäymisiä joita jokainen joutuu elämässään kohtaamaan.

Samaa virttä veisasi nelikymppiset silloin, kun sinä olit 20.

Jostain syystä elämän pitäisi olla joillekin vastoinkäymisten sietämistä. Olisihan se aikamoista ottaa rennosti kun voi sietää vastoinkäymisiäkin. Nuoriso (= kaikki nuoret ikäluokat aina) opetetaan sietämään näitä vastoinkäymisiä ettei koskaan vain olisi liian kivaa.

Pienellä työkokemuksella ja työmäärällä helposti väsyy.

Olin lapsena ja nuorena 70-90-luvuilla usein burnout, mutta eipä sitä hoidettu kuin ennen kouluikää.

Vierailija kirjoitti:

Olin lapsena ja nuorena 70-90-luvuilla usein burnout, mutta eipä sitä hoidettu kuin ennen kouluikää.

Laiskuudesta ei voinut syyttää, päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Pehmeä ympäristö luo pehmeitä ihmisiä.

Rouva on töissä lähikaupassa ja parikymppiset tytöt menevät rikki kolmestakymmenestä viikkotyötunnista, kireän pomon töykeydestä jne.

Ja moniko näistä parikymppisistä esim opiskelee ja pyörittää perhettä samaan aikaan, kun tekee 30h töitä viikossa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syynä voi olla myös se, että burnoutin oireet huomataan useammin ja ihmiset ovat avoimempia omasta jaksamisestaan.

Tai sitten nykyisin pidetään burnoutina sitä, kun ei olekaan ihan kaiken aikaa kivaa.

No just näin, kyllä sitä ennenkin raadettiin tehtaissa ja kaivoksissa eläkeikään saakka vaikka suurin osa ei varmasti tykännyt työstään. Se oli vaan kestettävä vaikka hammasta purren. Ennen ihmiset olivatkin sitkeitä ja periksiantamattomia.

Eivät olleet yhtään sen sitkeämpiä kuin nytkään.

Nykyisin tuollaisia 40 vuotta samassa tehtaassa tai kaivoksessa-työuria ei ole olemassakaan.

Ja silloin riitti kun meni töihin ja kävi töissä.

Nyt ei todellakaan riitä.

Ja aina ovat ihmiset purnanneet, se vain on ihmisen luonne.

Ennen nämä ah nikn sitkeät ihmiset eivät olleet kuulleetkaan burn outista tai masennuksesta, mutta potivat niitä silti.

Ne oireilivat alkoholismina, väkivaltana, selkäoireina, puhumattomuutena, päänsärkyinä jne.

Kalliiksi ovat tulleet nuokin oireilut ja usein maksajana ovat läheiset ja seuraava sukupolvi.

Tämähän on juuri sitä niin perusoikeistolaista märkää unta. Vaaditaan ihmisparasta kaikki, koko elämä on omistettava työlle, rahan haalimiselle ja vapaa-aikaa ei saa olla. Onko tuo nyt mikään ihme, että nuoremmat eivät jaksa? En kyllä pysty käsitää, kuka tuota "kyky"-retkuetta oikein äänestää.

Suomi on aika meritokraattinen maa. Vaatii lujaa luonnetta olla tyytyväinen vaikka siivoojana kun joka puolelta annetaan ymmärtää ettei muut kuin akateemiset ole mitään. Monilla ei-akateemisillakin on näitä näkemyksiä, "herrat ja me".

Itse mietin lähtisinkö tämänhetkisen työkkärin koulutuksen jälkeen avoimeen ja väylän kautta lukemaan sen "pakollisen" akateemisen tutkinnon niin olen sitten ansainnut paikkani tässä yhteiskunnassa :D

Täm globaalisuus eli rajaton maailma aiheuttaa huolia ja sairauksia meille, jotka olemme maksajan asemassa. 

Ajattele itse muuttaa johonkin satumaahan, missä saat kaikki edut ja hyödyt ja paikaliset maksavat. Ja itse eivät saa mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Suomi on aika meritokraattinen maa. Vaatii lujaa luonnetta olla tyytyväinen vaikka siivoojana kun joka puolelta annetaan ymmärtää ettei muut kuin akateemiset ole mitään. Monilla ei-akateemisillakin on näitä näkemyksiä, "herrat ja me".

Itse mietin lähtisinkö tämänhetkisen työkkärin koulutuksen jälkeen avoimeen ja väylän kautta lukemaan sen "pakollisen" akateemisen tutkinnon niin olen sitten ansainnut paikkani tässä yhteiskunnassa :D

Suosittelen ulkomaille muuttamista. Sielläkin voi opiskella ja aat varmaan paremman elämän. 

Itse sain viime vuonna burnoutin töissä. Pohjasyinä oli mielenterveysongelmat, joiden takia olisi pitänyt hidastaa töissä vähän tahtia - mutta se ei ollut mahdollista. Opiskelin työn sisällä uuteen (vaativaan (virheet vaarantavat ihmishenkiä), vieraalla kielellä tapahtuvaan) tehtävään ja saman aikaisesti tein lisäksi kymmeneksen vuodesta yli 12h työrykäisyjä, jolloin olin käytännössä koko päivän työnantajan käytettävissä. Lisäksi alalla on jatkuvasti uutta opittavaa, edes eläkeikää lähestyvät eivät ole ns. valmiita. Tähän kun ymppää koronan ja sosiaalisten suhteiden katkeamisen, sen että muutin työn vuoksi pois tukiverkkojeni läheltä ja yleisen maailmantilanteen (ilmastonmuutos vaikuttaa jo nyt suomessa, kansainvälinen tilanne on huono ja talous heikkenee koko ajan), ei ole ihme, että väsyin. Nyt yritän toipua, mutta samaan aikaan käyn töissä pakollista koulutusta läpi, joten mylly ei ole juuri helpottanut. Mielenterveysongelmat sentään olen pääasiassa saanut kondikseen. Yritän opinnoissa mennä 'tärkeintä ei ole arvosana vaan että menee läpi' -asenteella, mutta sitä vähän estää opettajien asenne (ryhmätyöni on muunmuassa nostettu luokan eteen näytille, kuinka huono se onkaan, kun yritin vain selvitä sen tekemisestä). Koko ajan myös takaraivossa nakuttaa, että pitäisi osata olla tyytyväinen, että on varma työpaikka yms, eikä saisi olla 'valittava nuori'. Ja ei, en juuri ole somessa, mikä osaltaan eristää minua muista ikäisistäni. Pointti tässä oli kai se, että maailma ei jousta, ja hetken heikkouksia ei sallita

N25

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon tunnistanut vasta näin 30-vuotiaana, että paloin loppuun aiemmassani työssäni jota tein ikävuodet 20-26. Kyseessä ravintola-ala. 

Olin 0h sopparilainen kaikki ne vuodet. Paine onnistumisesta oli kova, näin vuosien varrella kun yksi ja toinenkin työntekijä potkaistiin YHDESTÄ PIENESTÄ VIRHEESTÄ pois. 

Työkulttuuri ylipäätään oli sairas. Samoja ongelmia kun vaikka Hesburgerista uutisoitiin jokin aika sitten(vaikka oma työpaikkani oli alacarte ravintola).

Sain sietää lähentelyä, väkivallan uhkaa, kuumuutta, nälkää, janoa, vessahätää, arvostuksen puutetta.... Mulle huudettiin, mulle haistateltiin, mua haukuttiin. Aina olisi pitänyt olla nopeampi ja parempi. Saatoin olla töissä 16h päivässä(ILMAN TAUKOJA!) tai mun vuorot saatettiin perua vaikka viikon ajalta täysin mielivaltaisesti. Palkka oli iltalisän kanssa huimat 12e.

Lopulta vaihdoin alaa ja vaikka en sinne työllistynytkään pitkäksi aikaa ja olen nyt työtön niin en voisi olla tyytyväisempi. Ruuanlaitto on mukavaa puuhaa mutta ravintoloiden työkulttuuri on SAIRAS. Toivoisin, että jokainen joka tykkää käydä ravintolassa syömässä pääsisi katsomaan sitä touhua vaikka yhdeksi illaksi. Samaan aikaan kun salissa nautitaan kallista viiniä ja hyvää pihviä, on keittiössä helvetti irti.

Ai niin. Lisätään tähän vielä miksi epäilen burnoutia: Mun paineensietokyky oli ennen tosi hyvä. Mutta vuosien varrella se alkoi rakoilla. Uudessa työssäni pienikin vastoinkäyminen tai vaikeus sai aikaan paniikkikohtauksen. Itkin joka aamu kotona ennen töihinlähtöä, vaikka työ itsessään oli oikein mukavaa ja olin siinä hyvä. Sain myös kummallisia raivokohtauksia ja saatoin alkaa huutoitkemään jos vaikka kiireessä tuli sukkahousuihin silmäpako tai jotain muuta yhtä naurettavan pientä. 

En tiedä pitäiskö hankkia tähän apua, itsestään tää ei ole parantunut. Vaikka olen työtön, niin samoja ongelmia edelleen. Raivostun yhtä herkästi kuin 4-vuotias ja mieliala seilaa laidasta laitaan. En siedä mitään stressaavaa tai epävarmaa. En tosiaan tiedä miten pystyisin palaamaan töihin jos töitä saisin.

Voi olla, että mun työura oli tässä.

Eräs mt-puolella työskentelevä sukulaiseni on sanonut, että varsinkin epävakaan persoonallisuushäiriön diagnooseja annetaan heppoisesti kaltaisillesi nuorille naisille. Oikeasti taustalla on tämä älytön menestymistä ja multitaskausta vaativa työelämä. Se pudotus turvallisesta lapsuudesta aikuisuuteen on niin hurja, ettei pää kestä. Se on luonnollinen reaktio, ei persoonallisuushäiriö. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liian helppo nuoruus ja on saatu kaikki. Ei kestetä vastoinkäymisiä joita jokainen joutuu elämässään kohtaamaan.

Samaa virttä veisasi nelikymppiset silloin, kun sinä olit 20.

Ei minulla ainakaan 80/90-luvun taitteen lapsena ole vaikea myöntää, että omakin lapsuus ja nuoruus oli verrattain helppo. Mutta oli se silti jotain ihan muuta kuin nykylapsilla. 

Vierailija kirjoitti:

Vertailu lisääntynyt. Somessa kerrotaan vain onnistumisista eikä siitä että ei onnistunut.

Elämä on enemmän 24:7 ja on vähemmän aikaa palautumiselle ja unelle, älylaitteet on sängyssäkin.

Työelämässä mitataan enemmän ja voi olla aika minuuttiaikataulu.

Selfhelp-kirjoista ja lehdistä opittu että syöminen, suhteet, palautuminen ja muukin on suorituksia mistä voi suoriutua eri tavoilla.

Tämä. Kaikki on suorittamista. Kuinka moni pysähtyy enää lainkaan makaamaan vaikka sohvalla ja "syleksimään kattoon"? Meille on jostain syystä iskostunut ajatus, että kaiken tekemisen pitää olla jotenkin hyödyllistä, että kaikki aika pitää käyttää hyödyksi. Elämässä pitää pyrkiä jatkuvasti eteenpäin ja itseään pitää koko ajan kehittää. Kuinka moni tekee asioita ihan vaan tekemisen ilosta riippumatta siitä, mikä se lopputulos on?

Nuoret on enemmän yksinäisiä ja osa heistä kokee, ettei synny yhteyttä toisiin ihmisiin.

Ainakin omalla asiantuntija-alalla työ on jatkuvaa muutosta ja uuden oppimista. Jos on tehnyt asian jollain tavalla aiemmin, niin voi olla aika varma että vuoden päästä kyseinen tapa on jo ihan vanhentunutta tietoa. Koko ajan pitää pysyä mukana muutoksessa ja olla perillä siitä mikä on nyt ajankohtaista ja tietää jo siitäkin mikä on vasta tulossa. Työpaikallakin järjestelmät ja prosessit muuttuvat koko ajan eikä ole enää mitään pysyvää. Ei ole enää mitään sihteereitä tai toimistoassistentteja, vaan itse pitää osata käyttää kaikkia järjestelmiä (taloushallinto, hankinnat jne) vaikkei ne omaan osaamisalueeseen kuulu. Vaikka usein "jatkuva oppiminen" mielletään jotenkin positiiviseksi asiaksi, niin omalla kohdalla nykytyöelämässä se on kirosana. Olisi mukava joskus vaan keskittyä rauhassa työn tekemiseen.