Miksi nykypäivän parikymppiset ovat saaneet jo useita burnoutteja?

Vierailija kirjoitti:

Liian helppo nuoruus ja on saatu kaikki. Ei kestetä vastoinkäymisiä joita jokainen joutuu elämässään kohtaamaan.

Tämä! Nykynuoret ovat eläneet liian itsekeskeistä, someriippuvaista elämää. Minäminäminä tahdon kaiken, mitä somejulkkikset "todellisuuttaan" esittävät. Toisaalta hoitoa mielenterveysongelmiin on helpompi, hyväksyttävää saada. Ennen oli vain pakko pärjätä.

Itsellä loppuunpalaminen tapahtui näin.

Työt 75km päässä klo 8:30-16:30 ma-pe.

Ei ole varaa omaan autoon. Nykyisellä 20000 asukkaan asuinpaikalla ei alani töitä. Eikä oikeastaan muitakaan töitä.

Herätys klo 06-6:15. Lähden kotoa 6:45, jotta kuljen julkisilla matkan töihin. Olen kotona klo 18:30 jälkeen. Olen ihan naatti klo 20, jolloin menen nukkumaan. Omaa aikaa jää siis päivittäin 1,5h, jonka aikana pitäisi hoitaa se sosiaalinen elämä, kotityöt, iltaruoka, suihkussa käynti ja liikunta. Karsin sitten jatkuvasti mm. hiusten hoidosta ja liikunnasta. Eipä tule paljoa katseltua netflixiä. Töihin kulkemista en laske omaksi ajaksi, koska ruuhkabussissa ja junassa ei kuitenkaan voi tehdä mitään. Aina ei saa edes istuinpaikkaa, vaan joutuu seisomaan puolet matkasta, joten turha kuvitellakaan että pystyisi keskittymään kirjaan tms. hälyisessä ympäristössä.

Jos muuttaisin isompaan kaupunkiin, asumismenot kasvaisivat aivan sikana.

Arkisin ei ehdi hoitaa mitään asioita, kaikki jää viikonloppuun. Usein saa pohtia, peseekö (todella paksut ja pitkät) hiukset vai käykö tänään kaupassa. Kaikkeen ei jää aikaa. Olisi toki voinut karsia vielä yöunista ja mennä nukkumaan klo 24 joka päivä, mutta iltakahdeksalta on fyysisesti jo niin kanttuvei, ettei mitään järkeä. Nukahtaa vain sohvalle jos yrittää katsoa TV:tä.

Sitten viikonloppuisin kroppa käy ylikierroksilla ja en osaa nukkua enää klo 5-6 jälkeen, vaikka on aivan uupunut. Mitään ei jaksa tehdä, ei vaan riitä energiaa ja motivaatiota mihinkään. Viikonloppu menee siihen että siivoaa kämpän, käy isommin kaupassa ja ehkä joskus harvoin näkee jotain ystävää.

Koko ajan ympäristö ympärilläni toitottaa että et voi olla väsynyt. Sähän olet vasta 28. Odota vaan kunnes olet viisikymppinen. Kyllähän sitä nuorena jaksaa.

Kun aloin nuokahdella sohvalle iltaisin, kävin jopa lääkärissä, koska ei ollut mielestäni normaalia simahtaa niin ja herätä aivan sekaisin kuin seinäkello sen jälkeen. Kerroin tilanteesta ja epäilin uupumusta. Mitään apua en saanut, koska veriarvot olivat normaalit ja masennustestin mukaan en ollut masentunut. ”Oot vielä nuori, yritä jaksaa” sanoi lääkäri.

Tähän yhtälöön olisi sitten pitänyt vielä yhteiskunnan mielestä lapsiakin tehdä.

—-

Nyt reilu vuosi myöhemmin kuin ihmeen kaupalla onnistuin saamaan paremman työpaikan täältä pikkukaupungista. Olo on kuin uudestisyntynyt. Jää aikaa ja energiaa muuhunkin. Ei ole enää sellainen jatkuva aivosumu päällä. Mutta uudessakin paikassa huomaan, että kovasti odotetaan joustoa työntekijältä. Soitellaan jatkuvasti töihin vapaalta, ja vaikka ei aina menisikään, niin silti jatkuva soittelu kuormittaa. En halua miettiä työasioita vapaalla. Kovasti myös yritetään jatkuvasti laajentaa meidän kaikkien työnkuvaa ja otetaan kaikkea pientä näpertelyä siihen päähomman vierelle, josta odotetaan siitäkin kaikkien suoriutuvan erinomaisesti.

Enää ei riitä että olet erinomainen 2-3 asiassa vaan oletetaan mieluummin että olet hyvä 10-15 asiassa.

- nyt N29

Minulla on kolme eri "työtä". Opiskelen, käyn terapiassa käsittelemässä karmeaa lapsuuttani ja käyn töissä maksaakseni sen terapian. Koko ajan jostakin suunnasta tulee viestiä, että en teen tarpeeksi. En opiskele tarpeeksi, en etene terapiassa tarpeeksi enkä ole tarpeeksi joustava työssäni.

Mitta alkaa olla täynnä. Hakeuduin terapiaan, jotta olisin työ- ja opiskelukykyinen myös jatkossa. Se ei kuitenkaan saisi häiritä opintoja mitenkään, vaikka se on tulevaisuuteni kannalta aivan yhtä tärkeää ellei tärkeämpää kuin opiskelu. Töistä en edes viitsi puhua.

Välillä tekisi todella mieli lyödä hanskat naulaan ja antaa olla.

Vierailija kirjoitti:

Vain kuvittelevat saaneensa. Parikymppiset eivät tiedä vielä mitään todellisista ongelmista. Elämä on!

Kyllä ne mun todelliset ongelmat (ja esimerkiksi mielenterveysongelmat ja burn outin pohja) luotiin ihan siellä lapsuudessa. Ja silloin ne elämän perustukset taotaan. On ihan eri asia kokea vastoinkäymisiä aikuisena, kun perustukset on kunnossa.

Itse saan jo burn outin jo tästä ketjusta joten en lue sitä enää. Pitäisi ymmärtää ettei ihmiset ole mitään koneita joiden pitää kestää kaikki. Tietysti nykyajan työelämässä se olisikin hienoa jos olisi se kone joka jaksaisi loputtomiin. Sitähän kaikki toivovat. Itsellä unettomuus oli varmaan taas yksi syy miksi talvi meni miten meni. Itseään ei vaan voi nukuttaa väkisin, vaikka itsekin välillä toivoin, että jokin "katkaisija" olisi löytynyt mistä olisi päässyt unenpäästä kiinni. Nyt onneksi parempaan päin menossa. Sori kun en jaksa niin paljon ja ei nuoruuteni mitään juhlaa ollut jos sitä mietitte.

Olen 27. En ole vielä kokenut burn outtia mutta masentaa ettei edes yliopiston käyneenä ole varaa ostaa omaa asuntoa kuin varmaan 35-vuotiaana. Lapsia ei varmaan edes hankkia koska ei ole varaa. Elämä on näköalatonta. Töissä raataminen ei avaa ovia ylennyksen ja palkankorotuksiin vaan tarkoittaa työtaakan kasvua kunnes tehtäväsi ulkoistetaan.

Itse olen huomannut, että nykyajan työelämä usein vaatii työntekijältä liikaa ja työntekijän omalle vastuulle jää ns. "omaohjaus". Nuoremmilla tämä ei ole hanskassa ja kuormitus kasvaa liian suureksi. Ihmettelin joitain vuosia sitten, kun kollegaltani tuntui menevän hermot pienistäkin lisätöistä. Ohimennen sitten näin, että hänen kalenteri oli aikataulutettu ihan täyteen eli hän itse oli merkinnyt jokaisen työnsä kalenteriin ja aikatauluttanut ne 5 minuutin tarkkuudella. Päivät olivat täynnä tuollaisia valmiiksi aikataulutettuja juttuja ja toki sitten aikataulun pettäminen jonkin lisätyön takia aiheutti valtavan stressin. Itse kokeneempana ymmärrän varata töihin myös vapaata aikaa juuri noiden pienten lisätöiden takia enkä aikatauluta päiviä minuutilleen. Tämä kyseinen työntekijä jäikin sitten jonkin ajan päästä pitemmälle sairaslomalle ja töihin palaamisen (tai sen yrittämisen) jälkeen vaihtoi muualle. Itse en missään vaiheessa pitänyt kyseisen työpaikan työmäärää liian suurena, siihen piti vaan osata suhtautua tietyllä asenteella.

Syy on laiskuus eikä mikään muu. 

Veltto lihava nuori ei jaksa mitään muuta kuin syödä.

Vierailija kirjoitti:

Veltto lihava nuori ei jaksa mitään muuta kuin syödä.

Mä sain kuule burnoutin kun olin 44kg/160cm. Ei se BMI:tä katso.

Työ ei miellytä tai liian vähän vapaa ajaa missä palautua

Olen 50. Työelämä on paljon vaativampaa, kuin 30 vuotta sitten. Ennen riitti, kun saapui työpaikalle. Nyt pitää olla sosiaalisesti aktiivinen, hallita eri vimpaimet ja ohjelmistot sekä olla kielitaitoinen. Tsemppiä nuorille. On totta, että me vanhemmat olemme päässeet vähemmällä. Suuret ikäluokat, ”pullamössöt” ovat päässeet vieläkin helpommalla. Heiltä ei edellytetty työpaikan saamiseksi edes koulutusta.

Mun esikoisen yliopisto helpotti opintovaatimuksia tälle vuodelle, KOSKA KORONA JA MAAILMANTILANNE.

Ja on maailman huippuyliopistoja, ei Suomessa.

Viimeiset pari vuotta on olleet todella kuormittavia varsinkin nuorille. Idioottikin sen ymmärtää.

Olemme heikompaa ainesta, itselläkin ollut ongelmia nupin kanssa ja hävettää. Isovanhemmat oli rautaa ja minä tällainen paska. Mutta otan välillä itseä niskasta kiinni ja hoidan hommat.

boomerit ei ymmärrä miten hyvin heillä on ollut

Mulla on ollut burnout kahdesti. Sain oman alan töitä kesken opiskelujen. 8-16 työ, eli samaan aikaan kaikkien opintojen kanssa. Tämä tarkoitti sitä että luennoille menin omalla ajalla ja tein illalla ja aamulla takaisin. Päivät oli siis sellaisia 7-19 yhtä soittoa joka ikinen päivä.

Tähän päälle kolme lasta, joista kahdella harrastuksia ja oma harrastus päälle. Siinähän se sitten oli paketti valmis. Mies tietysti auttoi, mutta yliopisto ei joustanut vaan esim gradun kanssa oli pakko tähdätä 4-5 arvosanaan vaikka sanoin että mun tilanteessa läpi riittää. Professorilta vain huonoa palautetta, koska en tähtää siihen mihin rahkeet riittää.

Kävin työterveydessä missä burnout todettiin. Ratkaisu olisi ollut jättää pois kaikki muu paitsi työt.

Nyt ei tarvitse opiskella työn lisäksi niin helpotti valtavasti. Olen kuitenkin taas uupunut, koska en ole lomaillut kunnolla vuosiin. Taas ratkaisu oli jättää kaikki paitsi työt pois, koska työ on prioriteetti ja sinne pitää nuoren ihmisen jaksaa mennä.

Koulumaailman muutokset ja terveydenhuollon huono taso.

Nämä ovat asiantuntijoiden mukaan suurimmat syyt. Siihen päälle sitten tämä sota ja pitkittynyt koronapaska ja -epävarmuus niin avot.

Esimerkiksi yliopistolla on ollut todella vaikea tutustua kehenkään, kun kaikki on etänä, missään ei voi hengailla, tapahtumia ei ole ollut elokuun jälkeen.

Lukiossa on myös olla vaikea tutustua kovin intensiivisesti, kun kaikki normaali hengailu on poissa. Edes ruokailuun ei ole uskaltanut Helsingissä osallistua.

Te jotka koette riittämättömyyden tunnetta, some ahdistaa, aina pitäs olla tavotettavissa jne. Suosittelen lukemaan Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt kirjan! Se käsittelee näitä aiheita ja on saanut mut ainakin paremmalle mielelle ja ajatteleen et ei oo pakko ns. suorittaa elämää ja ei oo ongelmien kanssa yksin.

Tehdään työt työaikana tehokkaasti, ei niin, että turhaa teams keskustelua ja muuta somettamista eikä varsinkaan vapailla ja lomilla.

Itse olen tehnyt selväksi kaikille, että puhelin ei toimi vapailla enkä ole missään työpaikan ryhmissä missä puhelin piippaa jatkuvasti ja vieläpä aivan turhaa lätinää töistä mitkä teen töissä ja silloin kunnolla.

Vapaa-ajalla liikun ja nautin arjen ihanuudesta rakkaani kanssa, näin olen pärjännyt yli 30v ilman burnoutia.

Pehmeä ympäristö luo pehmeitä ihmisiä.

Rouva on töissä lähikaupassa ja parikymppiset tytöt menevät rikki kolmestakymmenestä viikkotyötunnista, kireän pomon töykeydestä jne.