Miksi nykypäivän parikymppiset ovat saaneet jo useita burnoutteja?

Työelämä on nykyään aikaisempaa hektisempää, ja kaikilla elämän osa-alueilla tuntuu vallitsevan tietynlainen tehokkuusajattelu. Nopeus ja tehokkuus ovat valttia, ja töiden vaatimukset kasvaneet. Kilpailu on kovaa.

Lisäksi monet kestävät todella huonosti epämukavuutta ja pettymyksiä.

Olen valmistunut alalta jonne lähtökohtaisesti hakevat neurootikot perfektionistit. Sain usein moitteita kanssaopiskelijoilta rennosta asenteestani (tein aina oman osuuteni ryhmätöissä, harkoissa jne ja olin ajoissa paikalla, huom!), koska entä jos sattuu jotain ja minä edelleen vaan vitsailen ja naureskelen. Itse en nähnyt ongelmaa asenteessani. Opiskeluaikana olin järjestöaktiivi, liikuin paljon ja pelasin videopelejä vapaa-ajallani. Keskiarvoni oli jotain 2 luokkaa (arvosteluasteikko 1-5). Minulla ei ollut akateemisia tavoitteita eikä mitään syytä miksi yrittäisin lukea hulluna saadakseni vastattua tenttikysymyksiin jotka eivät olleet työelämässä millään tavalla olennaisia.

Yllätys yllätys työelämässä kuulun vähemmistöön joka ei ole ollut burn outissa tai terapian tarpeessa.

Tarkoitus ei ole korostaa olevani parempi kuin muut, lähinnä parempi siinä että osaan hahmottaa omat voimavarani enkä tee työtä jolla ei ole tarkoitusta. Jaksan paljon paremmin sykkiä työn rankat vaiheet kun osaan kotona vaan olla tekemättä mitään välillä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi nykypäivän parikymppiset ovat saaneet jo useita burnoutteja?.

Kun ei töissä ole kivaa niin tuleekin boreout !

https://www.is.fi/hyvaolo/art-2000006325351.html

öissä tylsistyminen uhkaa terveyttä – boreout vahingoittaa hyvinvointia jopa enemmän kuin burnout

Boreout muistuttaa oireiltaan burnoutia eli uupumista, mutta johtuu pikemminkin haasteiden puutteesta kuin liiallisesta työstä.

.

Tämä nykysykupolvi on täysin viratonta. Tyäpaikat ovat aikuisten päivähoitopaikkoja?? Hilkka Ahde sanoi että lastentarhakoulutus pätevöitti hänet ison firman toimitusjohtajaksi.

Voi tätä nykyelämää.

Mulla takana 2 burnouttia.

Yhdessä työssä tein 12h päiviä / 5 päivänä viikossa.

Koska ei ollut tekijöitä ja jos tekijöitä sai ne oli kaikki niin uusavuttomia vaikka niitä koulutti 5kk aina välillä.

Moni oli niin eri ikäisiä.(eli ei kyse vain nuorista tai liian vanhoista)

Meillä töissä osattiin hommata näköjään paljon noita joita työt ei kiinnostanu tai osannu tehdä mitään ilman apua.

Ja tein itse kaikki hommat joten se kulutti lopulta kahdessa vuodessa kun en saanut valtavaan työmäärään apua.

En tunnistanu burnouttia ja äiti kunnon voimakas esimies, omalla alallaan opetti mut nuorena että töitä tehdään ja hiton paljon.

Sain kevennystä työhön sen burnoutin jälkeen mutta huomasin ettei porukkaa enää juurikaan palkattu ja olisi samaa hommaa joutunut lopulta tekee niin kouluttauduin uudelleen.

Sain uuden työn ja oli parhaimmat työkaverit ikinä.

Tukea sai ja työt saatiin jaettua tasaisesti.

Sitten meille tuli uusi esimies joka alkoi syrjiä meidän osastoa.

Meille tungettiin extra hommia ja muiden tehtäviä kun he eivät selviytyneet omista töistään.

Sitten jos huomautettiin että meillä ei riitä aika ja jaksaminen tehdä tätä kaikkea työmäärää ja eikö sitä voisi jakaa muillekkin niin ei käynyt.

Pomo kiusas,vähätteli,haukkui ja häiritsi työntekoa.

Vuorot vaihtui päivän aikana niin usein ja puhelin pirisi jatkuvasti sekä valitusta jos et alle 10minuutissa vastannut juuri hänen sähköposteihin.

Tuossa paikassa paloi loppuun sitten lopulta 6ihmistä.

Ja kaikki lopulta erosivat työstä.

Minä myös.

Nyt uudessa työssä jossa teen hommia yksin ja mennyt ihan hyvin n.3vuotta tässä.

Toivon mukaan ei ole tule mitään ikäviä ylläreitä enempää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se osin on ihan itsestäkin kiinni uupuuko heti kaikesta. Liika kiltteys ja tunnollisuus väsyy herkemmin. Jos ei osaa asettaa rajoja jaksamiselle ja tavoittelee aina täydellisyyttä. Niin ei siitä hyvää seuraa. Pitäisi osata olla armollisempi. Ei kaiken tarvitse olla aina niin täydellistä.

Ongelma kai on, että moni kasvatetaan tällaiseksi. Sit haukutaan, kun uuvutaan, eikä olla itsekkäitä boomereita. Itse opin itsekkääksi iän mukana ja siihen loppui myös uupuminen. Se on tosin helpompi olla itsekäs, kun on vakituinen virka, perhe tehtynä ja Mersut tallissa. Lomailla voi haluamallaan tavalla omassa aikataulussa.

Jostain kumman syystä meidän työpaikalla boomereille on sallittu sanoa, ettei ehdi hoitamaan työtehtävää x. Jos nuorempi sanoo saman, joutuu heti puhutteluun, ettei tällaista käytöstä hyväksytä. Heiltä ei myöskään vaadita yhtä laaja-alaista osaamista ja kouluttautumisvelvoitetta, vaikka toimivat samoissa tehtävissä

Meillä sama. Vanhat tekee sitä samaa mitä 80-luvulla ja yleensä samalla tavalla.

Nuoremmille ei löydy joustoa missään tilanteessa vaan joustava osapuoli on aina työntekijä. Ja mokata ei saa, vastaan ei saa sanoa. Ainoa mitä saa tehdä on pyhittää elämä työlle

Vierailija kirjoitti:

dfgkldög kirjoitti:

Ehkä vanhempien pitäisi opettaa lapsilleen kestämään pettymyksiä. Tähän on ihan lastenpsykiatreilla hyviä neuvoja. Testattu jo 90-luvulla. Elämä ei koskaan ole pelkkää hypeä, kenelläkään. Ero on suhtautumisessa ongelmiin. Alkaako niitä pyörittämään päässään yötä päivää vai lähteekö lenkille, jutteleeko jollekin, esim.

Nykyisin on vallalla sellainen minäminä kulttuuri ettei kaikilla ole ketään kenelle puhua.

Lisäksi kukaan ei ajattele enää yhteistä hyvää tai kykene joustamaan että iso kuva toimisi. Kaikki on vain minä ja minun napa. Viis siitä millaisia vaikutuksia sillä on muihin.

"Vallalla minä minä kulttuuri" - No jokaisella on oikeus mielipiteisiinsä. Minä ajattelen niin, että ihminen itse muokkaa elämänsä. En syytä vanhempiani tai yhteiskuntaa ongelmistani, vaan katson peiliin ja teen tarvittavat korjausliikkeet. Esim. ajattelen, että ystäviä saa, kun tekee sen eteen töitä, eivät ne ole itsestään selvyys. Minusta vallalla on "syy on aina jossain muussa kuin minussa -kulttuuri".

Puuttuu elämän suunta. Kaiken saa valmiina eikä tiedetä mitä kurjuus on.

Kun on kurjissa oloissa kasvanut niin ainut suunta on pois sieltä.

Puuttuu äitylin tai dädän lompsa ja kaikki muut ovat korkealla.

Kiusaaminen.

Mä olen järjestänyt elämän niin että en pingota, ei ole siivouspäiviä, ei vieraita varten pestä verhoja, ruokana pyörii samat jutut ja jos ei ehdi tai jaksa niin on olemassa Mäkkärit ja pizzakuskit. En omista silityslautaa ja kaikki paitsi villa kuivataan kuivausrummussa ( ei ole mikään mennyt huonoksi, eikä kulunut ennen aikojaan).

Lenkkeilen omaksi iloksi, en harrasta mitään tavoitteellisesti.

Töissä teen mitä itse näen tärkeäksi, jos ei kelpaa niin voi antaa potkut ( sen verran kokemusta ja eri paikkoja takana että löydän kyllä uuden kohtuullisella palkkapyynnöllä), eli en pingota sielläkään. En osallistu mihinkään kissanristiäisiin tai mihinkään työajan ulkopuoliseen tekemiseen töissä. Kehitän itseäni itseäni varten töissä, teen sitä mikä hyödyttää omaan mukaan lähtevää osaamista, mitään extraa en paina yritykselle, oman osuuteni kuitenkin hoidan 100% varmuudella hyvin, mutta kaikista lisävastuista kieltäydyn ja jätän huomioitta kehityskohteet, jos niihin ei muutkaan ole vuosikymmenien aikana tarttunut. Olo on siis töissä vapaa, pahinta mitä tosiaan voivat tehdä on irtisanoa, se täytyy muistaa. 

En kuitenkaan ole laiska tai flegmaattinen oman elämän suhteen, koulut (korkeat) on käyty 5 keskiarvolla tavoiteaikaa nopeammin töitä tehden, sijoitan, säästän, tuen lapsien harrastuksia, talkoilen, autan vanhempaani jne. Mutta olen nyt vihdoin + 40v tavallaan "vapautunut" ja vietän itselleni merkityksellistä elämää. 

Pikavipit.... Tytöt18 on myös esimerkki

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 50. Työelämä on paljon vaativampaa, kuin 30 vuotta sitten. Ennen riitti, kun saapui työpaikalle. Nyt pitää olla sosiaalisesti aktiivinen, hallita eri vimpaimet ja ohjelmistot sekä olla kielitaitoinen. Tsemppiä nuorille. On totta, että me vanhemmat olemme päässeet vähemmällä. Suuret ikäluokat, ”pullamössöt” ovat päässeet vieläkin helpommalla. Heiltä ei edellytetty työpaikan saamiseksi edes koulutusta.

Höpö höpö! Olen 48 v ja ihan samalla tavalla on opiskelu- ja työuran alusta asti pitänyt olla sosiaalisesti aktiivinen, hallita ja laitteet ja ohjelmistot ja tottakai olla kielitaitoinen. Tässä ei ole mikään muuttunut ja aika itsestään selvyyksiä ovat. Nykynuoret ei ole tottuneet kantamaan vastuuta mistään, kaikki on siloteltu edestä ja edes työaikojen noudattamisen käsitettä ei ymmärretä. Oletetaan että yhteiskunnalla on joku velvollisuus elättää ja huolehtia että rahaa riittää kaikkeen tekemättä mitään.

Älä jaksa vaan syyttää nuoria.

Nykyään työelämä ja paineet on paljon kovemmat.

Kun sä olet alotellut, ei edes sosiaalista mediaa ollut olemassa 😂

Ei ollut sosiaalista mediaa eikä sitä silloin eikä nytkään kovin moneen työtehtävään tarvitse nykypäivänäkään. Olenkin päässyt sekä työssäni että lasteni ollessa pieniä keskittymään vain tekemääni työhän ja lapsiini. Ei ole tarvinut kesken työtehtävien päivystää onko joku vastannut tai uutta ilmaantunut. Lapsien kanssakin leikittiin, ulkoiltiin ja luettiin. Kuopuksen kohdalla jo alkoi ympärillä olla äitejä jotka ovat kiinnostuneempia puhelimestaan kuin jälkikasvustaan... Oma ikäpolveni sen sijaan on joutunutkin tekemään aikamoisen digiloikan, perehtymään sosiaalisen median lisäksi uusiin ohjelmistoihin, digialustoihin ja etätyövälineisiin vuosien aikana. Työpaikallani ohjaan uusia tulokkaita käyttämiimme ohjelmistoihin ja heikkoa on näiden "diginatiivien" osaaminen ihan perusohjelmistoista lähtien. Ilman kunnon koulutusta ei näitä voi laittaa edes perustehtäviin ja silloin puhelinta seurataan silloinkin aktiivisemmin kuin työtehtävää. Kai se ahdistaa ja stressaa kun työaikana pitäisi keskittyä töihin eikä omaan someen...

Mua ahdistaa Instagramit, Facebookit, Tiktokit sun muut, missä pitää olla pysyäkseen mukana piireissä, mutta joissa en oikeasti haluaisi olla. Pitää esittää täydellistä ja tavoitella parasta mahdollista ulkonäköä. Mun ikäluokassa plastiikkakirurgia ja erilaiset pistoshoidot yleistyy koko ajan. Jos et pyri yliopistoon, olet monen silmissä luuseri elämänkoululainen.

Mä kun en vaan jaksaisi tuollaista elämää. Voisin jättäytyä siitä pois, mutta vielä ei ole ollut siihen rohkeutta. Mä nautin niistä hetkistä, kun saan hetken ajan olla ilman puhelinta jossain korvessa maalla.

T. N21v

Vierailija kirjoitti:

Mua ahdistaa Instagramit, Facebookit, Tiktokit sun muut, missä pitää olla pysyäkseen mukana piireissä, mutta joissa en oikeasti haluaisi olla. Pitää esittää täydellistä ja tavoitella parasta mahdollista ulkonäköä. Mun ikäluokassa plastiikkakirurgia ja erilaiset pistoshoidot yleistyy koko ajan. Jos et pyri yliopistoon, olet monen silmissä luuseri elämänkoululainen.

Mä kun en vaan jaksaisi tuollaista elämää. Voisin jättäytyä siitä pois, mutta vielä ei ole ollut siihen rohkeutta. Mä nautin niistä hetkistä, kun saan hetken ajan olla ilman puhelinta jossain korvessa maalla.

T. N21v

Ei yliopistokoulutettu on elämä koululainen korkeintaan niiden mielestä, jotka on käyneet yliopiston.

Kuinka monen mielestä ammattikorkeakoulun käynyt tradenomi, insinööri tai sairaanhoitaja on elämän koululainen?

Entäpä ammattikoulun käynyt nuohooja, sähkömies, autoasentaja tai putkimies?

Ei minustakaan. Elämäm koululainen minusta tarkoittaa, että vain peruskoulu on käyty, jos sekään.

Yksi syistä voipi olla kun toisille ollaan epäkunnioittavia. Psyyke on kovilla ja näin on itsellänikin.

T: Parikymppisten ryhmään kuuluva

Tässä sitä itse töissä porskutan, mutta kyllä tunnen olevani aivan poikki. Onneksi sentään on viikonloput, jotta saa vähän palauduttua.

fgdgdddd kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin omalla asiantuntija-alalla työ on jatkuvaa muutosta ja uuden oppimista. Jos on tehnyt asian jollain tavalla aiemmin, niin voi olla aika varma että vuoden päästä kyseinen tapa on jo ihan vanhentunutta tietoa. Koko ajan pitää pysyä mukana muutoksessa ja olla perillä siitä mikä on nyt ajankohtaista ja tietää jo siitäkin mikä on vasta tulossa. Työpaikallakin järjestelmät ja prosessit muuttuvat koko ajan eikä ole enää mitään pysyvää. Ei ole enää mitään sihteereitä tai toimistoassistentteja, vaan itse pitää osata käyttää kaikkia järjestelmiä (taloushallinto, hankinnat jne) vaikkei ne omaan osaamisalueeseen kuulu. Vaikka usein "jatkuva oppiminen" mielletään jotenkin positiiviseksi asiaksi, niin omalla kohdalla nykytyöelämässä se on kirosana. Olisi mukava joskus vaan keskittyä rauhassa työn tekemiseen.

vähän ohi aiheen, mutta miksi hemmetissä kaikki sihteerien hommat on lakkautettu. Nyt lääkärit, hoitajat, opettajat, poliisit ja mpv jne virkamiehet eivät ehdi tekemään sitä, mihin heidät on koulutettu, vaan kirjaavat sitä sun tätä erilaisiin ohjelmiin, osa ihan rutiini juttuja. Samaan aikaan sihteerit ovat työttömänä.

Olen havainnut saman asian. Nykyisin kun kaikki on digitaalista ja tietokoneet jokaisella työpöydällä, niin ajatellaan että ei niitä perinteisiä toimistosihteereitä enää tarvita. Niinpä se professorien, lääkärien ja muiden vastaavien ammattilaisten aika menee osin siihen että he hoitavat itse kaiken byrokratian. Erilaisten toimistotyöntekijöiden väheneminen näkyy myös siinä miten tarkasti rajattuja joiden konttorien aukiolojat saattavat nykyisin olla tyyliin ma-pe klo 10-12 tai ma-pe klo 10-14, jolloin pitää tarkkaa suunnitella milloin siellä käy.

Vierailija kirjoitti:

Mua ahdistaa Instagramit, Facebookit, Tiktokit sun muut, missä pitää olla pysyäkseen mukana piireissä, mutta joissa en oikeasti haluaisi olla. Pitää esittää täydellistä ja tavoitella parasta mahdollista ulkonäköä. Mun ikäluokassa plastiikkakirurgia ja erilaiset pistoshoidot yleistyy koko ajan. Jos et pyri yliopistoon, olet monen silmissä luuseri elämänkoululainen.

Mä kun en vaan jaksaisi tuollaista elämää. Voisin jättäytyä siitä pois, mutta vielä ei ole ollut siihen rohkeutta. Mä nautin niistä hetkistä, kun saan hetken ajan olla ilman puhelinta jossain korvessa maalla.

T. N21v

Ei kannata elää toisten mielien mukaan, vaan kannattaa elää siten miten itse viihtyy.

Noi kaikki plastiikkagirurgiset jutut sun muut ovat ihan sairasta meininkiä nykypäivänä. Ihan riittävää on, kun eletään ihan sellaisina kuin ollaan. Olemus on kaiken A&O.

Tottahan tuo kaikki on. Itsekin alle 30 vuotiaana oli lievähkö burnoutti, josta selvisin lääkkeillä, että kukaan ei tainnut juuri huomata.

Tavallaan joutui omia asenteita kääntämään tuohon suuntaan, ettei niin väliä huippusuorituksella. Toki kaikki ei työpaikallaan tästä tykänneet, että alkaa tulla keskinkertaista työsuoritusta ja virheitä. Mutta potkujakaan ei ole tullut.

Itseasiassa työnantajalle on todella hankala tilanne, että se huippusuorittaja on yht'äkkiä puolen vuoden saikulla. Ehkä ei palaa ikinä riviin. Siinä joutuu asiakaallekin esimies selittämään, miksi projekti myöhästyy monta kuukautta ja lopulta sen tekee joku, joka ei ymmärrä mistään mitään. Kaikki on saatettu laskea sen huipputyöntekijän varaan.