Miksi nykypäivän parikymppiset ovat saaneet jo useita burnoutteja?

Muotijuttu. Ja tärkeintä: ei joudu töihin.

Vierailija kirjoitti:

Muotijuttu. Ja tärkeintä: ei joudu töihin.

Se on vaan hyvä, että muodissa on omien oikeuksiensa varjelu ja itsetutkiskelu. En nyt tietenkään tarkoita, että kaikkien pitäisi saada viettää kissanpäiviä täydellä palkalla, mutta jos elämä työssä ahdistaa jo nuorena niin ehkäpä on hyvä pitää tauko ja levätä.

Suuri syy siihen miksi kaikki on niin hiivatin tehokasta ja kilpailullista nykyään on se, että siihen suostutaan. Ennen ku tuli uusi työtekijä niin johto koulutti. Sitten kun työ alkoi niin muut tekijät opettivat talon tavoille eli kertoivat, että älä nyt noin paljoa tee tai muuten sitä vaaditaan meiltä kaikilta.

Tästä on oiva Simpson jaksokin; Homer's Enemy (Vihamies) Kausi 8 jakso 23.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa te parikymppiset about, millaista teidän työnne tai elämänne pitäisi olla ,että ette olisi loppuunpalaneet ja ahdistuneet/masentuneet.

Työn pitäisi jättää riittävästi aikaa vapaa-ajalle. Palkan pitäisi olla sellainen, että se riittää perusasioihin: asuntoon, ruokaan ja lapseen. Lisäksi pitäisi lopettaa kaikenlainen tarpeeton arvostelu. Esim se että eläkeläiset huutaa netissä kuorossa miten nuoriso on pilalla.

Viimeinen vaade lienee liikaa pyydetty.

No olisiko tämä hyvä. 7-8 tunnin työpäivä viitenä päivänä viikossa. Brutto palkka alkuun 3000e / kk. (On pitänyt ahkeroida ,että saa ammatin ja työpaikan) Jos on sinkku ,työpäivän jälkeen voi lenkkeillä ja valmistaa kerralla 2-3x viikossa lämpimän ruuan, so kerralla useammaksi päiväksi . Tällä tahdilla jää kyllä vapaa-aikaa.

Kun on puoliso ja pari lasta -vaikka- ,silloin eletään perheen kanssa ,eikä törmäillä sinne ja tänne kaiken aikaa. Saa kyllä kaikki rahat haaskattua ,kun käy usein ulkona syömässä ja pakko päästä etelän lomille joka vuosi. Okei , kukin taplaa tyylillään, mutta silloin on turha kitistä.

Ei ole pakko olla kallista autoa , ei ole pakko tehdä kalliita ulkomaan matkoja. Kannattaa elää suu säkkiä myöten, se tarkoittaa ,että eletään varojen mukaan.

Ehtii kyllä matkustella ja harrastella , sitten kun kunnon koti on hankittu ja lapset lentää kavereiden kanssa teini-iässä.

Me tehtiin näin ja rahaa on ollut aina riittävästi ja nyt reippaasti ylikin.

Eli sun ratkaisu käytännössä on se, että elätte suu säkkiä myöden. Eli toisin sanoen elämässä ei saa olla mitään kivaa. Ei harrastuksia, ei helppoa liikkumista, ei pienintäkään luksusta. Ainoastaan nurkassa hiljaa ilman leluja istuvat lapset, vittuuntuneet vanhemmat ja perunaa jauhelihakastikkeella.

Sitten kun lapset on isoja niin ehtii mennä ja tehdä. Lapsenlapsia ei ehdi hoitaa, kun niiden omien lasten takia on menetetty koko nuoruus. Sitten valitetaan kun lapsenlapset ei kyläile.

Taidan jo arvata ikäluokkasi ja todistit juuri oikeaksi tuon kirjoittajan viimeisen lauseen.

Kyllä arvasit nyt väärin. Meillä on luxusta olla yhdessä perheen kanssa ,lasten ollessa pieniä. Niitä hyviä herkkuruokia voi tehdä edullisestikin, kun viitsii. Yhteiset pyöräily-hiihto ja metsäretket ovat lapsille tosi mukavia ja mieleenjääviä. Kotimaan matkailu , varsinkin kesäisin on lasten mielestä aivan ihanaa.

Eikä sen auton tarvitse olla kymppitonneja maksava ,- eipä ole koskaan ollut ongelmia edullisemmilla autoillakaan ainakaan meillä.

Ä

Vierailija kirjoitti:

Elämässä koettu kaikenlaista paskaa, joista pahin oli sisaren itsemurha jolloin koulut jäi kesken. En yksinkertaisesti ole päässyt siitä yli. Sori.[/quote

Elämässä on aina ollut ja tulee aina olemaan kamalia tragedioita. Niistä vaan pitää päästä yli eikä uhriutua. Annetaan aikaa surulle ja jatketaan sitten eteenpäin. Jos mietin isovanhempieni elämää, siinä ollut hirveitä asioita, kuitenkin he ovat eläneet hyvän elämän. Kaadutaan ja noustaan, koska muuta vaihtoehtoa ei ole ollut.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin omalla asiantuntija-alalla työ on jatkuvaa muutosta ja uuden oppimista. Jos on tehnyt asian jollain tavalla aiemmin, niin voi olla aika varma että vuoden päästä kyseinen tapa on jo ihan vanhentunutta tietoa. Koko ajan pitää pysyä mukana muutoksessa ja olla perillä siitä mikä on nyt ajankohtaista ja tietää jo siitäkin mikä on vasta tulossa. Työpaikallakin järjestelmät ja prosessit muuttuvat koko ajan eikä ole enää mitään pysyvää. Ei ole enää mitään sihteereitä tai toimistoassistentteja, vaan itse pitää osata käyttää kaikkia järjestelmiä (taloushallinto, hankinnat jne) vaikkei ne omaan osaamisalueeseen kuulu. Vaikka usein "jatkuva oppiminen" mielletään jotenkin positiiviseksi asiaksi, niin omalla kohdalla nykytyöelämässä se on kirosana. Olisi mukava joskus vaan keskittyä rauhassa työn tekemiseen.

vähän ohi aiheen, mutta miksi hemmetissä kaikki sihteerien hommat on lakkautettu. Nyt lääkärit, hoitajat, opettajat, poliisit ja mpv jne virkamiehet eivät ehdi tekemään sitä, mihin heidät on koulutettu, vaan kirjaavat sitä sun tätä erilaisiin ohjelmiin, osa ihan rutiini juttuja. Samaan aikaan sihteerit ovat työttömänä.

Ennen oli helppoja suorittavia töitä tehtaissa ja niistä sai palkkaa, jolla pystyi elämään ja ostamaan jopa asunnon (siis ottamaan asuntolainan ja maksamaan sen lainan vuosien kuluessa, you know).

fgdgdddd kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin omalla asiantuntija-alalla työ on jatkuvaa muutosta ja uuden oppimista. Jos on tehnyt asian jollain tavalla aiemmin, niin voi olla aika varma että vuoden päästä kyseinen tapa on jo ihan vanhentunutta tietoa. Koko ajan pitää pysyä mukana muutoksessa ja olla perillä siitä mikä on nyt ajankohtaista ja tietää jo siitäkin mikä on vasta tulossa. Työpaikallakin järjestelmät ja prosessit muuttuvat koko ajan eikä ole enää mitään pysyvää. Ei ole enää mitään sihteereitä tai toimistoassistentteja, vaan itse pitää osata käyttää kaikkia järjestelmiä (taloushallinto, hankinnat jne) vaikkei ne omaan osaamisalueeseen kuulu. Vaikka usein "jatkuva oppiminen" mielletään jotenkin positiiviseksi asiaksi, niin omalla kohdalla nykytyöelämässä se on kirosana. Olisi mukava joskus vaan keskittyä rauhassa työn tekemiseen.

vähän ohi aiheen, mutta miksi hemmetissä kaikki sihteerien hommat on lakkautettu. Nyt lääkärit, hoitajat, opettajat, poliisit ja mpv jne virkamiehet eivät ehdi tekemään sitä, mihin heidät on koulutettu, vaan kirjaavat sitä sun tätä erilaisiin ohjelmiin, osa ihan rutiini juttuja. Samaan aikaan sihteerit ovat työttömänä.

Nimenomaan tuo.

Mä sain burn-outin, koska opiskelin, tein töitä ja ammatillista harjoittelua yhtä aikaa, ja yritin töiden ohella ansaita 40 opintopistettä, joista kaikki opintojaksot ovat arvosanaltaan 5, yhdellä lukukaudella. Sitten vielä tuli Ukrainan kriisi ja jatkuva pelko sodasta, johon Suomi ehkä joutuu mukaan. En saanut enää stressiltäni nukuttua, ja jouduin saikulle. Nappia naamaan vaan, että uni tulisi. Nyt on jo parin kuukauden jälkeen parempi olo ja alan pikku hiljaa toipua.

fgdgdddd kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin omalla asiantuntija-alalla työ on jatkuvaa muutosta ja uuden oppimista. Jos on tehnyt asian jollain tavalla aiemmin, niin voi olla aika varma että vuoden päästä kyseinen tapa on jo ihan vanhentunutta tietoa. Koko ajan pitää pysyä mukana muutoksessa ja olla perillä siitä mikä on nyt ajankohtaista ja tietää jo siitäkin mikä on vasta tulossa. Työpaikallakin järjestelmät ja prosessit muuttuvat koko ajan eikä ole enää mitään pysyvää. Ei ole enää mitään sihteereitä tai toimistoassistentteja, vaan itse pitää osata käyttää kaikkia järjestelmiä (taloushallinto, hankinnat jne) vaikkei ne omaan osaamisalueeseen kuulu. Vaikka usein "jatkuva oppiminen" mielletään jotenkin positiiviseksi asiaksi, niin omalla kohdalla nykytyöelämässä se on kirosana. Olisi mukava joskus vaan keskittyä rauhassa työn tekemiseen.

vähän ohi aiheen, mutta miksi hemmetissä kaikki sihteerien hommat on lakkautettu. Nyt lääkärit, hoitajat, opettajat, poliisit ja mpv jne virkamiehet eivät ehdi tekemään sitä, mihin heidät on koulutettu, vaan kirjaavat sitä sun tätä erilaisiin ohjelmiin, osa ihan rutiini juttuja. Samaan aikaan sihteerit ovat työttömänä.

No se on juuri sitä tehostamista. Sihteerin työn lakkauttaminen on vielä ihan idioottimaista, koska töitä sihteerillä olisi varmaan enemmän kuin koskaan ottaen huomioon miten paljon nykyisin pitää kirjata ja vastailla sähköposteihin ja sitä ja tätä.

Vierailija kirjoitti:

Mä sain burn-outin, koska opiskelin, tein töitä ja ammatillista harjoittelua yhtä aikaa, ja yritin töiden ohella ansaita 40 opintopistettä, joista kaikki opintojaksot ovat arvosanaltaan 5, yhdellä lukukaudella. Sitten vielä tuli Ukrainan kriisi ja jatkuva pelko sodasta, johon Suomi ehkä joutuu mukaan. En saanut enää stressiltäni nukuttua, ja jouduin saikulle. Nappia naamaan vaan, että uni tulisi. Nyt on jo parin kuukauden jälkeen parempi olo ja alan pikku hiljaa toipua.

Hyvä että voit jo paremmin.

Ei ihme, että sait burnoutin, koska ei tuollaisesta voi selvitä. Jotakin pitää rajata pois. Se on taito elämässä, joka on opittava.

Joko opiskelee lainalla hetken kovasti tai tekee töitä ja opiskelee hitaammin. Tai luopuu täydellisyyden tavoittelusta arvosanoissa.

Sota on ahdistava kaikille. Maailmassa tulee aina tapahtumaan ikäviä asioita - oli ne sitten suurtyöttömyyttä ja lamaa, sotia Bosniassa tai Ukrainassa tai onnettomuuksia Tsernobylissä tai Estonialla tai terrori-iskuja pilvenpiirtäjiin - muutamia oman elämäni aikana tapahtuneita katastrofeja mainitakseni. Läheisiä myös kuolee, rakkauksia sammuu, pettymyksiä tulee.

On hyvä miettiä, mitkä ovat omat voimakeinot. Jokainen tarvitsee niitä ja jokaisella on ne. Tsemppiä!

Aivan turhaa kiistellä täällä millä ikäluokalla on ollut vaikeinta. Vaikeaa on aina ollut, osalla enemmän ja osalla vähemmän. Sairauksia, konkursseja, alkoholismia, avioeroja, köyhyyttä, irtisanomisia, jne. Ongelma on stressinsietokyvyssä. Se on selvästi heikentynyt. En kiellä, etteikö elämä olisi nykyään haasteellista, mutta niin se tosiaan oli ajoittain omilla vanhemmillani ja minun sukupolvellani, kuten myös omilla lapsillani, jotka ovat nyt yliopistoiässä. Seuraan siis nuorten elämää läheltä ja olen sitä mieltä, että osalta puuttuu sitkeys ja ikävien elämäntilanteiden sietokyky.

Onneksi vaadimme omilta lapsiltamme aina ikäluokan edellellytysten mukaisesti osallistumaan kotitöihin, noudattamaan kotiintuloaikoja jne. Oli myös pettymyksiä eivätkä asiat aina menneet ns. putkeen. Jokaisesta tilanteesta oppi jotain. Oli ne kuuluisat rajat ja rakkaus.

Kaikkea ei tarvitse diagnosoida, jos ei nyt ihan itsetuhoisia ajatuksia ala päässä pyörimään. Tsemppiä kaikille, asioilla on taipumus järjestyä ja se miten puhut itsellesi on tärkeää. Olet hyvä ja riittävä, syö terveellisesti, liiku ja lepää. Paremmat ajat koittavat pian!

Itsellä oli jo koronan alussa ollut pitkään burnout. Olen nuori nainen.

Mun isoisä sai kohtauksen ja joutui leikkaukseen ja tarvitsi apua. Mä olin koronan takia etätöissä, joten mä sitten muutin papan luokse maalle.

korona muutti mun elämän. Mun pappa on juuri niitä halveksittuja "elämänvalttikortit" "kalapuikko-viiksi" maalaissetämiehiä.

Meillä kuitenkin synkkas hyvin, vaikka en ole pappaa nähnyt vuosiin. Pistin oman kaupunkiyksiön vuokralle ja muutin keskelle korpea.

Eka kertaa tunnen, että mulla on mielenrauha.

Istutetaan itse omat perunat ja kalastetaan omat kalat. Pilkotaan polttopuita.

Elämän onni on siinä, kun kylmät jalat voi nostaa takkatulen lämpöön.

Saunasta voi mennä pyöriin lumeen tai hypätä järveen.

Syksyllä keräiltiin marjoja ja sieniä.

Ehkä ruumiillinen "vanhanaikainen" työ vähensi mun ahdistusta. Ehkä luonnon läsnäolo. Se, että ponnistelen aamuauringon valossa, raikkaassa luonnossa, joko lumitöitä tehden tai kesällä raahaten kottikärryllä läheisen hevostilan kompostia perunamaalle. Kaikki se yksinkertaisuus.

Se että pappa tarinoi seikkailustaan saunan jälkeen saunakaljaa siemaillen ja katsellaan samalla silkkiuikun puuhailua järvellä.

Olen papan seurassa tajunnut, kuinka merkityksetöntä oli matkustaa maailman metropoleihin vain saadakseen hienoja kuvia someen.

Elämä on tässä ja nyt.

Ahdistaa oikein palata kaupunkiin ja oravanpyörään.

No joo, olin onnellinen ja hoidin opinnot putkeen. Valmistuin yliopistosta huippuarvosanoin. Päädyin oman alani töihin. Vaatimukset, kiire ja vastuu sekä surkea perehdytys ajoi minut suisidin partaalle. Irtisanouduin.

Enää en löytänytkään alan hommia, minua ei huolita enää minnekään! Olen lähettänyt satoja hakemuksia. Hakijoita on aina liikaa, se 80-100 kpl.

Tällä menty yli 5 vuotta. Vtuttaa vamistua työttömäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vain kuvittelevat saaneensa. Parikymppiset eivät tiedä vielä mitään todellisista ongelmista. Elämä on!

Mun lähipiirissä ja tutuilla on parikymppisillä on esim. potkujen saamista useamman kerran, pitkää työttömyyttä, vakavia mt-ongelmia (epävakaata, ahdistuneisuushäiriötä, OCD.).

On lapsen huostaanottoa, väkivaltainen puoliso, kova velkaantuminen, terveysongelmia, jopa yksi syöpä. Muun muassa.

Olisi kiva tietää, mitä ne nelikymppisten oikeat ongelmat on? Avioero?

Itse täytin 40 vuotta viime vuonna ja omat ongelmani tällä hetkellä ovat seuraavanlaiset: 

- molemmat vanhempani ovat leikkauksessa tänä vuonna, toinen joutuu varmaankin hakeutumaan kohta kotisairaanhoidon piiriin (kyllä, vanhempani olivat yli 40 v kun synnyin)

- minulla on kolme kroonista sairautta, aviomiehelläni yksi 

- teen kahta työtä, mieheni yhtä. Yhteenlasketut työtunnit viikossa työmatkoineen ovat n. 110 h

Olen selvinnyt menneisyydessäni avioerosta, kaksista potkuista, hometalosta, lapsuuden aikaisesta vaikeasta sairaudesta,  yhdestä kroonisesta sairaudestani johtuneesta 6 kk sairaslomasta ja monesta leikkauksesta, myöhäisestä keskenmenosta, vesivahingosta omassa kodissani, hengellisestä väkivallasta lapsuudenperheessäni jne. Lisäksi olen tukenut toista vanhempaani taloudellisesti 10 vuotta. 

Ja yhtään burnoutia en ole kokenut, olen opiskellut kaksi korkeakoulututkintoa työn ohessa enkä ole ollut päivääkään työttömänä. Esimiestehtävissä olen ollut 10 vuotta. Aivan älyttömän hankalaa on välillä ollut, mutta sellaistahan se ihmisen elämä on. Minut pitää pystyssä ajatus siitä, että minulla on paljon helpompaa kuin esivanhemmillani, kukaan ei ole koskaan luvannut minulle tai kenellekään muulle helppoa elämää eikä kenelläkään ole siihen lähtökohtaisesti oikeutta ja tieto siitä, että ihmisen elämä on aina yhden hetken päässä kuolemasta. Länsimäisten ihmisten ajatus siitä, että yhteiskunta on heille jotain velkaa, että rauha, turvallisuus ja helppo elämä on itsestäänselvyys on mielestäni valheellinen ajatuskuva. Suurin osa maailman ihmisistä menee nukkumaan miettien mistä saa huomiseksi ruokaa itselleen ja lapsilleen, murehtien sairautta tai sotaa. 

Joten teen joka päivä parhaani, en tavoittele taivaita ja olen kiitollinen siitä mitä minulla ja perheelläni on. 

Tunnustan tyhmyyteni, mutta ajatteletko, että kokemuksesi ovat poikkeuksellisen raskaita vai halusitko antaa vain esimerkin tavallisista nelikymppisen kokemuksista? En kysy pahalla, pointtisi ei avautunut minulle. Henkilökohtaisesti ajattelen, että nuo ovat normaalia elämää. Tai pidän oikeastaan jopa poikkeuksellisena sitä, että "tuossa" iässä molemmat vanhemmat ovat vielä elossa.

Maailmaa on jo pitkään rakennettu niin ettei kaikkien halutakaan pysyvän mukana. Meitä on liikaa.

Ehkä vanhempien pitäisi opettaa lapsilleen kestämään pettymyksiä. Tähän on ihan lastenpsykiatreilla hyviä neuvoja. Testattu jo 90-luvulla. Elämä ei koskaan ole pelkkää hypeä, kenelläkään. Ero on suhtautumisessa ongelmiin. Alkaako niitä pyörittämään päässään yötä päivää vai lähteekö lenkille, jutteleeko jollekin, esim.

ghfhfhf kirjoitti:

Aivan turhaa kiistellä täällä millä ikäluokalla on ollut vaikeinta. Vaikeaa on aina ollut, osalla enemmän ja osalla vähemmän. Sairauksia, konkursseja, alkoholismia, avioeroja, köyhyyttä, irtisanomisia, jne. Ongelma on stressinsietokyvyssä. Se on selvästi heikentynyt. En kiellä, etteikö elämä olisi nykyään haasteellista, mutta niin se tosiaan oli ajoittain omilla vanhemmillani ja minun sukupolvellani, kuten myös omilla lapsillani, jotka ovat nyt yliopistoiässä. Seuraan siis nuorten elämää läheltä ja olen sitä mieltä, että osalta puuttuu sitkeys ja ikävien elämäntilanteiden sietokyky.

Onneksi vaadimme omilta lapsiltamme aina ikäluokan edellellytysten mukaisesti osallistumaan kotitöihin, noudattamaan kotiintuloaikoja jne. Oli myös pettymyksiä eivätkä asiat aina menneet ns. putkeen. Jokaisesta tilanteesta oppi jotain. Oli ne kuuluisat rajat ja rakkaus.

Kaikkea ei tarvitse diagnosoida, jos ei nyt ihan itsetuhoisia ajatuksia ala päässä pyörimään. Tsemppiä kaikille, asioilla on taipumus järjestyä ja se miten puhut itsellesi on tärkeää. Olet hyvä ja riittävä, syö terveellisesti, liiku ja lepää. Paremmat ajat koittavat pian!

En tiedä onko stressin sietokyky laskenut. Väittäisin että ongelma on se että sitä stressiä on ihan koko ajan.

Ennen stressi jäi sinne työpaikalle, mutta nytne työt tunkee kotiin. Lisäksi ihan oleminen sujuu koko ajan väärin. Iltalehti kertoo miten meni väärin. Sellaista ruokaa ei enää ole joka olisi terveellistä, vanhempana teet kaiken väärin. Ja siis näin varmasti oli ennenkin, mutta tuliko se niin suoraan sanottuna kuin nykyisin. Ja joka paikasta: naapurista, uutisista, somesta ym.

Jopa nukkuminen on suoritus ja tuntuu sille että on jotenkin vajavainen kun ei mittailee viikon ruokien mikroja ja makroja ja laske gramman tarkkuudella mitä syö.

dfgkldög kirjoitti:

Ehkä vanhempien pitäisi opettaa lapsilleen kestämään pettymyksiä. Tähän on ihan lastenpsykiatreilla hyviä neuvoja. Testattu jo 90-luvulla. Elämä ei koskaan ole pelkkää hypeä, kenelläkään. Ero on suhtautumisessa ongelmiin. Alkaako niitä pyörittämään päässään yötä päivää vai lähteekö lenkille, jutteleeko jollekin, esim.

Nykyisin on vallalla sellainen minäminä kulttuuri ettei kaikilla ole ketään kenelle puhua.

Lisäksi kukaan ei ajattele enää yhteistä hyvää tai kykene joustamaan että iso kuva toimisi. Kaikki on vain minä ja minun napa. Viis siitä millaisia vaikutuksia sillä on muihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se osin on ihan itsestäkin kiinni uupuuko heti kaikesta. Liika kiltteys ja tunnollisuus väsyy herkemmin. Jos ei osaa asettaa rajoja jaksamiselle ja tavoittelee aina täydellisyyttä. Niin ei siitä hyvää seuraa. Pitäisi osata olla armollisempi. Ei kaiken tarvitse olla aina niin täydellistä.

Ongelma kai on, että moni kasvatetaan tällaiseksi. Sit haukutaan, kun uuvutaan, eikä olla itsekkäitä boomereita. Itse opin itsekkääksi iän mukana ja siihen loppui myös uupuminen. Se on tosin helpompi olla itsekäs, kun on vakituinen virka, perhe tehtynä ja Mersut tallissa. Lomailla voi haluamallaan tavalla omassa aikataulussa.

Jostain kumman syystä meidän työpaikalla boomereille on sallittu sanoa, ettei ehdi hoitamaan työtehtävää x. Jos nuorempi sanoo saman, joutuu heti puhutteluun, ettei tällaista käytöstä hyväksytä. Heiltä ei myöskään vaadita yhtä laaja-alaista osaamista ja kouluttautumisvelvoitetta, vaikka toimivat samoissa tehtävissä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon tunnistanut vasta näin 30-vuotiaana, että paloin loppuun aiemmassani työssäni jota tein ikävuodet 20-26. Kyseessä ravintola-ala. 

Olin 0h sopparilainen kaikki ne vuodet. Paine onnistumisesta oli kova, näin vuosien varrella kun yksi ja toinenkin työntekijä potkaistiin YHDESTÄ PIENESTÄ VIRHEESTÄ pois. 

Työkulttuuri ylipäätään oli sairas. Samoja ongelmia kun vaikka Hesburgerista uutisoitiin jokin aika sitten(vaikka oma työpaikkani oli alacarte ravintola).

Sain sietää lähentelyä, väkivallan uhkaa, kuumuutta, nälkää, janoa, vessahätää, arvostuksen puutetta.... Mulle huudettiin, mulle haistateltiin, mua haukuttiin. Aina olisi pitänyt olla nopeampi ja parempi. Saatoin olla töissä 16h päivässä(ILMAN TAUKOJA!) tai mun vuorot saatettiin perua vaikka viikon ajalta täysin mielivaltaisesti. Palkka oli iltalisän kanssa huimat 12e.

Lopulta vaihdoin alaa ja vaikka en sinne työllistynytkään pitkäksi aikaa ja olen nyt työtön niin en voisi olla tyytyväisempi. Ruuanlaitto on mukavaa puuhaa mutta ravintoloiden työkulttuuri on SAIRAS. Toivoisin, että jokainen joka tykkää käydä ravintolassa syömässä pääsisi katsomaan sitä touhua vaikka yhdeksi illaksi. Samaan aikaan kun salissa nautitaan kallista viiniä ja hyvää pihviä, on keittiössä helvetti irti.

Ai niin. Lisätään tähän vielä miksi epäilen burnoutia: Mun paineensietokyky oli ennen tosi hyvä. Mutta vuosien varrella se alkoi rakoilla. Uudessa työssäni pienikin vastoinkäyminen tai vaikeus sai aikaan paniikkikohtauksen. Itkin joka aamu kotona ennen töihinlähtöä, vaikka työ itsessään oli oikein mukavaa ja olin siinä hyvä. Sain myös kummallisia raivokohtauksia ja saatoin alkaa huutoitkemään jos vaikka kiireessä tuli sukkahousuihin silmäpako tai jotain muuta yhtä naurettavan pientä. 

En tiedä pitäiskö hankkia tähän apua, itsestään tää ei ole parantunut. Vaikka olen työtön, niin samoja ongelmia edelleen. Raivostun yhtä herkästi kuin 4-vuotias ja mieliala seilaa laidasta laitaan. En siedä mitään stressaavaa tai epävarmaa. En tosiaan tiedä miten pystyisin palaamaan töihin jos töitä saisin.

Voi olla, että mun työura oli tässä.

Eräs mt-puolella työskentelevä sukulaiseni on sanonut, että varsinkin epävakaan persoonallisuushäiriön diagnooseja annetaan heppoisesti kaltaisillesi nuorille naisille. Oikeasti taustalla on tämä älytön menestymistä ja multitaskausta vaativa työelämä. Se pudotus turvallisesta lapsuudesta aikuisuuteen on niin hurja, ettei pää kestä. Se on luonnollinen reaktio, ei persoonallisuushäiriö. 

Kestää vuosia ennen kuin hermosto toipuu normaaliksi tai jos toipuu.