Lue keskustelun säännöt.
Järkyttäviä häpeäntunteita kaukaisista asioista
Vierailija
24.09.2015 |
Tunnen aivan järkyttäviä häpeäntunteita asioista, jotka ovat tapahtuneet 20 vuotta sitten. Näihin asioihin ei liity sinänsä mitään kummallista, ne ovat vain pieniä sattumuksia. En ymmärrä, kuinka tämä on mahdollista. Välillä tämä häpeä suorastaan lamaannuttaa, oikein kouristaa vatsanpohjassa.
Mistäköhän tällainen voisi johtua?
Kommentit (7)
Ihmiset nyt vain tuntevat häpeää. Ehkä olet tunnollinen ihminen. Sellaisilla on taipumusta tuollaiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on mielen sairaus. Epäilen itse, että liittyy ahdistuneisuushäiriöiden kirjoon. Minulla on samaa, ja diagnooosina yleistynyt ahdistuneisuus -häiriö.
Mulla sama. Joskus tuntuu ihan että pitää haudata kasvot käsiin kun häpeän niin paljon itseäni kun muistelen jotain vanhoja juttuja. Rasittavaa.
[quote author="Vierailija" time="24.09.2015 klo 11:32"]
Mulla sama. Joskus tuntuu ihan että pitää haudata kasvot käsiin kun häpeän niin paljon itseäni kun muistelen jotain vanhoja juttuja. Rasittavaa.
[/quote]
Niin, kannattaa miettiä kenen kasvot ja kenen ääni siinä tilanteessa häilyy lähelläsi? Onko siinä joku niinä hetkinä? Kuka sinut (enää ehkä sinun omassa mielessäsi) silläkin hetkellä taas tuomitsee, ja tuomitsee ihan turhasta? Hyvästele.
Mä vaan sanon, että tässä maailmassahan moni elää kuin sika pellossa ja niittää silti jopa mainetta ja mammonaa, takoo rahaa eikä häpeä yhtään mitään, sitten on joukko niitä ylikunnollisia (tai hulluja?) jotka häpeää jopa hengittämistäänkin, ja kunhan siitä pääsee eroon, niin vapautuneisuuden tunne on melko mieletön. Miten paljon onkaan jäänyt näkemättä, minne menemättä, mitä "ottamatta". Voin todellakin suositella. 2
Olettaisin, että juontaa juurensa varhaislapsuudesta.
Silloin, kun ei ole vielä ollut mitään välineitä käsitellä tapahtunutta, niin on syyllistetty ehkä rankastikin pikkuasioista.
Siinä missä toinen ohittaa pahimmatkin mokailut, niin toinen vatvoo jotain kadulle oksentamista vielä kuolinvuoteellaan. Tunnollisuudesta ei ole kyse, kuten joku sanoo. Kyse on syyllisyyden iskostamisesta pikkulapsen mielenmaailmaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen ihan samanlainen.
Ihan jotain sanomisia, ei edes pahoja, häpeän vieläkin. Saati sitten, jos otan pari lasia viiniä, niin sen jälkeen en meinaa kehtaa ulos astua.
Välillä eläydyn häpeän tunteeseen niin paljon, että karjaisen tai ähkäisen jopa ääneen irvistyksen kera ja se voi tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Mulla on paljon tuttua, jotka voivat tehdä mitä vain häpeämättä. Mä en sentään valehtele, aja omia etujani ja satuta tarjouksella toisia.
Olisi todella upeaa päästä tästä häpeilystä eroon. Elämänlaatu paranisi huomattavasti.
Mullakin oli tuota vielä muutama vuosi sitten, mutta nykyään menneisyys on jotenkin kuin pyyhitty pois. Eikä mun menneisyydessäni siis ollut mitään kamalaa hävettävää, ihan tavallisia juttuja vaan, mutta olin oppinut sellaiseksi typeräksi turhan häpeäjäksi, siis ihan turhaan! Tarpeeksi aikaa kului, ei enää.
Siis en minä ole mikään häpeämätön nykyään, olen tolkullinen ihminen ja teen parhaani ja vahvan omatuntoni mukaisesti. Ongelmani oli liiallinen kiltteys, liiallinen tunnollisuus ja luulo että harteillani on enemmän, kuin onkaan. Ei tarvitse olla. Helpottaa kun siitä pääsee! Minä pidän paljon tästä pahemmasta itsestäni, tämä nykyinen on aika hyvä ja mikä omituisinta, saan sillä enemmän itselleni. Ihmiset on sikäli niin omituisia.