Lue keskustelun säännöt.
Miksi nykypäivän parikymppiset ovat saaneet jo useita burnoutteja?
07.04.2022 |
Johtuuko se somesta vai mistä? Töitä heidän ei tarvitse tehdä kun kela maksaa kaiken.
Kommentit (256)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä ainakin yliopisto on järkyttävän rankkaa. Ja kaverit sanoo samaa.
Miten ajattelit pärjätä töissä jos p*ska valahtaa lahkeeseen jo opiskeluaikana?
Töissähän käydään opiskeluaikana. Etkö itse käynyt?
Opintojen ohessa tehtävät satunnaiset hanttihommat ja harjoittelut eivät vastaa haastavaa asiantuntijatyötä vastuineen. Vaikea tosin kuvitella, että mistään töistä tulisi yhtään mitään, jos pelkkä yliopisto-opiskelu on "järkyttävän rankkaa."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oon tunnistanut vasta näin 30-vuotiaana, että paloin loppuun aiemmassani työssäni jota tein ikävuodet 20-26. Kyseessä ravintola-ala.
Olin 0h sopparilainen kaikki ne vuodet. Paine onnistumisesta oli kova, näin vuosien varrella kun yksi ja toinenkin työntekijä potkaistiin YHDESTÄ PIENESTÄ VIRHEESTÄ pois.
Työkulttuuri ylipäätään oli sairas. Samoja ongelmia kun vaikka Hesburgerista uutisoitiin jokin aika sitten(vaikka oma työpaikkani oli alacarte ravintola).
Sain sietää lähentelyä, väkivallan uhkaa, kuumuutta, nälkää, janoa, vessahätää, arvostuksen puutetta.... Mulle huudettiin, mulle haistateltiin, mua haukuttiin. Aina olisi pitänyt olla nopeampi ja parempi. Saatoin olla töissä 16h päivässä(ILMAN TAUKOJA!) tai mun vuorot saatettiin perua vaikka viikon ajalta täysin mielivaltaisesti. Palkka oli iltalisän kanssa huimat 12e.
Lopulta vaihdoin alaa ja vaikka en sinne työllistynytkään pitkäksi aikaa ja olen nyt työtön niin en voisi olla tyytyväisempi. Ruuanlaitto on mukavaa puuhaa mutta ravintoloiden työkulttuuri on SAIRAS. Toivoisin, että jokainen joka tykkää käydä ravintolassa syömässä pääsisi katsomaan sitä touhua vaikka yhdeksi illaksi. Samaan aikaan kun salissa nautitaan kallista viiniä ja hyvää pihviä, on keittiössä helvetti irti.
Ai niin. Lisätään tähän vielä miksi epäilen burnoutia: Mun paineensietokyky oli ennen tosi hyvä. Mutta vuosien varrella se alkoi rakoilla. Uudessa työssäni pienikin vastoinkäyminen tai vaikeus sai aikaan paniikkikohtauksen. Itkin joka aamu kotona ennen töihinlähtöä, vaikka työ itsessään oli oikein mukavaa ja olin siinä hyvä. Sain myös kummallisia raivokohtauksia ja saatoin alkaa huutoitkemään jos vaikka kiireessä tuli sukkahousuihin silmäpako tai jotain muuta yhtä naurettavan pientä.
En tiedä pitäiskö hankkia tähän apua, itsestään tää ei ole parantunut. Vaikka olen työtön, niin samoja ongelmia edelleen. Raivostun yhtä herkästi kuin 4-vuotias ja mieliala seilaa laidasta laitaan. En siedä mitään stressaavaa tai epävarmaa. En tosiaan tiedä miten pystyisin palaamaan töihin jos töitä saisin.
Voi olla, että mun työura oli tässä.
Milläköhän pätevyydellä ja kokemuksella täällä vaahdotaan 🤣
Olisinpa itsekin syntynyt aikana jolloin mutuilu riitti.
bandemialääkäri kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä ainakin yliopisto on järkyttävän rankkaa. Ja kaverit sanoo samaa.
Miten ajattelit pärjätä töissä jos p*ska valahtaa lahkeeseen jo opiskeluaikana?
Töissähän käydään opiskeluaikana. Etkö itse käynyt?
Opintojen ohessa tehtävät satunnaiset hanttihommat ja harjoittelut eivät vastaa haastavaa asiantuntijatyötä vastuineen. Vaikea tosin kuvitella, että mistään töistä tulisi yhtään mitään, jos pelkkä yliopisto-opiskelu on "järkyttävän rankkaa."
Ihan kokoaikaista asiantuntijatyötä moni tekee opintojen ohella. Etkö itse tehnyt?
Onpa ilkeitä kommentteja. Ikään kuin kaikki parikymppiset olisivat lellipentuja, jotka masentuvat kun "ei ole kivaa", siis ihan käsittämättömän typerää.
Opintotuista on leikattu paljon, lähes kaikki opiskelijat ovat samaan aikaan töissä. Työelämän kiireisyys ja vaatimustaso on kasvanut koko ajan. Monen arki on töiden ja opintojen kanssa todella kiireistä. Eläminen kallistuu. Parikymppinen on vielä aikuisuuden alussa eikä silloin vielä seiso niin tukevasti omilla jaloillaan, tämä pätee kaikkiin. Onko mahdotonta olla empaattinen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onpa ilkeitä kommentteja. Ikään kuin kaikki parikymppiset olisivat lellipentuja, jotka masentuvat kun "ei ole kivaa", siis ihan käsittämättömän typerää.
Opintotuista on leikattu paljon, lähes kaikki opiskelijat ovat samaan aikaan töissä. Työelämän kiireisyys ja vaatimustaso on kasvanut koko ajan. Monen arki on töiden ja opintojen kanssa todella kiireistä. Eläminen kallistuu. Parikymppinen on vielä aikuisuuden alussa eikä silloin vielä seiso niin tukevasti omilla jaloillaan, tämä pätee kaikkiin. Onko mahdotonta olla empaattinen?
On mahdotonta olla empaattinen katkeroituneena, kun elämä ei osoittautunutkaan ruusuilla tanssimiseksi.
Suomalaiset ovat ilkeitä luonteeltaan. Kun nuoret kasvaa tähän ilkeily yhteiskuntaan, he ahdistuvat.
Joutunut sivusta seuraamaan kun työpaikalla tätit kiusaa opiskelijoita etteivät osaa mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
bandemialääkäri kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä ainakin yliopisto on järkyttävän rankkaa. Ja kaverit sanoo samaa.
Miten ajattelit pärjätä töissä jos p*ska valahtaa lahkeeseen jo opiskeluaikana?
Töissähän käydään opiskeluaikana. Etkö itse käynyt?
Opintojen ohessa tehtävät satunnaiset hanttihommat ja harjoittelut eivät vastaa haastavaa asiantuntijatyötä vastuineen. Vaikea tosin kuvitella, että mistään töistä tulisi yhtään mitään, jos pelkkä yliopisto-opiskelu on "järkyttävän rankkaa."
Omien kokemusteni perusteella asiantuntijatöiden tekeminen on henkisesti huomattavasti helpompaa kuin opiskelu. Ensinnäkin ainakin matemaattisten alojen yliopisto-opinnot ovat älyllisesti vaativampia kuin useimmat työt. Ja toisekseen, yliopisto-opinnoista tekee ahdistavaa sellainen epämääräisyys ja epävarmuus, mikä jatkuu pahimmillaan vuosikausia. Jos ei opiskele suoraan tiettyyn ammattiin johtavaa alaa, joutuu jatkuvasti miettimään, miten töihin voisi ylipäätään päästä. Mitä taitoja pitäisi kehittää ja mitä kursseja käydä? Ei ole helppoja valintoja. Kesätyö- ja harjoittelupaikoista on myös sen verran kova kilpailu, ettei oman alan kokemusta välttämättä saa ennen kuin aivan opintojen loppumetreillä jos silloinkaan. Kiva siinä sitten pohtia, onko nyt edes ylipäätään oikealla alalla, jos ei ole mitään käytännön kokemusta alan töistä ja siitä, sopivatko ne oikeasti itselle.
Vierailija kirjoitti:
bandemialääkäri kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä ainakin yliopisto on järkyttävän rankkaa. Ja kaverit sanoo samaa.
Miten ajattelit pärjätä töissä jos p*ska valahtaa lahkeeseen jo opiskeluaikana?
Töissähän käydään opiskeluaikana. Etkö itse käynyt?
Opintojen ohessa tehtävät satunnaiset hanttihommat ja harjoittelut eivät vastaa haastavaa asiantuntijatyötä vastuineen. Vaikea tosin kuvitella, että mistään töistä tulisi yhtään mitään, jos pelkkä yliopisto-opiskelu on "järkyttävän rankkaa."
Ihan kokoaikaista asiantuntijatyötä moni tekee opintojen ohella. Etkö itse tehnyt?
Varsinaisia asiantuntijoita varmasti. Suorastaan järkyttyneitä sellaisia *tirsk*. Ihan vaihtopenkin lämmittäjiä koko sakki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Heiltä ei ole kotona koskaan vaadittu mitään. Jos opettajat yritti koulussa niin vanhemmat syytti opettajaa ja uhkaili syytteillä. Kesätöihinkään ei tarvinnut mennä kun halusi nukkua pitkään niin vanhemmat sitten vaan antoi rahaa. Nyt pitäisi alkaa siirtymään työelämään mutta eipä onnistu kun vielä siellä työnantaja kohtuuttomasti vaatii, että pitää olla kännykästä erossa aina taukoon asti. Ei mene kuin viikko niin ovat uupuneita helpoissakin töissä.
kyse ei ole pelkästään tyttöjen kanssa vaan myös poikien kun asepalvelustakin on valtavasti kevennetty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse 10 vuotta sitten kaksikymppisena opiskelin ja kavin kahdessa tyossa. Lisaksi palkallisia projektitoita siihen paalle silloin talloin. Olin kirjaimellisesti ainut kaveripiiristani joka tyoskenteli opintojen ohella.
Kuka tahansa olisi palanut loppuun tilanteessa , jossa ei ollut hetken lepoa.
kasvata pari kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
bandemialääkäri kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsellä ainakin yliopisto on järkyttävän rankkaa. Ja kaverit sanoo samaa.
Miten ajattelit pärjätä töissä jos p*ska valahtaa lahkeeseen jo opiskeluaikana?
Töissähän käydään opiskeluaikana. Etkö itse käynyt?
Opintojen ohessa tehtävät satunnaiset hanttihommat ja harjoittelut eivät vastaa haastavaa asiantuntijatyötä vastuineen. Vaikea tosin kuvitella, että mistään töistä tulisi yhtään mitään, jos pelkkä yliopisto-opiskelu on "järkyttävän rankkaa."
Ihan kokoaikaista asiantuntijatyötä moni tekee opintojen ohella. Etkö itse tehnyt?
Varsinaisia asiantuntijoita varmasti. Suorastaan järkyttyneitä sellaisia *tirsk*. Ihan vaihtopenkin lämmittäjiä koko sakki.
Tunnen useamman. Heillä ei ole aikaa täällä roikkua toisin kuin esim. sinulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei voi olla enää keskinkertainen. Joko onnistut tai sitten ei. Siitä tulee kohtuuttomia paineita.
Vierailija kirjoitti:
Ei voi olla enää keskinkertainen. Joko onnistut tai sitten ei. Siitä tulee kohtuuttomia paineita.
jännä että tällaista ei ole miesten maailmassa....
Vierailija kirjoitti:
Elämä ylipäätänsä on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana entistä vaativammaksi. Lapsen pitäisi tietää jo lukion alussa mihin aikoo jatko-opintoihin ja valita kurssit sen mukaan. Opiskelu on entistä stressaavampaa eikä nuori pääse edes viettämään yhteistä vapaa-aikaa opiskelukavereitten kanssa koska korona. Opinnot pitää suorittaa loppuun aiempaa nopeammin ja samalla pitää verkostoitua ja luoda linkedin profiilia yms jotta ylipäätänsä saisit töitä kun valmistut. Sitten jos saat töitä niin sinun tulee tehdä loistavaa tulosta ja työmääräsi on sellainen mitä 10 vuotta sitten teki kaksi ihmistä, nyt teet sen yksin. Vapaa-ajalla pitäisi sitten vielä somettaa täydellisestä elämästäsi ja kehittää itseäsi paremmaksi.
Ihmettelen etteivät ihan kaikki ole burn outissa nykyään :(
Tämä oli asiallinen ja hyvin oikeaan osuva kirjoitus, josta ajan kuvan tunnistaa.
Lukioajan oltiin whatsapissa ja sapchatissa, ylppärit meni pyllyylleen ,kun ei luettu ,kuin puolihuolimattomasta, yo- todistus huono. Nyt ei voi edes pyrkiä mihinkään,kun se, mikä kelpaisi, sinne ei rahkeet riitä.
Ja mihin pääsis, se ei kelpaa.
Se on siinä. Vanhemmat ja isovanhemmat on kyllä ohjeistaneet ja kertoneet elämän faktat jo lukion alussa, mutta kun lapsi välittänyt.
Säälittää.
Vierailija kirjoitti:
Lukioajan oltiin whatsapissa ja sapchatissa, ylppärit meni pyllyylleen ,kun ei luettu ,kuin puolihuolimattomasta, yo- todistus huono. Nyt ei voi edes pyrkiä mihinkään,kun se, mikä kelpaisi, sinne ei rahkeet riitä.
Ja mihin pääsis, se ei kelpaa.Se on siinä. Vanhemmat ja isovanhemmat on kyllä ohjeistaneet ja kertoneet elämän faktat jo lukion alussa, mutta kun lapsi välittänyt.
Säälittää.
Mikä olet itse koulutukseltasi? Millä lapsesi koulutuksella tahtoisit päästä lesoilemaan lapsillalesoilurinkiin?
Vai että some ja insta aiheuttavat burnoutin. Olisikohan sittenkin juurisyy jossain muualla…
Elinkustannukset ja hinnat kasvavat koko ajan, mutta palkat eivät samalla tasolla. Ei nuorilla ole enää vaikka varaa samalla lailla ostaa autoa, ainakaan uutena. Ei ole varaa omistusasuntoon, saadaan vain pätkäsoppareita (tähänkin joku toteaa NO OMA VIKA MITÄS ET VAAN MARSSI YRITYKSEEN X KYSYMÄÄN TÖITÄ NIIN KUIN MINÄ TEIN!) joilla ei edes saada lainaa pankista.
Vuokrat kasvavat jatkuvasti ja missään pikkukaupungeissa ei voi enää elää mieleistä elämää, kun palveluita niissä ei ole. Kaikesta karsitaan ja kaikki keskittyy vain isoihin kaupunkeihin, joihin sitten on hirveä tunku ja kilpailu. Niinpä, jos haluaa hyvän työpaikan tai opiskelupaikan, joutuu muuttamaan isompaan kaupunkiin, jossa vuokraan menee jopa 70% tuloista.
Sillä jäljelle jäävällä osuudella sitten pitäisi kituuttaa loppukuu ja ostaa ruuat ja muu välttämätön. Omassa tuttavapiirissä enää harva shoppailee vaatteita uutena, ja kirppikset on suosittuja.
Lisäksi koko tämä maailmanpelastuspaska on jätetty nykynuorten ja sitä seuraavien sukupolvien harteille. Tehtiinkö asian eteen jotain oikeasti 70-80-luvuilla? No ei.
Nyt sitten runnotaan vaikka väkisin ilmastotavoitteet kymmenessä vuodessa läpi. Enää ei saa mennä ns. turhaan lomalle, ostaa turhia vaatteita tai asioita, ylipäätään kuluttaa mitään turhaan. Kaikessa pitäisi olla todella tiedostava ja ekologinen. Muut ympärillä tuomitsevat, ihan sama mitä teet. Ihmiset kyttäävät enemmän toisten tekemisiä mielestäni nykyään mitä ennen.
Nykykuusikymppiset taas saivat lainan ja töitä suunnilleen vain kävelemällä sisään pankkiin/yritykseen - ja vähän jotain näpertelemällä elätti itsensä 30 vuotta. Nykyään yksi henkilö hoitaa monen ihmisen työt ja jatkuvasti vaan annetaan uusia aihealueita lisää. Siinä missä ennen olisi ollut spesialisti asiaan x, y, z ja å, niin nykyään yksi ihminen hoitaa kaikkien työt.
Perhe-elämä sitten? Yhteiskunta on suorastaan lapsivihamielinen nykyään. Suurin osa töistä on vuorotyötä ja kuskaa sitä lasta sitten päiväkotiin hoitoon, jos äidin ja/tai isän pitää mennä yövuoroon, koska päättäjät ovat halunneet, että se Prisma on auki myös klo 23-07. Mitään apua lastenhoitoon ei saa, koska itsepähän olet lapsesi tehnyt. Ei puhettakaan, että joku kaveri tai sukulainen hoitaisi lasta. Tämän palstan perusteella suurin osa isovanhemmistakaan ei siihen hommaan enää halua, koska ovat JO OMAN OSUUTENSA HOITANEET.
Uskoisin, että ihan nämä asiat aiheuttavat burnoutin ennemmin kuin joku some. Somea on helppoa ja vähän liiankin naiivia syyttää kaikesta. Jos oikeasti avaa silmät sen oman, kuusikymppisten kuplan ulkopuolelle, niin kyllä niitä syitä löytyy.
Johtuu ylihuolehtivasta yhteiskunnasta. Aluksi vapaata kasvatusta, sukupolvi toisensa perään annetaan enemmän vapauksia ja vähemmän velvollisuuksia. Sitten ryhdytään ammattiloukkaantujiksi ja aletaan rajoittamaan enemmistöjen asemaa ja nostamaan vähemmistöjä esille. Lisätään lainsäädännöllistä suojelua mm. kieltämällä (vaikeuttamalla) nuorten kesätyöskentelyä. Loppujen lopuksi nuoriso on hauraita ja uusavuttomia. Ainoa kyky on heittäytyä tekemättömäksi ja vaatia oikeuksiaan.
Burnoutitkin on useimmiten täysin itse diagnosoituja huomionhakupostauksia.